Levy: DMA’S – Live at Brixton

Tämän hetken lempiyhtyeeni ja paras ystäväni DMA’S julkaisi maaliskuun alussa livelevyn reilun vuoden takaiselta Lontoon Brixton Academyn keikaltaan. Keikka ehti olla juuri ennen koronarajoituksia ja on yhtyeen laulajan Tommyn mukaan bändin paras tähän mennessä. Ja kyllä, jos keikan tallentava live-levy on näin mahtis, on itse keikka ollut aivan varmasti hurjan hieno.

Tykkään keikan settilistasta, vaikka muutama oma suosikkini (esim. Emily Whyte) ei biisien joukossa olekaan. Keikka on kivasti koostettu kattaus yhtyeen uran eri vaiheista ja musiikillisista puolista. On alkuajan ja debyyttilevyn aikaista lädi-brittipoppia (keikan alku ja encore), on kakkoslevyn eteerisempää ja herkempää pop-käsitystä (In The Air, The End) ja on viime keväänä julkaistun The Glow -albumin uusia kappaleita ja musiikillista monipuolisuutta (Silver, The Glow, Hello Girlfriend, Life Is A Game Of Changing). Erityisen hienoa on kuulla, miten upeasti yhtyeen popeimmat kappaleet ja vaikkapa tanssibiisi Life is A Game of Changing kääntyvät bändikielelle ja miten upealta ne kuulostavat livesovituksina.

Omia susoikkihetkiäni levyllä on avausraita, ensimmäisellä ep:llä julkaistu Feels Like 37, joka on ensimmäinen DMA’S-kappale, jonka koskaan kuulin – ja jonka myötä sitten myös rakastuin yhtyeeseen. Mahtava lädi-brittipop -larppi! Tykkään myös siitä, miten hyvin uusi biisi Hello Girlfriend istuu kolmen keikkaa avaavan vanhan kappaleen perään ja miten kauniilta herkkä In The Air kuulostaa. Ja niin kuin hyvän keikan kuuluukin, myös tämä yllättää: pari itselleni lähtökohtaisesti vähän epäkiinnostavalta tuntunutta biisivalintaa Tape Deck Sick ja Play It Out päätyy kuulostamaan super hyvältä ja kiinnostavalta.

Vaikka minulle onkin ollut jo pidempään selvää, että DMA’S on hieno livebändi (esim. yhtyeen akustinen MTV Unplugged -livekeikka ja -levy ovat upeita), värisyttää yhtyeen timanttinen soitto ja vokalisti Tommy O’Dellin totaalisen upea laulu yhä vain. Keikalla on hyvä musiikillinen meno, tunnelman viimeistelee tietenkin yleisö, joka brittiyleisölle tyypilliseen tapaan hoilottaa mukana biisien avainkohdat ja yhteislaulukoukut. Tuntuu kuin jalkapallokatsomossa olisi.

Keikan ja kolmen kappaleen encoren päättää yhtyeen debyytti-ep:llä ilmestynyt Your Low , jota bändi ei ole soittanut sitten vuoden 2016. Kappale heittää ainakin minut suoraan seitsemän vuoden takaiseen kutkuttavaan onneen ja innostukseen siitä, kun on löytänyt uuden suosikkiyhtyeen ja bändin, joka kuulostaa just omalta.

Mutta josta ei ehkä ihan vielä uskaltanut toivoa ja odottaa uutta parasta ystävää ja loppuelämän kestävää rakkautta.

Jotain uutta: Pastel

One to watch: Pastel.

Manchesteriläinen Pastel ei ole vielä tehnyt paljoakaan – Spotifyssa kappaleita on pari, debyytti-ep ilmestyy ensi kesänä. Pientä nostetta kuitenkin on havaittavissa, sillä radiolegenda, brittipop- ja indiemaestro Steve Lamacq soitti yhtyeen uutta kappaletta BBC Radio 6 Music -kanavalla muutama päivä sitten. Merkkijuttu monen aloittelevan bändin uralla. Toinen pikkusaavutus on saman biisin päätyminen Soccer AM -ohjelman taustamusiikiksi.

Niin ja sitten myös yksi Miia on kuunnellut tuota Deeper Than Holy -kappaletta Spotifyssa pienen kylän verran.

Kappale on mainio! Ei tietenkään super innovatiivinen, niin kuin ei tarvitsekaan. (Niin kuin ei oikeastaan juuri mikään mistä innostun.) Mutta ai että, miten hienosti biisissä soi ainakin alkuaikojen Verve sekä The Stone Roses ja The Charlatans – tai Manchester ylipäänsä. Ja vaikka Kasabiankin. Säkeistön alun vokaaleista mieleen tulee ehkä pikkuisen Primal Scream. Eli vaikutteet on kunnossa!

Alhaalla myös vähän vanhempi kappale She Waits For Me.

Elämäni levyt: DMA’s – Hills End

Australialaisen DMA’sin ensimmäinen levy Hills End täytti juuri viisi vuotta. Juhlan paikka! Vaikka albumi ei näin jälkikäteen katsottuna olekaan yhtyeen paras tähän mennessä, on levyn vau-vaikutus ollut valtaisa. Albumiin liittyy äärimmäisen vahvasti se erityinen ja ihana tunne siitä, kun pitkästä aikaa löytää uuden yhtyeen, joka kuulosta totaalisen omalta. Levyssä on uuden lempibändin debyytin taikaa, ainutlaatuisuutta ja tärkeyttä. Siksi se on parhaita ystäviäni ja löytyy oman elämäni avainlevyjen kaanonista.

DMA’s on parasta uutta brittipoppia ja yhtye, jota suosittelen kaikille uutta brittipoppia etsiville. Erityisesti tällä debyytillä yhtye ammentaa pääosin Oasis-rockista ja lädi-brittipopista, kahdella seuraavalla levyllä yhtyeen pop-kuvasto on sitten laajentunut hurjasti ja tekeminen saanut monipuolisuutta.

Hills Endin sellaisia britpop revival -tähtihetkiä ovat minusta avausraita Timeless, sitä seuraava Lay Down ja toisen puoliskon Melbourne. Ne insipiroituvat alkuaikojen oasiksenkaltaisuudesta. Kaunilla tavalla mykistävin on rauhallinen Step Up The Morphine, joka on monellakin tapaa jotenkin tosi prototyyppinen DMA’s-kappale. Sellainen kaunis ja herkkä brittirock-balladi. Kappale kertoo yhtyeen kitaristin Johnnyn kuolevaa tekevästä isoäidistä, ja on hieno sekoitus haikeutta ja surua, mutta toisaalta elämän ylistystä. Kappale on yksi yhtyeen parhaita ja hieno esimerkki siitä, kuinka yhtyeellä on korvaa herkkyydelle. Levyn kolmas raita Delete on myös DMA’s-klassikko, fanien suuri suosikki ja yksi yhtyeen lippulaivabiiseistä.

Hills Endin biisimateriaali on melko tasaista ja sen musiikillinen kuvasto tuntuu yhtyeen muihin albumeihin verrattuna suhteellisen yksipuoliselta. Levyn loputtua voi tuntua siltä, että osa albumin kappaleista hukkuu suureen biisimäärään. Siltä minustakin tuntui aluksi. Yksittäisten kappaleiden identitettien hahmottaminen ja löytäminen voi vaatia useita kuuntelukertoja ja levylle omistautumista.

Hills End on kuitenkin kestänyt hyvin aikaa. Vielä viiden vuoden jälkeenkin se tekee onnelliseksi ja mikä parasta: tuottaa uusia lempikappaleita! Vuosien varrella levyn kappaleet ovat alkaneet saada omia itsenäisiä identiteettejään ja erityispiirteitään – albumi ei tunnu enää yhdeltä pidennetyltä lädirock-biisiltä.

Tykkään nykyisin esimerkiksi siitä, miten pienenä alkava So We Know kasvaa isoksi tai miten Play It Out päättää levyn. Yhdeksi omaksi DMA’s-suosikikseni on aivan viime aikoina noussut herkkä Blown Away, joka vielä 2016 tuntui jotenkin oudon popilta. Nyt, kolmen DMA’s levyn jälkeen voi kuitenkin nähdä, että tuollaisesta pop-herkkyydestä on sittemmin tullut yhtyeen tavaramerkkijuttu ja aivan olennainen osa DMA’sin biisikavalkadia. Kappale on tavallaan saanut minun silmissä merkityksensä vasta nyt.

DMA’s on se yhtye jota suosittelen aina kun joku kaipaa kuullakseen uutta brittipoppia. Vaikka yhtye onkin liikahtanut debyytin jälkeen lädirockista kohti laajempaa pop-käsitystä, on sen ytimessä brittipop-ajan new ladismin ja Manchester-estetiikan toisintaminen – musiikillisen ja ulkomusiikillisen. Yhtye on hurjan suosittu Briteissä, lämpännyt esimerkiksi Liam Gallagheria ja rokannut Adidas SPZL -mallistoa. Courteenersin laulaja Liam Fray on todennut, että ”DMA’s are adopted Mancs”. Ehkä pikku juttuja, mutta samalla merkkejä siitä, että DMA’s on uutta brittipoppia, britpop revival.

Sillä siinä, mikä on uutta, tämän päivän brittipoppia, ei ole kyse vain musiikista – brittipophan ei ole musiikkigenre – vaan siitä, ovatko brittipoppareiksi, brittipop-mielisiksi, lädirokkareiksi tai vaikkapa moderneiksi kasuaaleiksi itsensä tuntevat ottaneet yhtyeen omakseen. Ihailunsa ja fiilistelynsä suojaan. Ja DMA’sin kohdalla näin on selvästi käynyt.

DMA’s ei siis ole vain hieno uusi bändi ja Hills End hienon uuden bändin debyyttilevy. DMA’s on identiteettiyhtye ja tapa kokea brittipoppia tässä ajassa. Ei nostalgisesti, vaan ihan oikeasti. DMA’s ja Hills End luovat uutta brittipop-kulttuuria.

Richard Ashcroft – Bring On the Lucie (FREDA PEEPLE)

Elävä legenda Richard Ashcroft julkaisi uuden kappaleen, John Lennon -coverin. Biisin tulkinta ja kappaleella soiva fiilistely on juuri sitä, mitä soolo-Ashcroftilta voi odottaa. Ashcroft ottaa kappaleen omakseen – biisi on erehdyttävästi kuin Ashcroftin kynästä. Tällaista pikkuisen imelää, maailmaa syleilevää – tai ainakin halailevaa, mutta totaalisen vilpitöntä tulkintaahan Ashcroftilta voi odottaa.

Ashcroftia kuunnellessa (ja arvostellessa) on hyvä muistaa muutama juttu. Mies on elämäntaparokkari, fiilistelijä, jota tuskin kiinnostaa kriitikoiden mielipiteet. Hän tekee musiikkia itselleen, brittipop- ja lädi-wannabeille ja muulle vankalle, pikkuisen pölyttyneelle fanikunnalleen. Ashcroft rakastaa isoja kliseitä: isoja jousia, isoja taustakuoroja, kasvavia kappaleita, tunnelman nostatusta – sellaista hyvänmielen hurmoksellisuutta. Ashcroftin mielestä parhaat biisit kuulostavat akustisella kitaralla leirinuotiolla säestetyiltä yhteislauluilta. Miehen lyriikoiden juttu on ilmiselvät tsemppifraasit ja sellainen muutaman punnan hengellisyys.

Koska #musicispower

Jos tällainen richardashcroftmaisuus – joka myös tästä coverista välittyy – on sinulle liian paljon tai liian vähän, en usko, että saat biisistä paljoa irti. Mutta jos kuulut niihin – meihin – jotka ovat lähtökohtaisesti aina ja vilpittömästi Ashcroftin puolella, tykkäät tästä varmasti.

Levy: Shame – Drunk Tank Pink

Brittiyhtye Shamen toinen levy Drunk Tank Pink ilmestyi reilu kuukausi sitten. Ja levy on huikea! Etenkin albumin ensimmäinen puolisko on minun mieleeni, se on toista puoliskoa kepeämpi ja rytmikkäämpi ja sieltä löytyy albumin tarttuvimmat kappaleet.

Shamen post-punk on sellaista ikiaikaista ja ajatonta, tällaista Briteistä tulee jatkuvasti, ja jatkuvasti sille on tilausta. Joka vuosikymmennellä on ne omat muutamat bändit, jotka toisintavat tuttua kuvastoa, ehkä tuovat siihen jotain pientä ajamukaisuutta. Vähän niin kuin brittipop-vaikutteinen kitarapop, myös tällainen tuntuu olevan saarivaltiossa ihmisten dna:ssa. Aina relevanttia!

Shamen tekemiseen sekoittuu pieniä NME-indien vivahteita, pehmeimmillä ja tummimmilla kappaleilla (Snow Day ja Human, for A minute) ja puhelaulellen Shame toistaa sitä, mitä Fontaines D.C. on pari viime vuotta tehnyt. Paikoin mieleen tulee Art Brutin ja The Rakesin kaltaiset post-punkin ja indierockin hybridit, joita kuuntelin ahkerasti noin 15 vuotta sitten.

Drunk Tank Pinkillä parasta on ensinnäkin se, että albumilla on muutama aivan ylihyvä ja tarttuva biisi. Water in The Well, Nigel Hitter, March Day ja Alphabet ovat helmiä ja löytyvät varmasti vuoden 2021 parhaiden kappaleiden listalta joulukuussa. Näissä biiseissä on samaa veikeyttä kuin debyytin Lampoon– ja vaikkapa Friction-kappaleilla.

Toiseksi albumilla on useimmilla kappaleilla aivan hurjan herkulliset perkussiot, jotka tuovat biiseihin hurmaavaa rytmikyyttä ja sellaista somaa levottomuutta ja paikoin jopa kaaosmaiseksi yltyvää irrottelua.

Shamen kahdesta albumista tämä viimeisin on se, joka uppoaa minuun jotenkin nyt paremmin. Drunk Pink Tank soi minun korviini kokonaisuutena tarttuvampana ja freesimpänä – voisiko sen kappalemateriaali olla pikkuisen mieleenpainuvampaa ja sovitukset kiehtovampia? Vaikea sanoa, huippulevyjä molemmat.

Nyt vain sormet ristiin, että Shamen perkussio-punkia pääsisi kuulemaan kesäkuussa Sidewaysissä.

Vuoden 2020 kuusi lempilevyä

Tänä vuonna ilmestyi monia hyviä levyjä, nämä kuusi erottuivat erityisen erityisinä joukosta ja päätyivät lempilevyiksi.

Hurula – Jehova

Suosikkilevyni Hurulalta heti debyytin jälkeen. Vähän vähemmän synkkä kuin pari edeltävää albumia – ylitsevuotavan melankolisuuden rinnalla soi myös kevyempää tunnelmaa. Edelleen melankolinen, koskettava ja tunnelataukselta intensiivinen, kuten Hurula parhaimmillaan. Suosikkikappaleita on monia, mutta erityisesti Änglar, Vårldcentralet, Ikväll, ikväll ja Jehova.

Blogiteksti levystä

Fontaines D.C. – A Hero’s Death

Irlantilaisten maaginen ja hurmoksellinen, todelinen vau-debyytti Dogrel sai seuraajan. A Hero’s Death on debyyttiä kypsempi, sisäänpäinkääntyneempi ja näkemyksellisempi, jotenki sellainen next level. Hieno, hieno albumi kerrassaan. Lempibiisit: A Lucid Dream, You Said, Televised Mind, A Hero’s Death ja päätösraita No.

Blogiteksti levystä

Blossoms – Foolish Loving Spaces

Stockportilaisten kolmas levy on se, mikä vihdoin sai minut hyppäämään Blossoms-bandwagoniin. Levy on huippu! Albumi on sellainen hyvän mielen levy ja hyvällä tavalla helppo kuuneltava ja kiva fiilisteltävä. Albumilla on somia pop-kappaleita raikkailla sovituksilla. Lyriikoissa pop-romantiikkaa, sydänsuruja, lauluja sinulle. Tykkään albumin musiikillisesta kirjosta ja luovista, harkituista sovituksista. Jokaiselle biisille on löydetty oma tunnelmansa ja kappaleilla on kivoja musiikillisia ykstyiskohtia: jammailevia bassokuvioita, gospel-kuoroa, kasarisävyä, slide-kitaraa.

Musiikillisesti levy on sukupolvia yhdistävä, vaikutteita on napsittu liki jokaiselta vuosikymmenetltä 60-luvulta lähtien. Levyä on ollut tuottamassa The Coralin James Skelly – hieno visionääri!

Omia suosikkikappaleitani on The Keeper ja Falling For Someone, joiden gospel-kuoron sisältävä tunnelma hurmaa. Tykkään myös suloisista Romane, Eh? ja Your Girlfriend-biiseistä. Vuoden 2020 parasta poppia.

Blogiteksti levystä

DMA’S – The Glow

Australialainen DMA’S on ollut vime vuodet lempiyhtyeeni. Kolmas levy The Glow on musiikillisesti monipuolinen kokoelma kivoja pop-kappaleita. Tykkään eniten levyn balladeista Appointment ja Learning Alive, huikeasta tanssibiisistä Life Is a Game of Changing, Hello Girlfriendin suoraviivaisesta kitarapopista ja tooooodella DMA’S-henkisestä Silveristä. Laulaja Tommy on levyllä huikeimmillaan.

Blogiteksti levystä

Gerry Cinnamon – The Bonny

Tänä vuonna hullaannuin vihdoin tähän Glasgow’n moderniin kansallisaarteeseen ja kulttisuosikkiin. Lämpeneminen on ollut hidasta, mies ja kitara -juttu ei tuntunut aluksi omalta, vaikka olenkin artistin tyyliä ihastellut (Cinnamon on soma Adidas posterboy). The Bonny on kuitenkin mainio levy ja musiikillisesti kiehtovampi kuin odotin!

Levyllä on aika paljon biisejä ja monia hyviä, sellaisia tunnelmaltaan erilaisia. Minun lempikappaleita ovat olleet Where We’re Going, Head In The Clouds, Canter, Sun Queen ja toiselta versiolta löytyvä vanha kappale Kampfire Vampire.

Doves – Universal Want

Kysyin joskus ystävältäni, Manchester-tyypiltä ja suurelta Doves-fiilistelijältä, että miten hän kiteyttäisi Dovesin ja yhtyeen hienouden. Vastaus meni näin:

Mulle se on Manchester minikoossa. Se mun versio Manchesteristä. Musikaalinen älykkyys, ne kaikki eri vaikutteet, soundien sulatusuuni. Ja sitten sellainen ei-pinnallisuus. Ne vain on tollasia tyyppejä farkuissaan. Siinä on paljon sellaista pohjoisenglantilaista aitoutta vrt. Lontoon trendikkyys.

Kiva ja osuva kiteytys manchesteriläisyhtyeestä, joka syyskuussa julkaisi ensimmäisen levynsä kymmeneen vuoteen. Universal Want on upea levy ja hyvä muistustus siitä, miten hienosta yhtyeestä Dovesissa on kyse. Tykkään levyllä erityisesti puromaisista kitaroista, herkkyydestä ja musiikillisesta älykkyydestä, Carouselsin leijuvuudesta ja Cycle Of Hurtin kitarasta. Ja rakastan Mother Silverlaken jammailevaa tunnelmointia.

Lempikappaleet: Carousels, Broken Eyes, Mother Silverlake

Soittolista: Vuosi 2020

Massiivinen soittolista vuoden 2020 biiseistä. Soittolistaan kuvaa klikkaamalla.

Levy: Hurula – Jehova

Ruotsalainen Hurula julkaisi lokakuun loppupuolella neljänne levynsä, Jehova nimeltään. Levy on vuoden parhaita albumeita, minkä lisäksi siitä on tullut oma Hurula-suosikkini, vuoden 2014 Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för -debyytin rinnalle.

Jehova on Hurulan neljäs levy. Vaikka levy paikoin onkin ainakin paria suhteellisen synkkää edeltäjäänsä popimpi, kevyempi ja positiivsempi, mitään radikaalisti erilaista se ei kuitenkaan tarjoa. Esimerkiksi sinkkubiisi Tro på er ruin on todella klassinen Hurula-kappale.

Kokonaisuus kuulostaa ehdottomasti tutulta – artisti tuntuu oman upean juttunsa ja tekemisen tavan löytäneen, tarvetta millekään uudelle ei minun mielestä ole.

Edelliseen Klass-levy verrattuna Jehova soi omiin korviini biisien suhteen tasaisempana. Klassilla erottui muutama huippu hyvä biisi, mutta muu levy jäi jotenkin vaisummaksi. Jehovalla sen sijaan jokainen biisi tuntuu hitiltä ja omalla tavallaan todella hyvältä. Hurulan tuotannon parhaimmistoon menee heittäen useampi kappale, anakin avausraita ja jotenkin Hurulaksi kovin pop ja uudella tavalla punk Vårldcentralen (mahtava!), nimibiisi Jehova (rakastan kertsin lyriikoita), ehkä melkein Hurulan paras biisi Änglar (sydäntäsärkevän ihana ja simppeli, pienisuuri pop-kappale), tarttuva Sjuk Av Kärlek sekä päätösraita Ikväl, ikväll.

Hurulalla on taito säväyttää jokaisella levyllä. Vaikka tekemisen tapa pysyy suhteellisen muuttumattomana, Hurula-tunnusmerkkejä kierrättävänä, onnistuu jokaiselle levylle tallentumaan oma taikansa ja erityistunnelmansa. Tekeminen jalostuu, mutta pysyy silti autenttisena.

Artistilla on punk-tausta ja sieltä tekemisessä toki on vaikutteita. Itse kuuntelen Hurulaa popparin korvin ja viehätyn melodioista, kertosäkeistä, raastavista lyriikoista ja melankoliasta.

Jehova tuntuu nyt todella erityiseltä levyltä. Sen monivivahteisuus ja upeiden biisien suuri määrä takaavat sen, ettei tämä levy helposti tyhjene ja lopeta inspiroimasta. Ehkä jopa tuleva moderni klassikko.

Jotain uutta: The Lathums

Kaipaatko kuunneltavaksesi uutta brittipop-ystävällistä musiikkia?

Tutustu The Lathumsiin!

Yhtye on julkaissut tänä vuonna kaksi ep:tä, maaliskuussa ilmestyneen Fight On -ep:n sekä lokakuussa ilmestyneen Ghosts-ep:n. Molemmat löytyvät Spotifysta ja YouTubesta.

The Lathums on ehdottomasti suosikkini tällaisista uusista, läpimurron kynnyksellä olevista, vielä aika pienistä yhtyeistä. BBC valitsi wiganilaiset Sound of 2021 -listalleen, voi siis olla, että jonkinlainen suurempi läpimurto tapahtuu ensi vuonna.

Musiikillisesti The Lathums on todella perinteikästä kitarapoppia. Brittipopparin ja noughties-nuoren korviin yhtye soi hyvällä tavalla tutulta ja turvalliselta. Aksentissa kuuluu paikallisuus – jonkinlainen brittikitarapopin tunnusmerkki sekin.

Uusin single I see Your Ghost on mainio Madnessin ja The Coralin sekoitus, All My Life puolestaan nätti balladi. Oma lempparini uudemmista kappaleista on The Smithsistä ehkä hitusen isnpiroituva Corporation Street.

Aiemmalta ep:ltä minun omia suosikkikappaleita on I Know That Much ja Fight On. Huikeita molemmat!

Soittolista: marraskuu 2020

Marraskuun soittolistalla 45 minuuttia uutta musiikkia!