Glasvegas – Hometapes

Skottiyhtye Glasvegasin samaa nimeä kantavan debyyttilevy kuuluu elämäni merkkiteoksiin. Ehkä sinunkin? Albumi ilmestyi syksyllä 2008, eli se on viettänyt tänä vuonna juhlavuottaan.

Maailma on täynnä hienoja levyjä, mutta sellainen tajunnanräjäyttävyys ja suun auki jättävä upeus osuu kohdalle loppujen lopuksi aika harvoin. Se, miksi joku levy saa aikaan ikuisen jäljen jättävän henkilökohtaisen vau-kokemuksen, on varmasti paljon ihan vain oikean ajan ja paikan kysymys, mutta varmasti myös jonkin tason mysteeri.

Glasvegasin ensilevyn tajunnanräjäyttävyys liittyy tietysti ensisijaisesti sen musiikilliseen hienouteen. Levyssä on oikeastaan totaalisen hienosti toteutettuna kaikki, mitä brittiläisessä popmusiikissa tai romanttisessa indie-musiikkimaailmassa rakastetaan: on liki koko saarivaltion DNA:ssa kulkeva kitarapopin taju, on anthem-kertsejä ja korvissa soivia melodioita, on paljon kitaroita. On paikallisuus, on yhteiskunnalliset muutokset ja politiikan raadollisuus sekä niiden vaikutus pieneen ihmiseen. Ylipäänsä jonkinlainen brittiläinen maisema. Tai skotlantilainen. Levy rakentuu siis tutulle musiikilliselle pohjalle, mutta pienet ykityiskohdat, goottiviba ja James Allanin tulkinta tekevät siitä uniikin. Tutun jutun uuden version. Klassikon.

Minun muistikuvissani kymmenen vuoden takainen musiikillinen tunnelma oli jotenkin haastava. Oli lähinnä (sinänsä siis ihan hyvä) Oasiksen viimeiseksi jäänyt albumi, oli vieraalta tuntuva Bloc Partyn levy ja Travisin uran surkein teos. Indiemusiikissa oli tapahtumassa jonkinlainen murros: kitara-indiestä siirryttiin aivan toisenlaiseen indie-ihanteeseen. Yhtäkkiä ennen niin ihanasti kitaramusiikilla käyneet indie-diskot täyttyivät erilaisesta musiikista. Indiesoundi muuttui rouheasta brittirockista elektroniseen. Tuntui, että koko maailma kuunteli Lykke Li:tä  tai Phoenixia. En sietänyt noista kumpaakaan. Muutaman vuoden kestänyt britpop-revival loppui, Oasis veteli viimeisiään ja ja ja. Ja sitten tuli tietysti Facebook, jonne piti kirjoittaa kamalasti statuspäivityksiä.

Huh.

Tuossa ympäristössä Glasvegas tuntui ihan todella vahvasti parhaalta ystävältä ja identiteettilevyltä. Timantilta, joka kuulosti minulta silloin, kun oma identiteetti oli vähän hukassa, koska maailma ympärillä ei oikein tukenut siinä, mitä halusin olla.

Yhtye julkaisi vastikään Spotifyssa Hometapes-nimeä kantavan äänitteen. Olen kuunnellut sitä nyt viikonlopun ja saanut taas vähän kiinni siitä väreilevästä fiiliksestä, mikä yhtyeen debyyttilevyn ensikuulemiseen kymmenen vuotta sitten liittyi. Geraldine, S.A.D. Light, Flowers & Football Tops, Daddy’s Gone ja It’s My Own Chating Heart That Makes Me Cry – kaikki nuo kappaleet sisältävät jotain, mikä tekee onnelliseksi yhä edelleen ja ihan tuollaisina raakoina kotiääniteversioinakin. Niihin on tallentunut albumin nerokkuus, dramaattisuus ja koskettavuus niin, että ne ovat ihan yhtä totta tänään kuin kymmen vuotta sitten.

Sellaisille ihmisille, jotka elävät maailmassa, jossa brittipop ei koskaan kuole, Glasvegas oli varmastikin se albumi, joka auttoi Oasiksen hajoamisen yli. Joka piti brittipopin eetoksen hengissä ja nauhan katkeamattomana.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s