Levy: Fontaines D.C. – A Hero’s Death

Irlantilaisesta post-punk -yhtye Fontaines D.C:stä tuli viime vuonna ilmestyneen Dogrel-debyyttinsä myötä yksi kiehtovimmista uusista bändeistä. Debyytti oli menestys. Kriitikot ylistivät, fanit rakastivat. Viime kesänä yhtye alkoi varoitella fanejaan, ettei heinäkuussa ilmestyvä kakkoslevy A Hero’s Death olisi lainkaan debyytin kaltainen. Fanit ehkä joutuisivat määrittelemään yhtyeen uudelleen. Ja kyllähän ensisingle I Don’t Belong kuulosti melko synkistelevältä ja deepiltäDogrelin anthemeihin verrattuna.

Rrrrrrrakasta yhtyeen debyyttileyä. Sen runollista ja tarkkanäköistä miljöökuvausta. Nuoruuden paloa, intensitteettiä ja charmattia raakilemaisuutta. Laulaja Grian Chattenin puhelaulu hurmaa. Kutakuinkin täydellisen debyytin kruunaa muutama anthem, jotka nostavat albumin ainakin jonkinasteiseksi sukupolvikokemukseksi.

Mutta vaikka rakastankin debyyttiä, olen hurjan iloinen, ettei yhtye päätynyt tekemään toista Dogrelia. Sillä siinä se olisi epäonnistunut. Minun silmissä ja korvissa Dogrel nimittäin on yksi muutamista once in a lifetime -debyyteistä. Ensilevyistä, joissa on jotain sellaista taikaa ja erityisyyttä, mitä ei voi toistaa. Vähän niin kuin vaikka The Libertinesin ja Arctic Monkeysin debytteissäkin.

Millä tavoin A Hero’s Death sitten eroaa Dogrelista? Vai onko se loppujen lopuksi edes kovin erilainen? Dogrel-debyytti on hurmoksellinen, upea, erityinen, mutta kyllä A Hero’s Death on jollain tavalla next level ja seuraava askel. Musiikillisesti kunnianhimoisempi ja tunnelmaskaalaltaan monipuolisempi.

Dogrelin ydintä oli Dublin-kuvaukset, A Hero’s Deathilla kuvataan sielua ja sen tuntemuksia. Sitä, miltä hurmoksellisen debyytin ja maanisen kiertue-elämän jälkeen tuntuu. Albumin reflektoiva luonne koskettaa. Levyn alavireiset melodiat tukevat upeasti levyn alavireisiä lyriikoita. Kokonaisuus tekee vaikutuksen. Albumilla on draamaa ja tummasävyisyyttä, joka tuntuu kumpuavan jostain syvältä. Jos Dogrelilla pilkahteli toisinaan 2000-luvun indierockin fiilis, on A Hero’s Deathilla kuultavissa paikoin todella tummia Joy Division -sävyjä. Tummuudesta huumaantuville levyltä löytyy Living in America ja vaikkapa Love Is A Main Thing.

Debyyttiin verrattuna A Hero’s Death sisältää enemmän laulua ja vähemmän puhelaulua. Tämä tekee kakkoslevystä punk-vetoista debyyttiä melodisemman ja musiikillisesti monipuolisemman. Laululauletut You Said ja Oh Such A Spring ovat lopulta minun mielestä albumin timanttihetkiä. Chattenin vilpitön ja sydäntä raastava tulkinta värisyttää. Upeita molemmat.

Edellä manittujen lisäksi upealta albumikokonaisuudelta esiin nousevat Televised Mind ja A Lucid Dream, jotka molemmat istuvat debyytillä syntyyneeseen Fontaines-mielikuvaan. A Lucid Dream on Fontaines D.C.:tä parhaimmillaan. Myös keväällä sinkkuna ilmestynyt nimikappale on herännyt albumikontekstissa oikealla tavalla henkiin. Aluksi en pitänyt enkä tajunnut, nykyisin fanitan. Kappaleella on upea energia, debyytiltä tuttu puhelaulu, ja kiehtovalla tavalla musiikillisesti uusi puoli yhtyeestä. Albumin lopettava No on hieno, pienisuuri päätöskappale.

A Hero’s Death on ehdottomasti vuoden parhaita albumeja. Se värisyttää ja koskettaa. Musiikillinen, tunteellinen ja tunnelmallinen monipuolisuus vetävät puoleensa, lyriikat pakottavat kuuntelemaan, keskittymään ja tuntemaan. Jokainen kappale on tulkittu antaumuksella ja tunteella, yhtäkään biisiä ei ole tehty turhaan ja väreet seuraavta mukana läpi albumin.

Fontaines D.C. on onnistunut tekemään vuosi hurmoksellisen ja uniikin debyyttilevyn perään ääriupean kakkoslevyn.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s