The Charlatans ja reissuet

Suosikkiyhtyeisiini lukeutuvalta The Charlatansilta ilmestyi viime viikolla kaksi uudelleenjulkaisua. Vuonna 2004 ilmestynyt Up At The Lake ja vuoden 2001 Wonderland  saivat vinyyliformaatin ensimmäistä kertaa ikinä.

Minua nämä uudelleenjulkaisut ilahduttavat, ei siksi, että levyt olisivat minun suuria suosikkeja, vaan juuri päinvastoin. Sekä Wonderland, mutta aiavn erityisesti Up At The Lake ovat minulle sitä vierainta ja etäisintä The Charlatansia. Pitkäikäisen ja monipuolisen yhtyeen tuotannosta olen nimittäin kiintynyt erityisesti bändin kuuteen 90-luvun albumiin sekä kahteen viimeiseen ”paluulevyyn”. Noiden väliin jäävät neljä levyä ovat sitä The Charlatans -vaihetta, josta en ole oikein saanut tai osannut ottaa otetta samalla intohimolla, kuin yhtyeen baggy- ja brittipop-kaudesta (etääntyminen yhtyeestä alkoi jo vuoden 1999 Us and Us Only -levystä).

The Charlatansin ura on ollut monivaiheinen ja sitä on ohjannut paljon bändin ja aivan erityisesti laulaja Tim Burgessin rohkeasti elävät visiot. Burgess on suuri musiikki- ja levydiggari, mikä on aina jollain tapaa tuntunut ja kuulunut The Charlatansin tuotannossa. Yhtye ei ole juminut tiettyyn genreen tai tapaan tehdä musiikkia, vaan on antanut omien muuttuvien inspiraationlähteiden viedä tekemistään vapaasti eri suuntiin.

Kun vuonna 2001 kuulin Wonderlandiltä löytyvän Love Is The Key -biisin ensimmäisen karran, olin kamalan pettynyt. Biisi oli Q-lehden ilmais-CD:llä yhdessä mm. Ashin Shining Lightin kanssa. En vain pystynyt ymmärtämään, miksi The Charlatans ei tehnyt enää brittipoppia. En tajunnut yhtään, miksi yhtye halusi kuulostaa yhtäkkiä Lenny Kravitziltä, kun se voisi kuulostaa esimerkiksi itseltään – tai Ashiltä!

Nyt, kun olen fiksu ja kypsä, ymmärrän ehkä paremmin Burgessin Amerikka-vaiheet ja muut tyylikokeilut. Sekä sen, ettei brittipoppi enää vuonna 2001 inspiroinut ketään muuta kuin minua ja Tim Wheeleriä.

Siksi tuntuukin oikeastaan kivalta alkaa sillä kuuluisalla aikuisiällä luoda uutta lämpimämpää suhdetta näihin minun silmissä välilevyiksi leimautuneisiin albumeihin.

4 Vastausta

  1. Nimetön

    Ashista puheen ollen näin yhtyeen viime viikolla keikalla Lontoossa. Keikka oli oikein viihdyttävä, vaikkakaan en nauttinut uusista kipaleista yhtään sen enempää kuin levyllä. Uudet biisit tosiaan kuulostivat minusta kovin keskinkertaisilta, kun niitä vertasi onneksi sopivasti sekaan ripoteltuihin takavuosien Ash-klassikoihin. Onneksi soittivat kaikki muut suosikkini paitsi Uncle Patin, ja kun niitä huippubiisejä löytyy yhtyeeltä reilut kymmenkunta, niin kyllä keikkakokemus helposti plussan puolelle kääntyy.

    Kiinnostavaa verrata tuota Ash-keikkaa muutaman viikon takaiseen Spiritualized-kokemukseen samassa kaupungissa. Nautin uudesta Spiritualized-levystä oikein paljon, minkä vuoksi oli mukava kuulla se kokonaisuudessaan keikalla. Keikan alussa ja lopussa kuultiin tietenkin useita Spiri-klassikoita, ja koko homma tuutattiin isolla orkesterilla gospel-kuoroineen. Tämä oli lähestulkoon paras ja ainakin hurmoksellisin näkemäni keikka ikinä: http://diymag.com/2018/09/24/spiritualized-hammersmith-apollo-london-live-review. Jarvis Cocker bongattu katsomosta.

  2. Dan Abnormal

    Tim Burgess avaa tuota 2000-luvun alun henkilökohtaista ja bändin muutosta hienossa Tellin’ stories kirjassaan, sieltä saa ehkä tarttumapintaa levyihin. Itsekin säikähdin koko Wonderland levyä, Tim oli ”opetellut laulamaan” mikä kuulosti hyvin vieraannuttavalta. Vuosien kuuntelulla levyn hienous on avautunut, itellä se on matkustuksen, liikkumisen ja autoilun levy.

Vastaa käyttäjälle Nimetön Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s