Kate Nash, popmusiikin riot grrl

Yle Areenassa vietetään naisten maaliskuuta. Yksi teemaan kuratoiduista elokuvista on vuonna 2018 valmistunut dokumentti Kate Nash, popmusiikin riot grrl (Kate Nash: Underestimate the Girl), joka kokoaa brittiartisti Kate Nashin tähänastisen uran draamankaarelliseksi tarinaksi.

Amy Goldsteinin ohjaama dokumentti ei ole mitenkään hurjan kikkaileva tai kokeileva, vaan sellainen aika perinteisesti koottu muusikkotarina siitä, miten hunajaisen äkkisuosion jälkeen tulee kipuilua, kriisejä, vastoinkäymisiä, pettymyksiä ja petetyksi tulemisia, mutta lopussa palaset taas loksahtelevat paikoilleen ja maailmaan laskeutuu rauha.

Dokumentin kulmana on artistin taiteellinen kasvaminen ja mahtumattomuus levy-yhtiön muottiin. Tästä kumpuaa Nashin uran ja taiteilijuuden ydin: tinkimättömyys taiteen ja oman vision suhteen, oman taitelijaäänen käyttämisen tärkeys ja siitä kumpuava onnellisuus. Kova työ ja uhraukset sen eteen, että pystyy olemaan muusikko omilla ehdoilla.

Nash on aktiivisesti tuonut urallaan esiin musiikkiteollisuuden epätasa-arvoa. BRIT Awardsin palkintopuheessaan (Best British Female Solo Artist) parikymppinen Nash kiittää muita ehdolla olleita naisia ja muistuttaa maailmaa siitä, ette female on musiikkigenre.

Muusikon tarinan lisäksi elokuvassa kuuluu naisen kasvutarina, mikä ainakin minua resonoi kovasti. Kate Nash on osa nuoruuttani ja olemme liki saman ikäisiä. Tunnistan monet kasvukivut ja identiteettikriisit. Tunnistan myös uran syntyvaiheen ajankuvan, maailman, jossa artistit ja yleisö kohtasivat MySpacesissä – suosiota rakennettiin levy-yhtiöherrojen ulottumattomissa.

Dokkaria on moitittu joissain viestintävälineissä pitkäksi, mutta itse en kokenut elokuvaa niin. Minusta jokainen leffan minuutti antaa lisää ääntä taiteilijalle, joka kuuluu omassa ammattikunnassaan vähemmistöön.

Elokuva Areenassa

The Jaded Hearts Club – Nobody But Me

Rock- ja blues-klassikoiden sekä Norther Soul -tunnelmien parissa viihtyvä supergroup The Jaded Hearts Club julkaisi juuri debyyttisinglensä. Yhtyeen idea on klassinen: etsitään hienoja soul- ja blues-kappaleista ja tehdään niistä oma tulkinta – aivan, kuten esimerkiksi The Beatles teki uransa alussa. Myös Northern Soulin ydinajatus – poimitaan amerikkalaisen soulin epähitit ja tehdään niistä oman illan kunkkukappaleet – inspiroi kokoonpanoa.

Yhtyeessä vaikuttavat Musen Matt Bellamy, Miles Kane, Graham Coxon, australialaisyhtye Jetin Nic Cester, The Zutonsista tuttu Sean Payne sekä Coxonin levy-yhtiökaveri Jamie Davis.

Mikäs tässä, juurille palaavaa sielusta soivaa renkutusta ei koskaan ole liikaa!

Helmikuun soittolista

Helmikuu mennä hujahti, tässä 40 minuuttia kuukauden uusia relevantteja kappaleita!

Kivaa maaliskuuta!

Jotain uutta: Inhaler

Inhaler on muutaman vuoden vanha yhtye Dublinista. Törmäsin bändiin joskus aikoinaan Instagramissa, mutta loppujen lopuksi yhtyeen musiikki ei vienyt tuolloin mukana – bändin rock oli väärän sävyistä. Keulahahmo Elijah Hewson on Bonon poika, mikä mahdollisesti kuuluu laulussa ja yhtyeen rockin maisemassa.

Nyt alkuvuodesta Inhaler on alkanut näkyä musiikkimediassa laajemminkin, esimerkiksi BBC nosti irlantilaiset vuoden 2020 nousijoiden listalle. Vaikka bändin soundi, lento, kasari-melankolia tai kasari-pirteys eivät minulle ominaisinta kuvastoa olekaan, olen kuunnellut yhtyettä viime aikoina yllättävän mieluusti.

Bändi vaikuttaa julkaisu julkaisulta kiinnostavammalta.

DMA’S – Life is a Game of Changing

Tämän hetken huikein yhtye DMA’S julkaisee kolmannen albumin huhtikuussa. Molemmat albumilta lohkaistut sinkkubiisit ovat omalla tavallaan mahtavia – ja omalla tavallaan DMA’Sia parhaimmillaan. Ei siis mitään syytä sille, etteikö The Glow olisi vähintään yhtä hieno levykokonaisuus kuin mahtavat Hills End ja For Now.

Aimmin talvella ilmetsynyt Silver on tuttu ja turvallinen DMA’S-balladi. Tommy O’Odell laulaa kuin enkeli ja bändi soittaa kuin maailmanluokan kitaryhtye. Biisin voimistuminen ja lentoon lähtö on taas jotain suurenmoista.

Hetki sitten ilmestynyt Life is a Game of Changing on sitten jo vähän yllättävämpi. Yhye nimittäin vie tanssimusiikkiutensa vielä askeleen pidemmälle, suorastaan ysäritanssibiisi-tasolle. Ja tekee sen onnistuneesti.

Savage Gardenia casual/brittipop-värinällä ja habituksella – siinä innovaatio, joka toimii mulle. Ja sitähän DMA’S on.

Supergrass – The Strange Ones 1994 – 2008

Supergrassin uusi kokoelmalevy on huikein juttu hetkeen.

Levyn kappaleet kulkevat kronologisesti käänteisessä järjestyksessä – kokoelma alkaa yhtyeen uran loppuvaiheen kappaleilla. Tämä muodostaa kokoelmalle upean musiikillisen kaaren. Alussa soi aikuistuneen yhtyeen klassinen rock, kypsä svengi ja psykedelia. Levyn edetessä päästään 2000-luvun aliarvostettuihin kappaleisiin (St. Petersburg, Grace, Seen The Light) ja niistä vielä edelleen biiseihin, joiden hammond aikoinaan mullisti yhtyeen soundin.

Loppupuoliskolla soivat sitten tietysti ne brittipop-kauden valtavirtahetket, jotka muistuttavat siitä, miksi kaikki aikoinaan rakastivat yhtyettä. Debyytin intensiiviseen nuoruuden voimaan, ihanasti siloittelemattomaan Buzzcocks-vauhtiin tultaessa kuulija on totaalisen mykistynyt yhtyeen uran musiikillisesta upeudesta ja monipuolisuudesta.

Supergrass on mykistävä yhtye. Ja mykistävien yhtyeiden kokoelmalevyjä ei koskaan ole liikaa. Supergrass is 10 -kokoelma vuosikymmen sitten paketoi yhtyeen uran erityisesti meille aikalaisille. Tämä uusin kokoelma toivottavasti opettaa myös uutta brittipop-sukupolvea ihastelemaan oxfordilaisten neroutta.

Alkuvuoden kolme lempikappaletta ja tammikuun soittolista

Vuosi 2020 on alkanut musiikillisesti hyvästi. Tammikuussa uuden albumin julkaisivat The Big Moon, Courteeners ja Blossoms. Lisäksi Supergrassilta ilmestyi sielussa soiva kokoelmalevy. Kokonaisten albumien lisäksi tammikuussa on ilmestynyt myös muutama aivan yli-ihana sinkkubiisi.

Alkuvuonna aivan erityisen vaikutuksen minuun ovat tehneet nämä seuraavat kappaleet. Lopussa kuukauden soittolista.

Courteeners – Hanging Off Your Cloud

Manchesteriläisyhtyeen kuudennella albumilla upean balladin virkaa hoitaa Hanging Off Your Cloud -kappale. Kappale on kaunis, se värisyttää niin melodisesti kuin tekstillisestikin. Melankolisuuteen upeasti sopivat koskettimeniskut soivat kuin sadepisarat – tai jopa kyyneleet.

Kuten hienon pop-balladin kuuluukin, myös tämä kappale kasvaa kerroksittain ja kierroksittain. Ensimmäisellä kerralla hittikertosäe vedetään maltillisesti, toisella kerralla se on sovitettu isoksi jousilla.

Ja ne jouset! Ne on mahtavat!

Biisissä on sellainen suloinen pieni kaaosmaisuus ja sekasorto. Vaikka jouset tuovatkin eleganssia, on biisille tallentunut ihana rosoisuus, johon Liam Frayn vilpitön laulu sopii upeasti.

Minulle tämä kappale on Courteenersin tuotannon parhaimpia.

The 1975 – Me & You Togehter Song

Mattyn ja kumppaneiden ysäripoppi on huikea! R.E.M kohtaa The Stone Rosesin kohtaa Jamesin kohtaa minkä tahansa 90-luvun bändin.

Yhtyeen musiikillinen heittäytymis- ja muuntautumiskyky ovat ihailtavia.

Ash – Darkest Hour of The Night

Koska Ash on yhtye, joka ei vanhene, on se tietenkin yhtye, joka tekee oman hittibiisinsä aina uudestaan ja uudestaa. Vuosikymmenestä toiseen. Darkest Hour of The Night on oikein hyvä esimerkki musiikista, jota voin kuunnella miten paljon vain kyllästymättä tai täyttymättä. Ash on minun juttu, sanoisin.

Pusuja hienosta torvisovituksesta.

Gorillaz – Momentary Bliss ft. slowthai & Slaves

Tämä uusi Gorillaz on upea! Kokoonpano on vihdoin napannut biisille vierailijat, jotka saavat minun sielun soimaan. Happy Mondaysin Shaun Ryderin feattaamasta Darestakin on jo 15 vuotta.

Alkuvuoden parhaita. Ehkä koko vuoden?

Biisi on Gorillazin Song Machine -projektin ensimmäinen osa. Mitä ne muut osat ovat, sitä en minä ainakaan tiedä.

Fontaines D.C. – Liberty Belle

Vuosi 2019 oli Fontaines D.C.:n. Yhtyeen mahtava Dogrel-debyytti ihastutti modernin klassikon verran. Irlantilaisten ura on edennyt kovin indiebändimäisesti. Yhtye julkaisi tämän nykyisen hittikappaleensa omakustannesinkkuna vuonna 2017 – kera simppelin ja raakilemaisen videon. Nyt, oikean levy-yhtiön ja menestysalbumin myötä kappaleesta on tullut aika tehdä uusi päivitetty video. Videolla fiilistellään livekeikkoja ja yhtyeen kehittynyttä suosiota – tietenkin.

Kappaleesta on tullut vuoden 2019 aikana minulle uusi ikisuosikki. Kaiken maailman videoinnit ja versioinnit biisistä siis kelpaavat!.

Opin muuten joululomalla, että kappale on kunnianosoitus Dublinin Liberties-asuinalueelle, missä yhtyeen jäsenet ovat asuneet. Tekee biisistä entistä kiehtovamman.

Uusi vuosi, uusi Ash

Ikisuosikki Ash viettää tänä vuonna juhlavuottaan. Ikiteinit julkaisevat helmikuun 14. päivä kokoelmalevyn Teenage Wildlife: 25 Years Of Ash.

Myös tämä uusi erittäin upbeat, raikas ja mieleen tarrautuva kappale löytyy kokoelmalta. Huh, ja näin jälleen yksi uusi vuosikymmen kera Ashin on startannut! Rrrrrrakastan näitä oman elämäni klassikoita!

Kappaleessa soi ikihyvä Ash-ote mielenkiintoisilla torvilla ryhditettynä, sanoisin.

Luukku 24: Hyvää joulua!

Se oli sellainen joulukalenteri – kaikkeni yritin!

Luukku 18: Joulubiisejä

Luukku 17: Vuoden 2019 tärkeät 20-vuotiaat

Vuonna 1999 brittipopin valtakausi oli tullut päätökseen. Oasis oli julkaissut pari vuotta aiemmin överin Be Here Now -levynsä, jota pidetään yhtenä eran lopun symbolina. Viimeisin naula brittipop-hurmoksen arkkuun oli Blurin vuonna 1999 ilmestynyt 13.

Ensinnäkin levy on erolevy: brittipopin kuningas ja kuningatar – Damon Albarn ja Justine Frischmann – erosivat vuosi aiemmin. Lisäksi yhtye ottaa levyllä etäisyyttä brittipop-visioonsa. Albumilla yhtye on brittipop-kauden poppia alternativempi, ja Graham Coxon saa enemmän tilaa omille musiikillisille mieltymyksilleen.

Lue lisää levystä täältä.

Muita tänä vuonna 20 vuotta täyttäneitä tärkeitä levyjä:

Stereophonics – Performance and Cocktails

Mainio kakkoslevy walesiläisyhtyeeltä.

Suede – Head Music

Arvostelukatastrofi, mutta minusta ei todellakaan mikään farssi. Toki meno on välillä levotonta ja musiikillisesti hermoja raastavan meluisaa ja sähköistä, mutta levyllä on muutama yli-ihana hetki. Tämä levy on Sueden uralla samantyyppinen lakipiste ja täyteen pakattu ylilyönti kuin Be Here Now Oasiksen uralla. Rakastan molempia.

Levy on minun nuoruus ja loppujen lopuksi se albumi, jonka kautta aloin Suedea ottaa suuremmin haltuun.

Supergrass – Supergrass

Oxfordilaisten kolmas albumi todistaa, että yhtye toimii myös ilman brittipop-viitekehystä. Hieno albumi yhtyeeltä, joka kehitti tekemistään levy levyltä. Hurjaa, että yhtyeen jäsenet ovat tälläkin levyllä vasta noin 23-vuotiaita. Uskomattoman kypsää ja hienoa tekemistä.

Shed Seven – Going For Gold

No okei, tämä on kokoelmalevy, mutta brittipop-klassikon uralla olennainen sellainen. Levystä ilmestyi tänä vuonna 20-vuotisjuhlapainos. Disco Down on albumin uusi biisi,

Travis – The Man Who

Tämä levy on mestariteos ja mahdollisesti yksi kauneimmista levyistä ikinä. Kiteyttää hienosti sen, miltä postbritpop -kuulosti. Totaalisen rakastettava klassikko ja taideteos.

Luukku 16: Vuoden 2019 ihanin 10-vuotias

Arctic Monkeysin Humbug, Lily Allenin kakkoslevy, Dovesin Kingdom Of Trust, The Maccabees Wall Of Arms, Manicsien Journal for Plague Lovers, Kasabian ja West Ryder Pauper Lunatic Asylum, Idlewildin Post Electric Blues, Jamie T plus Kings & Queens sekä The Rifles ja The Great Escape.

Tuossa muutamia tänä vuonna täyden kympin täyttäneitä suosikkilevyjä.

Joista minulle suosikein on The Riflesin The Great Escape.

Miksi juuri tämä on minusta aivan ylivertainen levy? No, albumi asettuu osaksi 2000-luvun alkuvuosien kitaraindien huumaa, mutta se ei ole missään nimessä kliseinen esimerkki tuosta nuoruuteni valtavirtailmiöstä. Albumi on toki genrensä taidonnäytteitä, mutta samalla se on iätön ja ajaton kitarapop-levy. Itse asiassa, minusta levyä on helppo pitää myös brittipoppina, nimittäin vuoden 2009 versiona brittipopista. Sen voi asettaa brittipopin ikuisesti elävälle ja ajan mukaan muokkautuvalle jatkumolle, jossa kiertää ne samat musiikilliset ja ulkomusiikilliset ilmiöt mitä 90-luvulla brittipop-maailmaan alettiin liittää.

Albumin paras raita on minusta Toe Rag. Tämä kappale on upea esimerkki siitä, että The Riflesissä on pohjimmiltaan kyse paljon enemmästä kuin kitaraindien ohimenevästä suosiosta. Biisi on universaalisti upea kitarapop.

Albumin nimikappale ja Sometimes taas edustavat sellaista leimallista indieihannetta, jossa kitarat ränkyttävät, ja jonka kertosäkeeseen on saatu vähän hoilotusta. Mahtavia! Avausraita Science is Violencen energia on ihailtavan intensiivistä ja vilpitöntä.

Oikeastaan levyltä ei löydy yhtään heikkoa raitaa. Kaikissa kappaleissa melodiakulut, kertsit, kitarat, laulu ja tunnelma ylipäänsä ovat täysin kohdillaan. Masterpiece.

Vuosi 2009 ei ole kyllä minulle musiikillisesti mitään lemppariaikaa. Liitän tuohon kauteen vahvan tunteen siitä, miten bändimusiikin arvostus alkoi hiipua ja tilalle tuli sooloartistien kausi. Lykke Li ja sen sellaiset valtasivat indiediskot. Ne muutamat yhtyeet, jotka suuria massoja houkuttelivat, olivat sitten visioltaan ja soundiltaan puolestaan jo aika kaukana omasta lager-indien tunnelmasta. Suoraviivaisen rock-soundin tilalle alkoi tulla kokeilevampaan, tuotetumpaa ja monipuolisempaa soundia. Phoenix, Gossip – eivät yhtään minun juttuja. 2000-luvun alkuvuosia vallinnut käsitys indiemusiikista ja siihen liitetystä soundista alkoi muuttua.

The Great Escape ei kuulosta lainkaan vuodelta 2009. Ehkä se olikin mahdollisuus takertua aikaan, jonka en halunnut loppuvan.

Huh, sekava teksti. Olikohan tässä nyt mitään järkeä? Oli tai ei, kuuntele levy. Tässä suora yhteys juhlapainokseen.

Luukku 15: Gavin & Stacy come back

Muistatko Gavin ja Stacey -sarjan jostain kymmenen vuoden takaa?

Oli soma!

Mutta huh, miten nuorilta James Corden ja kumppanit näyttävät.

Tänä vuonna näyttelijäporukka on kokoontui yhteen joulujakson ajaksi. Näkispä jostain! Olen aina ollut tällaisten harmittomien brittisarjojen perään, joskus näitä onneksi tuli telkkarin ja YLEn täydeltä.