Razorlightin paluu

Let’s pretend it’s 2004 forever.

2000-luvun alun brittiläisen indierock-hurmoksen ja Camden-skenen ilmentymä Razorlight tekee paluun siinä oikeassa kokoonpanossaan. Johnny Borell, Andy Burrows, Björn Ågren ja Carl Dalemo olivat Razorlight vuoteen 2009 asti, kunnes rumpali Burrows jätti yhtyeen ja siirtyi soolouralle ja muihin musiikillisiin projekteihin. Bändin ruotsalaiset jäivät yhtyeestä pois vuotta myöhemmin. Vaikka Johnny Borell tekikin 2010-luvulla ainoana alkuperäisjäsenenä Razorlight-nimisellä kokoonpanolla keikkoja ja vuonna 2018 levynkin, ei kyseessä tietenkään ollut oikea Razorlight.

Ymmärtääkseni Burrowsin ero bändistä ei ollut kivuton ja kitkaton. Siksikin yhteenpalaaminen tuntuu yllättävältä. Vuosikymmenen kestäneen eron päättymistä yhtye juhlistaa kesäkuun 2. päivä sriimattavalla live-keikalla.

Rakastan Razorlightia. Tiedän, että useat ei, mutta äääääh! Yhtye on minun nuoruuden rakkaus, muisto ajasta, jolloin kitaramusiikki oli hot ja indie rock genre kaikkine ulkomusiikillisine lisäosineen. NME voi hyvin ja indiebändejä tulvi ovista ja ikkunoista. Razorlight edustaa minulle tuota 2000-luvun alun indie rockin kulta-aikaa, Camden Townia, Camden skeneä, Converseja, pillifarkkuja, rokkipoikia, fanityttöihastumista ja cooliutta. Se on The Libertinesin ohella minulle indie rockin lippulaivayhtye, symblikin. Prototyyppi siitä, mitä tarkoitan, kun puhun indie rockista.

Sen lisäksi, että yhtye merkitsee musiikkihistoriallista ajanjaksoa ja tiettyä skeneä tai genreä, on se tietenkin myös oman henkilökohtaisen, musiikillisesti ja kasvukivullisesti merkittävän aikakauden avainyhtye, parikymppisyyteni soundtrack, sukupolvikokemuskin.

Mutta ei Razorlight – tai NME-indie ylipäänsä – minulle pelkkää nostalgiaa ole. Yhtye on yksi elämäni muutamista turvabändeisä ja siksi aina ajankohtainen. Yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia Up All Night ja Razorlight ovat jatkuvasti soitossa, Golden Touch ja Somewhere Else ikuisia lempikappaleitani. Vice, Rock ‘N’ Roll Lies, Rip It Up, Stumble and Fall, America, Who Needs Love? ja Los Angeles Waltz ainakin päätyvät elämäni biisit -soittolistalle, jos joskus sellaisen teen.

Yhtye ja koko indie rock oli aikoinaan minulle keino ja tapa elää ja päivittää brittipoppariutta siinä hetkessä ja ajassa. Nyt kaikki tuo, mitä brittiläisessä kitaramusiikissa silloin tapahtui, on osa sitä sekalaista brittiläisen kitaramusiikin eri vaiheiden ja aikakausien hybridiä, jota itsessäni vuonna 2021 kutsun brittipoppariudeksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s