HEY LYLA!Vuonna 2016: Travis – Everything At Once
Kun Travisin The Man Who vuonna 1999 ilmestyi, mykistyin. Mykistyn yhä edelleen, kun kuuntelen levyä. Kun Travisin The Invisible Band vuonna 2001 ilmestyi, mykistyin taas.
Siinäpä kaksi albumimuotoista taideteosta.
Travisin merkitys sille, että maailma vielä brittipop-huuman hiivuttuakin ihannoi kitaramusiikkia, oli suuri. Yhtyeen hissutteleva ja pehmeä pop-näkemys kiteyttää sen, mitä vuosituhannen vaihteen post-brittipop parhaimmillaan oli.
Useimpien näkemysten mukaan yhtye ei enää toipunut vuonna 2003 ilmestyneen 12 Memories -albumin saamasta väheksynnästä. Ei levy tietystikään mikään The Man Who ole, mutta sisältää kuitenkin yhden yhtyeen kauneimmista kappaleista. Yhtyeen huonontumisen sijaan ongelma oli ehkä ennemminkin siinä, että pop-käsitys muuttui taas astetta ronskimmaksi. Tuli The Libertinesit ja Razorlightit ja sellaiset. Taika Travisin ympäriltä vain katosi.
Nyt, vuonna 2016 Travis julkaisee kahdeksannen studiolevynsä. Useimmille yhtye on varmaankin ollut kuollut jo vuosikausia. Tavallaan ymmärrän kiusauksen pitää tällaista yhtyettä mitäänsanomattomana, etenkin näinä aikoina, kun pitäisi säväyttäa ja olla muutenkin mykistävä taikka shokeerava. Itse olen kuitenkin tykännyt kaikista yhtyeen myöhemmistäkin albumeista, lukuunottamatta vuoden 2008 Ode to J. Smith -levyä. Yhtyeen edellisestä, pari vuotta sitten ilmestyneestä Where You Standistä pidin aivan erityisen paljon.
Sen vuodet Travisin seurassa ovat minulle opettaneet, että yhtye on ehdottomasti parhaimmillaan melankolisena, sievänä, melodisena, sympaattisena, sellaisena hyvällä tavalla tavanomaisena. Aina kun yhtye on yrittänyt muuttua erilaisemmaksi, se on epäonnistunut. Siksipä viime vuoden lopulla julkaistu tulevan levyn Everything At Once -kappale säikäyttää – se ei ole hyvä, eikä se ole se Travis, joka yhtyeen minun mielestäni pitäisi uskaltaa olla. Vaikka maailma ei sitä arvostaisikaan.
Hyh.
Onneksi tämä viime viikolla julkaistu 3 Miles High -on turvallisempi, travismäisempi. Jos huhtikuussa ilmastyvä Everything At Once -albumi on enemmän tätä, en ehkä pety niin paljon.
HEY LYLA! 
Jos tämän Everything at oncen kuulisi radiosta ensi kertaa, eihän tätä Travisiksi tunnistaisi, sen verran geneeristä nykybrittipoppista.
3 miles high taas on enemmän vanhaa hyvää Travisia, aina Franin villapaitaa myöten :)
Jep, juuri noin :) Ihan turhaa yhtye pyrkii tuolla kappaleella pois siitä omasta ytimestään – joka taas tuolla toisella 3 miles high .biisillä onneksi kuuluu.
Säikähdin vähän Franin vanhenemista, mutta toisaalta – The Man Whosta alkaa olla se 17 vuotta aikaa, kai se näkyy ;)
Pakko taas vaihteeksi poiketa otsikon aiheesta täysin toisaalle. Jos yhtye nimeltä MONEY ei ole debyyttinsä The Shadow of Heavenin myötä vielä tuttu, niin viimeistään nyt voisi olla sopivaa tutustua. Ovat nimittäin saaneet aikaiseksi todella upean uunituoreen seuraajalevyn Suicide Songs. Jos yhtään lähtökohtaisesti nappaa Storm in Heaven -aikakauden Verven tai Spiritualizedin mieleen tuova äänimaisema, niin ei muuta kuin kuuntelemaan ja ihastumaan.
Hei! Kiitos kommentista ja vinkistä! Kuten niin usein, en ole tälläkään kertaa kuullut yhtyettä! Pistin heti Spotifyhin odottelemaan aamun työmatkaa. Parin youtubetuksen perusteella vaikutti kiehtovalta! Kivan hämyiseltä.
Kiva, jos sattuisi innostamaan. Olen itse sangen vaikuttunut levystä ja nostan sen yhdeksi tämän vuosikymmenen suosikikseni tähän mennessä. Jo laulusuoritus on mielestäni jotain melko ainutlaatuista vivahteikkuudessaan, samoin selvästi pieteetillä hiotut sovitukset jousineen sun muineen.
Hah, olin ensin kirjoittamassa tähän jotain mutta sitten klikkasin vanhan postauksesi auki – ja olin sinne kommentoinut suunnilleen samat kuin aioin tähän. Travis-suhteeni on ilmeisesti pysynyt hyvin stabiilina viimeiset kolme vuotta. Where You Stand on tosin vieläkin kuuntelematta!
Samaa mieltä, että tuo Everything At Once kuulostaa rahtusen väkinäiseltä Travis-soundin ”päivittämiseltä”. En tunnistaisi kappaletta tämän yhtyeen tekemäksi. Ehkä vaan olen itse niin kalkkeutunut että haluan Travisin olevan brittipopin AC/DC, joka ei koskaan ikinä muutu.
Jos Coldplay aikoinaan peesaili Travisia, niin nyt asetelma näyttää kääntyneen päinvastoin. Travis toki itselleen ominaisesti on uusiutunut hillitymmin ja albumihan sen vasta näyttää että kuinka paljon, kun toinen biisinäyte on paljon perinteisempää Travisia.
Kalkkeutuneet -83, vai mikä se meidän tulevan bändin nimi olikaan… ;)
Travisia ei pue kikkailu ja liika yrittäminen, tämä parivaljakko kappaleita sen taas todistaa. Turvallisempi on parempi, ei voi mitään.