The Libertines -nukketeatteri: Skint And Minted, osa 2

”Roger Sargent has given libs fans so much… truly the Main One if you ask me”, kommentoi eräs fani The Libertinesin Skint and Minted -nukketeatterin ensimmäistä osaa. Ja tottahan se on. Videot ohjannut Roger Sargent todella on aikamoinen the main one. Valokuvaaja ja elokuvantekijä on vuosien aikana viettänyt hurjasti aikaa yhtyeen kanssa, tallentanut bändi uran känteet, hyvät ja huonot kaudet.

Sargent tapasi bändin ensimmäisen kerran jo ennen sen Rough Trade -sopimusta, yhtyeen ensimmäisellä tämän lopullisen kokoonpanon keikalla. Sargent on siis jo semmoisen parikytvuotta tehnyt yhteistyötä bändin kanssa, valokuvannut yhtyettä, ohjannut yhtyeelle videoita. Vuoden 2010 paluun tallentanut There Are No Innocent Bystanders -dokkari on tietysti Sergantin ohjaama, viimeisimmän levyn kansitaide on myös Sargentin kädestä. Ylipäänsä Sergant on kerännyt ja luonut The Libertinesille ja The Libertinsesistä hurjasti visuaalista materiaalia. Ei siis ihme, että fanien mielestä Sargent on one of the lads.

Tässä yhtyeen tarinan kiteyttävän ja dranatisoivan nukketeatterin toinen osa – mahtava taas!

Osa 1 täällä.

Jotain uutta: The Mysterines

Oi niitä aikoja, kun NME:n sivuilta löytyi joka viikko uusi lempibändi! Nyt kitaramusiikki tuntuu jäävän usein muunlaisen tekemisen jalkoihin, eikä NME enää ole kovin toimiva synonyymi kitaraindielle.

Tänä keväänä NME on hehkuttanut liverpoolilaista The Mysterines -parivaljakkoa. ”Scouse Palma Violets”, suositteli ystäväni, joka oli bongannut yhtyeen ja sen Love’s Not Enough -hitin BBC:n Radio 6 -kanavalta.

Ja onhan tuo selvä hitti! Biisi on laulaja-kitaristi Lia Metcalfen ja basisti George Favagerin tuotannosta ehkäpä juuri se melodisin, tarttuvin ja radioystävällisin. Palma Violets -vertaukseen osuvat vielä mainiot Gasoline ja Take Control, jotka molemmat löytyvät yhtyeen viime vuonna ilmestyneltä Take Control EP:ltä.

Muilta osin kappaleiden tunnelma on astetta rockimpi, raskaampi ja tummasävyisempi. Viimeisin single, toukokuussa ilmestynyt I Win Every Time on jo aika tukeva.

The Mysterinesin rock on kypsää, pelotonta ja ajatonta. Metcalfen ääni ja tulkinnan antaumuksellisuus viehättävät. Erityisesti tykkään siitä, että kaikki on jotenkin niin kovin yksinkertaista. Ei kikkailevaa genrerajoilla pelailua, ihan vain simppelisti rockia.

The Libertines -nukketeatteri: Skint And Minted, osa 1

Parasta internetissä juuri nyt, sen Noel Gallagher ajeluttaa Adelea -meemin ohella: The Libertinesin tarina nukketeatterina. Viisiminuuttisessa pätkässä lavalla käyvät kaikki yhtyeen jäsenet, Albion Roomista krapulassa heräilevien Peten ja Carlin kanssa päästään elämään läpi The Libertinesin syntytarinaa. Pätkä on suorastaan hulvaton!

 “We could call the band… Babyshambles!” 

The Libertines on aina ollut faninsa huomioiva yhtye, fanien bändi. Tässä taas yksi super sympaattinen tapa tarjota faneille hunajaa. Jakso kaksi ilmestyy perjantaina.

Doves – Carousels

Doves julkaisi reilu viikko sitten ensimmäisen uuden kappaleen 11 vuoteen, mikä on valtaisaa! Kyseessä on kuitenkin yksi musiikillisesti upeimmista yhtyeistä ehkäpä ikinä.

Carousels-nimeä kantavassa kappaleeessa on oikeastaan kaikki se, mikä tekee manchesteriläistriosta Dovesin. Ja Dovesista totaalisen rakastettavan ja ihailtavan. Kappele lentää ja leijailee, kuten yhtyeen biisit usein. Lisäksi siinä on tietenkin perkussioita, tanssirytmikkyys ja sellanen svengi, jonka löytää vain nurouuden Manchesteristä ja sen Hacienda-klubilta. Tunnelma kappaleessa on Dovesille ominaisesti sekoitus melankoliaa, haikeutta ja onnellisuutta – biisi istuu moneen eri mielentilaan.

Dovesia on ollu ikävä. Olen elänyt muutenkin vahvaa Doves- ja post britpop -kautta koko alkuvuoden. Tämä comeback ei siis voisi tehdä onnellisemmaksi. Jimi Goodwinilla ja Williamsin veljeksillä on uniikki taito tehdä musiikkia, jossa yhdistyy hurjan monipuolinen manchesteriläinen musiikkihistoria, ambienttimainen tunnelmabiiseys, universaali pop ja ennakkoluuloton kokeilevuus. Onnea on huomata, ettei tuo taito ole yhtyeeltä kadonnut kymmenessä vuodesssa mihinkään.

Carousels on itkettävän onnistunut ja onnellistava paluu.

Levy: Tim Burgess – I Love The New Sky

Manchesteriläismuusikko Tim Burgesilla menee lujaa! Yhtyeensä The Charlatans on nyt jo muutaman vuoden ja levyn ajan toteuttanut upeaa uutta uravaihetta. Viime vuonna Burgessilta ilmestyi mainio One, Two, Another -kirja, missä Burgess kommentoi ja muistelee The Charlatansin olennaisimpia lyriikoita. Eristyskevään aikana Burgess taas on isännöinyt mainetta, kunniaa ja kiitosta keränneitä Tims Twitter Listening Parties -levynkuuntelutilaisuuksia, lisäksi Burgess julkaisi juuri uuden soman soololevyn.

Olen tällä hetkellä kovasti hurmaantunut itsensä löytäneistä muusikoista. Burgess tuntuu olevan juuri tällainen. Burgessilla on juuri nyt jotenkin erityisen hyvä vire päällä – tuntuu siltä, että hän voi tällä hetkellä tehdä sitä, mitä eniten haluaa tehdä. Juttuja, joista aidosti innostuu. Itsensä näköistä muusikon, levykeräilijän ja musiikkivaikuttajan uraa.

I Love The New Sky on Burgessin viides soololevy. Minusta se on artistin paras. Levy on mainio. Soma, vilpitön, aito. Albumin läpileikkaava tunnelma on sellainen alkuperäisen indien fiilis. Vähän diy-otetta, ei mitään liian viimeistellyn kuuloista. Vaikka albumilla kuuluukin vahva ja todella monipuolinen musiikillinen visio (Burgess on musiikkia monipuolisesti kuunteleva), harkitut sovitukset (torvia siellä, jousia täällä, kappaleesta toiseen vaihtuva musiikkillinen visio) ja mietitty tuotanto, on levyn kokonaisfiilis silti sympaattisella tavalla siloittelematon.

Tim Burgess ei varmasti ole brittimusiikkimaailman taidokkain laulaja, mutta hänen raakilemainen ja poikamainen laulutyylinsä istuu albumin somaan tunnelmaan täydellisesti. Burgessin ikuinen indiepoika -habitus kruunaa kaiken – levy on alusta loppuun artistin näköinen.

Tykkään siitä, miten kappaleista on saatu erilaisia sovituksia ja instrumenttivalintoja käyttämällä keskenään todella eritunnelmasia. Omat suosikkibiisini tällä hetkellä ovat avausraita Sympathy For the Devil, The Warhol Me, Only Took A Year, Sweetheart Mercury sekä tokavika upeus Undertow. Burgess itse on maininnut erityistärkeäksi biisiksi levyn päättävän Laurien.

Soittolista: huhtikuu 2020

Huhtikuussa Noel Gallagher julkaisi kätköistään löytyneen ja aiemmin julkaisemattoman Oasis-demon. Don’t Stop on ilmesesti äänitetty jossain Oasis-soundcheckissä. Turha biisi, joka ei tuo mitään musiikillista lisäarvoa mihinkään.

Huhtikuun listalta löytyy myös Tim Burgessin tulevalta sooloalbumilta lohkaistu kappale Laurie – symppis ja soma! Gorillazin ja Peter Hookin yhteistyön kehuinkin jo maasta taivaaseen. Muita viime kuun yhteistyöbiisejä oli The Streetsin ja Tame Impalan mainio Call My Phone Thinking I’m Doing Nothing Better. Skottiartisti Gerry Cinnamonin uudelta The Bonny levyltä suosikkibiisiksi on noussut Where We’re Going. DMA’Sin The Glow ei aluksi niin sytyttänyt, mutta nyt tykkään siitäkin!

Kuuntele lista ja ota haltuun muut viime kuun uudet kivat biisit. Spotify-listaan kuvaa klikkamalla.

DMA’S @ O2 Academy Brixton

En ole vielä nähnyt lemppariani DMA’Sia livenä. Tulevaisuudessa varmasti. Internet on kuitenkin todistanut, että yhtye on livenä upea. Oletko nähnyt bändin Australian MTV:lle heittämän unplugged-keikan? Taivaallinen!

Maaliskuun alussa DMA’Silla oli keikka Lontoon keikkapyhättö Brixton Academyssä. Tuo keikka näytettiin kokonaisudessaan jokin aika sitten netissä. YouTubeen tuosta konsertista on laitettu kaksi kappaletta, molemmat biisejä yhtyeen heinäkuussa ilmestyvältä kolmannelta kokopitkältä studiolevyltä.

Ja voi luoja, miten monta kertaa olen nämä pätkät katsonut. Niin hienoja, niin hienoja! Se, miten viehkeästi tanssibiisi Life is a Game of Changing toimii livenä bändiversiona sekä se, miten yleisö elää Sliver-kappaletta. Nämä livetaltioinnit ovat minulle erityisyyttä.

Artikkelikuva on kuvakappaaus Life is a Game of Changing -livestä.

Fontaines D.C. – A Hero’s Death

Irlantilaisyhtye Fontaines D.C. teki viime vuoden mahdollisesti parhaan levyn. Dogrel oli mykistävän hyvä. Levy herätti minussa samanlaista innostuntta ja äimistynyttä hurmosta kuin esimerkiksi The Libertines aikoinaan tai vaikkapa DMA’S muutama vuosi sitten. Välitön rakastuminen ja vahva tunne siitä, että kyseinen levy on yksi lemppareistani ikuisesti.

Nyt Fontaines D.C. on julkaissut ensimmäisen uuden biisin sitten hittidebyytin. Tämä ei vie ihan samalla tavalla jalkoja alta kuin yhteen parhaimmat biisit, mutta ai ai, onpa kiva kuulla taas tuota tuttua junnausta ja laulaja Grian Chattenin ääntä. Upea yhtye!

Artikkelikuva on kuvakaappaus videosta.

Alkuvuoden levylöytöjä

StarsailorSilence is Easy, 2003

Wiganilaisen post britpop -yhtyeen kakkoslevy löytyi Kampin Rolling Recordsista fiksuun hintaan. Sain levystä vinkin tutulta – kiva, että ihmiset tietää, mistä tykkään!

Minulle Starsailorin kaksi ensimmäistä levyä ovat klassikoita, debyyttilevy Love is Here löytyikin jo hyllystä vinyyliversionakin, joten tämän löydön jälkeen Starsailorin tärkeimmät on vinylipinoon löydetty.

Starsailorissa on ihanaa omintakeisuutta. Soitto on musikaalista, paikoin upean jylhäää, paikoi herkkää. Rakastan vahvoja koskettimia ja James Walshin persoonallista lauluääntä (ja ihanaa tukkaa). Levyn yhtenä tuottajana toiminut Phil Spector kohtasi albumin aikoihin murhasyytöksen. Hänet tomittiin myöhemmin. Spectorin tuotantoa kuullaan ainakin Silence is Easy – ja White Dove -kappaleilla.

Northern Uproar Northern Uproar, 1996

Myös tämä ysäriaarre löytyi Kampin Rolling Recordsista. Vuonna 1996 ilmestynyt brittipoppi-albumi kustansi höpsöt 15 euroa.

Levy sisältää muutaman kerrassaan mainion kappaleen. From A Window ja Livin’ It Up sekä niiden punkahtava powerpoppi, lädiballadi Town sekä Rollercoaster – siinäpä muutama pikkuhitti yhtyeeltä. Albumin nuoruutta ja 90-lukua huokuva energia on somaa.

Manicsien James Dean Bradfield on muuten ollut mukana tuottamassa levyn viittä kappaletta. Ehkä häntä on kiittäminen Townin Manics-jousista.

Ash1977, 1996

Ikinuoren klassikkoyhtyeen ikinuori klassikko löytyi Levykauppa Äxästä. Brittipop-kaanonin avainlevy ja oma ikisuosikki oli tietysti merkittävä löytö, aarre suorastaan! Levy, joka näyttää – ja tuoksuu – 90-luvulta. Kiitos sille tyypille, joka luopui tästä. Hinnakkain käytetty levy, minkä olen ostanut, mutta tietysti kaikkien pyydettyjen kymppien arvoinen lisä brittipoppikokoelmaani.

Jotain uutta: Nile Marr

Nile Marrilla on musiikki ja Manchester verissä – hän on Johnny Marrin poika. Nuorempi Marr julkaisi juuri ensimmäisen soolo-ep:nsä. Ep on tehty Manchesterissä ja sen inspiraationa on toiminut Marrin rakkaus kotikaupunkiaan ja sen ihmisiä kohtaan. Ennen sooloartistiutta Nile Marr vaikutti Man Made -yhtyeessä, joka julkaisi albumillisen harmitonta kitarapoprockia.

Nile Marrin kolmen kappaleen Still Hearts -ep löytyy Spotifysta. Se on hyvä! Marrilla on aika kiva lauluääni – samaa sävyä kuin isällään, mutta vähän raikkaampi ja freesimpi. Kappaleissa on kauniita melodioita ja melodioita kauniisti soittavia kitaroita. Ei mitään ihmeellistä, mutta tarviiko aina ollakaan? Ja jos nyt vielä isä-Marriin halutaan verrata, niin onhan Nile selvästi isänsä poika. Erityisesti lennokas Hush voisi olla Johnny Marrin joltain soololevyltä.

Oma suosikkin on ep:n kolmas kappale The Pusher. Se on kappaleista popein ja leikkisin. Marr laulaa biisin kivasti, notkeasti laulellen.

Myös Marrin vanhempi soolokappale Part Time Girl löytyy Spotifysta.

DMA’S – The Glow

Tuntuu, että olen odottanut DMA’sin uuden levyn julkaisua jo ikuisuuden, ja siltikin siihen on vielä melkein kolme kuukautta!

Australialiasyhtyeen kolmas albumi The Glow ilmestyy suunnitellun huhtikuun sijaan vasta heinäkuussa, tässä tänään ilmestynyt nimikappale odotustuskaa lieventämään.

DMA’s on ehdotomasti yksi minun mielestä parhaita yhtyeitä ikinä. Yhtyeen molemmista albumeista on tullut minulle tosi tärkeitä ja rakkaita – ylipäänsä tykkään kaikesta, mitä nuorukaiset tekevät.

Kolmesta tulevalta albumilta irrotetusta singlekappaleesta suosikkini on Silver. Se on sitä rauhaisaa kitarapop-DMA’sia, joka yleensä sykähdyttää minua varmimmin. Biisi on ehdottomasti yhtyeen parhaita. Tämä The Glow ja aiemmin keväällä ilmestynyt tanssibiisi Life is a Game Of Changing ovat kelpo kappaleita, mutta toivon silti, että tulevalta levyltä löytyy muutama ne hyvyydellä lyövä biisi.

Kolme kertaa huikea keikkataltiointi Youtubessa

Olen katsonut viime aikoina muutamia upeita keikkataltiointeja YouTubesta – tennarit jalassa.

Suurin suosikkini koko YouTuben tarjonnasta on varmaankin Arctic Monkeysin vuoden 2007 Glastonbury-keikka. Sheffieldin helmi on ollut Glastonburyn yksi kolmesta pääesiintyjästä kaksi kertaa – vuonna 2007 ja 2013. Molemmat keikat löytyvät netistä, itse katson niistä mieluiten nimenomaan tätä yhtyeen ensimmäistä pääesiintyjähetkeä. Tämä on minun Arctic Monkeys. Alex Turner moppitukassaan, kitara kainalossa. Matt Helders raitaverkkareissaan. Taianomainen ja erityinen keikka, uniikki energia, intensiivinen ja taidokas soitto. Siinä muutama kehu.

Arctic Monkeys, Glastonbury 2007, osa 1

Arctic Monkeys, Glastonbury 2007, osa 2

Vuosi tuon Arctic Monkeysin esiintymisen jälkeen Glastonburyn päälavalla nähtiin The Verve. Vuoden 2008 muut pääesiintyjät olivat Kings of Leon ja Jay Z – kuten Richard Ashcroft spiikissään muistuttaa.

Tämä yhtyeen ainoa Glastonburyn pääesiintyjyys ajoittuu bändin viimeisen come backin aikaan. Yhtye teki loppuvuodesta 2007 loppuunmyydyt paluukeikat, kesällä 2008 taas Love is Noise -single odotteli julkaisuaan. Kuukausi Glastonburyn jälkeen ilmestyi albumi Forth.

Klassikkoyhtyeiden paluut eivät ole aina kaikkien mielestä yksiselitteisen positiivinen juttu. Ehkä niihin liittyy pelko romahduksesta ja ei-niin-hyvästä? Niin tai näin, tämä The Verven keikka on upea. UPEA!

Soitto on jykevää, täyteläistä ja todella rock. Kitarointi on mahtavaa ja Richard Ashcroftin laulu upeaakin upeampaa. Paikalla olleista tuskin ketään harmittaa, että toisinaan vanhat klassikot tekevät paluita.

The Verve, Glastonbury 2008, koko keikka

En ole suuri Radiohead-fani. Kelpuutan yhtyeeeltä kuunteluun lähinnä Bendsin ja muutamia tiettyjä hetkiä OK Computerilta. Teoriassa Radiohead voisi olla minun sukupolvikokemukseni, mutta yhtye on aivan liian alternative minun makuuni. Ymmärrän, että Radioheadissa on sielua ja taikaa, mutta minulle se sielu ja taika ovat Bendsin brittipopahtavaa simppeliyttä ja ysäriajankuvaa lukuunottamatta vääränlaisia.

Mutta koska Bends ja juuri julkaistu OK Computer, on tämä vuoden 1997 Glastonburyn keikka soma. Huikea yleisö, 90-luvun keikkapuitteet, nuoruuttaan ja suurta nostetta elävä yhtye – ne ovat tässä taltioinnissa kohdallaan. Ysäri ja ajankuva – siinäpä tämän blogin käytetyimmät sanat.

Radiohead, Glastonbyry 1997, koko keikka

Artikkelikuva: Kon Karampelas/Unsplash

Soittolista: maaliskuu 2020

Muutama uusi kappale maaliskuulta 2020. Spotify-listaan kuvaa klikkamalla.

Gorillaz – Aries ft. Peter Hook & Georgia

Gorillazin Song Machine -sarjan kolmas osa on täyskymppi! Käytännössä tämä Peter Hookin feattaama uusi biisi on New Orderia Damon Albarnin laulamana. Mahtis!

Tämän hetken Gorillaz on ihan minun lemppareita. Yhtye tuntuu ihan yhtä kiehtovalta kuin joskus kauan sitten. Useita vierailijoita sisältänyt Humanz-levy (2017) jäi etäiseksi – vierailijat ja levyn tunnelma eivät olleet minua. Viime aikojen yhteistyöt – Slowthai, Slaves, Peter Hook – taas ovat minusta täyskymppejä.

Videosuosituksia

Olen YouTuben suurkuluttaja. En omista televisiota, mutta kaipaan usein kotielämälle taustahälyä. Levymusiikin lisäksi seura löytyy yleensä juuri YouTubesta.

Tässä muutama minua viime aikoina ilahduttanut YouTube-video:

Geri Halliwellin Union Jack -mekko on varmasti yksi 90-luvun ikonisimpia asioita. Tällä Voguen toimittamalla videolla mekon tarinan kertoo itse tarinan päähenkilö, Ginger Spice. Herttainen tarina, hienoa ajankuvaa – kyllä pop-kulttuuri on kiehtovaa!

Ashin Kung Fu -single täytti viime viikonloppuna 25 vuotta. Sinkun kannessa on ikoninen kuva jalkapalloilija Eric Cantonan pahamaineisesta kung fu -potkusta. Olen Arsenal-fani, ja Manchester United kuuluu suuriin inhokkeihini, mutta ranskalaisjalkapalloilija ja ManU-legenda Cantona on kyllä kiintoisa hahmo.

Ashin Kung Fun lisäksi myös Cantonan ja Crystal Palace -kannattajan kung fu -yhteenotto viettää juhlavuottaan, niinpä tästä tammikuussa 1995 tapahtuneesta välikohtauksesta on kirjoitettu taas paljon. Ainakin tämä Guardianin artikkeli viime tammikuulta kannattaa lukea. Artikkelin yhteydessä julkaistu Lego-video toistaa tapahtumien kulun hauskasti.

Ashin ja Cantonan kung fut – molemmat 90-luvun klassikoita.

Noiseyn sarja The British Masters esittelee otsikkonsa mukaisesti brittiläisiä musiikkimestareita. Toimittaja John Doranin haastattelemista muusikoista brittipopparia kiinnostaa ainakin Auteurs-yhtyeen Luke Haines, Sueden Brett Anderson, Noel Gallagher, Johnny Marr, Richard Ashcroft ja Manicsien Nicky Wire.

Artikkelikuva: Kon Karampelas/Unsplash