Brittipopklassikko: Jouset

90-luvun brittipopin yhdeksi olennaisuudeksi on aina ihan pakko listata jouset. Voi sitä kitarapopin kohtaavien ja indie anthemeja synnyttäneiden jousisovitusten määrää!

Brittipopjousissa on jotain todella 90-lukua, jotain toooooooodella brittipppia, cool britanniaa. Niissä nimittäin haisee raha, suuret visiot, itsevarmuus ja hedonismi, kukkoilu ja mahdollisuuksien ja budjettien rajattomuus, överiys. Tuossapa muutama sana, joilla voidaan hahmotella brittipop-kauden ajankuvaa.

Överiys ja rajattomat mahdollisuudet – niin, Oasiksen tuskin on tarvinut miettiä sitä, kuinka paljon Lontoon filharmoninen orkesteri jousiosuuksistaan velottaa.

Whatever lienee yksi merkittävimmistä jousibrittipokappaleista (ainakin jos ei lasketa Oasiksen I Am The Walrus -coverointia). Se on hieno siirtymä rock-Oasiksesta valtavirta-Oasikseen – ja valtavirtabrittipoppiin.

Klassikko alalla on kyllä myös Menswearin Being Brave. Whateverin tavoin tässäkin kappaleessa jouset on heitetty pelottomasti sinänsä melko vaatimattomaan, vähän hömelöin brittipopmaneerein laulettuun kappaleeseen. Tuo kotikutoisen popin ja överielegantin ja juhlavan jousitaustan yhdistelmä onkin just sitä brittipoppia. Vastustamatonta.

Klassisimmin ja ahkerimmin jousia on brittipoppiinsa lanseeranut varmastikin Richard Ashcroft, mutta kutakuinkin yhtä ansioituneesti on luksusjousimaailmaa hyödyntänyt esimerkiksi Ash. Manic Street Preachersin A Design For Life -kappale, olkoon sekin tälläkin saralla merkkiteos, popanthemeista hienoimpia.

Omanlaisensa vision popin ja jousien yhdistämiseen toivat ajankuvaan sellaiset yhtyeet kuin Divine Comedy ja My Life Story, joiden musiikkia kuvailemaan valitsen usein sanan sinfoniabrittipoppi. Näillä yhtyeillä jousien ja popin suhde alkaakin olla jo melko sinfooninen. Esimerkiksi My Life Storylla kyse ei ollut enää vain jousisovituksista, vaan yhtye oli ihan oikeasti noin 15-henkinen.

 

12 Vastausta

  1. Nimetön

    Olkoonkin, että melko kaukana brittipopin pompööseimmistä ulottuvuuksista ja oikeastaan hiukan liian marginaalia näihin karkeloihin, nyt on menossa sen verran kova Mick Head -fanituskausi, että tähän on pakko tarjota Michael Head & The Strandsin Something Like You.

    1. Nimetön

      Toki myös Natalie’s Party huomioidaan jousien osalta. ”This man is our greatest songwriter. Recognise him?” Lee Maversia pidetään pitkälti syystäkin kadonneena Liverpool-legendana. Mick Head ei puolestaan varsinaisesti ole kadonnut ikinä mihinkään, mutta on se vaan aika lailla totta, ettei mies ole koskaan saanut ansaitsemaansa laajempaa tunnustusta edes brittipopparipiireissä.

  2. elitisti

    Elitistinä ja Suomen johtavana The Divine Comedy -fanina aivan pakko pahastua siitä, että sen tuotokset rinnastetaan millään tavalla, siis edes sivulauseessa maininnan arvoisesti, näihin jousilla puuhasteleviin brittipoppareihin. Ensimmäistä ep-levyä sekä Regenerationin harha-askelta lukuunottamatta, TDC:n musiikilliset ihanteet on kuitenkin jossain ihan muualla: sofistikoituneessa viihdemusiikissa johon paisutellut orkestraatiot kuuluvat jo oletusarvoisesti eikä ikäänkuin päälleliimattuna. Joten ns. brittipopin kanssa sillä on erittäin vähän tekemistä vaikka Hannon onkin pohjois-irlantilainen ja vaikka jotkut biisit ovatkin ihan häpeilemätöntä poppia.

    Siis päälleliimauksessa ei ole mitään vikaa sinänsä, toivottavasti sitä tehtäisiin enemmänkin. Weeping Willowsissa, vaikkei nyt olekaan aiheen mukaisesti brittibändi, on jo hemmetin kovaa yritystä ja sitä sietääkin kaltaiseni elitistin kuunnella. Mutta tsekattuani nuo esimerkkibiisit läpi on todettava, että jos laulajan taidot ja ääni saati karisma eivät yllä nyt vaikka sitten tuon yhden James Deanin tasolle, niin ei ehkä kannata sitten edes yrittää mahtipontisia päälleliimailuja.

    Pitänee tsekata tuo My Life Story erikseen noin kokonaisuutena erikseen ilman videoiden synnyttämää myötähäpeää, vaikka tuo Sparkle ei millään lailla sytyttänytkään. Uskoisin kuitenkin, että sille on ollut hyvä syynsä, miksi en moisesta poppoosta aiemmin kuullutkaan.

    1. Nimetön

      Elitistinkin kannattanee kuitenkin muistaa, että brittipop käsitteenä on suhteellisen tulkinnanvarainen ja myös subjektiivinen. Jos vaikkapa ajatellaan ajan henkeä 90-luvun puolivälissä, etenkin lehdistöllä oli hinkua niputtaa vähän kaikenlaisia ilmiöitä ja musiikkia cool britannia -sateenvarjon alle. Tähän hypeen tulivat imetyksi mukaan esimerkiksi monet artistit, jotka olivat aloittaneet jo paljon ennen brittipop-ilmiön räjähtämistä koko kansan tietoisuuteen. Näillä ei välttämättä muutenkaan ollut niin hirveästi tekemistä Suede-Blur-Oasis-”ydinbrittipopin” kanssa. Usein saattoi riittää vain, että artisti oli jollakin tavalla liitettävissä klassisen brittiläisen popmusiikin jatkumoon. Kyllä Divine Comedykin lasketaan monissa myöhemmissäkin historiankirjoituksissa osaksi silloista brittipop-maniaa.

      1. elitisti

        Totta joka sana, valitettavasti. Oma persposkituntumamääritelmäni brittipopista on kuitenkin ahdasmielisempi: pohjavireeltään kitaraista (indie-)musiikkia, rajaten kuitenkin nimenomaan niin, ettei Radioheadia liian amerikkalaisvaikutteisena rock-yhtyeenä voitu ikinä moiseksi laskea. Radioheadia varten joko keksittiin tai uudelleenlämmitettiin termi brittirock, jottei bändin alkuperä kuitenkaan vahingossa unohtuisi keneltäkään.

        Ok, tuo kaikki oli silkkaa pötyä, mutta selvää on, että tämän elitistin mielestä The Divine Comedy on yhtäältä ranskalaisiskelmällisesteettisine ja toisaalta Walker/Bacharach/Newman/ELO-vaikutteineen turvallisesti vielä kauempana brittipop-leimasta kuin Radiohead ikinä. TDC:llä on ihan oma rillipäinen, vapaa-ajallaan partituureja tutkiva nörttiyleisönsä ja eikä sen edesottamuksia ole koskaan valtavirtamusiikkilehdistössä huomioitu muuten kuin pakollisten levyarvostelujen muodossa.

        Tästä pidän kiinni. Ja toisin kuin vaikkukorvaiset kriitikot tapaavat usein laiskasti ja perusteettomasti lokeroida, The Divine Comedylla ja Pulp-nimisellä brittipop-yhtyeellä ei ole oikeasti mitään yhteistä. Ei sinänsä, etteikö Pulpilla olisi joitain erinomaisia isosti sovitettuja lauluja, sillä kyllä Pulp nyt aina elitistin arvostavan nyökkäyksen ansaitsee: laiskoina esimerkkinä singlet Something Changed ja This is Hardcore.

        Mutta aivan lopuksi jätän trolottamisen sikseen ja totean itse teemasta, että useimmin mieleeni pälkähtää ensimmäisenä Rialton Monday Morning 5.19. Myönnän avoimesti pitäväni siitäkin. Muuta bändin tuotantoa en tunnekaan, joten oletan, että biisiä on käytetty jossain brittielokuvassa ja muistaisin sen lähinnä siitä.

      1. elitisti

        Suotta pahoittelet pituudesta, kun en itsekään pidä viestejä lyhyinä. Luin joka sanan ja vähän pelastatkin tuolla linkkaamallasi toisella blogitekstillä (ennen kaikkea siis tuolla lainatulla kohdalla). Ja vaikka en ikinä peräännykään, niin en ole täysin kohtuutonkaan; ymmärrän tuon laveamman määrittelyn jo siitäkin syystä, että jos määrittelisit termit kuten elitisti, sinulle ei jäisi mitään mistä kirjoittaa, koska brittipop-yhtyeiltä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta on evätty pääsy kaikkiin maailman studioihin.

        Jotta saisin vielä pitkitettyä tätä ketjua ilman hyvää syytä, niin muistutanpa kaikkia Bernardista, koska ilman Bernardia jousia olisi käytetty vähemmän tässä ns. ”brittipopissa”.

        McAlmont & Butler – Yes ja You Do (”brittipop”, oikeammin homosoul/Motown+). Mallikappaleita kitaraisen metelin ja päälleliimattujen jousien yhdistämisestä, mutta on ihan selvää, että ilman Davidia ja hänen verratonta melodiatajuaan noista biiseistä ei olisi tullut vastaavia klassikoita. Kaiken huipuksi pidän Davidia vielä jopa parempana laulajana kuin Hannonia, eli maailman parhaana.

        Muistelen Butlerin itsekin todenneen pitäneensä jo alusta lähtien varsin tärkeänä olla niitä artisteja, joiden levyillä jousia kuuluisi, että siinä olisi jotain erityisen hohdokasta ja tavoiteltavaa. Not Alone jatkoikin sitten samalla linjalla ja ”brittipop”-duon paluussa viulut pakotettiin heti kahteen aloittavaan kipaleeseen.

        Peten Rialto-vinkki huomioitu, eikä ollut ollenkaan huono. Pitänee suoda hetki tai kaksi yhtyeelle joskus, vaikka pohjimmiltani nirso olenkin.

        Mitään lisättävää elitistillä ei ole. Kiitän ja kumarran TDC:n Casanova-äänitteen päätösraidan soidessa: https://www.youtube.com/watch?v=3b2EpmBbo8w

  3. Hal-Jo

    Mun suosikki jousiosastolta on tavattoman mahtipontinen, mutta hyvän maun rajoissa pysyttelevä Everything Must Go. Design for Life ja The Girl Who Wanted to Be God, näiden hienoutta tuskin tarvitsee erikseen korostaa ainakaan tämän blogin kommenteissa.

    Rakastan myös The Holy Bibleä. ”Löysin” Manic Street Preachersin ikäteknisistä syistäkin johtuen vasta näiden levyjen jälkeen, mutta osaan kuvitella, että Holy Bibleen viehtyneille aikalaisfaneille tää 90-luvun loppupuolen post-Richie-stadionjousipaisuttelu on saattanut olla liikaa :-)

    Toivottavasti täällä on tulossa raporttia Everything Must Go -keikalta – varsinkin jousien livetoteutuksen osalta! Harmikseni mulla jää tuo väliin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s