Vuoden 2020 kuusi lempilevyä

Tänä vuonna ilmestyi monia hyviä levyjä, nämä kuusi erottuivat erityisen erityisinä joukosta ja päätyivät lempilevyiksi.

Hurula – Jehova

Suosikkilevyni Hurulalta heti debyytin jälkeen. Vähän vähemmän synkkä kuin pari edeltävää albumia – ylitsevuotavan melankolisuuden rinnalla soi myös kevyempää tunnelmaa. Edelleen melankolinen, koskettava ja tunnelataukselta intensiivinen, kuten Hurula parhaimmillaan. Suosikkikappaleita on monia, mutta erityisesti Änglar, Vårldcentralet, Ikväll, ikväll ja Jehova.

Blogiteksti levystä

Fontaines D.C. – A Hero’s Death

Irlantilaisten maaginen ja hurmoksellinen, todelinen vau-debyytti Dogrel sai seuraajan. A Hero’s Death on debyyttiä kypsempi, sisäänpäinkääntyneempi ja näkemyksellisempi, jotenki sellainen next level. Hieno, hieno albumi kerrassaan. Lempibiisit: A Lucid Dream, You Said, Televised Mind, A Hero’s Death ja päätösraita No.

Blogiteksti levystä

Blossoms – Foolish Loving Spaces

Stockportilaisten kolmas levy on se, mikä vihdoin sai minut hyppäämään Blossoms-bandwagoniin. Levy on huippu! Albumi on sellainen hyvän mielen levy ja hyvällä tavalla helppo kuunleltava ja kiva fiilisteltävä. Albumilla on somia pop-kappaleita raikkailla sovituksilla. Lyriikoissa pop-romantiikkaa, sydänsuruja, lauluja sinulle. Tykkään albumin musiikillisesta kirjosta ja luovista, harkituista sovituksista. Jokaiselle biisille on löydetty oma tunnelmansa ja kappaleilla on kivoja musiikillisia ykstyiskohtia: jammailevia bassokuvioita, gospel-kuoroa, kasarisävyä, slide-kitaraa.

Musiikillisesti levy on sukupolvia yhdistävä, vaikutteita on napsittu liki jokaiselta vuosikymmenetltä 60-luvulta lähtien. Levyä on ollut tuottamassa The Coralin James Skelly – hieno visionääri!

Omia suosikkikappaleitani on The Keeper ja Falling For Someone, joiden gospel-kuoron sisältävä tunnelma hurmaa. Tykkään myös suloisista Romane, Eh? ja Your Girlfriend-biiseistä. Vuoden 2020 parasta poppia.

Blogiteksti levystä

DMA’S – The Glow

Australialainen DMA’S on ollut vime vuodet lempiyhtyeeni. Kolmas levy The Glow on musiikillisesti monipuolinen kokoelma kivoja pop-kappaleita. Tykkään eniten levyn balladeista Appointment ja Learning Alive, huikeasta tanssibiisistä Life Is a Game of Changing, Hello Girlfriendin suoraviivaisesta kitarapopista ja tooooodella DMA’S-henkisestä Silveristä. Laulaja Tommy on levyllä huikeimmillaan.

Blogiteksti levystä

Gerry Cinnamon – The Bonny

Tänä vuonna hullaannuin vihdoin tähän Glasgow’n moderniin kansallisaarteeseen ja kulttisuosikkiin. Lämpeneminen on ollut hidasta, mies ja kitara -juttu ei tuntunut aluksi omalta, vaikka olenkin artistin tyyliä ihastellut (Cinnamon on soma Adidas posterboy). The Bonny on kuitenkin mainio levy ja musiikillisesti kiehtovampi kuin odotin!

Levyllä on aika paljon biisejä ja monia hyviä, sellaisia tunnelmaltaan erilaisia. Minun lempikappaleita ovat olleet Where We’re Going, Head In The Clouds, Canter, Sun Queen ja toiselta versiolta löytyvä vanha kappale Kampfire Vampire.

Doves – Universal Want

Kysyin joskus ystävältäni, Manchester-tyypiltä ja suurelta Doves-fiilistelijältä, että miten hän kiteyttäisi Dovesin ja yhtyeen hienouden. Vastaus meni näin:

Mulle se on Manchester minikoossa. Se mun versio Manchesteristä. Musikaalinen älykkyys, ne kaikki eri vaikutteet, soundien sulatusuuni. Ja sitten sellainen ei-pinnallisuus. Ne vain on tollasia tyyppejä farkuissaan. Siinä on paljon sellaista pohjoisenglantilaista aitoutta vrt. Lontoon trendikkyys.

Kiva ja osuva kiteytys manchesteriläisyhtyeestä, joka syyskuussa julkaisi ensimmäisen levynsä kymmeneen vuoteen. Universal Want on upea levy ja hyvä muistustus siitä, miten hienosta yhtyeestä Dovesissa on kyse. Tykkään levyllä erityisesti puromaisista kitaroista, herkkyydestä ja musiikillisesta älykkyydestä, Carouselsin leijuvuudesta ja Cycle Of Hurtin kitarasta. Ja rakastan Mother Silverlaken jammailevaa tunnelmointia.

Lempikappaleet: Carousels, Broken Eyes, Mother Silverlake

Soittolista: Vuosi 2020

Massiivinen soittolista vuoden 2020 biiseistä. Soittolistaan kuvaa klikkaamalla.

Levy: Hurula – Jehova

Ruotsalainen Hurula julkaisi lokakuun loppupuolella neljänne levynsä, Jehova nimeltään. Levy on vuoden parhaita albumeita, minkä lisäksi siitä on tullut oma Hurula-suosikkini, vuoden 2014 Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för -debyytin rinnalle.

Jehova on Hurulan neljäs levy. Vaikka levy paikoin onkin ainakin paria suhteellisen synkkää edeltäjäänsä popimpi, kevyempi ja positiivsempi, mitään radikaalisti erilaista se ei kuitenkaan tarjoa. Esimerkiksi sinkkubiisi Tro på er ruin on todella klassinen Hurula-kappale.

Kokonaisuus kuulostaa ehdottomasti tutulta – artisti tuntuu oman upean juttunsa ja tekemisen tavan löytäneen, tarvetta millekään uudelle ei minun mielestä ole.

Edelliseen Klass-levy verrattuna Jehova soi omiin korviini biisien suhteen tasaisempana. Klassilla erottui muutama huippu hyvä biisi, mutta muu levy jäi jotenkin vaisummaksi. Jehovalla sen sijaan jokainen biisi tuntuu hitiltä ja omalla tavallaan todella hyvältä. Hurulan tuotannon parhaimmistoon menee heittäen useampi kappale, anakin avausraita ja jotenkin Hurulaksi kovin pop ja uudella tavalla punk Vårldcentralen (mahtava!), nimibiisi Jehova (rakastan kertsin lyriikoita), ehkä melkein Hurulan paras biisi Änglar (sydäntäsärkevän ihana ja simppeli, pienisuuri pop-kappale), tarttuva Sjuk Av Kärlek sekä päätösraita Ikväl, ikväll.

Hurulalla on taito säväyttää jokaisella levyllä. Vaikka tekemisen tapa pysyy suhteellisen muuttumattomana, Hurula-tunnusmerkkejä kierrättävänä, onnistuu jokaiselle levylle tallentumaan oma taikansa ja erityistunnelmansa. Tekeminen jalostuu, mutta pysyy silti autenttisena.

Artistilla on punk-tausta ja sieltä tekemisessä toki on vaikutteita. Itse kuuntelen Hurulaa popparin korvin ja viehätyn melodioista, kertosäkeistä, raastavista lyriikoista ja melankoliasta.

Jehova tuntuu nyt todella erityiseltä levyltä. Sen monivivahteisuus ja upeiden biisien suuri määrä takaavat sen, ettei tämä levy helposti tyhjene ja lopeta inspiroimasta. Ehkä jopa tuleva moderni klassikko.

Jotain uutta: The Lathums

Kaipaatko kuunneltavaksesi uutta brittipop-ystävällistä musiikkia?

Tutustu The Lathumsiin!

Yhtye on julkaissut tänä vuonna kaksi ep:tä, maaliskuussa ilmestyneen Fight On -ep:n sekä lokakuussa ilmestyneen Ghosts-ep:n. Molemmat löytyvät Spotifysta ja YouTubesta.

The Lathums on ehdottomasti suosikkini tällaisista uusista, läpimurron kynnyksellä olevista, vielä aika pienistä yhtyeistä. BBC valitsi wiganilaiset Sound of 2021 -listalleen, voi siis olla, että jonkinlainen suurempi läpimurto tapahtuu ensi vuonna.

Musiikillisesti The Lathums on todella perinteikästä kitarapoppia. Brittipopparin ja noughties-nuoren korviin yhtye soi hyvällä tavalla tutulta ja turvalliselta. Aksentissa kuuluu paikallisuus – jonkinlainen brittikitarapopin tunnusmerkki sekin.

Uusin single I see Your Ghost on mainio Madnessin ja The Coralin sekoitus, All My Life puolestaan nätti balladi. Oma lempparini uudemmista kappaleista on The Smithsistä ehkä hitusen isnpiroituva Corporation Street.

Aiemmalta ep:ltä minun omia suosikkikappaleita on I Know That Much ja Fight On. Huikeita molemmat!

Soittolista: marraskuu 2020

Marraskuun soittolistalla 45 minuuttia uutta musiikkia!

Soittolista: lokakuu 2020

Hyvää marraskuuta! Lokakuun soittolistaan pääset kuvaa klikkaamalla.

Levy: Sam Shingler – Strange Security

Kuva: Heta Saukkonen

Sam Shinglerin soolodebyytti Strange Security ilmestyi kuun alussa. Levy on tyylikäs, musiikillisesti moninainen matka ja konseptialbumimaiseksi kokonaisuudeksi hahmottuva teos, josta aistii, että sen teko on ollut tekijälleen erityisen tärkeää ja merkityksellistä.

Kuten jo aiemmin kirjoitin, on Shinglerin pop-kuvasto viehättävän moninainen ja moneen pystyvä. Sovituksista ja Shinglerin tulkinnasta löytyy vaihtelevuutta ja luovuutta, ilmaisuvoimaa: jokainen kappale tuntuu saavan oman identiteettinsä.

Suosikkikappaleeni albumilta on edelleen Intron jälkeen paukahtava upea Fight Or Flight, joka hoitaa täydellisesti varsinaisen avausraidan virkaa. Kokonaisuudessa kappale on jotenkin kivasti ihan omanlaisensa. Toinen suursuosikkini on shoegazemäinen Big Zero. Surinainen, utuinen ja ihanan junnaava biisi, erityisesti lopun hyräily viehättää. Tykkään erityisen paljon myös Wait It Out -slovarista, simppeli pop-kappale on väritetty täydelliseksi jousilla ja viehättävällä taustalaululla. Näiden kappaleiden pop-estetiikka on minulle tutuinta ja mieluisinta.

Strange Security tuntuu hyvällä tavalla ajattomalta ja genrettömältä. Vivahteikkaasti erilaisiksi sovitettuja kappaleita yhdistää melodiantaju ja ymmärrys pop-musiikista hyvää tekevien nyanssien päälle. Useissa kappaleissa on jonkinlaista isoutta ja irrtottelua, tunnelman ja kierrosten nousua – kohoava kertosäe, ylväs loppurevittely, tasoja tuova taustalaulu tai kerroksia tekevä sähkökitara. Nyanssejä ja sävyjä biiseihin tuovat sello ja yllättävätkin kitararatkaisut, taustalauluja albumilla on käytetty runsaasti ja hurjan hienosti. Ylipäänsä biiseissä on paljon tarkkaan harkittuja musiikillisia yksityiskohtia.

Albumin musiikillinen ote on loppujen lopuksi yllättävän elektroninen, sellaisella kevyellä tavalla – tällä useista kotimaisista kitaravetoisista yhtyeistä tuttu Shingler pääsi minut yllättämään. Levy kuulostaa alusta loppuun ilmavalta ja kevyeltä, kaikuisaltakin. Rokkikitarat ovat enemmän revittelyyn ja kierrosten nostoon käytetty poikkeus kuin sääntö. Levyn kokonaistunnelma on seesteinen ja rauhallinen, albumin ainoa selkeästi sähäkämpitempoinen kappale on aiemmin singlenäkin julkaistu The Invisible Man.

B-puolen aloittava In It Together puolestaan on minulle se biisi, joka jotenkin aivan erityisen hienosti kiteyttää albumilta sen olennaisen. Raikkaasti ja kevyesti alkava pop-kappale saa vähitellen lisää kerroksia, biisi kasvaa ja kohoaa kertosäkeeseen, lopussa vielä irrotellaan hurmaavalla ja yllättävällä sähkökitaralla. Sovituksellisesti albumin tähtihetkiä.

Vaikka albumin kappaleissa on kirjoa, soi kokonaisuus silti yhtenäisenä. Intro, sitä seuraava, luukut – tai tunteet- avaava avausraita Fight Or Flight sekä jylhä, liki Champagne Supernovan kaltaiseksi teokseksi kehittyvä, mahtavat kitarat tueksi saava toiveikas päätösraita Something Good Is About To Happen kokoavat kappaleet yhtenäiseksi albumiksi, jolla on ilmiselvästi alku, keskikohta ja loppu. Levyn punaiseksi langaksi tuntuukin hahmottuvan kipeän kaunis herkkyys sekä melankolinen, mutta loppujen lopuksi toiveikas ja luottavainen tunnelma.

Sam Shinglerin levynjulkkarikeikka on tänään lauantaina Suvilahti TBA:ssa.

Hurula – Änglar

Ruotsalaisen Hurulan neljäs albumi Jehova ilmestyy 23.10. Albumilta julkaistu Änglar-single on upea, siitä tuli heti minun syksyn 2020 tunnuskappale. Änglar on Hurulaa viehättävimmillään. Melankolinen, haikea ja kaunis, melodisella kertosäkeellä kruunattu – niin kuin parhaat Hurulan biisit ovat.

(What’s the Story) Morning Glory? 25 vuotta

”I was 9 when this album came out I remember buying it on CD in Woolworths, yes that’s right, remember Woolworths! Glorious!

Why hey now?? For me it was the song that drew me in, I don’t know why it just it took my mind somewhere and the day dreams started, it still gives me the same feeling at the old age I am today!

It was a no brainer for me to cover this song as I’ve ALWAYS wanted to cover it so let’s raise a glass in celebration and have a cheers to the best album of our generation!”

– Miles Kane

Oasiksen kakkoslevy, klassikkoalbumi (What’s the Story) Morning Glory? täytti perjantaina 2.10 hurjat 25 vuotta. Minulle levy on ajankohtainen ja tärkeä ihan joka vuosi, mutta oli kiva seurata, miten albumia huomioitiin ja juhlittiin viikonlopun aikana.

Tässä muutama albumia kunnioittava juttu tutustuttavaksi:

Musiikkibloggarinakin vaikuttaneen toimittaja Visa Högmanderin teksti MTV 3:n sivuilta.

The Oasis Podcastin viimeisin jakso, vieraana legendaarinen Brian Cannon. Kaksiosaisen What’s The Story -podin toinen osa tulossa ensi viikolla.

Return To Rockfield -minidokkari

Radiokanava Radio X:n watch party:

Soittolista: Syyskuu 2020

Taas yksi kuukausi eletty loppuun. Syyskuun soittolista näyttää aika piskuiselta, sisältö kuitenkin on täyttä kultaa. Syyskuussa ilmestyi uusi New Order, Gorillaz jatkoi kiehtovien vierailijoiden kanssa (Robert Smith), brittipop-yhtye Menswear julkaisi ennen julkaisemattoman kappaleensa ja Tim Burgess uuden biisin.

Soittolistaan pääset kuvasta.

Sam Shingler – Fight or Flight

Kuva: Heta Saukkonen

Sam Shinglerin upea Fight or Flight oli minun alkusyksyn kuunnelluimpia kappaleita. Biisi on yhtä aikaa pieni ja suuri, Shinglerin antaumuksellinen ja vilpitön laulutulkinta tuo kappaleen kuuntelijan lähelle, jouset tuovat teosmaisuutta. Tällaiset herkät, mutta voimakkaat pop-kappaleet ovat minun juttu, sehän tiedetään.

Monissa kotimaisissa yhtyeissä ja kokoonpanoissa, viimeisimpänä The Lieblingsissä ja Treemerissä vaikuttanut Shingler julkaisee ensimmäisen sooloalbuminsa huomenna perjantaina 2.10. Tämän Fight or Flight -kappaleen lisäksi Strange Security -levyltä on julkaistu biisit In It Togehter ja The Invisible Man.

Kappaleet ovat keskenään kovasti erilaisia, ainakin sovituksellisesti ja tunnelmaltaan – Shinglerin pop-kuvasto on viehättävän moniulotteinen ja moneen taipuva. Fight Or Flightin aika klassisen pop-kauneuden lisäksi levyltä löytyy ainakin The Invisible Manin nopeatempoisuutta ja sähäkkyyttä sekä In It Togetherin raikkautta.

Kaikissa kappaleissa kuuluu melodiantaju ja ymmärrys hienojen kertsien päälle – nin kuin hyvässä pop-musiikissa pitääkin.

Grandmother Corn – Paisley Underground

Kuuntelin kesällä tiiviisti helsinkiläisen Grandmother Cornin viime talvena ilmestynyttä Don’t Look Back -albumia. Olin törmännyt yhtyeen nimeen vuosien aikana siellä täällä musiikkimediassa (yhtye on julkaissur kolme albumia ja kiertänyt kovasti ympäri Eurooppaa ja Britanniaa, ottaen haltuun etenkin Lontoon ja Manchesterin underground-piirejä), mutta en ollut yhtyettä aiemmin kuitenkaan kuunnellut. Päädyin tykkäämään albumista ja yhtyeen bluesista ja R&B:stä, pub rockista ja punkistakin vaikuttuvasta back to basics -menosta kovasti.

Noin kuukausi sitten Grandmother Corn julkaisi uuden singlen Paisley Underground. Kappale on loistava! Hyvä biisi yhdistettynä intensiiviseen ja autenttiseen, live-keikkamaiseen tunnelmaan tekee vaikutuksen. Upeasti nimetty kappale on kirjoitettu viime helmikuussa Manchesterissa keikan jälkeen ja se pääsi elokuussa pariin otteeseen soittoon myös BBC:llä.

Yhtyeen voi nähdä seuraavan kerran livenä Helsingissä Mascotissa 15.10.

Temples – Paraphernalia

Psykedeelisen rockin ystäville uutta Templesiä! Paraphernia on ensimmäinen uusi Temples-kappale sitten syksylä 2019 ilmestyneen Hot Motion -albumin. Äärimmäisen retrosävyistä psykedeliarockia soittava yhtye kuulostaa edelleen itseltään, vaikka kappaletta sävyttääkin pienet disco-flirttailut.

Toivotaan, että uusi kappale enteilee uutta levyä. Yhtyeen kaikki kolme aiempaa albumia ovat kyllä aivan hurjan loistavia. Tempels on niitä yhtyeitä, joilla on todella vahva ja toimiva oma juttunsa, toivottavasti yhtye ei ikinä muutu!

Paraphernalia on kirjoitettu viime vuoden syyskuussa ilmestyneen Hot Motion -levyn äänitysten aikoihin ja sen on tuottanut Sean Lennon, joka muuten tunnustautuu yhtyeen faniksi.

Unohtuneita brittipop-suosikkeja: Kenickie

Unohtuneita brittipop-suosikkeja, eli tärkeitä 90-luvun brittipop-yhtyeitä valtavirran ja myyntiennätysten ulkopuolelta. Aiemmin kirjoitin Lickistä, tänään Kenickiestä.

Vuosina 1994-98 vaikuttanut Kenickie julkaisi lyhyen uransa aikana kaksi levyä: vuonna 1997 ilmestyi debyytti At The Club ja vuotta myöhemmin Get In. Erityisesti ensilevy kuuluu minun brittipop-kaanoniini.

Vaikka Kenickie ei nyt, 25 vuotta brittipop-hurmoksen jälkeen, meinaakaan mahtua suuren yleisön brittipop-mielikuviin ja muistoihin, sinne Oasiksen, Blurin, Sueden, Pulpin ja Elastican kaltaisten suurien nimien joukkoon, ei kyseessä ole kuitenkaan ihan mikään muutaman pubikeikan pikkubändi. Yhtyeen debyyttilevy ylsi ilmestyttyään listasijalle 9, top 40 -sinkkuja ilmestyi useampi. Oasis-pomo ja Creation-levy-yhtiön perustaja Alan McGee yritti saada bändiä listoilleen, mutta yhtye hylkäsi McGeen tarjouksen. Lopulta Kenickie julkaisi deyyttialbuminsa St. Etiennen Bob Stanleyn ja  Pete Wiggsin EMIDisc-levy-yhtiölle.

Jos mietitään brittipopin musiikillista karttaa, sijoittuu Kenickien pop-punk jonnekin Sleeperin ja Elastican läheisyyteen. Minun korviini yhtye soi Elastricaa popimpana, mutta toisaalta paikoin Sleeperiä raaempana. Välillä tulkinta muistuttaa brittiduo Shampoota. Lyriikoiden maisemassa on paljon samaa kuin Sleeperillä: nuoruutta, juhlia ja pussailua. Ajankuvaa sekin.

At The Club on hurja ja hengästyttävä 14 kappaleen albumikokonaisuus. Liki jokaisessa biisissä on koukkua ja hurmaavuuttaa, tykkään levystä todella! Lempikappaleitani ovat tietysti suurimmat hitit ja brittipop-klassikot In Your Car ja Punka. Myös Millionare Sweeper, Come out 2 Nite, Elasticasta muistuttava Spies sekä rauhaisa päätösraita Acetone hienoine jousisovituksineen ovat minun suosikkeja.

Kenickie ei ehkä tehnyt pitkää uraa tai ollut kansainvälisesti menestynyt vientituote, mutta yhtye kuuluu ehdottomasti aikakautta määrittävien bändien joukkoon. Se on yksi niistä kulttimainetta nauttivista lyhyen, mutta intensiivisen uran tehneistä brittipop-kauden yhtyeistä, jotka muistuttavat aikakauden sähäkästä, ohimenevästä, hedonistisesta ja musiikillisesti yltäkylläisestä luonteesta. Yhtyeen värikäs ja raikas pop-punk laajentaa käsitystä brittipopista ja muistuttaa siitä, miten monenlaisia kitaramusiikin ilmentymiä brittipop-kattotermin, tietyn aikakauden ja sen ajan hengen alle mahtuu.

Kenickie kannattaa ehdottonasti fiilistellä YouTubesta löytyvillä live-taltioinneilla. Autenttinen ysärimiljöö saa yhtyeen kuulostamaan entistä mainiommalta.

Yhtyeen laulaja Lauren Laverne on tehnyt sittemmin hienon uran televisiotöissä ja radio-dj:nä. Laverne sanoi muutaman vuoden takaisessa haastattelussa brittipopin olleen mahtavaa ja hauskaa, mutta hänen mielestään musiikki vain on nykyään hurjan paljon parempaa. Laverne viittasi tällä nykyisen digiajan musiikilliseen monipuolisuuteen. Enää yhtä saarivaltiota tuskin saisi seisomaan vain kitaramusiikin taakse.

Levy: Fontaines D.C. – A Hero’s Death

Irlantilaisesta post-punk -yhtye Fontaines D.C:stä tuli viime vuonna ilmestyneen Dogrel-debyyttinsä myötä yksi kiehtovimmista uusista bändeistä. Debyytti oli menestys. Kriitikot ylistivät, fanit rakastivat. Viime kesänä yhtye alkoi varoitella fanejaan, ettei heinäkuussa ilmestyvä kakkoslevy A Hero’s Death olisi lainkaan debyytin kaltainen. Fanit ehkä joutuisivat määrittelemään yhtyeen uudelleen. Ja kyllähän ensisingle I Don’t Belong kuulosti melko synkistelevältä ja deepiltäDogrelin anthemeihin verrattuna.

Rrrrrrrakasta yhtyeen debyyttileyä. Sen runollista ja tarkkanäköistä miljöökuvausta. Nuoruuden paloa, intensitteettiä ja charmattia raakilemaisuutta. Laulaja Grian Chattenin puhelaulu hurmaa. Kutakuinkin täydellisen debyytin kruunaa muutama anthem, jotka nostavat albumin ainakin jonkinasteiseksi sukupolvikokemukseksi.

Mutta vaikka rakastankin debyyttiä, olen hurjan iloinen, ettei yhtye päätynyt tekemään toista Dogrelia. Sillä siinä se olisi epäonnistunut. Minun silmissä ja korvissa Dogrel nimittäin on yksi muutamista once in a lifetime -debyyteistä. Ensilevyistä, joissa on jotain sellaista taikaa ja erityisyyttä, mitä ei voi toistaa. Vähän niin kuin vaikka The Libertinesin ja Arctic Monkeysin debytteissäkin.

Millä tavoin A Hero’s Death sitten eroaa Dogrelista? Vai onko se loppujen lopuksi edes kovin erilainen? Dogrel-debyytti on hurmoksellinen, upea, erityinen, mutta kyllä A Hero’s Death on jollain tavalla next level ja seuraava askel. Musiikillisesti kunnianhimoisempi ja tunnelmaskaalaltaan monipuolisempi.

Dogrelin ydintä oli Dublin-kuvaukset, A Hero’s Deathilla kuvataan sielua ja sen tuntemuksia. Sitä, miltä hurmoksellisen debyytin ja maanisen kiertue-elämän jälkeen tuntuu. Albumin reflektoiva luonne koskettaa. Levyn alavireiset melodiat tukevat upeasti levyn alavireisiä lyriikoita. Kokonaisuus tekee vaikutuksen. Albumilla on draamaa ja tummasävyisyyttä, joka tuntuu kumpuavan jostain syvältä. Jos Dogrelilla pilkahteli toisinaan 2000-luvun indierockin fiilis, on A Hero’s Deathilla kuultavissa paikoin todella tummia Joy Division -sävyjä. Tummuudesta huumaantuville levyltä löytyy Living in America ja vaikkapa Love Is A Main Thing.

Debyyttiin verrattuna A Hero’s Death sisältää enemmän laulua ja vähemmän puhelaulua. Tämä tekee kakkoslevystä punk-vetoista debyyttiä melodisemman ja musiikillisesti monipuolisemman. Laululauletut You Said ja Oh Such A Spring ovat lopulta minun mielestä albumin timanttihetkiä. Chattenin vilpitön ja sydäntä raastava tulkinta värisyttää. Upeita molemmat.

Edellä manittujen lisäksi upealta albumikokonaisuudelta esiin nousevat Televised Mind ja A Lucid Dream, jotka molemmat istuvat debyytillä syntyyneeseen Fontaines-mielikuvaan. A Lucid Dream on Fontaines D.C.:tä parhaimmillaan. Myös keväällä sinkkuna ilmestynyt nimikappale on herännyt albumikontekstissa oikealla tavalla henkiin. Aluksi en pitänyt enkä tajunnut, nykyisin fanitan. Kappaleella on upea energia, debyytiltä tuttu puhelaulu, ja kiehtovalla tavalla musiikillisesti uusi puoli yhtyeestä. Albumin lopettava No on hieno, pienisuuri päätöskappale.

A Hero’s Death on ehdottomasti vuoden parhaita albumeja. Se värisyttää ja koskettaa. Musiikillinen, tunteellinen ja tunnelmallinen monipuolisuus vetävät puoleensa, lyriikat pakottavat kuuntelemaan, keskittymään ja tuntemaan. Jokainen kappale on tulkittu antaumuksella ja tunteella, yhtäkään biisiä ei ole tehty turhaan ja väreet seuraavta mukana läpi albumin.

Fontaines D.C. on onnistunut tekemään vuosi hurmoksellisen ja uniikin debyyttilevyn perään ääriupean kakkoslevyn.