Fontaines D.C. – Jackie Down The Line

Vuosi 2022 on alkanut ihanasti. Fontaines D.C. ilmoitti uudesta albumistaan ja julkaisi levyn ensimmäisen singlen, joka on tietenkin täydellinen.

Kappale on yhtyeelle ominaisella tavalla melankolinen, kiehtovan simppeli, vähän junnaavakin, mutta totaalisen vangitseva. Tykkään siitä, miten pienillä musikillisilla tai leulumelodisilla nyansseilla simppeliin biisiin syntyy kiehtovia yksityiskohtia. Kolkko tunnelma on kuorrutettu Grian Chattenin hurmaavalla tulkinnalla.

Skinty Fia on irlantilaisyhtyeen kolmas levy ja se ilmestyy huhtikuun 22. päivä. Jos levy on vähintään yhtä hyvä kuin edeltäjänsä, on kyseessä varmasti vuoden 2022 huikein uusi julkaisu.

Vuoden 2021 lempilevyt

Ei ollut mennytkään vuosi vielä se, jolloin Miian musiikkimaku yhtäkkiä räjähtää ja laajenee. Samalla kapealla, mutta syvällä kuuntelumetodilla jatkoin myös vuonna 2021. Jos ihan rehellisiä ollaan, en olisi varmastikaan ollut kamalan onneton, vaikka viime vuonna ei olisi ilmestynyt mitään muuta levyä kuin Inhalerin debyytti.

Tässä fiiliksiä siitä ja kolmesta muusta itselle erityisen tärkeästä ja hyvästä vuoden 2021 albumista.

Inhaler – It Won’t Always Be Like This

Olen totaalisen tiukasti Inhaler-bandwagonin kyydissä. Todennäköinen lempiasiani vuonna 2022? Inhaler Ilosaaririockissa. T-paidan sisäänajo kesää varten on aloitettu.

Minun viime vuosien rytmi tuntuu olleen se, että joka vuosi löydän jonkun hurmoslevyn. Tänä vuonna se oli tämä irlantilaisyhtyeen debyytti. Albumi tuntuu vuodelta 2021, mutta on samalla myös sellainen ajattomalla tavalla oikeanlainen. Levy, joka jää osaksi oman elämän lempilevykokoelmaa. Moderni klassikko.

Tykkään jollakin tavalla oikeastaan melkein kaikista albumin biiseistä, ainoastaan When It Brakes tuntuu keskinkertaiselta ja ylimääräiseltä, sen voisin tiputtaa kokonaisuudesta pois. Laadukkaasta, kypsästä ja vivahteikkaasta biisijoukosta omiksi lempikappaleiksi on noussut nimibiisi It Won’t Always Be Like This, Who’s Your Money On? (Plastc House) ja toisen puoliskon aloittava My King Will Be Kind, joka tuntuu olevan suuri fan favourite. Eikä ihme, sillä lyriikoissa on voimaa ja biisissä meitä yhdistävää anthemmaisuutta.

Albumi – ja monet sen kappaleista – on tehty vahvasti eristys- ja karanteeniaikana. Levyn aloittavat pari kappaletta (nimibiisi ja My Honest Face) ovat vanhoja biisejä, jotka ovat kulkeneet ja kasvaneet yhtyeen mukana. Minusta juuri nämä kappaleet määrittävät bändin, ja niiden mukana olo levyllä, sen avaajana, tuntuu kunnianosoitukselta vanhoille faneille.

Levy on kypsä, paikoin aikuismaisen jammaileva, tempoltaan vaihteleva, täyteläinen ja tarpeen tullen rohkeasti isoksi kasvava. Kappaleet ovat melodisia ja tarttuvia ja laulaja Elin tulkita vie jatkuvasti jalat alta.

The Snuts – W.L.

Ensikosketukseni skotlantilaisyhtyeen indierock-debyytiin oli Glasgow-hitti. Ehdottomasti vuoden lempikappaleita ja huikeimpia indierock-veisuja viime vuosilta! Jännitin vähän, että löytyyköhän levyltä muita yhtä vahvoja hetkiä, mutta kyllä. Levy on yllättänyt laadukkuudellaan, ja tällä hetkellä lempikappaleita on jo useampia. Glasgow’n rinnalle suursuosikiksi ovat nousseet All Your Friends ja Coffee & Cigarettes.

DMA’S – Live at Brixton Academy

DMA’Sin juuri ennen korona-aikaa Lontoon Brixton Academyssä tallenettu keikka on mykistävä todiste siitä, miten upealta bändi kuulostaa livenä. Levyllä soi hienosti yhtyeen laaja-alainen pop-käsitys ja monipuolinen biisi- ja taitovalikoima. Mielenkiintoisinta on varmaan se, miten hienosti yhtyeen popimmat kappaleet, kuten vakka Life Is A Game Of Changing, kääntyvät bändisovituksiksi ja yhteislauluksi.

Niin, brittiyleisölle ominaisesti yleisö hoilottaa mukana kaikki hoilotukseen kannustavat kohdat. Tätä pääsin todistamaan lokakuussa myös ihan paikan päällä, kun vihdoin näin DMA’Sin livenä Lontoossa.

The Lathums – How Beautiful Life Can Be

Wiganilaisyhtyeen debyyttilevyllä soi klassinen brittiläinen kitarapop suurella Liverpool-tunnelmalla – mielleyhtymät vaikapa The Coraliin ja The La’siin ovat väistämättömiä. Levyä on muuten ollut tuottamassa The Coral -yhtyeen James Skelly.

How Beautiful Life Can Be on tunnelmaltaan seesteinen, lempeä ja lauleleva, oikeastaan ainoastaan I See You Ghost poikkeaa selkeästi levyn kauniista tunnelmasta jänskyydellään ja sinkoilevuudellaan. Biisi muistuttaa kivasti The Coralin debyyttileyvyn musiikillista sekamelskaa.

Oma lempikappaleeni albumilla on I Know That Much, joka oli muuten Spotifyssa minun vuoden 2021 kuunnelluin biisi. Tässä biisistä eristysversio.

Muita hyviä levyjä vuodelta 2021:

Tietenkin Manic Street Preachersin uusin, joka on erinomainen, mutta joka jäi vähän Inhalerin jalkoihin, eikä siksi muodostunut kovin henkilökohtaiseksi ja erityistärkeäksi. Sitten tietenkin Damon Albarnin toinen soololevy – kaunis, viehättävä, mutta vaatii kukoistaakseen minulta ainakin oikean mielentilan. Shamen Pink Drunk Tank oli alkuvuoden lemppareita, The Vaccinesin ja Maximo Parkin uudet olivat kuuntelussa kohtalaisesti myös. Paul Wellerin Fat Pop soi jonkun verran, mutta ei hurmannut, Teenage Fanclub ja The Coral miellyttivät ihan.

Jotain uutta: Afflecks Palace

”The best band in Manchester 2021” otsikoi James Hargreaves Afflecks Palace -yhtyeen laulajan kanssa tehdyn haastattelun YouTubeen. Aika paljon sanottu, etenkin kun your new favourite band Pastel tulee myös Manchesteristä.

Mutta kyllä Afflecks Palace kiintoisa on ja taas yksi merkki siitä, että alkuperäisyydelle, brittiläiselle kitaraindiemenneisyydelle ja omalle visiolleen omistautuneita, trendeistä piittaamattomia kitaraindiebändejä putkahtelee (taas) esiin. Ja tietty niemnomaan Manchesteristä.

Kuten Pastel, myös Afflecks Palace (joka on muuten nimetty manchesteriläisen hmmm ostospaikan mukaan ja jonka levy-yhtiö on nimeltään The Spirit of Spike Island) kunnioittaa tekemisissään Manchesterin erityistä musiikillista historiaa. Ei siis ihme, että yhtyeen yhteydessä puhutaan Nu Madchesteristä. Esimerkiksi vuonna 2020 ilmestynyt Ripley Jean soi ilmiselvästi The Stone Rosesia fiilistellen. Myös joissain kommenteissa esiin nousseet viittaukset birminghamiläiseen The Twangiin ovat minusta aika osuvia.

Pasteliin verrattuna Afflecs Palacen Manchester-soundit ja -kliseet ovat kuitenkin hienovaraisempia ja muuhun sekoittuneempia. Kuvasto on musiikillisesti vähän monipuolisempaa, vaikka vibat ovatkin monin paikoin early 90s. Itse tykkään Ripley Jeanin lisäksi kesällä julkaistun Carpe Diemin tarttuvasta kertsistä ja mainioista kitaroista sekä This City Is Burnin -kappaleen psykedeliasta. Vanhempiin kappaleisiin kuuluva kesäbiisimäinen Pink Skies on suloisen heleä ja raikas.

Spotifysta löytyy bändiltä useampi kappale, albumi imestyy ilmeisesti vielä vuoden 2021 puolella.

Tulossa: The Pebble and The Boy

Brittiläiset (tai irlantilaiset) pikkukaupunkeihin taikka alakulttuurikontekstiin sijoittuvat kasvutarinat, ulkopuolisuuskokemukset tai muuten elämänmakuiset draamat ovat suosikkejani, mitä elokuviin tulee. Billy Elliot, This is England, Awaydays, The History Boys, Svengali, Northern Soul ja mitä näitä nyt on.

Vaikka kaikki tällaiset alakulttuureista inspiroituvat elokuvat eivät mitään Billy Elliotin tai This Is Englandin tasoisia mestariteoksia olekaan, on niissä silti yleensä jotain. Hienoa ajankuvaa, hyvät tyylit tai mahtava soundtrack vaikkapa.

Tällä viikolla ensi-iltansa saanut, mod-nostalginen The Bebble and the Boy ei saanut ainakaan The Guardianissa kummoistakaan arvostelua, mutta ehkä tämä on juuri niitä elokuvia, jotka voivat joistain puutteista huolimatta silti inspiroida, vaikkapa soundtrackillään tai tyylillisesti kivalla visuaalisuudellaan. Plus vilahtaahan leffassa sellaiset legendat kuin Mani ja Patsy Kensit.

DMA’S – We Are Midnight

Suosikkiyhtyeeni DMA’S julkaisi juuri yllättäen neljän kappaleen ep:n I Love You Unconditionally, Sure Am Going To Miss You. Lippulaivakappaleeksi ja videobiisiksi on valikoitunut ihana We Are Midnight.

Yhtye on ottanut ep:n tuotannon omiin käsiinsä, mukana äänityksissä on ollut myös yhtyeen ystävä Dylan Adams, joka työsti aussiyhtyeen kanssa myös vuoden 2014 debyytti-ep:tä. Yhtye on kertonut tavoitelleensa jonkinlaista paluuta musiikillisille juurilleen. Ihana ajatus! Yhtye on työskennellyt urallaan useiden eri tuottajien kanssa ja selkeästi hakenut kaikille kolmelle albumilleen jonkinlaista kehittymistä, uudenlaista kulmaa ja erilaista tunnelmaa. Kitarabändistä on vuosien aikana kasvanut musiikillisesti monivivahteinen, monenlaisen popin tulkitsija.

Viehättävää, että jatkuvan kehittymisen ja uudistumisen sijaan yhtye on päättänyt tehdä jonkinlaisen käännöksen takaisin alkuun. Takaisin silkkaan bändimusiikkiin ja kitarapoppiin – ja tavallaan sulkenut ympyrän. Yhtyeen viime vuosien kirkkaimpiin ja heleimpiin pop-tuotantoihin verrattuna tämän ep:n soundi, tunnelmakin on kivasti rosoisempaa, kotikutoisempaa ja kaikuisempaa. Kivaa powerpopia ja shoegaze-viboja.

Jonkinlaista vision muutosta tai suunnan kääntöä symboloi varmaankin myös levyllä käytettävä uusi bändilogo, jota tuttavani kommentoi osuvasti jotenkin 2000-luvun alun vibat tuovaksi.

EP Spotifyssa.

Le vintage: PETE DOHERTY – LAST OF THE ENGLISH ROSES

Le vintage eli vuosikertajuttu blogin arkistosta. Teksti julkaistu alun perin 6.7.2018.

***

Britannia, Englanti, jalkapallo, pop-musiikki, pop-kulttuuri, tennarit, verkkatakit, takit, tyyli… Rakastan sitä, miten nuo kaikki kietoutuvat yhteen.

Juuri nyt pitäisi varmaankin kirjoittaa siitä, miten it’s coming home. Tai siitä, miten brittiläinen musiikkimaailma on täynnä jalkapalloa huutavia, ilmiselviä jalkapallobiisejä, anthemeita ja hoilotuskertosäkeitä.

Mutta minusta juuri nyt on kiehtovampaa se, miten it is home. Se, miten jalkapallo on Englannissa, lävistää ihmisten arjen. Tai se, miten olennainen osa populaarikulttuurin kuvastoa jalkapallo on. Mutta ei vain ilmiselvästi, vaan jossain ilmiselvää julistusta syvemmällä. Taustakankaana, sivulauseissa, hienovaraisissa viittauksissa. Elokuvan henkilöhahmossa, joka on matkustanut New Yorkiin työkeikalle, vaikka Arsenal pelaa FA-cupin finaalissa (Ocean’s 8) tai rikossarjan Tottenham vs. Arsenal -heitossa (C.B. Strike).

strike

Siinä, miten usein julkisuuden henkilöiden Wikipedia-esittely päättyy tyyliin Tim Wheeler is an Arsenal F.C. fan tai siinä, miten olennaista on kertoa, että

Doherty is also known to be a devoted follower of Queens Park Rangers football club.

Niin, Pete Doherty on suuri QPR-kannattaja ja yksi niistä rokkareista, jotka olivat itsekin lupaavia jalkapallojunnuja (myös mm. Richard Ashcroft ja Nicky Wire). Sen lisäksi Doherty on runopoika, jolla on lyyrikon kyky kuvata englantilaisuutta, romantisoida sitä. Niin kuin vaikka tässä vuoden 2008 debyyttisoolokappaleessaan.

Kappale on ihana, ja oiva esimerkki siitä, miten jalkapallokuvastoa on luontevaa käyttää englantilaisuuden lyyrisenä maisemana, sen romantisoimisessa. Silloinkin, kun ei edes lauleta jalkapallosta. Nuoruuden viattomuuden, huolettomuuden, vapauden sekä ensirakkauden suloisen muistelun ja nostalgisoinnin kuvitukseksi sopii kaikkien englantilaisten tunnistama lähiön harmaa jalkapallokenttä ja QPR-kitissä pelaava Doherty. Tekstitasolla rakastan kappaleessa sitä, kuinka Doherty ei käytä unelmatytön, Englannin ruusun, kuvailuun vaikkapa adjektiiveja vaalea, suurisilmäinen ja kaunis, vaan tytön ihanuus, coolius, oikeanlaisuus ja ”englantilaisuus” tuodaan esiin sillä, kuinka tyttö melkein läikyttää lageria sekä erottaa QPR-jalkapalloilijat Rodney Marshin ja Stanley Bowlesin sekä Kappan ja Reebokin.

She knows her Rodney’s from her Stanley’s

And her Kappas from her Reeboks

Vaikka jalkapallo ei näissä kisoissa tulisikaan kotiin, säilyy se tietysti brittiläisessä populaarikulttuurissa kaikkien tunnistamana taustana, maisemana ja kuvituksena tapahtumille, muistoille, rakkaudelle, menetykselle. Tunteille. Lähiaikoina joko onnellisille sellaisille tai sitten kuvastona ja kerronnan keinona häviämiselle, taas yhdelle pettymykelle.

Artikkelikuva: Unsplash

The Subways – Fight

Kesän suosikkikappaleita:

The Subwaysin Fight.

Niin. Muistatko The Subwaysin? Yhtye rämisytti punk-vetoista indie rockiaan 2000-luvun alun kitararockin hurmoksessa, soitti O.C.-sarjassa fiktiivisellä The Bait Shop -klubilla ja teki minuun suuren vaikutuksen vuoden 2005 Young for Eternity -debyytillään. Hitit Rock & Roll Queen ja With You olivat hetken aikaa uskontoni ja videolla Fred Perryssä heittäytyvä Billy Lunn rakkauteni. Tietenkin. Niinhän ne kaikki sellaiset tyypit.

Triona toiminut yhtye on tehnyt debyytin jälkeen kolme albumia, viimeisimmän vuonna 2015. Vuodesta 2020 lähtien The Subways on ollut enää Lunnin ja basisti Charlotte Cooperin muodostama parivaljakko, rumpali Josh Morgan kun jätti yhtyeen.

Tietenkään The Subwaysin tekemiset eivät kuulosta nyt samalla tavalla erityiseltä kuin kuusitoista vuotta sitten, mutta onneksi kaikesta siitä hurmoksellisesta ajankuvasta on jäänyt jäljelle hyvä musiikki – ja uudenlainen ajankuva: biisi on tehty Black Lives Matter -mielenosoituksen inspiroimana.

Kesäbiisi-tittelin verran tykätty kappale.

Pastel – Blu

Kirjoitin keväällä manchesteriläisestä Pastel-yhtyeestä. Nyt nuorukaiset ovat julkaisseet uuden biisin, jonka olen hehkuttanut sosiaalisessa mediassa jo omaksi kesän 2021 lempikappaleekseni. Kappale – ja yhtye ylipäänsä – kuulostaa tälläkin kertaa manchesteriltä, mikä tuntuu sopivan erityisen hyvin tähän baggy-insipksellä ja bucket hateillä somistettuun jalkapallokesään.

Kuten yhtyeen aiemmalla singlekappaleella, mainiolla Deeper Than Holyllä, myös Blulla soi mm. Verven, The Charlatansin ja The Stone Rosesin kaltaiset vaikutteet. Joku kerta biisiä kuunnellessa mietin, että jotain tällaista voisi syntyä, jos vuoden 1991 Blur ja vuoden 1997 The Charlatans sekoitettaisiin pullossa ja kaadettaisiin lasiin.

Videon kappaleelle on tehnyt Charlie Lightning, joka tunnetaan ainakin vuonna 2019 ilmestyneen, Liam Gallagherin soolouran alkuvaiheista kertovan Liam: As It Was -dokkarin ohjauksesta. Lightning on ohjannut myös Gallagherin Once-kappaleen videon sekä useita videoita Beady Eyelle.

Tässä vielä Deeper Than Holy.

Razorlightin paluu

Let’s pretend it’s 2004 forever.

2000-luvun alun brittiläisen indierock-hurmoksen ja Camden-skenen ilmentymä Razorlight tekee paluun siinä oikeassa kokoonpanossaan. Johnny Borell, Andy Burrows, Björn Ågren ja Carl Dalemo olivat Razorlight vuoteen 2009 asti, kunnes rumpali Burrows jätti yhtyeen ja siirtyi soolouralle ja muihin musiikillisiin projekteihin. Bändin ruotsalaiset jäivät yhtyeestä pois vuotta myöhemmin. Vaikka Johnny Borell tekikin 2010-luvulla ainoana alkuperäisjäsenenä Razorlight-nimisellä kokoonpanolla keikkoja ja vuonna 2018 levynkin, ei kyseessä tietenkään ollut oikea Razorlight.

Ymmärtääkseni Burrowsin ero bändistä ei ollut kivuton ja kitkaton. Siksikin yhteenpalaaminen tuntuu yllättävältä. Vuosikymmenen kestäneen eron päättymistä yhtye juhlistaa kesäkuun 2. päivä sriimattavalla live-keikalla.

Rakastan Razorlightia. Tiedän, että useat ei, mutta äääääh! Yhtye on minun nuoruuden rakkaus, muisto ajasta, jolloin kitaramusiikki oli hot ja indie rock genre kaikkine ulkomusiikillisine lisäosineen. NME voi hyvin ja indiebändejä tulvi ovista ja ikkunoista. Razorlight edustaa minulle tuota 2000-luvun alun indie rockin kulta-aikaa, Camden Townia, Camden skeneä, Converseja, pillifarkkuja, rokkipoikia, fanityttöihastumista ja cooliutta. Se on The Libertinesin ohella minulle indie rockin lippulaivayhtye, symblikin. Prototyyppi siitä, mitä tarkoitan, kun puhun indie rockista.

Sen lisäksi, että yhtye merkitsee musiikkihistoriallista ajanjaksoa ja tiettyä skeneä tai genreä, on se tietenkin myös oman henkilökohtaisen, musiikillisesti ja kasvukivullisesti merkittävän aikakauden avainyhtye, parikymppisyyteni soundtrack, sukupolvikokemuskin.

Mutta ei Razorlight – tai NME-indie ylipäänsä – minulle pelkkää nostalgiaa ole. Yhtye on yksi elämäni muutamista turvabändeisä ja siksi aina ajankohtainen. Yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia Up All Night ja Razorlight ovat jatkuvasti soitossa, Golden Touch ja Somewhere Else ikuisia lempikappaleitani. Vice, Rock ‘N’ Roll Lies, Rip It Up, Stumble and Fall, America, Who Needs Love? ja Los Angeles Waltz ainakin päätyvät elämäni biisit -soittolistalle, jos joskus sellaisen teen.

Yhtye ja koko indie rock oli aikoinaan minulle keino ja tapa elää ja päivittää brittipoppariutta siinä hetkessä ja ajassa. Nyt kaikki tuo, mitä brittiläisessä kitaramusiikissa silloin tapahtui, on osa sitä sekalaista brittiläisen kitaramusiikin eri vaiheiden ja aikakausien hybridiä, jota itsessäni vuonna 2021 kutsun brittipoppariudeksi.

Noel Gallagher’s High Flying Birds – We’re On Our Way Now

Minun suhtautuminen Noel Gallagheriin ja High Flying Birdsiin on ollut jo jonkin aika melko välinpitämätön. Ei mitenkään tietoisesti tai periaatteellisesti, vaan ihan vain siksi, että suuri osa vanhemman Gallagherin viime vuosien tekemisistä on tuntunut melko yhdentekevältä. Tavallaan olen tykännyt hetkittäin yksittäisistä kappaleista, levyistäkin, mutta loppujen lopuksi mikään ei ole jäänyt soittoon ja kuunteluun ikuisiksi ajoiksi.

Välillä tuntuu, että jo alunperinkin melko geneerisestä on tullut parin viime vuoden aikana entistäkin geneerisempää. Vähemmän rockia, enemmän lounge musiciä. Tuotanto on ihan muutamaa kappaletta lukuun ottamatta kutistunut minun mielessä sellaiseksi tasaiseksi, soolo-Noelille ominaiseksi aikuisrock-soundimassaksi – yksittäisten kappaleiden erityisyys, biisien melodiat, koukut ja särmät eivät oikein meinaa hahmottua. Sama toistuu, mutta ääriviivat puuttuvat.

Kaikki tämä voi toki olla seurausta siitä, että olen ottanut tuotantoa haltuun viime vuosina laiskanlaisesti, omistautumatta. Mikä taas johtuu sitä, että en ole tuntenut imua tuotantoa kohtaan. Mikä taas johtuu siitä, että särmä, erityisyys ja koukuttavuus ovat puuttuneet.

Ja niin edelleen.

Siksipä tuntuukin oikeastaan aika hassulta todeta, että tykkään tästä uudesta kappaleesta! Hassulta siksi, että biisi on oikeastaan ihan sitä perus-Noelia, minkä kanssa juuri tuossa edellä kipuilin,sitä, joka ei ole loppujen lopuksi tehnyt suurempaa vaikutusta. Kappaleessa ei ole mitään sen suurempaa erityisyyttä: melodia on aika lailla ennalta-arvattava ja kertosäe lähtee niin tutusti, että sen osaa laulaa mukana ensimmäisellä kuuntelukerralla. Sovitus on, siis vain on, pelkkä äänimatto, se ei varsinaisesti tee mitään. Noel on tehnyt tällaisia melodisia ja nättejä peruskappaleita tukuittain – ja monet niistä on tätä parempia.

Mutta niin vain tässä elämän melankolisessa vaiheessa takerruin nyt tähän biisiin.

Hyvin mahdollista, että tämäkin kappale lopulta sulautuu siihen Noel-biisien ääriviivattomaanmassaan, eikä jää kuunteluun ikiajoiksi, mutta juuri tällä hetkelläkappale tuntuu lohdulta, jonka tahtiin kävelen töihin varmasti ainakin tämän viikon.

Kappale on muuten kesäkuussa julkaistavan Back The Way We Came: Vol 1 (2011-2021) -kokoelmalevyn uusi single. Kokoelma juhlistaa Noel Gallagher’s High Flying Birdsin 10 vuotta kestänyttä uraa – hullua!