HEY LYLA!Richard Ashcroft @ In The Park
Olitko parisen viikkoa sitten Kaisaniemessä? Mitä tykkäsit Richard Ashcroftista?
Minusta Ashcroft oli upea!
Siksi olinkin hämmentynyt, kun näin jossain keikkaan yhdistettynä sanan flegmaattinen. No ei kai? Liian lyhythän keikka kyllä oli (yhdeksän kappaletta), mutta flegmaattinen ei minusta kyllä tunnelman kuvailuun istu. Ashcroftmainen, lempeä, tasaisen hieno ennemmin.
Minusta Ashcroftia kuunnellessa ja katsellessa on kiva – ja ehkä olennaistakin – muistaa miehen psykedeelinen ja spirituaalinen puoli. Jammailu, sfääreissä liikkuvat kitarat ja lyriikat – kaikki se, mikä on The Verven ydintä. Erityisesti Ashcroftin soolouran useissa biiseissä keskiössä taas on jonkinlainen junnaavuus ja melkein äärimmäinen yksinkertaisuus (esimerkiksi setissäkin kuultu Hold On). Laulutyyli on lyyrinen ja pehmeä, paikoin hypnoottinen.
Ehkä kaikesta tuosta saattaa jollekin jäädä flegmaattinen vaikutelma? En tiiä.
Kaisaniemen keikan särmä, taika, upeus ja charmi syntyivät minulle siitä, että lavalla yhdistyi oikeastaan kaikki se, mikä Ashcroftissa hurmaa. Ensinnäkin äärimmäisen ashcroftmaiset kappaleet, joissa ei ole mitään ajankohtaista tai hurjan jänskää – ainoastaan ikiaikaista ja ashcroftmaista. Lisäksi tietenkin kaikki jo ikonisiksi muodostuneet Ashcroft-symbolit : armytakki, bucket hat, ne aurinkolasit, sivuprofiili, hiukset. Tapa soittaa kitaraa, tapa puhua ja se sellainen maailman luontevin tapa heittäytyä omaan musiikkiin sisään. Ashcroftin muusikkouden ytimessä on minusta suuresti se, että mies uskoo täysin ja sokeasti siihen, mitä tekee. Ihaltavaa!
Tavallaan Ashcroft vain oli täydellisen hyvin oma itsensä ja samalla mahtis.
Oli ihanaa saada muusikko taas Suomeen ja nimenomaa kera bändin. Vaikka nautinkin Pori Jazzin kitara ja mies -illasta muutama vuosi sitten, niin olihan tämä kokonaisen rytmiryhmän kanssa vedetty setti nyt ihan toista maata.
Mietin keikan jälkeen sitä, miten Ashcroft on luonut itsensä kuuloisen musiikkityylin ja -soundin, jota pystyy tekemään vuodesta toiseen kuulostaen aina omalta itseltään ja ainakin minun maailmassa relevantilta. Ashcroftin klassikkous ja ikiaikaisuus ei synny siitä, että hän pystyy uudistumaan ja tekemään jotain jänskää säännöllisin väliajoin ja pysymään sillä tavalla tärkeänä.
Vaan ihan vain siitä, että hän kuulostaa vuodesta ja kappaleesta toiseen hyvällä tavalla ihan samalta.
HEY LYLA! 
Täsmälleen samaa mieltä kanssasi kun tuon valtalehden arvostelun luin, tuntui kuin olisi ollut eri keikalla itse vähän lavan oikealla puolella parin kymmenen metrin päässä dikkaillessa. Minusta Ashcroftin ”idea” niin sooloartistina kuin The Verven kanssa on se että nää oli ja on aika ajattomasti psychedelic rock’n’roll noin niin kuin asenteellisesti. Verve tuli valtavirtaan shoegazea ja baggya viistäen – cool asenne tulee myös sieltä, lisäksi Urban Hymnsin popbiisen sisällä ja välissä soi upeasti sellainen kevytpsykedelia. Soololevyillä ilmiselvästi se nyt on vähän muuttanut muotoaan. Livenä tuntui siltä että artisti aloitti biisit tavallaan sisään päin kääntyneenä, mutta joko musiikki, yleisöreaktio tai molemmat taas sai sen avautumaan. Sieltä mistä minä katsoin ja kuuntelin niin upeaa juttua. Ja se viimein omaksi saatu Bittersweet Symphony oli ajoittain jopa raivokkaan oloinen. Vuoden keikkoja tämä & Music Is Power :)