Unohtuneet levysuosikit: The Rakes – Capture/Release

Olin joskus nuorena ja näpsänä Franz Ferdinandin keikalla. En nyt näissä ikäkriiseissäni pysty laskemaan, kuinka kauan siitä tarkalleen on, mutta yhtyeen kakkoslevyn aikoihin se oli.

Muistan pitäneeni Franz Ferdinandista kyllä, mutta paljon enemmän taisin ihastua lämppäriin, The Rakesiin. Lontoolaisyhtye oli juuri julkaissut Capture/Release-debyyttinsä ja oli just se coolein ja jänskin uusi indieyhtye, josta NME käski tykätä.

Franz Ferdinandin taidekouluhenkiseen nokkelaan ja sofistikoituneeseen kitarapoppiin verrattuna The Rakes oli vähän arkisempi, hyvällä tavalla. Sellainen, että sitä voisi kuunnella matkalla pubiin. Vallattomat kitarat ja tiukka bassosoundi.

No, tämä Retreat on toki franzferdinandish.

Vaikka pidin levystä ihan vilpittömästi sen ilmestymisen aikoihin, niin nyt täytyy kyllä sanoa, että tälle levysuosikille on käynyt vähän samalla tavalla kuin minulle: se ei ole enää ihan yhtä hehkeä kuin 11 vuotta sitten (laskin sitten kuitenkin). Timantteja siellä täällä, mutta kokonaisuus on vähän keskinkertaisen ja kokoon kasatun tuntuinen.

Koska vuonna 2005 tällainen musiikki oli jonkinlainen nuorisomusiikin normi, oli suhtautuminen genreä kohtaa todella salliva ja vastaanottavainen – mikä saattaa tarkoittaa sitä, että vuoden 2005 ihan paras ja tärkeä levy on vuoden 2016 oikeasti kolme hyvää biisiä.

Merkkaa kalenteriin 1.10 ja 8.10

Lokakuussa tapahtuu!

Tuttuun tapaan lokakuun ensimmäisenä lauantaina (1.10.2016) juhlitaan Oasis-vuosijuhlassa Helsingissä. Dj, livemusiikkia ja Oasis-tyyppejä. Paikkana jälleen Lepakkomies.

oasis_vuosijuhla2016

8.10 eli viikko tuosta on sitten taas pitkästä aikaa minun ja ystäväni  Lager Supernova -ilta Black Doorissa (huomaa Black Doorin muuttunut paikka). Soitetaan koko ilta levyiltämme ja seiskoiltamme 90-luvun brittipopin hienoimpia ja kauneimpia, mutta myös vähän uudempia ja vanhempia brittipop-mielentilaan sopivia biisejä.

Tervetuloa!

lagersupernovalok16

Viisi kertaa Later… with Jools Holland

Later… with Jools Holland – klassikko-ohjelma ja yksinäisten iltojeni ystävä. Julistan aina toisinaan, että mihinkäs minä mitään poikaystävää tarvitsen, kun minulla on sipsiä ja internet. Ja internetissä Jools Holland.

Olen jakanut blogissa miljoonia suosikkejani ohjelman historiasta, erityisesti 90-luvun brittipop-ajalta. Helmiä! Tässä viisi vähän ajankohtaisempaa suosikkia – kaikki ovat joko tältä tai viime vuodelta.

Jamie TPower Over Men (syyskuu 2016)

Ihan ihan uusi vierailu Jamie T:ltä. Kun kuulin kappaleen joskus muutama viikko sitten ekan kerran, olin vähän pettynyt, mutta tämän jälkeen joudun vähän kyllä ihastumaan siihenkin. Jamien lisäksi. Simppelillä tavalla symppis veto. Toisaalta, tykkäisin varmasti, vaikka mies laulelisi muromainoksia.

Tyyppi on vain niin ihana, minkäs teet.

UnderworldBorn Slippy (toukokuu 2016)

No mitäs tähän voi sanoa muuta kuin, että jes.

BlossomsGetaway (toukokuu 2016)

Tiedätte, että syttymiseni Blossomsille on ollut hiiiiiiidaaaaasta. Vieläkään en ole ihan siellä, mutta tästä livestä pidän todella paljon. Tässä on tietysti moni asia kohdallaan, mutta aivan erityisen sympaattista tässä on sellainen nuoren yhtyeen vilpittömyys, innostuneisuus ja hurmaava noh, epätäydellisyys.

Tuossapa muuten yksi Jools Holland -show’n parhaista jutuista: nuoret, uraansa vasta aloittelevat yhtyeet miljoonayleisön edessä.

Sleaford ModsJobseeker (lokakuu 2015)

Nottinghamiläisten veto vuoden takaa on tuntunut viime aikoina taas ajankohtaiselta, kiitos duon Flow-keikan. Melko identtistä Suvilahden keikan kanssa.

The LibertinesHeart Of The Matter (syyskuu 2015)

The Libertinesin paluulevystä tuli viikko sitten kuluneeksi tasan vuosi. Pidin sen kunniaksi itsekseni Anthems for Doomed Youth -bileet. Kuuntelin levyä, ihailin sen kansitaidetta, unohduin YouTubeen. Albumi liittyy vahvasti syksyyn, ehkä siksi se on taas rakas.

Minulle The Libertines ja Later…with Jools Holland kuuluvat aivan erityisen paljon yhteen. Näin yhtyeen esiintyvän livenä ekan kerran nimenomaan Joolsin vieraana (telkkarista toki) ja noh, pökerryin. Tuossa 2000-luvun alun Up The Bracket -sekoilussa ja tässä vuoden 2015 paluussa on sitä paitsi samaa vähän sinne päin -särmää ja charmia.

 

Viisi kertaa balladi

Ah, miten helposti minut voikaan vietellä sellaisella kitaramusikaalisella lädiballadilla. Etenkin jos on jousia ja brittipop-nasaali, olen helpoin ikinä.

Kiitos kitaraballadien(kin) osalta tuotteliaan 90-luvun, on suosikkislovareiden lista pitkä. Se on myös yllättävän muuttuva – tässä viisi suosikkiani juuri nyt.

1. EmbraceFireworks (1998)

Tämä saattaa olla ikuisesti suosikkini kaikista kitararokkihitailuista. Oasiksesta ja sen sellaisista huolimatta. Olen kirjoittanut kappaleen erityisyydestä täällä useita kertoja, mutta hahmotellaan sitä nyt vielä:

melodia, nuoruudenvakaviin lyriikoihin tallennettu päättynyt rakkaus, Danny McNamaran kokematon, pikkuisen raakilemainen lauluääni, jossain vaiheessa mukaan hiipivä rokkikitara, joka sitten myös saattelee biisin loppuun.

2. The CourteenersWhen You Want Something You Can’t have (2013)

The Courteenersin Liam Fray on ihana romantikko, runopoikakin. Ei siis ihme, että yhtye on tehnyt myös muutaman aivan ihastuttavan slovarin. Tämä When You Want Something You Can’t Have, on ollut viime aikojen tunnari.

Kiitos elämä, että et tarjoa vain sydänsuruja, vaan myös niiden taustanauhoja.

3. KasabianGoodbye Kiss (2011)

Kasabianin Goodbye Kiss eli kun herttainen ja herkkä kohtaa lagerin, jalkapallokannattajan ja Tom Meighanin lauluäänen. Ei ehkä balladi sellaisella Celine Dion -tavalla, mutta Leicester-tavalla kyllä.

Maailman ihanimpia hitaita hempeilyjä, ikuisesti.

4. Miles KaneOut Of Control (2013)

Nuo jouset ja hurjan onnistunut nousu yhdistettynä Kanen poikamaiseen lauluääneen sekä simppeleihin ja pikkuisen ilmiselviin lyriikoihin, voi että. Moderni slovariklassikko.

5. Shed SevenHigh Hopes (1999)

Cool Britannia -kauden estetiikalla tehtyä eli isous ja jouset ja eleganssi kohtaa lädit ja tennarit ja popparilaulun.

Kokosin biisit Spotify-listalle. Päivitän sitä jatkossa tällaisten koontien ohessa.

Kesä pakettiin: Make pretend it’s 1997 forever

standbyme

Brittipop ei kuole koskaan, senhän me kaikki tiedämme. Mutta ihan niin eläväksi en sitä kuitenkaan ollut ajatellut kuin miltä se porilaisessa heinäkuun perjantaissa tuntui.

Nimittäin. Matkalla Pori Jazzeille ja brittipopikoni Richard Ashcroftin keikalle tein 10 minuutin pyrähdyksen paikalliseen levykauppaan ja löysin mukaani Oasiksen Be Here Now -aikaisen Stand By Me -seiskan. How britpop is that, how 1997 is that, kysynpä vaan! (Tuo 15 euroa toki on enemmän 2016 kuin ysiseiska.)

Kun seuralaiseni vielä poimi kassan vierestä mukaansa Oasiksen Definitely Maybe -albumin singleboksin, sen sellaisen metallisen, olin jo tilaamassa taksia Camden Towniin ja The Good Mixeriin.

Lopulta, jossain Bitter Sweet Symphonyn kohdalla olin jo niin brittipopeissani tuosta kaikesta, että loppuillan luulinkin sitten olevani  Alex James, jonka vaatimattomana tehtävänä on juoda 2 miljoonan punnan edestä samppanjaa.

Tai valkoviiniä.

Kesä pakettiin: Flow 2016

Syksy!

Olen just se tyyppi, joka alkaa elokuun 1. päivä odottaa kesän päättymistä. Minussa on kesäihmistä ehkä noin promillen verran, se kantaa juuri ja juuri yli heinäkuun.

Vuoden kohokohtiin kuulukin se, kun voin taas pitkästä aikaa käyttää parkaa. Tänäkin vuonna kesävaatteet saivat ensimmäisen parkakuorrutuksensa juuri Flow-viikonloppuna. Toiset hyvästelevät Flow’ssa kesän, toiset vastaanottavat syksyn.

Parkan lisäksi minun Flow’ssani olennaisia olivat – aivan kuten ennakoin – ylihyvä Sleaford Mods, viihdyttävä The Last Shadow Puppets, totinen Morrissey ja turvallinen New Order. Lisäksi pidin Iggy Popista, Massive Attackista, J. Karjalaisesta ja jonkin verran myös Savagesista, erityisesti yhtyeen potentiaalista tulla kiinnostavaksi.

Flow Festival/Samuli Pentti
Flow Festival/Samuli Pentti

Näkemistäni keikoista ehkä eniten kaikki kohdallaan oli Sleaford Modsin perjantai-illan setissä. Se vain oli ihan napakymppi! Heti, kun Jason Williamsonin sylkevä puheflow alkoi, siirryin helsinkiläiseltä, vimpan päälle viimeistellyltä festivaalilta jonnekin Nottinghamin nuhjuiseen pubiin kuuntelemaan sen pöydän ärhäkäimmän vastarannankiisken manifestia.

Kiittelin etten jäänyt silittämään pikeetä tai vaihtanut kakeinnähnyttä parkaa fiinimpään.

Hurmaannuin keikan autenttisuudesta ja Williamsonin räpin omistautuneesta ja keskittyneestä virtauksesta. Turhasta riisuttu setti oli show, vaikkei oikeastaan yrttänyt olla. Parivaljakko muodosti kiehtovan kombon. Täydellä intensiteetillä laukova Williamson ja olutpullon kanssa läppärinsä vieressä henggaileva Andrew Fearn – vastustamaton pari.

Täyden kympin keikan viimeisteli aivan huikea, heittäytynyt yleisö. Toisaalta, hetkestä oli helppo pitää: coolia ja itsevarmaa esiintymistä, mutta ei kuitenkaan ylpeää. Yllätyin vähän siitä, miten lempeästi yhtye kohteli yleisöä, sillä jostain syystä odotin yleisöönkin yltävää vihaa ja ylimielisyyttä, mutta ei ei. Me olimme selväst kaikki samalla puolella niitä vastaan.

Sleaford Modseista siirryin juosten Massive Attackiin, jonka keikasta ehdin nähdä viimeiset 40 minuuttia. Musiikillisesti hyppäys teltasta päälavan eteen oli valtaisia: Sleaford Modsien pelkistetystä, jumittavasta ”epämusikaalisesta” Massive Attackin rytmikkääseen musikaalisuuteen.

Nottinghamista Bristoliin.

Massive Attack taisi vähän herättää joissain kuulijoissa ristiriitaisia fiiliksiä – minusta ne 40 minuuttia olivat upeat.

Flow Festival/Konstantin Kondrukhov
Flow Festival/Konstantin Kondrukhov

Tosiaan. Tämän vuoden Flow’n teemaksi muotoutui minun osaltani jonkinlainen vastakohtien, jopa ääripäiden festivaali. Se, kun kuuntelin Siaa ja FKA Twigsia ja tunsin oloni vanhaksi ja jämähtäneeksi, mutta Iggy Popin kanssa taas vielä kovin nuoreksi. Lauantaina menin The Last Shadow Puppetsin ja Morrisseyn keikkojen aikana laidasta ja fiiliksestä toiseen.

Molemmat keikat olivat hyviä ja erityisiä, mutta eri tavalla. The Last Shadow Puppets piti hauskaa, viihdytti. Pilke silmäkulmasssa, show mielessä. Vekkuli, vähän hiprakkaisen oloinen Alex Turner pisti parastaan, Turnerille hymähtelevän ja naurahtelevan Miles Kanen lavaolemus oli vähän hillitympi ja vähemmän keimaileva. Ihana silti.

TLSP oli ihana, koska se ei ollut mitään turhan vakavaa, mutta silti musiikillisesti kunnianhimoinen ja taidokas esiintyminen. Hittien ja parin odottamattomamman valinnan kautta yhtye osoitti oman erityisyytensä ja aivan poikkeuksellisen keskinäisen ymmärryksen.

Voi harmi niiden ihmisten puolesta, jotka eivät näin uniikkia parivaljakkoa olleet näkemässä – koskakohan kitaramusiikki saa seuraavan tällaisen musiikillisen projektin?

Flow Festival/Konstantin Kondrukhov
Flow Festival/Konstantin Kondrukhov
alex_tomi_palsa
Flow Festival/Tomi Palsa

Lauantai-illan toinen kohokohta oli tietysti Morrissey ja toisin kuin TLSP, oli tässä kyse nimenomaan vakavasta. Totinen Morrissey on toki hieno, mutta siltikin koin, että jokin keikasta puuttui, ehkä charmi tai jokin taika, joka olisi saanut minut muistamaan, että tässä ollaan nyt aikojemme tärkeimpiin kuuluvan tyypin seurassa.

Toisaalta kyse voi olla myös olosuhteista, joissa en ihan päässyt kuulemaan, mitä Morrissey minulle keikallaan halusi kertoa. Tukkoinen teltta, ärsyttävien ja meluisten ihmisten ympäröimänä oleminen, yksinäisyys. Festarit.

Onneksi, onneksi Speedway, vaikka toki ehdinkin sekunnin ajan olla pettynyt kappaleen kikkailevaan sovitukseen. Siltikin: festareiden yksi kohokohta.

Flow Festival/Katri Naukkarinen
Flow Festival/Katri Naukkarinen

Morrisseyta enemmän pidin New Orderin keikasta. En ollut koskaan nähnyt yhtyettä livenä, joten innostuin aika yksinkertaisista jutuista: hiteistä, lavalla olevista elävistä ihmisistä, yhtyettä rakastavasta yleisöstä sekä siitä, että yhtye kuulosti oikeasti just sellaiselta kömpelön epävarman charmikkaalta kuin stereoissakin.

Flow Festival/Sami Heiskanen
Flow Festival/Sami Heiskanen

Flow’n hyvät asiat liittyivät toki musiikkiin, mutta ihan yhtä tärkeitä ovat muut vähän hölmöt muistot. Olin ison osan ajasta paikalla yksin ja tein tapani mukaan paljon trainer spottingia. Brittimusiikin festarit – retrotennarit ja parkojen määräkin sen jo kertoi. Oli kotoisa olo.

Festarimuistoista parhaimpia saattaa olla myös se, ettei  Alex Turner astellut lavalle siinä viime aikojen niljakkaassa olemuksessaan ja hömelössä puvussaan, vaan farkuissa ja nahkatakissa. Myös sliipatun tukan sijaan sain katsella hiuksia, jotka toivat minulle mieleen sen Alex Turnerin, joka yhtyeineen teki yhden elämäni teoksista, Arctic Monkeysin vuoden 2011 Suck It And See -levyn.

Pikkuinen juttu, iso muisto.

The Courteeners vuonna 2016: The 17th ja No One Will Ever Replace Us

Tiedätte varmasti, että manchesteriläinen The Courteeners on minulle yksi niistä 2000-luvun yhtyeistä, jotka nostan tärkeimmiksi 90-luvun brittipoppiyhtyeiden rinnalle. Todellinen rakkausyhtye siis.

Yhtyeen edellinen albumi ilmestyi vuonna 2014, seuraava (Mapping The Rendezvous) tänä syksynä, lokakuussa. Loppuvuodesta tuli hetkessä vähän kivempi.

The Courteeners on siitä mainio tapaus, että se on alusta asti toteuttanut jotain courteenersmaista, mutta on silti muokkautunut raa’asta kitara-indiestä brittipopestetiikan kautta isoa, stadionhenkistä ja erilaisia sovituksellisia sävyjä saavaa rockia soittavaksi yhtyeeksi.

Myös nämä kaksi tulevan albumin raitaa osoittavat sen, että yhtye on löytänyt oman ytimensä, jota se toteuttaa aina vähän erilaisin musiikillisin elementein (kitaramusiikin sävyjen sisällä toki).

Pidän tosi paljon jo tovi sitten julkistetusta The 17th -kappaleesta, joka vain on ihan sata prosenttista Liam Frayta. Lyriikoissa tarinallisuutta, haikeutta, mennyttä elämää tarkastelevaa, vähän vaikeaa rakkautta, ihania (manchesteriläisiä) yksityiskohtia ja (manchesteriläistä) yöelämää. Tuo diskohtava jumputus, musiikillinen tummasävyisyys ja joku ihana sähköisyys ovat vähän uudempia tavaramerkkejä: vilahtelvasti tuttuja jo yhtyeen toiselta levyltä (oi oi, ihana You Overdid It Doll), mutta aivan erityisesti kahdelta viimeiseltä.

Myös No One Will Ever Replace Us -biisistä, vaikka kuulenkin sekunnissa, ettei tästä tule minun The Courteeners -suosikkia. Mutta edelleen: tarina, me, vähän stressaava rakkaus.