The Subways – Fight

Kesän suosikkikappaleita:

The Subwaysin Fight.

Niin. Muistatko The Subwaysin? Yhtye rämisytti punk-vetoista indie rockiaan 2000-luvun alun kitararockin hurmoksessa, soitti O.C.-sarjassa fiktiivisellä The Bait Shop -klubilla ja teki minuun suuren vaikutuksen vuoden 2005 Young for Eternity -debyytillään. Hitit Rock & Roll Queen ja With You olivat hetken aikaa uskontoni ja videolla Fred Perryssä heittäytyvä Billy Lunn rakkauteni. Tietenkin. Niinhän ne kaikki sellaiset tyypit.

Triona toiminut yhtye on tehnyt debyytin jälkeen kolme albumia, viimeisimmän vuonna 2015. Vuodesta 2020 lähtien The Subways on ollut enää Lunnin ja basisti Charlotte Cooperin muodostama parivaljakko, rumpali Josh Morgan kun jätti yhtyeen.

Tietenkään The Subwaysin tekemiset eivät kuulosta nyt samalla tavalla erityiseltä kuin kuusitoista vuotta sitten, mutta onneksi kaikesta siitä hurmoksellisesta ajankuvasta on jäänyt jäljelle hyvä musiikki – ja uudenlainen ajankuva: biisi on tehty Black Lives Matter -mielenosoituksen inspiroimana.

Kesäbiisi-tittelin verran tykätty kappale.

3 Comments on “The Subways – Fight

  1. The Subways! Hauskaa aina, kun näitä noin viidentoista vuoden takaisia nimiä ponnahtelee jostain esiin. Kuten aiemman postauksesi Razorlightkin. Ehkä tuolloin NME-indien kulta-aikana olisin toivonut, että useampi näistä yhtyeistä olisi pystynyt luomaan rollaattoriin asti jatkuvan uran – jos nyt ei aivan musabisneksen kirkkaimmissa valoissa, niin sellaisella elämänuran mahdollistavalla tasolla kuitenkin. Vaan minkäs teet, harvalla lienee siihen kykyjä ja edellytyksiä, ja indie rock -buumikin hälveni.

    Aikalaisista Hal on varmaan tukevasti telakalla, en oo oikein osannut enää kaivata uutta tulemista heiltä. Myyttisen kakkoslevyn valmistuminen varmaan riitti :-) Taidan laittaa vaikka Hard-Fin soimaan…

  2. Joo! Aina toivoisi, että tuollaisista valtavirtakausista jäisi useampia yhtyeitä hurmoksen hiivuttua elämään ja jatkamaan juttuaan. Vaikka suuri yleisö hylkäisikin, jäisi muutama meidänkaltainen yleisöksi. Ehkä monilla tällaiset yhtyeet liittyvät liian vahvasti nuoruuteen ja sitä kautta tekeminen näyttäytyy nostalgisena, ei enää relevantilta. Kaipa monet nelikymppistyneet ovat siirtyneet indierockista jazziin…

    • Lystikäs huomio tuo viimeksi mainittu sikäli, että ainakin omassa tuttavapiirissä useammalle on kolmenkympin jälkeen alkanut avautua Steely Danin kaltainen musiikki. Ehkä se on se orastava keski-ikäistyminen, jonka myötä upottavan pehmeä mutta äärimmäisen pedantti 70-luvun jazzrock alkaa vedota entisiin indienuoriin. En tiedä! Oon itse seurannut Steely Dan -aaltoa lähinnä kohteliaan etäisesti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s