Razorlightin paluu

Let’s pretend it’s 2004 forever.

2000-luvun alun brittiläisen indierock-hurmoksen ja Camden-skenen ilmentymä Razorlight tekee paluun siinä oikeassa kokoonpanossaan. Johnny Borell, Andy Burrows, Björn Ågren ja Carl Dalemo olivat Razorlight vuoteen 2009 asti, kunnes rumpali Burrows jätti yhtyeen ja siirtyi soolouralle ja muihin musiikillisiin projekteihin. Bändin ruotsalaiset jäivät yhtyeestä pois vuotta myöhemmin. Vaikka Johnny Borell tekikin 2010-luvulla ainoana alkuperäisjäsenenä Razorlight-nimisellä kokoonpanolla keikkoja ja vuonna 2018 levynkin, ei kyseessä tietenkään ollut oikea Razorlight.

Ymmärtääkseni Burrowsin ero bändistä ei ollut kivuton ja kitkaton. Siksikin yhteenpalaaminen tuntuu yllättävältä. Vuosikymmenen kestäneen eron päättymistä yhtye juhlistaa kesäkuun 2. päivä sriimattavalla live-keikalla.

Rakastan Razorlightia. Tiedän, että useat ei, mutta äääääh! Yhtye on minun nuoruuden rakkaus, muisto ajasta, jolloin kitaramusiikki oli hot ja indie rock genre kaikkine ulkomusiikillisine lisäosineen. NME voi hyvin ja indiebändejä tulvi ovista ja ikkunoista. Razorlight edustaa minulle tuota 2000-luvun alun indie rockin kulta-aikaa, Camden Townia, Camden skeneä, Converseja, pillifarkkuja, rokkipoikia, fanityttöihastumista ja cooliutta. Se on The Libertinesin ohella minulle indie rockin lippulaivayhtye, symblikin. Prototyyppi siitä, mitä tarkoitan, kun puhun indie rockista.

Sen lisäksi, että yhtye merkitsee musiikkihistoriallista ajanjaksoa ja tiettyä skeneä tai genreä, on se tietenkin myös oman henkilökohtaisen, musiikillisesti ja kasvukivullisesti merkittävän aikakauden avainyhtye, parikymppisyyteni soundtrack, sukupolvikokemuskin.

Mutta ei Razorlight – tai NME-indie ylipäänsä – minulle pelkkää nostalgiaa ole. Yhtye on yksi elämäni muutamista turvabändeisä ja siksi aina ajankohtainen. Yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia Up All Night ja Razorlight ovat jatkuvasti soitossa, Golden Touch ja Somewhere Else ikuisia lempikappaleitani. Vice, Rock ‘N’ Roll Lies, Rip It Up, Stumble and Fall, America, Who Needs Love? ja Los Angeles Waltz ainakin päätyvät elämäni biisit -soittolistalle, jos joskus sellaisen teen.

Yhtye ja koko indie rock oli aikoinaan minulle keino ja tapa elää ja päivittää brittipoppariutta siinä hetkessä ja ajassa. Nyt kaikki tuo, mitä brittiläisessä kitaramusiikissa silloin tapahtui, on osa sitä sekalaista brittiläisen kitaramusiikin eri vaiheiden ja aikakausien hybridiä, jota itsessäni vuonna 2021 kutsun brittipoppariudeksi.

Noel Gallagher’s High Flying Birds – We’re On Our Way Now

Minun suhtautuminen Noel Gallagheriin ja High Flying Birdsiin on ollut jo jonkin aika melko välinpitämätön. Ei mitenkään tietoisesti tai periaatteellisesti, vaan ihan vain siksi, että suuri osa vanhemman Gallagherin viime vuosien tekemisistä on tuntunut melko yhdentekevältä. Tavallaan olen tykännyt hetkittäin yksittäisistä kappaleista, levyistäkin, mutta loppujen lopuksi mikään ei ole jäänyt soittoon ja kuunteluun ikuisiksi ajoiksi.

Välillä tuntuu, että jo alunperinkin melko geneerisestä on tullut parin viime vuoden aikana entistäkin geneerisempää. Vähemmän rockia, enemmän lounge musiciä. Tuotanto on ihan muutamaa kappaletta lukuun ottamatta kutistunut minun mielessä sellaiseksi tasaiseksi, soolo-Noelille ominaiseksi aikuisrock-soundimassaksi – yksittäisten kappaleiden erityisyys, biisien melodiat, koukut ja särmät eivät oikein meinaa hahmottua. Sama toistuu, mutta ääriviivat puuttuvat.

Kaikki tämä voi toki olla seurausta siitä, että olen ottanut tuotantoa haltuun viime vuosina laiskanlaisesti, omistautumatta. Mikä taas johtuu sitä, että en ole tuntenut imua tuotantoa kohtaan. Mikä taas johtuu siitä, että särmä, erityisyys ja koukuttavuus ovat puuttuneet.

Ja niin edelleen.

Siksipä tuntuukin oikeastaan aika hassulta todeta, että tykkään tästä uudesta kappaleesta! Hassulta siksi, että biisi on oikeastaan ihan sitä perus-Noelia, minkä kanssa juuri tuossa edellä kipuilin,sitä, joka ei ole loppujen lopuksi tehnyt suurempaa vaikutusta. Kappaleessa ei ole mitään sen suurempaa erityisyyttä: melodia on aika lailla ennalta-arvattava ja kertosäe lähtee niin tutusti, että sen osaa laulaa mukana ensimmäisellä kuuntelukerralla. Sovitus on, siis vain on, pelkkä äänimatto, se ei varsinaisesti tee mitään. Noel on tehnyt tällaisia melodisia ja nättejä peruskappaleita tukuittain – ja monet niistä on tätä parempia.

Mutta niin vain tässä elämän melankolisessa vaiheessa takerruin nyt tähän biisiin.

Hyvin mahdollista, että tämäkin kappale lopulta sulautuu siihen Noel-biisien ääriviivattomaanmassaan, eikä jää kuunteluun ikiajoiksi, mutta juuri tällä hetkelläkappale tuntuu lohdulta, jonka tahtiin kävelen töihin varmasti ainakin tämän viikon.

Kappale on muuten kesäkuussa julkaistavan Back The Way We Came: Vol 1 (2011-2021) -kokoelmalevyn uusi single. Kokoelma juhlistaa Noel Gallagher’s High Flying Birdsin 10 vuotta kestänyttä uraa – hullua!

Unohtuneita brittipop-suosikkeja: Soda

Unohtuneita brittipop-suosikkeja, eli brittipop-yhtyeitä valtavirran laitamilta. Aiemmin pikkuyhtyeistä huomiota ovat saaneet Kenickie ja LICK.

Hullilaisen Sodan ura oli monille 90-luvun obskuureille brittipop-yhtyeille ominaisesti lyhyt ja ytimekäs – yhtye oli aktiivinen parisen vuotta, 1995-97. Soda julkaisi muutaman singlen, lämppäsi brittipop-ajan kuumimpia yhtyeitä ja sen taustalla vaikutti samoja joukkoja kuin brittipop-ajan menestyjällä Shed Sevenillä. Yhtye oli kuitenkin niiiiiiiin täydellisen paljon brittipop, aikansa ja ympäristönsä tuote, että kun brittipop-huuma alko hiipua, hiipui myös yhtyeen ympärille syntynyt varovainen loisto.

Itse asiassa bändi ei ehtinyt edes julkaista työstämäänsä debyyttileyä, ennen kuin se jo alkoi vaikuttaa levy-yhtiöiden silmissä epäajankohtaiselta ja epäkiinnostavalta. Artficial Flavour -albumi julkaisiin lopulta nostalgian saattelemana vuonna 2016.

Yksi lempiasioitani koko 90-luvun brittipop-ilmiössä on juuri tällaiset kuplan synnyttämät kliseiset ja ah niin mainiot brittipop-yhtyeet, joiden merkitys ja olemassaolo perustuu todella tiukasti tuohon brittipop-hetkeen, parin vuoden aikaikkunaan. Ne muistuttavat brittipop-ilmiön ohimenevyydestä sekä musiikillisesta yltäkylläisyydestä ja ylitarjonnasta.

Brittipop-kuvastossa ja -aikajanalla, musiikillisessa kartastossa Soda sijoittuu ilmiön alkuvuosien ihanteen mukaisesti Camden-skeneen ja sen estetiikkaan, sanoisin, että yhtye on todella 95. Siinä ei ole merkkejä brittipopin myöhemmin kokemasta lädiytymisestä tai jalkapallokannattajaestetiikasta, vaan se on häpeilemättömän värikäs, ysäri ja pop. Tamburiini, jouset, kappaleiden tarttuvuus ja pop-vetoisuus. Assosioin yhtyeen Menswearin ja Sleeperin kanssa kimppaan – One Track Mind -balladi voisi olla Menswearin levyltä, kuvien poser-meininki Menswearin promokuvista.

Sodassa ei ole mitään ajatonta ja universaalia rock-hyvyyttä, kuten Oasiksessa, vaan se on totaalisesti ajankuva ja aikansa klisee, häpeilemättömän brittipop, niin musiikillisesti kuin ulkomusiikillisesti. Soda kuulostaa ja näyttää siltä, miltä brittipopista syntynyt bändi ysiviisysikuus kuulostaa. Yhtyeen Instagram, promokuvat ja musiikkivideot tarjoavatkin silmiä hivelevät tyyli-inspiraatiot ysäripopparille.

Omia suosikkikappaleitani yhtyeen ianokaiselta levyltä ovat Down, Inside, Let Mysef Slip ja The Young Own The Town. Yhtye muuten julkaisee syksyllä uudelleen debyttisinglensä Slave To The Fashion Page.

Levy: DMA’S – Live at Brixton

Tämän hetken lempiyhtyeeni ja paras ystäväni DMA’S julkaisi maaliskuun alussa livelevyn reilun vuoden takaiselta Lontoon Brixton Academyn keikaltaan. Keikka ehti olla juuri ennen koronarajoituksia ja on yhtyeen laulajan Tommyn mukaan bändin paras tähän mennessä. Ja kyllä, jos keikan tallentava live-levy on näin mahtis, on itse keikka ollut aivan varmasti hurjan hieno.

Tykkään keikan settilistasta, vaikka muutama oma suosikkini (esim. Emily Whyte) ei biisien joukossa olekaan. Keikka on kivasti koostettu kattaus yhtyeen uran eri vaiheista ja musiikillisista puolista. On alkuajan ja debyyttilevyn aikaista lädi-brittipoppia (keikan alku ja encore), on kakkoslevyn eteerisempää ja herkempää pop-käsitystä (In The Air, The End) ja on viime keväänä julkaistun The Glow -albumin uusia kappaleita ja musiikillista monipuolisuutta (Silver, The Glow, Hello Girlfriend, Life Is A Game Of Changing). Erityisen hienoa on kuulla, miten upeasti yhtyeen popeimmat kappaleet ja vaikkapa tanssibiisi Life is A Game of Changing kääntyvät bändikielelle ja miten upealta ne kuulostavat livesovituksina.

Omia susoikkihetkiäni levyllä on avausraita, ensimmäisellä ep:llä julkaistu Feels Like 37, joka on ensimmäinen DMA’S-kappale, jonka koskaan kuulin – ja jonka myötä sitten myös rakastuin yhtyeeseen. Mahtava lädi-brittipop -larppi! Tykkään myös siitä, miten hyvin uusi biisi Hello Girlfriend istuu kolmen keikkaa avaavan vanhan kappaleen perään ja miten kauniilta herkkä In The Air kuulostaa. Ja niin kuin hyvän keikan kuuluukin, myös tämä yllättää: pari itselleni lähtökohtaisesti vähän epäkiinnostavalta tuntunutta biisivalintaa Tape Deck Sick ja Play It Out päätyy kuulostamaan super hyvältä ja kiinnostavalta.

Vaikka minulle onkin ollut jo pidempään selvää, että DMA’S on hieno livebändi (esim. yhtyeen akustinen MTV Unplugged -livekeikka ja -levy ovat upeita), värisyttää yhtyeen timanttinen soitto ja vokalisti Tommy O’Dellin totaalisen upea laulu yhä vain. Keikalla on hyvä musiikillinen meno, tunnelman viimeistelee tietenkin yleisö, joka brittiyleisölle tyypilliseen tapaan hoilottaa mukana biisien avainkohdat ja yhteislaulukoukut. Tuntuu kuin jalkapallokatsomossa olisi.

Keikan ja kolmen kappaleen encoren päättää yhtyeen debyytti-ep:llä ilmestynyt Your Low , jota bändi ei ole soittanut sitten vuoden 2016. Kappale heittää ainakin minut suoraan seitsemän vuoden takaiseen kutkuttavaan onneen ja innostukseen siitä, kun on löytänyt uuden suosikkiyhtyeen ja bändin, joka kuulostaa just omalta.

Mutta josta ei ehkä ihan vielä uskaltanut toivoa ja odottaa uutta parasta ystävää ja loppuelämän kestävää rakkautta.

Jotain uutta: Pastel

One to watch: Pastel.

Manchesteriläinen Pastel ei ole vielä tehnyt paljoakaan – Spotifyssa kappaleita on pari, debyytti-ep ilmestyy ensi kesänä. Pientä nostetta kuitenkin on havaittavissa, sillä radiolegenda, brittipop- ja indiemaestro Steve Lamacq soitti yhtyeen uutta kappaletta BBC Radio 6 Music -kanavalla muutama päivä sitten. Merkkijuttu monen aloittelevan bändin uralla. Toinen pikkusaavutus on saman biisin päätyminen Soccer AM -ohjelman taustamusiikiksi.

Niin ja sitten myös yksi Miia on kuunnellut tuota Deeper Than Holy -kappaletta Spotifyssa pienen kylän verran.

Kappale on mainio! Ei tietenkään super innovatiivinen, niin kuin ei tarvitsekaan. (Niin kuin ei oikeastaan juuri mikään mistä innostun.) Mutta ai että, miten hienosti biisissä soi ainakin alkuaikojen Verve sekä The Stone Roses ja The Charlatans – tai Manchester ylipäänsä. Ja vaikka Kasabiankin. Säkeistön alun vokaaleista mieleen tulee ehkä pikkuisen Primal Scream. Eli vaikutteet on kunnossa!

Alhaalla myös vähän vanhempi kappale She Waits For Me.

Elämäni levyt: DMA’s – Hills End

Australialaisen DMA’sin ensimmäinen levy Hills End täytti juuri viisi vuotta. Juhlan paikka! Vaikka albumi ei näin jälkikäteen katsottuna olekaan yhtyeen paras tähän mennessä, on levyn vau-vaikutus ollut valtaisa. Albumiin liittyy äärimmäisen vahvasti se erityinen ja ihana tunne siitä, kun pitkästä aikaa löytää uuden yhtyeen, joka kuulosta totaalisen omalta. Levyssä on uuden lempibändin debyytin taikaa, ainutlaatuisuutta ja tärkeyttä. Siksi se on parhaita ystäviäni ja löytyy oman elämäni avainlevyjen kaanonista.

DMA’s on parasta uutta brittipoppia ja yhtye, jota suosittelen kaikille uutta brittipoppia etsiville. Erityisesti tällä debyytillä yhtye ammentaa pääosin Oasis-rockista ja lädi-brittipopista, kahdella seuraavalla levyllä yhtyeen pop-kuvasto on sitten laajentunut hurjasti ja tekeminen saanut monipuolisuutta.

Hills Endin sellaisia britpop revival -tähtihetkiä ovat minusta avausraita Timeless, sitä seuraava Lay Down ja toisen puoliskon Melbourne. Ne insipiroituvat alkuaikojen oasiksenkaltaisuudesta. Kaunilla tavalla mykistävin on rauhallinen Step Up The Morphine, joka on monellakin tapaa jotenkin tosi prototyyppinen DMA’s-kappale. Sellainen kaunis ja herkkä brittirock-balladi. Kappale kertoo yhtyeen kitaristin Johnnyn kuolevaa tekevästä isoäidistä, ja on hieno sekoitus haikeutta ja surua, mutta toisaalta elämän ylistystä. Kappale on yksi yhtyeen parhaita ja hieno esimerkki siitä, kuinka yhtyeellä on korvaa herkkyydelle. Levyn kolmas raita Delete on myös DMA’s-klassikko, fanien suuri suosikki ja yksi yhtyeen lippulaivabiiseistä.

Hills Endin biisimateriaali on melko tasaista ja sen musiikillinen kuvasto tuntuu yhtyeen muihin albumeihin verrattuna suhteellisen yksipuoliselta. Levyn loputtua voi tuntua siltä, että osa albumin kappaleista hukkuu suureen biisimäärään. Siltä minustakin tuntui aluksi. Yksittäisten kappaleiden identitettien hahmottaminen ja löytäminen voi vaatia useita kuuntelukertoja ja levylle omistautumista.

Hills End on kuitenkin kestänyt hyvin aikaa. Vielä viiden vuoden jälkeenkin se tekee onnelliseksi ja mikä parasta: tuottaa uusia lempikappaleita! Vuosien varrella levyn kappaleet ovat alkaneet saada omia itsenäisiä identiteettejään ja erityispiirteitään – albumi ei tunnu enää yhdeltä pidennetyltä lädirock-biisiltä.

Tykkään nykyisin esimerkiksi siitä, miten pienenä alkava So We Know kasvaa isoksi tai miten Play It Out päättää levyn. Yhdeksi omaksi DMA’s-suosikikseni on aivan viime aikoina noussut herkkä Blown Away, joka vielä 2016 tuntui jotenkin oudon popilta. Nyt, kolmen DMA’s levyn jälkeen voi kuitenkin nähdä, että tuollaisesta pop-herkkyydestä on sittemmin tullut yhtyeen tavaramerkkijuttu ja aivan olennainen osa DMA’sin biisikavalkadia. Kappale on tavallaan saanut minun silmissä merkityksensä vasta nyt.

DMA’s on se yhtye jota suosittelen aina kun joku kaipaa kuullakseen uutta brittipoppia. Vaikka yhtye onkin liikahtanut debyytin jälkeen lädirockista kohti laajempaa pop-käsitystä, on sen ytimessä brittipop-ajan new ladismin ja Manchester-estetiikan toisintaminen – musiikillisen ja ulkomusiikillisen. Yhtye on hurjan suosittu Briteissä, lämpännyt esimerkiksi Liam Gallagheria ja rokannut Adidas SPZL -mallistoa. Courteenersin laulaja Liam Fray on todennut, että ”DMA’s are adopted Mancs”. Ehkä pikku juttuja, mutta samalla merkkejä siitä, että DMA’s on uutta brittipoppia, britpop revival.

Sillä siinä, mikä on uutta, tämän päivän brittipoppia, ei ole kyse vain musiikista – brittipophan ei ole musiikkigenre – vaan siitä, ovatko brittipoppareiksi, brittipop-mielisiksi, lädirokkareiksi tai vaikkapa moderneiksi kasuaaleiksi itsensä tuntevat ottaneet yhtyeen omakseen. Ihailunsa ja fiilistelynsä suojaan. Ja DMA’sin kohdalla näin on selvästi käynyt.

DMA’s ei siis ole vain hieno uusi bändi ja Hills End hienon uuden bändin debyyttilevy. DMA’s on identiteettiyhtye ja tapa kokea brittipoppia tässä ajassa. Ei nostalgisesti, vaan ihan oikeasti. DMA’s ja Hills End luovat uutta brittipop-kulttuuria.

Richard Ashcroft – Bring On the Lucie (FREDA PEEPLE)

Elävä legenda Richard Ashcroft julkaisi uuden kappaleen, John Lennon -coverin. Biisin tulkinta ja kappaleella soiva fiilistely on juuri sitä, mitä soolo-Ashcroftilta voi odottaa. Ashcroft ottaa kappaleen omakseen – biisi on erehdyttävästi kuin Ashcroftin kynästä. Tällaista pikkuisen imelää, maailmaa syleilevää – tai ainakin halailevaa, mutta totaalisen vilpitöntä tulkintaahan Ashcroftilta voi odottaa.

Ashcroftia kuunnellessa (ja arvostellessa) on hyvä muistaa muutama juttu. Mies on elämäntaparokkari, fiilistelijä, jota tuskin kiinnostaa kriitikoiden mielipiteet. Hän tekee musiikkia itselleen, brittipop- ja lädi-wannabeille ja muulle vankalle, pikkuisen pölyttyneelle fanikunnalleen. Ashcroft rakastaa isoja kliseitä: isoja jousia, isoja taustakuoroja, kasvavia kappaleita, tunnelman nostatusta – sellaista hyvänmielen hurmoksellisuutta. Ashcroftin mielestä parhaat biisit kuulostavat akustisella kitaralla leirinuotiolla säestetyiltä yhteislauluilta. Miehen lyriikoiden juttu on ilmiselvät tsemppifraasit ja sellainen muutaman punnan hengellisyys.

Koska #musicispower

Jos tällainen richardashcroftmaisuus – joka myös tästä coverista välittyy – on sinulle liian paljon tai liian vähän, en usko, että saat biisistä paljoa irti. Mutta jos kuulut niihin – meihin – jotka ovat lähtökohtaisesti aina ja vilpittömästi Ashcroftin puolella, tykkäät tästä varmasti.

Levy: Shame – Drunk Tank Pink

Brittiyhtye Shamen toinen levy Drunk Tank Pink ilmestyi reilu kuukausi sitten. Ja levy on huikea! Etenkin albumin ensimmäinen puolisko on minun mieleeni, se on toista puoliskoa kepeämpi ja rytmikkäämpi ja sieltä löytyy albumin tarttuvimmat kappaleet.

Shamen post-punk on sellaista ikiaikaista ja ajatonta, tällaista Briteistä tulee jatkuvasti, ja jatkuvasti sille on tilausta. Joka vuosikymmennellä on ne omat muutamat bändit, jotka toisintavat tuttua kuvastoa, ehkä tuovat siihen jotain pientä ajamukaisuutta. Vähän niin kuin brittipop-vaikutteinen kitarapop, myös tällainen tuntuu olevan saarivaltiossa ihmisten dna:ssa. Aina relevanttia!

Shamen tekemiseen sekoittuu pieniä NME-indien vivahteita, pehmeimmillä ja tummimmilla kappaleilla (Snow Day ja Human, for A minute) ja puhelaulellen Shame toistaa sitä, mitä Fontaines D.C. on pari viime vuotta tehnyt. Paikoin mieleen tulee Art Brutin ja The Rakesin kaltaiset post-punkin ja indierockin hybridit, joita kuuntelin ahkerasti noin 15 vuotta sitten.

Drunk Tank Pinkillä parasta on ensinnäkin se, että albumilla on muutama aivan ylihyvä ja tarttuva biisi. Water in The Well, Nigel Hitter, March Day ja Alphabet ovat helmiä ja löytyvät varmasti vuoden 2021 parhaiden kappaleiden listalta joulukuussa. Näissä biiseissä on samaa veikeyttä kuin debyytin Lampoon– ja vaikkapa Friction-kappaleilla.

Toiseksi albumilla on useimmilla kappaleilla aivan hurjan herkulliset perkussiot, jotka tuovat biiseihin hurmaavaa rytmikyyttä ja sellaista somaa levottomuutta ja paikoin jopa kaaosmaiseksi yltyvää irrottelua.

Shamen kahdesta albumista tämä viimeisin on se, joka uppoaa minuun jotenkin nyt paremmin. Drunk Pink Tank soi minun korviini kokonaisuutena tarttuvampana ja freesimpänä – voisiko sen kappalemateriaali olla pikkuisen mieleenpainuvampaa ja sovitukset kiehtovampia? Vaikea sanoa, huippulevyjä molemmat.

Nyt vain sormet ristiin, että Shamen perkussio-punkia pääsisi kuulemaan kesäkuussa Sidewaysissä.

Vuoden 2020 kuusi lempilevyä

Tänä vuonna ilmestyi monia hyviä levyjä, nämä kuusi erottuivat erityisen erityisinä joukosta ja päätyivät lempilevyiksi.

Hurula – Jehova

Suosikkilevyni Hurulalta heti debyytin jälkeen. Vähän vähemmän synkkä kuin pari edeltävää albumia – ylitsevuotavan melankolisuuden rinnalla soi myös kevyempää tunnelmaa. Edelleen melankolinen, koskettava ja tunnelataukselta intensiivinen, kuten Hurula parhaimmillaan. Suosikkikappaleita on monia, mutta erityisesti Änglar, Vårldcentralet, Ikväll, ikväll ja Jehova.

Blogiteksti levystä

Fontaines D.C. – A Hero’s Death

Irlantilaisten maaginen ja hurmoksellinen, todelinen vau-debyytti Dogrel sai seuraajan. A Hero’s Death on debyyttiä kypsempi, sisäänpäinkääntyneempi ja näkemyksellisempi, jotenki sellainen next level. Hieno, hieno albumi kerrassaan. Lempibiisit: A Lucid Dream, You Said, Televised Mind, A Hero’s Death ja päätösraita No.

Blogiteksti levystä

Blossoms – Foolish Loving Spaces

Stockportilaisten kolmas levy on se, mikä vihdoin sai minut hyppäämään Blossoms-bandwagoniin. Levy on huippu! Albumi on sellainen hyvän mielen levy ja hyvällä tavalla helppo kuuneltava ja kiva fiilisteltävä. Albumilla on somia pop-kappaleita raikkailla sovituksilla. Lyriikoissa pop-romantiikkaa, sydänsuruja, lauluja sinulle. Tykkään albumin musiikillisesta kirjosta ja luovista, harkituista sovituksista. Jokaiselle biisille on löydetty oma tunnelmansa ja kappaleilla on kivoja musiikillisia ykstyiskohtia: jammailevia bassokuvioita, gospel-kuoroa, kasarisävyä, slide-kitaraa.

Musiikillisesti levy on sukupolvia yhdistävä, vaikutteita on napsittu liki jokaiselta vuosikymmenetltä 60-luvulta lähtien. Levyä on ollut tuottamassa The Coralin James Skelly – hieno visionääri!

Omia suosikkikappaleitani on The Keeper ja Falling For Someone, joiden gospel-kuoron sisältävä tunnelma hurmaa. Tykkään myös suloisista Romane, Eh? ja Your Girlfriend-biiseistä. Vuoden 2020 parasta poppia.

Blogiteksti levystä

DMA’S – The Glow

Australialainen DMA’S on ollut vime vuodet lempiyhtyeeni. Kolmas levy The Glow on musiikillisesti monipuolinen kokoelma kivoja pop-kappaleita. Tykkään eniten levyn balladeista Appointment ja Learning Alive, huikeasta tanssibiisistä Life Is a Game of Changing, Hello Girlfriendin suoraviivaisesta kitarapopista ja tooooodella DMA’S-henkisestä Silveristä. Laulaja Tommy on levyllä huikeimmillaan.

Blogiteksti levystä

Gerry Cinnamon – The Bonny

Tänä vuonna hullaannuin vihdoin tähän Glasgow’n moderniin kansallisaarteeseen ja kulttisuosikkiin. Lämpeneminen on ollut hidasta, mies ja kitara -juttu ei tuntunut aluksi omalta, vaikka olenkin artistin tyyliä ihastellut (Cinnamon on soma Adidas posterboy). The Bonny on kuitenkin mainio levy ja musiikillisesti kiehtovampi kuin odotin!

Levyllä on aika paljon biisejä ja monia hyviä, sellaisia tunnelmaltaan erilaisia. Minun lempikappaleita ovat olleet Where We’re Going, Head In The Clouds, Canter, Sun Queen ja toiselta versiolta löytyvä vanha kappale Kampfire Vampire.

Doves – Universal Want

Kysyin joskus ystävältäni, Manchester-tyypiltä ja suurelta Doves-fiilistelijältä, että miten hän kiteyttäisi Dovesin ja yhtyeen hienouden. Vastaus meni näin:

Mulle se on Manchester minikoossa. Se mun versio Manchesteristä. Musikaalinen älykkyys, ne kaikki eri vaikutteet, soundien sulatusuuni. Ja sitten sellainen ei-pinnallisuus. Ne vain on tollasia tyyppejä farkuissaan. Siinä on paljon sellaista pohjoisenglantilaista aitoutta vrt. Lontoon trendikkyys.

Kiva ja osuva kiteytys manchesteriläisyhtyeestä, joka syyskuussa julkaisi ensimmäisen levynsä kymmeneen vuoteen. Universal Want on upea levy ja hyvä muistustus siitä, miten hienosta yhtyeestä Dovesissa on kyse. Tykkään levyllä erityisesti puromaisista kitaroista, herkkyydestä ja musiikillisesta älykkyydestä, Carouselsin leijuvuudesta ja Cycle Of Hurtin kitarasta. Ja rakastan Mother Silverlaken jammailevaa tunnelmointia.

Lempikappaleet: Carousels, Broken Eyes, Mother Silverlake

Soittolista: Vuosi 2020

Massiivinen soittolista vuoden 2020 biiseistä. Soittolistaan kuvaa klikkaamalla.