Kesä pakettiin: Mitä jos? Eli Suede ja Ruisrock

Tällä kertaa paketoidaan kesämuistoista melkein maukkain: Sueden Ruisrock. Festareista on toki jo noin ikuisuus, mutta jos vaihtoehtoina on joko muistella Brett Andersonin poskipäitä tai ei muistella, valitsen mieluusti sen muistelun.

Viimeksi Ruisrock palasi mieleen muutamia päiviä sitten, kun pidin ystävälleni monologia siitä, mikä minua brittipopissa tällä hetkellä inspiroi (yhtyeiden hittilevyt – The Great Escape, Morning Glory, Coming Up, Different Class, This Is My Truth ja sen sellaiset – valtavirta, listahitit, hittisinglet, noin 1996, cool britannian lakipiste, se kun kaikkea oli vähän liikaa ja kaikki alkoi mennä pikku hiljaa överiksi).

Mietin sitä, kuinka erilaisia keikkakokemuksia ihmiset voivatkaan saada. Tai no, mietin sitä, kuinka erilaisen keikkakokemuksen minä voin saada lehteen kirjoittavan toimittajan kanssa.

Mietin, että mistä lähtien on ollut huonon ja väsyneen keikan merkki se, että yhtye soittaa ”lähinnä vanhoja hittejään”. Pidin keikasta, koska minun maailmassani on ok jos bändi soittaa kappaleita, joita sen yleisö haluaa kuulla. Eikö tällainen ole suorastaan kaunis ele yhtyeeltä, jonka tuotannosta löytyisi vähintään festarikeikallinen upeita b-puolia ja muita näppäryyksiä, joilla mielistellä kaikista uskollisimpia faneja?

IMG_20140709_080210 IMG_20140709_080713

Mietin, että voiko yhtye tehdä väsyneen comebackin jos se ei ole koskaan ollutkaan pois? Mitä jos onkin niin, että jollekin meistä Suede ei ole koskaan lakannut olemasta ajankohtainen? Mitä jos yhtye onkin niin sanotusti klassikko? Mitä jos joku ei pitänyt Suedesta (vain) 20 tai 15 vuotta sitten, vaan pitää siitä (myös) tänään?

No sitä jos, että tällaiselle ihmiselle ne 15 soitettua hittiä eivät merkitse nostalgiaa, vaan hienoa rokkikeikkaa ja suurta musiikillista rakkautta, tässä ja nyt.

Mitä jos jollekin yhtyeen hiteissä ei olekaan kyse ”pelkästä menneisyyden läpilukemisesta” tai ”kadotetun kulta-ajan tavoitteluista”, vaan nykyisyyden kirjoittamista? Kultaisesta kesämuistosta vuosimallia 2014. Siitä, että siinä ne nyt ovat. Ei missään omassa maailmassa vietetyissä musiikillisissa hurmoshetkissä, vaan ihan oikeasti olemassa. Samaa lounaissuomalaista ilmaa hengittelemässä.

Toisin kuin ilmeisesti moni muu, minä tunsin itseni etuoikeutetuksi tuolla keikalla. Näin lavalla ilmiön, tyypit, joiden vaikutusta voi ainakin jossain mittakaavassa kuvailla mullistavaksi. Näin yhden maailman hienoimmista rock-yhtyeistä. Vielä kerran. Mahdollisesti viimeisen, ehkä en.

Mitä jos jonkun mielestä Brett Anderson ei esitä seksikästä, vaan on seksikäs?

8 Vastausta

  1. Allekirjoitan postauksestasi jokaikisen sanan. Se on juuri noin: meitä on muitakin, joiden mielestä Suede ei ole koskaan ollutkaan pois. Se oli itselleni tärkeä bändi jo vuonna 1995, on sitä tänään ja on ollut vuosina niiden välissä. Itsekään en kokenut Sueden hienoa Ruisrockin-keikkaa nostalgiaparaatina vain todella hyvänä keikkana. Olen onnellinen, että näin Sueden, nyt toisen kerran; edellinen oli vuonna 1995 Provinssirockissa.

    Onnellisin olen siitä, kun Brett Anderson katsoi juuri minua suoraan silmiin, kun hän polvillaan lauloi Metal Mickeysta kohdan ”she’s driving me mad…” Huikeimpia kokemuksiani musiikin parissa!

    Ja kyllä, Brett on seksikäs, seksikkäämpi kuin vuonna 1995.

      1. Niinpä, eivät pelkästään tänä hetkenä tai vuonna ilmestyvät levyt tai tapahtuvat asiat ole ajankohtaisia – jotkut (ja aika monetkin) bändit ja/tai artistit ovat vuosi tai vuosikymmen toisensa jälkeen ajankohtaisia. Ehkä niistä/heistä puhutaan siksi klassikoina, tiedä häntä.

        En onnistunut Ruisrockissa pääsemään fyysiseen kontaktiin Brettin kanssa (heh), metrin päähän ja aika monen ihmisen taakse jäin. Mutta sain sen katseen. Oih. Ja se on oikeastaan vielä jotain hipaisuakin parempaa.

        Kaiken kaikkiaan oli mieletöntä kuulla yhtä kaikkien aikojen lempibändiäni, jonka nokkamies (ja koko bändi) silmin nähdin nautti esiintymisestään. Ei ollut valjua esiintymistä tai rutiinivetoa, sen sijaan energiaa ja raameja piisasi, kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Ihanaa oli, toivottavasti näkisin bändin vielä tulevinakin vuosina!

  2. K

    Hyvä postaus, kiitos!
    Kyllä vähän pisti ihmetyttämään tuo Oskari Onnisen murska-arvio. Itsekin menin keikalle vähän siinä pelossa että bändi olis jotenkin väsynyt, mutta yllätyinkin todella positiivisesti, kun energia ja lavakarisma oli vähintään samalla tasolla kuin millä tahansa nuoremmallakin bändillä. Totesin myös et Brett Anderson on onneksi vanhentunut todella tyylikkäästi :d Myös keikkaseurani jakoi positiivisen mielipiteeni, vaikka kukaan heistä ei ollut ihkuttava teinityttö tai edes tyttö. Oon kanssasi samaa mieltä siitä et Sueden musiikki, vanhat ja uudet biisit, toimii edelleen vuonna 2014. levyllä ja onneks myös livenä. Luulis että Onnisella ois parempiakin (huonompiakin) bändejä lytättävänään :-( No, kriitikot on kriitikkoja.

  3. Loistavaa tekstiä, Miia! Harmittaa edelleen, että keikka jäi väliin, mutta kenties mahdollisuus Sueden näkemiseen tulee vielä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s