Jotain uutta: Afflecks Palace

”The best band in Manchester 2021” otsikoi James Hargreaves Afflecks Palace -yhtyeen laulajan kanssa tehdyn haastattelun YouTubeen. Aika paljon sanottu, etenkin kun your new favourite band Pastel tulee myös Manchesteristä.

Mutta kyllä Afflecks Palace kiintoisa on ja taas yksi merkki siitä, että alkuperäisyydelle, brittiläiselle kitaraindiemenneisyydelle ja omalle visiolleen omistautuneita, trendeistä piittaamattomia kitaraindiebändejä putkahtelee (taas) esiin. Ja tietty niemnomaan Manchesteristä.

Kuten Pastel, myös Afflecks Palace (joka on muuten nimetty manchesteriläisen hmmm ostospaikan mukaan ja jonka levy-yhtiö on nimeltään The Spirit of Spike Island) kunnioittaa tekemisissään Manchesterin erityistä musiikillista historiaa. Ei siis ihme, että yhtyeen yhteydessä puhutaan Nu Madchesteristä. Esimerkiksi vuonna 2020 ilmestynyt Ripley Jean soi ilmiselvästi The Stone Rosesia fiilistellen. Myös joissain kommenteissa esiin nousseet viittaukset birminghamiläiseen The Twangiin ovat minusta aika osuvia.

Pasteliin verrattuna Afflecs Palacen Manchester-soundit ja -kliseet ovat kuitenkin hienovaraisempia ja muuhun sekoittuneempia. Kuvasto on musiikillisesti vähän monipuolisempaa, vaikka vibat ovatkin monin paikoin early 90s. Itse tykkään Ripley Jeanin lisäksi kesällä julkaistun Carpe Diemin tarttuvasta kertsistä ja mainioista kitaroista sekä This City Is Burnin -kappaleen psykedeliasta. Vanhempiin kappaleisiin kuuluva kesäbiisimäinen Pink Skies on suloisen heleä ja raikas.

Spotifysta löytyy bändiltä useampi kappale, albumi imestyy ilmeisesti vielä vuoden 2021 puolella.

Tulossa: The Pebble and The Boy

Brittiläiset (tai irlantilaiset) pikkukaupunkeihin taikka alakulttuurikontekstiin sijoittuvat kasvutarinat, ulkopuolisuuskokemukset tai muuten elämänmakuiset draamat ovat suosikkejani, mitä elokuviin tulee. Billy Elliot, This is England, Awaydays, The History Boys, Svengali, Northern Soul ja mitä näitä nyt on.

Vaikka kaikki tällaiset alakulttuureista inspiroituvat elokuvat eivät mitään Billy Elliotin tai This Is Englandin tasoisia mestariteoksia olekaan, on niissä silti yleensä jotain. Hienoa ajankuvaa, hyvät tyylit tai mahtava soundtrack vaikkapa.

Tällä viikolla ensi-iltansa saanut, mod-nostalginen The Bebble and the Boy ei saanut ainakaan The Guardianissa kummoistakaan arvostelua, mutta ehkä tämä on juuri niitä elokuvia, jotka voivat joistain puutteista huolimatta silti inspiroida, vaikkapa soundtrackillään tai tyylillisesti kivalla visuaalisuudellaan. Plus vilahtaahan leffassa sellaiset legendat kuin Mani ja Patsy Kensit.

DMA’S – We Are Midnight

Suosikkiyhtyeeni DMA’S julkaisi juuri yllättäen neljän kappaleen ep:n I Love You Unconditionally, Sure Am Going To Miss You. Lippulaivakappaleeksi ja videobiisiksi on valikoitunut ihana We Are Midnight.

Yhtye on ottanut ep:n tuotannon omiin käsiinsä, mukana äänityksissä on ollut myös yhtyeen ystävä Dylan Adams, joka työsti aussiyhtyeen kanssa myös vuoden 2014 debyytti-ep:tä. Yhtye on kertonut tavoitelleensa jonkinlaista paluuta musiikillisille juurilleen. Ihana ajatus! Yhtye on työskennellyt urallaan useiden eri tuottajien kanssa ja selkeästi hakenut kaikille kolmelle albumilleen jonkinlaista kehittymistä, uudenlaista kulmaa ja erilaista tunnelmaa. Kitarabändistä on vuosien aikana kasvanut musiikillisesti monivivahteinen, monenlaisen popin tulkitsija.

Viehättävää, että jatkuvan kehittymisen ja uudistumisen sijaan yhtye on päättänyt tehdä jonkinlaisen käännöksen takaisin alkuun. Takaisin silkkaan bändimusiikkiin ja kitarapoppiin – ja tavallaan sulkenut ympyrän. Yhtyeen viime vuosien kirkkaimpiin ja heleimpiin pop-tuotantoihin verrattuna tämän ep:n soundi, tunnelmakin on kivasti rosoisempaa, kotikutoisempaa ja kaikuisempaa. Kivaa powerpopia ja shoegaze-viboja.

Jonkinlaista vision muutosta tai suunnan kääntöä symboloi varmaankin myös levyllä käytettävä uusi bändilogo, jota tuttavani kommentoi osuvasti jotenkin 2000-luvun alun vibat tuovaksi.

EP Spotifyssa.

Le vintage: PETE DOHERTY – LAST OF THE ENGLISH ROSES

Le vintage eli vuosikertajuttu blogin arkistosta. Teksti julkaistu alun perin 6.7.2018.

***

Britannia, Englanti, jalkapallo, pop-musiikki, pop-kulttuuri, tennarit, verkkatakit, takit, tyyli… Rakastan sitä, miten nuo kaikki kietoutuvat yhteen.

Juuri nyt pitäisi varmaankin kirjoittaa siitä, miten it’s coming home. Tai siitä, miten brittiläinen musiikkimaailma on täynnä jalkapalloa huutavia, ilmiselviä jalkapallobiisejä, anthemeita ja hoilotuskertosäkeitä.

Mutta minusta juuri nyt on kiehtovampaa se, miten it is home. Se, miten jalkapallo on Englannissa, lävistää ihmisten arjen. Tai se, miten olennainen osa populaarikulttuurin kuvastoa jalkapallo on. Mutta ei vain ilmiselvästi, vaan jossain ilmiselvää julistusta syvemmällä. Taustakankaana, sivulauseissa, hienovaraisissa viittauksissa. Elokuvan henkilöhahmossa, joka on matkustanut New Yorkiin työkeikalle, vaikka Arsenal pelaa FA-cupin finaalissa (Ocean’s 8) tai rikossarjan Tottenham vs. Arsenal -heitossa (C.B. Strike).

strike

Siinä, miten usein julkisuuden henkilöiden Wikipedia-esittely päättyy tyyliin Tim Wheeler is an Arsenal F.C. fan tai siinä, miten olennaista on kertoa, että

Doherty is also known to be a devoted follower of Queens Park Rangers football club.

Niin, Pete Doherty on suuri QPR-kannattaja ja yksi niistä rokkareista, jotka olivat itsekin lupaavia jalkapallojunnuja (myös mm. Richard Ashcroft ja Nicky Wire). Sen lisäksi Doherty on runopoika, jolla on lyyrikon kyky kuvata englantilaisuutta, romantisoida sitä. Niin kuin vaikka tässä vuoden 2008 debyyttisoolokappaleessaan.

Kappale on ihana, ja oiva esimerkki siitä, miten jalkapallokuvastoa on luontevaa käyttää englantilaisuuden lyyrisenä maisemana, sen romantisoimisessa. Silloinkin, kun ei edes lauleta jalkapallosta. Nuoruuden viattomuuden, huolettomuuden, vapauden sekä ensirakkauden suloisen muistelun ja nostalgisoinnin kuvitukseksi sopii kaikkien englantilaisten tunnistama lähiön harmaa jalkapallokenttä ja QPR-kitissä pelaava Doherty. Tekstitasolla rakastan kappaleessa sitä, kuinka Doherty ei käytä unelmatytön, Englannin ruusun, kuvailuun vaikkapa adjektiiveja vaalea, suurisilmäinen ja kaunis, vaan tytön ihanuus, coolius, oikeanlaisuus ja ”englantilaisuus” tuodaan esiin sillä, kuinka tyttö melkein läikyttää lageria sekä erottaa QPR-jalkapalloilijat Rodney Marshin ja Stanley Bowlesin sekä Kappan ja Reebokin.

She knows her Rodney’s from her Stanley’s

And her Kappas from her Reeboks

Vaikka jalkapallo ei näissä kisoissa tulisikaan kotiin, säilyy se tietysti brittiläisessä populaarikulttuurissa kaikkien tunnistamana taustana, maisemana ja kuvituksena tapahtumille, muistoille, rakkaudelle, menetykselle. Tunteille. Lähiaikoina joko onnellisille sellaisille tai sitten kuvastona ja kerronnan keinona häviämiselle, taas yhdelle pettymykelle.

Artikkelikuva: Unsplash

The Subways – Fight

Kesän suosikkikappaleita:

The Subwaysin Fight.

Niin. Muistatko The Subwaysin? Yhtye rämisytti punk-vetoista indie rockiaan 2000-luvun alun kitararockin hurmoksessa, soitti O.C.-sarjassa fiktiivisellä The Bait Shop -klubilla ja teki minuun suuren vaikutuksen vuoden 2005 Young for Eternity -debyytillään. Hitit Rock & Roll Queen ja With You olivat hetken aikaa uskontoni ja videolla Fred Perryssä heittäytyvä Billy Lunn rakkauteni. Tietenkin. Niinhän ne kaikki sellaiset tyypit.

Triona toiminut yhtye on tehnyt debyytin jälkeen kolme albumia, viimeisimmän vuonna 2015. Vuodesta 2020 lähtien The Subways on ollut enää Lunnin ja basisti Charlotte Cooperin muodostama parivaljakko, rumpali Josh Morgan kun jätti yhtyeen.

Tietenkään The Subwaysin tekemiset eivät kuulosta nyt samalla tavalla erityiseltä kuin kuusitoista vuotta sitten, mutta onneksi kaikesta siitä hurmoksellisesta ajankuvasta on jäänyt jäljelle hyvä musiikki – ja uudenlainen ajankuva: biisi on tehty Black Lives Matter -mielenosoituksen inspiroimana.

Kesäbiisi-tittelin verran tykätty kappale.

Pastel – Blu

Kirjoitin keväällä manchesteriläisestä Pastel-yhtyeestä. Nyt nuorukaiset ovat julkaisseet uuden biisin, jonka olen hehkuttanut sosiaalisessa mediassa jo omaksi kesän 2021 lempikappaleekseni. Kappale – ja yhtye ylipäänsä – kuulostaa tälläkin kertaa manchesteriltä, mikä tuntuu sopivan erityisen hyvin tähän baggy-insipksellä ja bucket hateillä somistettuun jalkapallokesään.

Kuten yhtyeen aiemmalla singlekappaleella, mainiolla Deeper Than Holyllä, myös Blulla soi mm. Verven, The Charlatansin ja The Stone Rosesin kaltaiset vaikutteet. Joku kerta biisiä kuunnellessa mietin, että jotain tällaista voisi syntyä, jos vuoden 1991 Blur ja vuoden 1997 The Charlatans sekoitettaisiin pullossa ja kaadettaisiin lasiin.

Videon kappaleelle on tehnyt Charlie Lightning, joka tunnetaan ainakin vuonna 2019 ilmestyneen, Liam Gallagherin soolouran alkuvaiheista kertovan Liam: As It Was -dokkarin ohjauksesta. Lightning on ohjannut myös Gallagherin Once-kappaleen videon sekä useita videoita Beady Eyelle.

Tässä vielä Deeper Than Holy.

Razorlightin paluu

Let’s pretend it’s 2004 forever.

2000-luvun alun brittiläisen indierock-hurmoksen ja Camden-skenen ilmentymä Razorlight tekee paluun siinä oikeassa kokoonpanossaan. Johnny Borell, Andy Burrows, Björn Ågren ja Carl Dalemo olivat Razorlight vuoteen 2009 asti, kunnes rumpali Burrows jätti yhtyeen ja siirtyi soolouralle ja muihin musiikillisiin projekteihin. Bändin ruotsalaiset jäivät yhtyeestä pois vuotta myöhemmin. Vaikka Johnny Borell tekikin 2010-luvulla ainoana alkuperäisjäsenenä Razorlight-nimisellä kokoonpanolla keikkoja ja vuonna 2018 levynkin, ei kyseessä tietenkään ollut oikea Razorlight.

Ymmärtääkseni Burrowsin ero bändistä ei ollut kivuton ja kitkaton. Siksikin yhteenpalaaminen tuntuu yllättävältä. Vuosikymmenen kestäneen eron päättymistä yhtye juhlistaa kesäkuun 2. päivä sriimattavalla live-keikalla.

Rakastan Razorlightia. Tiedän, että useat ei, mutta äääääh! Yhtye on minun nuoruuden rakkaus, muisto ajasta, jolloin kitaramusiikki oli hot ja indie rock genre kaikkine ulkomusiikillisine lisäosineen. NME voi hyvin ja indiebändejä tulvi ovista ja ikkunoista. Razorlight edustaa minulle tuota 2000-luvun alun indie rockin kulta-aikaa, Camden Townia, Camden skeneä, Converseja, pillifarkkuja, rokkipoikia, fanityttöihastumista ja cooliutta. Se on The Libertinesin ohella minulle indie rockin lippulaivayhtye, symblikin. Prototyyppi siitä, mitä tarkoitan, kun puhun indie rockista.

Sen lisäksi, että yhtye merkitsee musiikkihistoriallista ajanjaksoa ja tiettyä skeneä tai genreä, on se tietenkin myös oman henkilökohtaisen, musiikillisesti ja kasvukivullisesti merkittävän aikakauden avainyhtye, parikymppisyyteni soundtrack, sukupolvikokemuskin.

Mutta ei Razorlight – tai NME-indie ylipäänsä – minulle pelkkää nostalgiaa ole. Yhtye on yksi elämäni muutamista turvabändeisä ja siksi aina ajankohtainen. Yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia Up All Night ja Razorlight ovat jatkuvasti soitossa, Golden Touch ja Somewhere Else ikuisia lempikappaleitani. Vice, Rock ‘N’ Roll Lies, Rip It Up, Stumble and Fall, America, Who Needs Love? ja Los Angeles Waltz ainakin päätyvät elämäni biisit -soittolistalle, jos joskus sellaisen teen.

Yhtye ja koko indie rock oli aikoinaan minulle keino ja tapa elää ja päivittää brittipoppariutta siinä hetkessä ja ajassa. Nyt kaikki tuo, mitä brittiläisessä kitaramusiikissa silloin tapahtui, on osa sitä sekalaista brittiläisen kitaramusiikin eri vaiheiden ja aikakausien hybridiä, jota itsessäni vuonna 2021 kutsun brittipoppariudeksi.

Noel Gallagher’s High Flying Birds – We’re On Our Way Now

Minun suhtautuminen Noel Gallagheriin ja High Flying Birdsiin on ollut jo jonkin aika melko välinpitämätön. Ei mitenkään tietoisesti tai periaatteellisesti, vaan ihan vain siksi, että suuri osa vanhemman Gallagherin viime vuosien tekemisistä on tuntunut melko yhdentekevältä. Tavallaan olen tykännyt hetkittäin yksittäisistä kappaleista, levyistäkin, mutta loppujen lopuksi mikään ei ole jäänyt soittoon ja kuunteluun ikuisiksi ajoiksi.

Välillä tuntuu, että jo alunperinkin melko geneerisestä on tullut parin viime vuoden aikana entistäkin geneerisempää. Vähemmän rockia, enemmän lounge musiciä. Tuotanto on ihan muutamaa kappaletta lukuun ottamatta kutistunut minun mielessä sellaiseksi tasaiseksi, soolo-Noelille ominaiseksi aikuisrock-soundimassaksi – yksittäisten kappaleiden erityisyys, biisien melodiat, koukut ja särmät eivät oikein meinaa hahmottua. Sama toistuu, mutta ääriviivat puuttuvat.

Kaikki tämä voi toki olla seurausta siitä, että olen ottanut tuotantoa haltuun viime vuosina laiskanlaisesti, omistautumatta. Mikä taas johtuu sitä, että en ole tuntenut imua tuotantoa kohtaan. Mikä taas johtuu siitä, että särmä, erityisyys ja koukuttavuus ovat puuttuneet.

Ja niin edelleen.

Siksipä tuntuukin oikeastaan aika hassulta todeta, että tykkään tästä uudesta kappaleesta! Hassulta siksi, että biisi on oikeastaan ihan sitä perus-Noelia, minkä kanssa juuri tuossa edellä kipuilin,sitä, joka ei ole loppujen lopuksi tehnyt suurempaa vaikutusta. Kappaleessa ei ole mitään sen suurempaa erityisyyttä: melodia on aika lailla ennalta-arvattava ja kertosäe lähtee niin tutusti, että sen osaa laulaa mukana ensimmäisellä kuuntelukerralla. Sovitus on, siis vain on, pelkkä äänimatto, se ei varsinaisesti tee mitään. Noel on tehnyt tällaisia melodisia ja nättejä peruskappaleita tukuittain – ja monet niistä on tätä parempia.

Mutta niin vain tässä elämän melankolisessa vaiheessa takerruin nyt tähän biisiin.

Hyvin mahdollista, että tämäkin kappale lopulta sulautuu siihen Noel-biisien ääriviivattomaanmassaan, eikä jää kuunteluun ikiajoiksi, mutta juuri tällä hetkelläkappale tuntuu lohdulta, jonka tahtiin kävelen töihin varmasti ainakin tämän viikon.

Kappale on muuten kesäkuussa julkaistavan Back The Way We Came: Vol 1 (2011-2021) -kokoelmalevyn uusi single. Kokoelma juhlistaa Noel Gallagher’s High Flying Birdsin 10 vuotta kestänyttä uraa – hullua!

Unohtuneita brittipop-suosikkeja: Soda

Unohtuneita brittipop-suosikkeja, eli brittipop-yhtyeitä valtavirran laitamilta. Aiemmin pikkuyhtyeistä huomiota ovat saaneet Kenickie ja LICK.

Hullilaisen Sodan ura oli monille 90-luvun obskuureille brittipop-yhtyeille ominaisesti lyhyt ja ytimekäs – yhtye oli aktiivinen parisen vuotta, 1995-97. Soda julkaisi muutaman singlen, lämppäsi brittipop-ajan kuumimpia yhtyeitä ja sen taustalla vaikutti samoja joukkoja kuin brittipop-ajan menestyjällä Shed Sevenillä. Yhtye oli kuitenkin niiiiiiiin täydellisen paljon brittipop, aikansa ja ympäristönsä tuote, että kun brittipop-huuma alko hiipua, hiipui myös yhtyeen ympärille syntynyt varovainen loisto.

Itse asiassa bändi ei ehtinyt edes julkaista työstämäänsä debyyttileyä, ennen kuin se jo alkoi vaikuttaa levy-yhtiöiden silmissä epäajankohtaiselta ja epäkiinnostavalta. Artficial Flavour -albumi julkaisiin lopulta nostalgian saattelemana vuonna 2016.

Yksi lempiasioitani koko 90-luvun brittipop-ilmiössä on juuri tällaiset kuplan synnyttämät kliseiset ja ah niin mainiot brittipop-yhtyeet, joiden merkitys ja olemassaolo perustuu todella tiukasti tuohon brittipop-hetkeen, parin vuoden aikaikkunaan. Ne muistuttavat brittipop-ilmiön ohimenevyydestä sekä musiikillisesta yltäkylläisyydestä ja ylitarjonnasta.

Brittipop-kuvastossa ja -aikajanalla, musiikillisessa kartastossa Soda sijoittuu ilmiön alkuvuosien ihanteen mukaisesti Camden-skeneen ja sen estetiikkaan, sanoisin, että yhtye on todella 95. Siinä ei ole merkkejä brittipopin myöhemmin kokemasta lädiytymisestä tai jalkapallokannattajaestetiikasta, vaan se on häpeilemättömän värikäs, ysäri ja pop. Tamburiini, jouset, kappaleiden tarttuvuus ja pop-vetoisuus. Assosioin yhtyeen Menswearin ja Sleeperin kanssa kimppaan – One Track Mind -balladi voisi olla Menswearin levyltä, kuvien poser-meininki Menswearin promokuvista.

Sodassa ei ole mitään ajatonta ja universaalia rock-hyvyyttä, kuten Oasiksessa, vaan se on totaalisesti ajankuva ja aikansa klisee, häpeilemättömän brittipop, niin musiikillisesti kuin ulkomusiikillisesti. Soda kuulostaa ja näyttää siltä, miltä brittipopista syntynyt bändi ysiviisysikuus kuulostaa. Yhtyeen Instagram, promokuvat ja musiikkivideot tarjoavatkin silmiä hivelevät tyyli-inspiraatiot ysäripopparille.

Omia suosikkikappaleitani yhtyeen ianokaiselta levyltä ovat Down, Inside, Let Mysef Slip ja The Young Own The Town. Yhtye muuten julkaisee syksyllä uudelleen debyttisinglensä Slave To The Fashion Page.

Levy: DMA’S – Live at Brixton

Tämän hetken lempiyhtyeeni ja paras ystäväni DMA’S julkaisi maaliskuun alussa livelevyn reilun vuoden takaiselta Lontoon Brixton Academyn keikaltaan. Keikka ehti olla juuri ennen koronarajoituksia ja on yhtyeen laulajan Tommyn mukaan bändin paras tähän mennessä. Ja kyllä, jos keikan tallentava live-levy on näin mahtis, on itse keikka ollut aivan varmasti hurjan hieno.

Tykkään keikan settilistasta, vaikka muutama oma suosikkini (esim. Emily Whyte) ei biisien joukossa olekaan. Keikka on kivasti koostettu kattaus yhtyeen uran eri vaiheista ja musiikillisista puolista. On alkuajan ja debyyttilevyn aikaista lädi-brittipoppia (keikan alku ja encore), on kakkoslevyn eteerisempää ja herkempää pop-käsitystä (In The Air, The End) ja on viime keväänä julkaistun The Glow -albumin uusia kappaleita ja musiikillista monipuolisuutta (Silver, The Glow, Hello Girlfriend, Life Is A Game Of Changing). Erityisen hienoa on kuulla, miten upeasti yhtyeen popeimmat kappaleet ja vaikkapa tanssibiisi Life is A Game of Changing kääntyvät bändikielelle ja miten upealta ne kuulostavat livesovituksina.

Omia susoikkihetkiäni levyllä on avausraita, ensimmäisellä ep:llä julkaistu Feels Like 37, joka on ensimmäinen DMA’S-kappale, jonka koskaan kuulin – ja jonka myötä sitten myös rakastuin yhtyeeseen. Mahtava lädi-brittipop -larppi! Tykkään myös siitä, miten hyvin uusi biisi Hello Girlfriend istuu kolmen keikkaa avaavan vanhan kappaleen perään ja miten kauniilta herkkä In The Air kuulostaa. Ja niin kuin hyvän keikan kuuluukin, myös tämä yllättää: pari itselleni lähtökohtaisesti vähän epäkiinnostavalta tuntunutta biisivalintaa Tape Deck Sick ja Play It Out päätyy kuulostamaan super hyvältä ja kiinnostavalta.

Vaikka minulle onkin ollut jo pidempään selvää, että DMA’S on hieno livebändi (esim. yhtyeen akustinen MTV Unplugged -livekeikka ja -levy ovat upeita), värisyttää yhtyeen timanttinen soitto ja vokalisti Tommy O’Dellin totaalisen upea laulu yhä vain. Keikalla on hyvä musiikillinen meno, tunnelman viimeistelee tietenkin yleisö, joka brittiyleisölle tyypilliseen tapaan hoilottaa mukana biisien avainkohdat ja yhteislaulukoukut. Tuntuu kuin jalkapallokatsomossa olisi.

Keikan ja kolmen kappaleen encoren päättää yhtyeen debyytti-ep:llä ilmestynyt Your Low , jota bändi ei ole soittanut sitten vuoden 2016. Kappale heittää ainakin minut suoraan seitsemän vuoden takaiseen kutkuttavaan onneen ja innostukseen siitä, kun on löytänyt uuden suosikkiyhtyeen ja bändin, joka kuulostaa just omalta.

Mutta josta ei ehkä ihan vielä uskaltanut toivoa ja odottaa uutta parasta ystävää ja loppuelämän kestävää rakkautta.