The Wannadies – Can’t Kill The Musikk

Minulle tulee toisinaan epävarmuuden hetkiä, jolloin mietin, että olenko liian vanha poppariksi. Käyttämään retroverkkatakkeja ja tennareita. Että onko tällainen lallattelu nyt aikuisen käytöstä ollenkaan.

Sitten toisinaan taas tulee hetkiä, jolloin nuoruuden suosikki, noin ikivanha The Wannadies julkaisee yhtäkkiä vuosien tauon jälkeen uuden kappaleen, joka aivan huikea. Ja totaalisen pop ja lallalllaa ja tyttyytyyy.

Ja stten taas tajuan, ettei tässä mistään pitkittyneen nuoruuden elämisestä ole kyse, vaan ihan vain sitä, että tykkään 37-vuotiaana aikuisena samoista jutuista kuin 15-vuotiaana teininä.

Ja tykkään varmasti vielä viiskymppisenäkin, niin kuin nämä wannadiesitkin selkeästi.

Soittolista: Elokuu 2020

Loppukesän uudet kappaleet soittolistalla. Listalla mm. Andy Bell, Sam Shingler, James Dean Bradfield, Gruff Rhys, Glasvegas, IDLES, Hurula ja Doves. Listaan pääset kuvaa klikkaamalla.

Levy: DMA’S – The Glow

DMA’Sin uusi albumi The Glow ilmestyi viimein heinäkuussa. Tuntuu, että levy on ollut tuloillaan ikuisuuden: abumin ensimmäinen singlekappale – upea ja voi niin kovin DMA’Silta kuulostava Silver – julkaisiin jo viime lokakuussa! Ennen heinäkuista ilmestymispäivää albumilta julkaistiin vielä neljä muuta sinkkubiisiä: Life Is a Game of Changing, The Glow, Learning Alive ja Criminals. Viimeistä kappaletta lukuunottamatta kaikki veivät minulta jalat totaalisesti alta. Brittiradioissa kovasti soitettu The Glow sekä helmikuisen Brixton Academy -keikan livetaltioinnit synnyttivät ihanan odotuksen huuman. Kevät lupaili parasta DMA’Sia tähän mennessä.

Kuten moni muu brittipoppari ja Oasis-rockia arvostava kuuntelija, myös minä hullaannuin vuosia sitten DMA’siin sen Oasis- ja The Stone Roses -vaikutteisen musiikillisen vision ja estetiikan vuoksi. Takuuhyvän, mutta sinänsä aika turvallisen kitarapopin ja -rockin aikaa kesti vuoden 2015 ensi-ep:n ja vuoden 2016 Hills End -debyytin verran. Toisella albumilla (vuonna 2018 ilmestynyt For Now) yhtye oli jo oasiksiin ja sen kaltaisiin verrattuna huomattavasti herkempi, popimpi ja kevyempi. Laulaja Tommy O’Dellin kaunis lauluääni oli herkentynyt ja enkelimäistynyt entisesttäänja kitarapopin sijaan albumia hallitsi poppipop, tyyliin Savage Garden.

Tällä kolmannella levyllä yhtyeen musiikillinen ilmaisu tuntuu laajenevan entisestään. Debyytin perinteisestä kitarapop-maisemasta The Glow’lla muistuttavat erityisesti levyn oasismaisin kappale Round and Round sekä klassinen, pienestä suureksi kasvava kitarapop-rauhaisuus Silver, joka tosiaan on DMA’Sia parhaimmillaan ja tutuimmillaan. Manchester-korvalla yhtyettä kuuntelevat innostuvat varmasti myös levyn avausraidan virkaa täydellisesti hoitavasta madchester-fiilistelystä. Never Before on levyn kontekstissa aika huomaamaton, mutta onnistunut raita.

Simppeli ja suoraviivainen kitarapop Hello Girlfriend on yllättäen noussut omaksi suosikikseni. Biisin pirtsakassa popissa ja kepeissä lyriikoissa on jännällä tavalla jotain tosi epä-DMA’sia ja ehkä siksi jotain kiehtovaa. Ehkä samoista syöstä olen hurmaantunut myös albumin nimikappaleesta. reilu pariminuuttinen poppi tuntuu ainakin yhtyeen edellisen albumin vakavaan, tunteikkaan, rauhaisaan ja herkkään tunnelmaan verrattuna hurjan sähäkältä ja kevyeltä. Uskon biisin jakavan mielipiteitä, osalle se voi olla aivan liian geneerinen ja turhan lallatteleva pop-kappale. Itse pidän.

Uudenlaisen DMA’S-soundin maailmalle esittelee levyn aivammahtava tanssibiisi Love Is A Game Of Changing. Vaikka yhtyeen edellisellä levyllä poppi soi, ihan näin tanssimusiikkia bändiltä ei ole ennen kuultu. Kappale päätyy olemaan levyn helmiä ja aivan ehdottomasti yhtyeen parhaita kappaleita ikinä. Bisiistä onkin tullut suuri DMA’S-fanien suosikki, ja mikä parasta:

kappale on upea livenä.

Vaikka bändi loistaakin tanssibiisi Life is A Game of Changellä ja nimibiisi The Glow’n popissa, on yhtye minulle ehkä eniten kaikista herkkä balladibändi. Kuten aiemmilta levyiltä, myös The Glow’lta löytyy pari mykistävän hyvää ja täydellisellä tavalla tunteikasta balladia. Debyytin Step Up The Morphinen ja kakkoslevyn Emily Whyten rinnalle kaikkien aikojen upeimmaksi DMA’S-kappaleeksi nousee Learnin Alive. Kappale on juuri sellainen herkkä balladianthem, jollaiseen en voi olla hullaantumatta. Pop-kauneutta parhaimmiillaan. Itkin kaikki kesän itkut tämän tahtiin ja itken varmasti vielä syksynkin.

Albumin loppupuolelta löytyvä Appointment ei jää kylmissä väreissä paljoa Learning Aliven varjoon.

The Glow voisi olla viiden tähden levy, mutta harmillisesti albumilla on pari kolme kappaletta, joiden aikana en saa kiinni yhtyeen visiosta ja huomaan pettyväni. Albumin keskeltä löytyvät Criminals ja Strangers sekä päätösraita Cobracane tuntuvat aika yhdentekeviltä kappaleilta, levy olisi ilman näitä biisejä parempi.

Criminals sinänsä on aika harmiton pop, uskon, että monet pitävät biisistä. Itse en pidä kappaleen sovituksesta, sen soundeista ja kertsissä on jotain liian imelää. Yhtyeellä on taito tehdä simppeleistä kappaleista kiehtovia ja uskottavia, mutta Criminals päätyy minusta kuulostamaan tusinatavaralta.

Myös Strangersin ongelma on kappaleen sovitus ja sen musiikillinen visio. Tunnelma on minulle vääränlainen. Millenium-Madonna kohtaa Crazy Townin, en pidä.

The Glow ei ole mikään konseptialbumi, vaan useasta oman identiteetin saavasta kappaleesta koostuva levy. Merkittävin yhdistävä tekijä kappaleilla on laulaja Tommyn lauluääni, joka tuntuu vain paranevan levy levyltä. On upeaa seurata, miten moneen O’Dellista ja hänen äänestään on. Vaikka albumin musiikillinen kirjo on moninainen, istuu O’Dellin laulu jokaiseen kappaleeseen aivan loistavasti.

On todella vaikea sanoa, onko tämä yhtyeen tähän mennessä paras albumi. Muutamaa hutibiisiä lukuunottamatta albumin kappaleet ovat aiempien levyjen biiseihin verrattuna parempia, jotenkin vahvemman identiteetin saavia. Aiemman tuotannon heikkous on se, että monet kappaleet hukkuvat ja unohtuvat muutaman hitin sekaan. The Glow’lla ykstittäiset kappaleet seisovat vahvemmin omilla jaloillaan.

Viimeistään tämän albumin myötä on selvää, ettei yhtyeestä puhuminen Oasis- ja brittipop-viittauksin riitä. Kolmikon musiikillinen maailma on paljon monimuotoisempi ja visionäärisempi. Johnny Took, draamakoulutaustan omaava O’Dell ja multi-instrumentalisti Matt Mason saattavat olla musiikillisesti liian lahjakkaita ja näkemyksellisiä tekemään vuodesta toiseen samaa simppeliä juttua. Lopputulos on kuitenkin aina DMA’Sin näköistä ja kuuloista, kiitos Tommy O’Dellin laulun ja yhtyeen raffin huligaaniswägin.

Andy Bell – Love Comes In Waves

Ride-, Hurricane #1 – ja Oasis-hahmo Andy Bell julkaisee enimmäisen soololevynsä. Riden julkaisutauolla valmistunut The View From Halfway Down ilmestyy lokakuun 9. päivä. Bell on minun suuria muusikko- ja musiikkihahmosuosikkeja, tyyli-idolikin, joten ajatus muusikon soololevystä on ihana. Albumin teossa on avustanut toinen Oasis-legenda Gem Archer, mikä tekee kaikesta vain entistä mahtavampaa.

Belliltä ilmestyi kesällä kasettina äärimmäisen rajoitetusti myyty (100 kpl) Plastic Bag -sinkku, joka myytiin tietty hetkessä loppuun. Digitaalisena biisit toki saa. Alun perin tuo debyyttisingle ilmestyi loppuvuodesta 2019 osana levy-yhtiö Sonic Cathedralin Sngles Club -julkaisukampanjaa.

Lokakuussa ilmestyvän albumin ensimmäinen singlekappale on kuitenkin tämä hieno Love Comes In Waves. Tämä taitaa olla kaikista elokuussa ilmestyneistä uusista biiseistä minun suosikki.

Ridea rakastavia tämä miellyttänee.

Cabbage – Get Outta My Brain

Olen ollut varovaisen kiinnostunut Cabbagesta jo pidemmän aikaa, esittelin manchesteriläisen post-punk -yhtyeen blogissa kolmisen vuotta sitten, joskin vähän nihkein sanankääntein. Tuolloin kovasti pikkuhypetetyn bändin ne ensimmäiset jutut eivät ihan uponneet, liikaa kaaosta, sekavuutta eikä punaista lankaa missään. Mutta uran edetessä vastaan on tullut minun korviini sujuvammin sopivia biisejä. Tämä viimeisin kappale on yksi niistä. Yhtyeelle ominainen kaaos on jalostunut lähestyttävämpään ja harkitumpaan muotoon. Jollain hassulla tavalla biisin alku heittää jopa brittipop-tunnelmiin. Head Music -eran Suedeen, ehkäpä?

Myös aiemmin keväällä ilmestynyt You’ve Made An Art Form (From Falling To Pieces) viehättää just nyt. Kappaleen hillitty, hallittu, melodinen – popikaskin – tunnelma toimivat hienosti.

Yhtyeen toinen studioalbumi Amanita Pantherina ilmestyy syyskuun 25. päivä.

Glasvegas – Keep me A Space

Glasvegasin uusi kappale yllätti. Se on upea!

En ole enää aikoihin pitänyt Glasvegasin uusia tekemisiä itselleni relevantteina. Jos ihan totta puhutaan, kadotin yhteyden skottibändiin varmaankin melkein heti ensimmäisen albumin jälkeen. Glasvegas (2008) oli jotain niin mykistävää, ettei kakkoslevy Euphoric Heartbreak pystynyt enää tekemään minuun vaikutusta. Siirtymä debyytin maailmasta oli minulle vääränlainen.

Ja niin jäin jumiin vuoden 2008 Glasvegasiin.

No, nyt tämä vuoden 2020 Glasvegas ja Keep Me A Space sitten koskettavat ja kovasti. Onneksi päädyin kuuntelemaan. Saatoin myös viikonloppuna vähän kiinnostua uudella tavalla Euphoric Heartbreakistä, kun lueskelin yhtyeen Tim’s Twitter Listening Partyyn lähettämiä, kovin kiehtovia juttuja albumista. Ehkä sillekin löytyy minun elämästä vielä tila.

Glasvegasin neljäs studioalbumi Godspeed ilmestyy ensi keväänä. Tuntuupa hyvältä, olla taas innostunut yhtyeestä.

The Cribs – Running Into You

Indierock-yhtye The Cribs julkaisi juuri uuden singlekappaleen, ensimmäisen sitten vuoden 2017. Yhtyeen omien sanojen mukaan paluu uuden musiikin saati kokonaisen levyn kera ei ollut mikään itsetsäänselvyys. Vielä viime vuoden lopulla yhtye oli lopettamisen partaalla.

Running Into You on todella hyvä ja uppoaa varmasti kaikkiin The Cribs -faneihin. Minulle seitsemän studioalbumia julkaissut, garage revival -huumasta hienosti selvinnyt yhtye kelpaa aina. Huojentavaa siis, että hajoamisen sijaan saimme Jarmaneilta uutisia uudesta levystä. Night Network ilmestyy marraskuussa.

Soittolista: heinäkuu 2020

Hyvää alkanutta elokuuta kaikille!

Heinäkuussa saatiin taas monta hyvää uutta kappaletta ja pari tärkeää levyäkin. DMA’Si uuden levyn uusista kappaleista lemppariksi nousivat Hello Girlfriend ja Appointment. Heinäkuussa saatiin myös James Dean Bradfieldin tulevan soololevyn eka single ja uusi kappale Travisilta.

Yksi menneen kuukauden ihanimmista kappaleista on minun mielestä Ian Skellyn Laugh To keep From Crying. Cover-maailmassa dublinilaisen Inhaler-yhtyeen Mazzy Star -klassikon koverointi tai Alex Kapranosin ja Clara Lucianin Summer Wine sykähdyttävät varmasti monia.

Soittolistaan kuvaa klikkaamalla.

Fontaines D.C. – Televised Mind

Irlantilaisyhtye Fontaines D.C. julkaisee toisen albuminsa ensi perjantaina. Post-punkkareiden reilun vuoden ikäisen Dogrel-debyytin runolliset ja vokalisti Grian Chattenin puhelauluin tulkitsemat Dublin-kuvaukset mykistivät niin median, yleisön kuin palkintokomiteakriitikotkin. Dogrel oli minulle vuoden 2019 tapaus, hurmoksellinen hurahtaminen. Sellainen muutaman kerran muutamassa vuodessa kohdalle osuva aivan erityinen debytti-ilmiö. Albumin romanttinen tarinankerronta yhdistettynä tiukkaan soittoon ja muutamaan anthemiksi yltävään superkappaleeseen herätti minussa samoja hullaantumisen tunteita kuin Arctic Monkeys ja The Libertines debyyteillään aikoinaan. Ja se on paljon se!

Debyytin menestys vei yhtyeen hurjaan pyöritykseen ja keikkasumaan, mikä yhtyeen omien sanojen mukaan hiersi bändin jäsenten välejä. Vasta tänä keväänä eletyt eristyskuukaudet toivat yhtyeelle hengähdystauon kiertue-elämästä – ja mahdollisuuden reflektoida debyytistä käteen jäänyttä. Kakkoslevyn julkaisun alla mediassa näkyy ja kuuluu analyyttinen yhtye, joka hyvällä tavalla vähät välittää debyytin tuomista paineista ja siitä, mitä ihmiset heistä oikeastaan ajattelevat.

Kakkoslevystä on saatu esimakua kolmen kappaleen verran. A Heros’s Death, I Don’t Belong ja viimeisimpänä Televised Mind. Kappaleet tukevat sitä käsitystä, minkä haastatelut ja median kirjoittelu ovat antaneet: kakkoslevy A Hero’s Death haastaa kuulijan päivittämään käsityksensä yhtyeestä. Tulossa ei ole toista Dogrelia.

Travis – Valentine

Travis taitaa olla niitä bändejä, joiden moni luulee jo lopettaneen. Mutta asiahan on totaalisen päinvastoin! Skottiyhtye tekee edelleen hienoja levyjä, alkuperäiskokoonpanossaan. Olen itse asiassa vähän surullinen niiden puolesta, joille Travis on jäänyt yhden soman debyytin ja kahden hittialbumin kokoiseksi. Yhtye kun on tehnyt vielä postbrittipop-huuman jälkeenkin monta todella hienoa levyä. Esimerkiksi vuonna 2007 ilmestynyt The Boy With No Name on suuri suosikkini, levy sisältää mm. kappaleet Closer ja My Eyes, jotka kuuluvat minun listoissa Travisin top 20 -kappaleiden joukkoon. Harmi, että post-britpop-ihanteista oli valtavirrassa siirrytty tuolloin jo kohti muita juttuja. Levy olisi ansainnut listasijoituksia, kunniaa, mainetta ja mammonaa. Jokaisen Travisia vähänkään ihastelevan must have -levy, väitän!

Kyseisen levyn lisäksi myös vuonna 2013 ilmestynyt Travis-albumi Where You Stand on minusta aika ihana. Nimiraita loistaa, mutta oikeastaan tällä levyllä kyse on tasaisen onnistuneesta kokonaisuudesta. Jos levy ei ole tuttu, mutta tykkäät Travisin alku-uran tuotannosta, suosittelen tutustumaan. Yksittäisenä myöhempien aikojen onnistumisena on pakko mainita myös viimeisimmän albumin 3 Miles High -kappale. Kyseessä on totaalisen travismainen akustisvetoinen indieballadi – yhtye melkein parodioi itseään. Mutta siis biisi on ihana, yksi minun Travis-lemppareita!

Vuonna 2020 Travis kuulostaa tältä. Tämän ei niin kliseisen travismaisesti rokkaavan Valentinen lisäksi aiemmin ilmestyi kappale A Ghost, mutta erityisesti tykkään juuri Valentinesta. Yhtyeen yhdeksäs studioalbumi 10 Songs ilmestyy lokakuussa. Minun maalimassa bändi on ikisuosikki ja aina ajankohtainen, odotan siis uutta albumia kovasti!

James Dean Bradfield – The Boy From The Plantation

Julistan aina säännöllisin väliajoin Instagramisssa, että James Dean Bradfield on minun suosikki Manic Street Preacher. Pidän todella paljon miehen lauluäänestä ja laulutavasta, joka vaihtelee upeasti lempeän, vihaisen ja painokkaasti sanovan välillä. Jamesissä on tyyneyttä ja pienieleisyyttä, joka näyttäytyy minulle charmina.

James Dean Bradfield julkaisee uuden soololevyn Even In Exile elokuun 14. päivä. Kyseessä on Manics-vokalistin toinen soololevy, The Great Western ilmestyi vuonna 2006. Tuleva albumi on chileläisestä runoilijasta, laulaja-lauluntekijästä, teatteriohjaajasta ja aktivistista Victor Jarasta inspiroitunut konseptilevy. Levyn kappaleiden lyriikat ovat Bradfieldin ystävän, walesiläisen runoilijan ja näytelmäkirjailijan Patrick Jonesin kynästä. Jones on myös Manicsien basisiti-sanoittaja Nicky Wiren veli.

Jaran elämä ja kuolema (1973) ovat inspiroineet taiteilijoita vuosikymmenet, myös rock-musiikkimaailmasta löytyy runsaasti viittauksia, tuttuja ovat ainakin U2:n One Tree Hill ja The Clashin Washington Bullets.

Bradfieldin albumi sai alkunsa siitä, kun James alkuvuodesta 2019 näki Jonesin Jarasta inspirotuneita tekstejä. Jones oli kirjoittanut niitä ihan kirjoittamisen ilosta ja tarpeesta, tekstien ei siis ollut tarkoitus päätyä mihinkään tai tulla julkaistuksi. Bradfield kuitenkin inspiroitui teksteistä ja Jarasta, ja ehdotti Jonesille, että voisi tehdä teksteistä musikkialbumin.

Patrick Jonesin ja James Dean Bradfieldin yhteistyö vaikuttaa kiehtovalta. Bradfield on tuntenut Jonesin lapsesta asti, ja Bradfieldin mukaan Jonesilla on ollut suuri vaikutus häneen ja Manicsien meininkiin.

Rock-yhtyeissä vaikuttavien artistien soolotuotannon vertailu yhtyeen tuotantoon tuskin on kovin mielekästä. Lähtökohdat ja tarpeet musiikin tekemiselle on noissa tapauksissa niin erilaiset. Bradfield esimerkiksi kertoi NME:lle antamassa haastattelussa, kuinka hän on vuosikymmenet Manicsien kanssa toteuttanut sitä kaavaa, että levylle tehdään aina ne pari kolme sinukkubiisiä – tarttuvan indiehitin tekeminen on itsestäänselvä juttu. Sellainen biisi tulee varmaan jo jostain selkärangasta. Tämän levyn kohdalla mitään tuollaisia luovuutta ohjailevia toiveita tai vaatimuksia ei ole ollut. Kappaleita ei myöskään ole tarkoitus soittaa livenä, eikä niitä ole tarvinut tehdä bändille – Bradfield soittaakin albumilla itse liki kaiken.

Mutta ei tässä kovin kaukana olla Manic Street Preachersin tekemisistä, ja ainakin minua nimenomaan Manics-fanina tämä kappale ja ihan koko konsepti puhuttelee suuresti.

The Boy From The Plantation on tulevan albumin ensimmäinen sinkku. Videon on ohjannut Kieran Evans ja se on upea.

Adidas goes vegan

No jo oli aikakin, saattoi joku huudahtaa, kun kuuli Adidas Originalsin veganisoivan muutaman klassikkomallinsa. Näinkin merkittäväksi alakulttuuritekijäksi on Adidaksen vegaani-panostus ollut kyllä hurjan heikkoa. Stella McCartneyn kanssa yhteistyössä pari vuotta sitten työstetyn vegaanisen Stan Smithin lisäksi Adidakselta on ollut mahdoton löytää vegaanisena nimenomaan tennariparia – lenkkareissa jotain tarjontaa on ollut. Nahan lisäksi tennareissa epävegaanista on liima – siksi edes kangastossuset eivät useinkaan ole täysin eläinperäisyydestä vapaita.

Eläinperättömän version ja Adidas Originals Vegan -logon kylkeensä kesäkuussa sai malleista Samba, Continental 80 ja Superstar parissa eri värissä. Naisille (eli siis pikkukoissa) tarjolla on myös Sleek.

Ihan vain tarjonnan vuoksi ja ostamisen ilosta ei tietenkään vegaanisiakaan tennareita kannata ostaa. Mikään ei ole niin eläin- ja maailmaystävällistä kuin ostamatta jättäminen. Myöskään ”vegaanisuuden kannatuksen vuoksi” näihin tarttuminen ei ole minusta fiksua. Adidaksen kokoisella tsiljoonabiljoonafirmalla on kyllä varaa valmistaa vegaanisia tennareita, jos tahtotilaa vain löytyy. Pitää olla!

Mutta mahdollisuus ostaa ja valita eläinystävällisemmät kengät norminahkaisten sijaan, se on edistyksellistä ja olennaista. Se, että tarjolla on juuri niistä samoista klassikkomalleista erilaisille kuluttajille erilaisia vaihtoehtoja, ja näin vegaanille mahdollisuus toteuttaa vaikkapa tämän tason alakulttuurisuuttaan oman maailmankatsomuksen, moraalin ja etiikan puitteissa, on mainiota. Toki jollekin vegaanille voi olla ylitsepääsemätön kynnys tukea valtavan suurta yritystä, joka valmistaa myös epävegaanisia tuotteita.

Mutta siis, jos vaikka en jo omistaisi nyt ainakin toistaiseksi riittämiin Adduja (omistan myös esim. Sambat ja Continentalit), jos tarvisin uudet tennarit ja jos olisin jo tovin kaipaillut eläinnäkökulmasta eettisiä, omaan tyyliini, elämäntapaani ja vibaani istuvia tennareita, hankkisin vegaaniset kolmiraitaiset.

(Tai, kun jossain vaiheessa koen tarpeelliseksi hankkia taas Superstarit.)

Sitten on tietysti vielä se Made in…-kysymys.

Liam Fray ja Blossoms – Please Don’t (in isolation)

Poikkeuskevät poiki kaikenlaisia kotikeikkaviritelmiä. Minun vaativaan makuun osui noista vain ihan miniosa, etunenässä Blossomsin isolation-sovitukset, joihin muutamiin bändi oli napannut mukaan kiehtovan vierailijan. The Coralin Dreaming of You -klassikolla laulaa tietysti The Coralin laulaja James Skelly, Tame Impalan The Less Know The Better -kappaleella vierailee aina mainio Miles Kane.

Paras Blossomsin isolation-biiseistä on minun mielestä kuitenkin tämä Courteenersin Please Don’t -kappaleen eristyssovitus. Mukana lauluissa on myös Courteenersin Liam Fray. Lopputulos alleviivaa kappaleen mahtavuutta, manchesteriläisyhtyeen vuoden 2008 debyytillä ilmestynyt biisi on hurjan hyvä, Courteenersin parhaita! Blossomsin Tom loistaa omissa vokaaliosuuksissaan ja Liam Frayn laulelussa on jotain ihanan mentorimaista rentoutta ja ikiaikaisuutta.

Kappaleessa on muuten aivan ihanat lyriikat, joita Liam saattaa aina välillä tekstin kirjoittajan oikeudella muutella.

Four years and twenty two shades of blonde
Is all that separated us,
Why couldn’t we have carried on?
We could have got married,
You could have carried some of my sons.you let me change the radio station in your car,
Do you remember that time I raised my voice
Because you said you’d never ever heard of the La’s?

Because you said you’d never ever heard of the La’s?!

Shocking, kyllä! Ja erittäin riittävä syy nostaa vähän ääntä.

Soittolista: kesäkuu 2020

Uusia brittipop- ja brittirock-ystävällisiä kappaleita on ilmestynyt taas useita. Kesäkuussa merkittävimpiä juttuja lie Manics-vokalisti James Dean Bradfieldin uudet upeat soolobiisit, Travisin paluu, Fontaines D.C:n ekat uudet biisit sitten menestysdebyytin, sekä tietty Dovesin aktivoituminen 11 vuoden jälkeen.

Paljon muutakin listalta löytyy, esimerkiksi yllättävän hyvä Badly Drawn Boy, kesäbiisien kesäbiisi Ian Skellyltä ja uusi rock-lemppari The Mysterines.

Spotify-listaan kuvaa klikkaamalla.

Ian Skelly – Captain Caveman

The Coral -rumpali Ian Skelly julkaisee toisen sooloalbuminsa heinäkuun lopussa. Yhtyeen perustajajäseniin kuuluvan nuoremman Skellyn ensimmäinen soololevy Cut from A Star ilmestyi vuonna 2012. Lisäksi Skelly on julkaissut yhdessä The Zutonsin – ja nykyään The Coralissa soittavan – Paul Molloyn kanssa pari albumia Serpent Power -nimellä.

Tulevan albumin ensimmäinen sinkku, dreamy, pikkuisen folkahtava psykedeliaretki Captain Caveman ansaitsee oman postauksensa, biisi on nimittäin loistava! Tässä yksi ehdokas kesän 2020 kesäbiisiksi.

Ian Skellyn Drifter’s Skyline ilmestyy 31.7.