Soittolista: heinäkuu 2020

Hyvää alkanutta elokuuta kaikille!

Heinäkuussa saatiin taas monta hyvää uutta kappaletta ja pari tärkeää levyäkin. DMA’Si uuden levyn uusista kappaleista lemppariksi nousivat Hello Girlfriend ja Appointment. Heinäkuussa saatiin myös James Dean Bradfieldin tulevan soololevyn eka single ja uusi kappale Travisilta.

Yksi menneen kuukauden ihanimmista kappaleista on minun mielestä Ian Skellyn Laugh To keep From Crying. Cover-maailmassa dublinilaisen Inhaler-yhtyeen Mazzy Star -klassikon koverointi tai Alex Kapranosin ja Clara Lucianin Summer Wine sykähdyttävät varmasti monia.

Soittolistaan kuvaa klikkaamalla.

Fontaines D.C. – Televised Mind

Irlantilaisyhtye Fontaines D.C. julkaisee toisen albuminsa ensi perjantaina. Post-punkkareiden reilun vuoden ikäisen Dogrel-debyytin runolliset ja vokalisti Grian Chattenin puhelauluin tulkitsemat Dublin-kuvaukset mykistivät niin median, yleisön kuin palkintokomiteakriitikotkin. Dogrel oli minulle vuoden 2019 tapaus, hurmoksellinen hurahtaminen. Sellainen muutaman kerran muutamassa vuodessa kohdalle osuva aivan erityinen debytti-ilmiö. Albumin romanttinen tarinankerronta yhdistettynä tiukkaan soittoon ja muutamaan anthemiksi yltävään superkappaleeseen herätti minussa samoja hullaantumisen tunteita kuin Arctic Monkeys ja The Libertines debyyteillään aikoinaan. Ja se on paljon se!

Debyytin menestys vei yhtyeen hurjaan pyöritykseen ja keikkasumaan, mikä yhtyeen omien sanojen mukaan hiersi bändin jäsenten välejä. Vasta tänä keväänä eletyt eristyskuukaudet toivat yhtyeelle hengähdystauon kiertue-elämästä – ja mahdollisuuden reflektoida debyytistä käteen jäänyttä. Kakkoslevyn julkaisun alla mediassa näkyy ja kuuluu analyyttinen yhtye, joka hyvällä tavalla vähät välittää debyytin tuomista paineista ja siitä, mitä ihmiset heistä oikeastaan ajattelevat.

Kakkoslevystä on saatu esimakua kolmen kappaleen verran. A Heros’s Death, I Don’t Belong ja viimeisimpänä Televised Mind. Kappaleet tukevat sitä käsitystä, minkä haastatelut ja median kirjoittelu ovat antaneet: kakkoslevy A Hero’s Death haastaa kuulijan päivittämään käsityksensä yhtyeestä. Tulossa ei ole toista Dogrelia.

Travis – Valentine

Travis taitaa olla niitä bändejä, joiden moni luulee jo lopettaneen. Mutta asiahan on totaalisen päinvastoin! Skottiyhtye tekee edelleen hienoja levyjä, alkuperäiskokoonpanossaan. Olen itse asiassa vähän surullinen niiden puolesta, joille Travis on jäänyt yhden soman debyytin ja kahden hittialbumin kokoiseksi. Yhtye kun on tehnyt vielä postbrittipop-huuman jälkeenkin monta todella hienoa levyä. Esimerkiksi vuonna 2007 ilmestynyt The Boy With No Name on suuri suosikkini, levy sisältää mm. kappaleet Closer ja My Eyes, jotka kuuluvat minun listoissa Travisin top 20 -kappaleiden joukkoon. Harmi, että post-britpop-ihanteista oli valtavirrassa siirrytty tuolloin jo kohti muita juttuja. Levy olisi ansainnut listasijoituksia, kunniaa, mainetta ja mammonaa. Jokaisen Travisia vähänkään ihastelevan must have -levy, väitän!

Kyseisen levyn lisäksi myös vuonna 2013 ilmestynyt Travis-albumi Where You Stand on minusta aika ihana. Nimiraita loistaa, mutta oikeastaan tällä levyllä kyse on tasaisen onnistuneesta kokonaisuudesta. Jos levy ei ole tuttu, mutta tykkäät Travisin alku-uran tuotannosta, suosittelen tutustumaan. Yksittäisenä myöhempien aikojen onnistumisena on pakko mainita myös viimeisimmän albumin 3 Miles High -kappale. Kyseessä on totaalisen travismainen akustisvetoinen indieballadi – yhtye melkein parodioi itseään. Mutta siis biisi on ihana, yksi minun Travis-lemppareita!

Vuonna 2020 Travis kuulostaa tältä. Tämän ei niin kliseisen travismaisesti rokkaavan Valentinen lisäksi aiemmin ilmestyi kappale A Ghost, mutta erityisesti tykkään juuri Valentinesta. Yhtyeen yhdeksäs studioalbumi 10 Songs ilmestyy lokakuussa. Minun maalimassa bändi on ikisuosikki ja aina ajankohtainen, odotan siis uutta albumia kovasti!

James Dean Bradfield – The Boy From The Plantation

Julistan aina säännöllisin väliajoin Instagramisssa, että James Dean Bradfield on minun suosikki Manic Street Preacher. Pidän todella paljon miehen lauluäänestä ja laulutavasta, joka vaihtelee upeasti lempeän, vihaisen ja painokkaasti sanovan välillä. Jamesissä on tyyneyttä ja pienieleisyyttä, joka näyttäytyy minulle charmina.

James Dean Bradfield julkaisee uuden soololevyn Even In Exile elokuun 14. päivä. Kyseessä on Manics-vokalistin toinen soololevy, The Great Western ilmestyi vuonna 2006. Tuleva albumi on chileläisestä runoilijasta, laulaja-lauluntekijästä, teatteriohjaajasta ja aktivistista Victor Jarasta inspiroitunut konseptilevy. Levyn kappaleiden lyriikat ovat Bradfieldin ystävän, walesiläisen runoilijan ja näytelmäkirjailijan Patrick Jonesin kynästä. Jones on myös Manicsien basisiti-sanoittaja Nicky Wiren veli.

Jaran elämä ja kuolema (1973) ovat inspiroineet taiteilijoita vuosikymmenet, myös rock-musiikkimaailmasta löytyy runsaasti viittauksia, tuttuja ovat ainakin U2:n One Tree Hill ja The Clashin Washington Bullets.

Bradfieldin albumi sai alkunsa siitä, kun James alkuvuodesta 2019 näki Jonesin Jarasta inspirotuneita tekstejä. Jones oli kirjoittanut niitä ihan kirjoittamisen ilosta ja tarpeesta, tekstien ei siis ollut tarkoitus päätyä mihinkään tai tulla julkaistuksi. Bradfield kuitenkin inspiroitui teksteistä ja Jarasta, ja ehdotti Jonesille, että voisi tehdä teksteistä musikkialbumin.

Patrick Jonesin ja James Dean Bradfieldin yhteistyö vaikuttaa kiehtovalta. Bradfield on tuntenut Jonesin lapsesta asti, ja Bradfieldin mukaan Jonesilla on ollut suuri vaikutus häneen ja Manicsien meininkiin.

Rock-yhtyeissä vaikuttavien artistien soolotuotannon vertailu yhtyeen tuotantoon tuskin on kovin mielekästä. Lähtökohdat ja tarpeet musiikin tekemiselle on noissa tapauksissa niin erilaiset. Bradfield esimerkiksi kertoi NME:lle antamassa haastattelussa, kuinka hän on vuosikymmenet Manicsien kanssa toteuttanut sitä kaavaa, että levylle tehdään aina ne pari kolme sinukkubiisiä – tarttuvan indiehitin tekeminen on itsestäänselvä juttu. Sellainen biisi tulee varmaan jo jostain selkärangasta. Tämän levyn kohdalla mitään tuollaisia luovuutta ohjailevia toiveita tai vaatimuksia ei ole ollut. Kappaleita ei myöskään ole tarkoitus soittaa livenä, eikä niitä ole tarvinut tehdä bändille – Bradfield soittaakin albumilla itse liki kaiken.

Mutta ei tässä kovin kaukana olla Manic Street Preachersin tekemisistä, ja ainakin minua nimenomaan Manics-fanina tämä kappale ja ihan koko konsepti puhuttelee suuresti.

The Boy From The Plantation on tulevan albumin ensimmäinen sinkku. Videon on ohjannut Kieran Evans ja se on upea.

Adidas goes vegan

No jo oli aikakin, saattoi joku huudahtaa, kun kuuli Adidas Originalsin veganisoivan muutaman klassikkomallinsa. Näinkin merkittäväksi alakulttuuritekijäksi on Adidaksen vegaani-panostus ollut kyllä hurjan heikkoa. Stella McCartneyn kanssa yhteistyössä pari vuotta sitten työstetyn vegaanisen Stan Smithin lisäksi Adidakselta on ollut mahdoton löytää vegaanisena nimenomaan tennariparia – lenkkareissa jotain tarjontaa on ollut. Nahan lisäksi tennareissa epävegaanista on liima – siksi edes kangastossuset eivät useinkaan ole täysin eläinperäisyydestä vapaita.

Eläinperättömän version ja Adidas Originals Vegan -logon kylkeensä kesäkuussa sai malleista Samba, Continental 80 ja Superstar parissa eri värissä. Naisille (eli siis pikkukoissa) tarjolla on myös Sleek.

Ihan vain tarjonnan vuoksi ja ostamisen ilosta ei tietenkään vegaanisiakaan tennareita kannata ostaa. Mikään ei ole niin eläin- ja maailmaystävällistä kuin ostamatta jättäminen. Myöskään ”vegaanisuuden kannatuksen vuoksi” näihin tarttuminen ei ole minusta fiksua. Adidaksen kokoisella tsiljoonabiljoonafirmalla on kyllä varaa valmistaa vegaanisia tennareita, jos tahtotilaa vain löytyy. Pitää olla!

Mutta mahdollisuus ostaa ja valita eläinystävällisemmät kengät norminahkaisten sijaan, se on edistyksellistä ja olennaista. Se, että tarjolla on juuri niistä samoista klassikkomalleista erilaisille kuluttajille erilaisia vaihtoehtoja, ja näin vegaanille mahdollisuus toteuttaa vaikkapa tämän tason alakulttuurisuuttaan oman maailmankatsomuksen, moraalin ja etiikan puitteissa, on mainiota. Toki jollekin vegaanille voi olla ylitsepääsemätön kynnys tukea valtavan suurta yritystä, joka valmistaa myös epävegaanisia tuotteita.

Mutta siis, jos vaikka en jo omistaisi nyt ainakin toistaiseksi riittämiin Adduja (omistan myös esim. Sambat ja Continentalit), jos tarvisin uudet tennarit ja jos olisin jo tovin kaipaillut eläinnäkökulmasta eettisiä, omaan tyyliini, elämäntapaani ja vibaani istuvia tennareita, hankkisin vegaaniset kolmiraitaiset.

(Tai, kun jossain vaiheessa koen tarpeelliseksi hankkia taas Superstarit.)

Sitten on tietysti vielä se Made in…-kysymys.

Liam Fray ja Blossoms – Please Don’t (in isolation)

Poikkeuskevät poiki kaikenlaisia kotikeikkaviritelmiä. Minun vaativaan makuun osui noista vain ihan miniosa, etunenässä Blossomsin isolation-sovitukset, joihin muutamiin bändi oli napannut mukaan kiehtovan vierailijan. The Coralin Dreaming of You -klassikolla laulaa tietysti The Coralin laulaja James Skelly, Tame Impalan The Less Know The Better -kappaleella vierailee aina mainio Miles Kane.

Paras Blossomsin isolation-biiseistä on minun mielestä kuitenkin tämä Courteenersin Please Don’t -kappaleen eristyssovitus. Mukana lauluissa on myös Courteenersin Liam Fray. Lopputulos alleviivaa kappaleen mahtavuutta, manchesteriläisyhtyeen vuoden 2008 debyytillä ilmestynyt biisi on hurjan hyvä, Courteenersin parhaita! Blossomsin Tom loistaa omissa vokaaliosuuksissaan ja Liam Frayn laulelussa on jotain ihanan mentorimaista rentoutta ja ikiaikaisuutta.

Kappaleessa on muuten aivan ihanat lyriikat, joita Liam saattaa aina välillä tekstin kirjoittajan oikeudella muutella.

Four years and twenty two shades of blonde
Is all that separated us,
Why couldn’t we have carried on?
We could have got married,
You could have carried some of my sons.you let me change the radio station in your car,
Do you remember that time I raised my voice
Because you said you’d never ever heard of the La’s?

Because you said you’d never ever heard of the La’s?!

Shocking, kyllä! Ja erittäin riittävä syy nostaa vähän ääntä.

Soittolista: kesäkuu 2020

Uusia brittipop- ja brittirock-ystävällisiä kappaleita on ilmestynyt taas useita. Kesäkuussa merkittävimpiä juttuja lie Manics-vokalisti James Dean Bradfieldin uudet upeat soolobiisit, Travisin paluu, Fontaines D.C:n ekat uudet biisit sitten menestysdebyytin, sekä tietty Dovesin aktivoituminen 11 vuoden jälkeen.

Paljon muutakin listalta löytyy, esimerkiksi yllättävän hyvä Badly Drawn Boy, kesäbiisien kesäbiisi Ian Skellyltä ja uusi rock-lemppari The Mysterines.

Spotify-listaan kuvaa klikkaamalla.

Ian Skelly – Captain Caveman

The Coral -rumpali Ian Skelly julkaisee toisen sooloalbuminsa heinäkuun lopussa. Yhtyeen perustajajäseniin kuuluvan nuoremman Skellyn ensimmäinen soololevy Cut from A Star ilmestyi vuonna 2012. Lisäksi Skelly on julkaissut yhdessä The Zutonsin – ja nykyään The Coralissa soittavan – Paul Molloyn kanssa pari albumia Serpent Power -nimellä.

Tulevan albumin ensimmäinen sinkku, dreamy, pikkuisen folkahtava psykedeliaretki Captain Caveman ansaitsee oman postauksensa, biisi on nimittäin loistava! Tässä yksi ehdokas kesän 2020 kesäbiisiksi.

Ian Skellyn Drifter’s Skyline ilmestyy 31.7.

The Libertines -nukketeatteri: Skint And Minted, osa 2

”Roger Sargent has given libs fans so much… truly the Main One if you ask me”, kommentoi eräs fani The Libertinesin Skint and Minted -nukketeatterin ensimmäistä osaa. Ja tottahan se on. Videot ohjannut Roger Sargent todella on aikamoinen the main one. Valokuvaaja ja elokuvantekijä on vuosien aikana viettänyt hurjasti aikaa yhtyeen kanssa, tallentanut bändi uran känteet, hyvät ja huonot kaudet.

Sargent tapasi bändin ensimmäisen kerran jo ennen sen Rough Trade -sopimusta, yhtyeen ensimmäisellä tämän lopullisen kokoonpanon keikalla. Sargent on siis jo semmoisen parikytvuotta tehnyt yhteistyötä bändin kanssa, valokuvannut yhtyettä, ohjannut yhtyeelle videoita. Vuoden 2010 paluun tallentanut There Are No Innocent Bystanders -dokkari on tietysti Sergantin ohjaama, viimeisimmän levyn kansitaide on myös Sargentin kädestä. Ylipäänsä Sergant on kerännyt ja luonut The Libertinesille ja The Libertinsesistä hurjasti visuaalista materiaalia. Ei siis ihme, että fanien mielestä Sargent on one of the lads.

Tässä yhtyeen tarinan kiteyttävän ja dranatisoivan nukketeatterin toinen osa – mahtava taas!

Osa 1 täällä.

Jotain uutta: The Mysterines

Oi niitä aikoja, kun NME:n sivuilta löytyi joka viikko uusi lempibändi! Nyt kitaramusiikki tuntuu jäävän usein muunlaisen tekemisen jalkoihin, eikä NME enää ole kovin toimiva synonyymi kitaraindielle.

Tänä keväänä NME on hehkuttanut liverpoolilaista The Mysterines -parivaljakkoa. ”Scouse Palma Violets”, suositteli ystäväni, joka oli bongannut yhtyeen ja sen Love’s Not Enough -hitin BBC:n Radio 6 -kanavalta.

Ja onhan tuo selvä hitti! Biisi on laulaja-kitaristi Lia Metcalfen ja basisti George Favagerin tuotannosta ehkäpä juuri se melodisin, tarttuvin ja radioystävällisin. Palma Violets -vertaukseen osuvat vielä mainiot Gasoline ja Take Control, jotka molemmat löytyvät yhtyeen viime vuonna ilmestyneltä Take Control EP:ltä.

Muilta osin kappaleiden tunnelma on astetta rockimpi, raskaampi ja tummasävyisempi. Viimeisin single, toukokuussa ilmestynyt I Win Every Time on jo aika tukeva.

The Mysterinesin rock on kypsää, pelotonta ja ajatonta. Metcalfen ääni ja tulkinnan antaumuksellisuus viehättävät. Erityisesti tykkään siitä, että kaikki on jotenkin niin kovin yksinkertaista. Ei kikkailevaa genrerajoilla pelailua, ihan vain simppelisti rockia.

The Libertines -nukketeatteri: Skint And Minted, osa 1

Parasta internetissä juuri nyt, sen Noel Gallagher ajeluttaa Adelea -meemin ohella: The Libertinesin tarina nukketeatterina. Viisiminuuttisessa pätkässä lavalla käyvät kaikki yhtyeen jäsenet, Albion Roomista krapulassa heräilevien Peten ja Carlin kanssa päästään elämään läpi The Libertinesin syntytarinaa. Pätkä on suorastaan hulvaton!

 “We could call the band… Babyshambles!” 

The Libertines on aina ollut faninsa huomioiva yhtye, fanien bändi. Tässä taas yksi super sympaattinen tapa tarjota faneille hunajaa. Jakso kaksi ilmestyy perjantaina.

Doves – Carousels

Doves julkaisi reilu viikko sitten ensimmäisen uuden kappaleen 11 vuoteen, mikä on valtaisaa! Kyseessä on kuitenkin yksi musiikillisesti upeimmista yhtyeistä ehkäpä ikinä.

Carousels-nimeä kantavassa kappaleeessa on oikeastaan kaikki se, mikä tekee manchesteriläistriosta Dovesin. Ja Dovesista totaalisen rakastettavan ja ihailtavan. Kappele lentää ja leijailee, kuten yhtyeen biisit usein. Lisäksi siinä on tietenkin perkussioita, tanssirytmikkyys ja sellanen svengi, jonka löytää vain nurouuden Manchesteristä ja sen Hacienda-klubilta. Tunnelma kappaleessa on Dovesille ominaisesti sekoitus melankoliaa, haikeutta ja onnellisuutta – biisi istuu moneen eri mielentilaan.

Dovesia on ollu ikävä. Olen elänyt muutenkin vahvaa Doves- ja post britpop -kautta koko alkuvuoden. Tämä comeback ei siis voisi tehdä onnellisemmaksi. Jimi Goodwinilla ja Williamsin veljeksillä on uniikki taito tehdä musiikkia, jossa yhdistyy hurjan monipuolinen manchesteriläinen musiikkihistoria, ambienttimainen tunnelmabiiseys, universaali pop ja ennakkoluuloton kokeilevuus. Onnea on huomata, ettei tuo taito ole yhtyeeltä kadonnut kymmenessä vuodesssa mihinkään.

Carousels on itkettävän onnistunut ja onnellistava paluu.

Levy: Tim Burgess – I Love The New Sky

Manchesteriläismuusikko Tim Burgesilla menee lujaa! Yhtyeensä The Charlatans on nyt jo muutaman vuoden ja levyn ajan toteuttanut upeaa uutta uravaihetta. Viime vuonna Burgessilta ilmestyi mainio One, Two, Another -kirja, missä Burgess kommentoi ja muistelee The Charlatansin olennaisimpia lyriikoita. Eristyskevään aikana Burgess taas on isännöinyt mainetta, kunniaa ja kiitosta keränneitä Tims Twitter Listening Parties -levynkuuntelutilaisuuksia, lisäksi Burgess julkaisi juuri uuden soman soololevyn.

Olen tällä hetkellä kovasti hurmaantunut itsensä löytäneistä muusikoista. Burgess tuntuu olevan juuri tällainen. Burgessilla on juuri nyt jotenkin erityisen hyvä vire päällä – tuntuu siltä, että hän voi tällä hetkellä tehdä sitä, mitä eniten haluaa tehdä. Juttuja, joista aidosti innostuu. Itsensä näköistä muusikon, levykeräilijän ja musiikkivaikuttajan uraa.

I Love The New Sky on Burgessin viides soololevy. Minusta se on artistin paras. Levy on mainio. Soma, vilpitön, aito. Albumin läpileikkaava tunnelma on sellainen alkuperäisen indien fiilis. Vähän diy-otetta, ei mitään liian viimeistellyn kuuloista. Vaikka albumilla kuuluukin vahva ja todella monipuolinen musiikillinen visio (Burgess on musiikkia monipuolisesti kuunteleva), harkitut sovitukset (torvia siellä, jousia täällä, kappaleesta toiseen vaihtuva musiikkillinen visio) ja mietitty tuotanto, on levyn kokonaisfiilis silti sympaattisella tavalla siloittelematon.

Tim Burgess ei varmasti ole brittimusiikkimaailman taidokkain laulaja, mutta hänen raakilemainen ja poikamainen laulutyylinsä istuu albumin somaan tunnelmaan täydellisesti. Burgessin ikuinen indiepoika -habitus kruunaa kaiken – levy on alusta loppuun artistin näköinen.

Tykkään siitä, miten kappaleista on saatu erilaisia sovituksia ja instrumenttivalintoja käyttämällä keskenään todella eritunnelmasia. Omat suosikkibiisini tällä hetkellä ovat avausraita Sympathy For the Devil, The Warhol Me, Only Took A Year, Sweetheart Mercury sekä tokavika upeus Undertow. Burgess itse on maininnut erityistärkeäksi biisiksi levyn päättävän Laurien.

Soittolista: huhtikuu 2020

Huhtikuussa Noel Gallagher julkaisi kätköistään löytyneen ja aiemmin julkaisemattoman Oasis-demon. Don’t Stop on ilmesesti äänitetty jossain Oasis-soundcheckissä. Turha biisi, joka ei tuo mitään musiikillista lisäarvoa mihinkään.

Huhtikuun listalta löytyy myös Tim Burgessin tulevalta sooloalbumilta lohkaistu kappale Laurie – symppis ja soma! Gorillazin ja Peter Hookin yhteistyön kehuinkin jo maasta taivaaseen. Muita viime kuun yhteistyöbiisejä oli The Streetsin ja Tame Impalan mainio Call My Phone Thinking I’m Doing Nothing Better. Skottiartisti Gerry Cinnamonin uudelta The Bonny levyltä suosikkibiisiksi on noussut Where We’re Going. DMA’Sin The Glow ei aluksi niin sytyttänyt, mutta nyt tykkään siitäkin!

Kuuntele lista ja ota haltuun muut viime kuun uudet kivat biisit. Spotify-listaan kuvaa klikkamalla.

DMA’S @ O2 Academy Brixton

En ole vielä nähnyt lemppariani DMA’Sia livenä. Tulevaisuudessa varmasti. Internet on kuitenkin todistanut, että yhtye on livenä upea. Oletko nähnyt bändin Australian MTV:lle heittämän unplugged-keikan? Taivaallinen!

Maaliskuun alussa DMA’Silla oli keikka Lontoon keikkapyhättö Brixton Academyssä. Tuo keikka näytettiin kokonaisudessaan jokin aika sitten netissä. YouTubeen tuosta konsertista on laitettu kaksi kappaletta, molemmat biisejä yhtyeen heinäkuussa ilmestyvältä kolmannelta kokopitkältä studiolevyltä.

Ja voi luoja, miten monta kertaa olen nämä pätkät katsonut. Niin hienoja, niin hienoja! Se, miten viehkeästi tanssibiisi Life is a Game of Changing toimii livenä bändiversiona sekä se, miten yleisö elää Sliver-kappaletta. Nämä livetaltioinnit ovat minulle erityisyyttä.

Artikkelikuva on kuvakappaaus Life is a Game of Changing -livestä.