Perjantaibiisi: Synttärisankareille

Ja synttärisankareilta.

Tiiän, tiiän, tämä Manic Street Preachersin Let Robeson Sing -kappaleesta  tehty Ian Brown Mix pyörii She’s not anyonen sivuilla jo vähintään toistamiseen. Mutta se taitaa olla useimpien hyvien juttujen kohtalo. Toisto.

Ja hei, voiko oikeastaan edes olla herkullisempaa hetkeä fiilistellä tätä Manicsien ja Ian Brownin letkeää kimppakyytiä, kuin juuri tämä päivä? Ian Brown täytti vuosia eilen (Onnea!), James Dean Bradfield tänään.

Jotenkas, tässä siis yksi versiosuosikkini. Hyvää perjantaita! Ja HBD JDB!

Tai niin kuin herra Brown sen höpsösti muotoilee:

Pass the mic, believe the hype, JDB is flying the kite.

There’s no heart you can’t melt with a certain little smile

Onko tänään Matti Heikkisen päivä? – ”Suoraan sanottuna en usko”. Näin fiilistelee olympialaisissa Yle Urheilun asiantuntija Pirjo Muranen.

Aika tylsää. Ja epächarmanttia.

Uskookohan Pirjo, että tänään on minun päivä? Joka päivä on! Sillä mulla on uusi haasteiden ja kilpailutilanteiden kohtaamiseen tarkoitettu metodi:

Sen sijaan, että tiukan paikan edessä jännittäisin, epäröisin ja valmistautuisin häviöön, kiillotan kenkäni, silitän kaulukset ja hymmyilen. Sillä kuten brittipoppari tietää,

no challenge should be faced without a little charm and a lot of style.

Jos hävitään niin ollaanpa ainakin vimpan päälle.

The Strypes – Hard To Say No

Mites tämä The Strypesin upouusi sinkku?

Ensimmäinen fiilis on, että olisko tässä nyt liikahdettu kehutun Snapshot -debyytin superretroudesta pieni askel eteenpäin? Hmmm. Joka tapauksessa minusta tässä on mukavan harmiton, mutta silti kovasti mainio kolmiminuuttinen, joka saa unelmoimaan viikonlopusta ja intensiivisestä rokkikeikasta. Ja kun kuvissa vielä vilahtaa nuoren Alex Turnerin look-alike, niin jes.

The Heartbreaks – Hey, Hey Lover

Blogini ensimmäistä versiota lukeneet saattavat muistaa sen, kun menin ja pikkuisen rakastuin The Heartbreaksiin. En saa nyt päähäni, missä yhtyeeseen törmäsin, mutta sen muistan, että kappaleet Liar, My Dear, Jealous Don’t You Know ja I Didn’t Think It Would Hurt To Think Of You tekivät tuolloin aivan erityisen suuren vaikutuksen.

Ja niinhän siinä kävi, että myös yhtyeen keväällä 2012 ilmestynyt debyyttilevy Funtimes kolahti sen verran, että soi tiuhaan edelleen. Delay, Delay -kappaleen kaltaisia klassisia ja harmittomia popviisuja soisi syntyvän enemmänkin.

Yhtyeen kitarointi, runollisuus ja dramaattisuus luovat tunnelman, joka on välillä todella thesmiths. Ja silloin, kun ei ole, on kyse jollain muulla tavalla hienosta pop-ilottelusta. Niin ja laulaja Matthew Whitehousen ääni saattaa säikäyttää jotkut, toiset se luultavasti koukuttaa.

Yhtye julkaisee piakkoin toisen levynsä. Ensimmäinen vihje tulevasta tunnelmasta oli loppuvuodesta julkaistu mainio ¡No Pasarán! -kappale, tämä Hey, Hey Lover -single puolestaan ilmestyy 17. helmikuuta. Itse löydän debyytiltä monta tämän kappaleen kampittavaa biisiä, mutta kattellaan. Kyllä mulla selkeästi joitain odotuksia on.

Mutta tässä siis Hey, Hey Lover.

Päivän laulurakkaus: Embrace – I Want The World

Ai hitsi, minun on pitänyt todella pitkään kirjoittaa tännekin taas muutama tärkeä oivallus brittiyhtye Embracen The Good Will Out -debyytistä. Tuo vuonna 1998 ilmestynyt albumi on todellinen kitararockhelmi ja ehdottomasti yksi brittipopin jälkeisen kauden upeimmista musiikillisista kokonaisuuksista. Ja itselleni äärimmäisen tärkeä.

Taidan aloittaa levyn merkityksellisyyden purkamisen jakamalla siltä I Want the World -kappaleen, biisin, jota olen kuunnellut tänään toistolla aina tilaisuuden tullen. Taas kerran. Niin, kappale on uskomattoman hieno. Ja vaikka lopputulos onkin paljon enemmän kuin osiensa summa, haluan erottaa tähän bisiistä muutaman vaikutuksen tekevän osan.

Muhkeasti mylvivät kitarat. Huh huh, tuo kitaroiden pauhu saa biisin kuulostamaan värisyttävän intensiiviseltä, pelottavan itsevarmalta ja jopa vähän hengästyttävältä.

Richard McNamaran laulu. Kappale on levyn biiseistä toinen, jonka lauluvastuu on annettu McNamaran veljeksistä sille kitaraa soittavalle. Lädimäisen karhea ääni ja sanomaa itsevarmasti painottava laulutyyli sopivat sinne kitarapauhujen sekaan täydellisesti.

Lyriikat. Ei ehkä mitään kirjallisuustiedettä, mutta kyllä If you’re alive then why aren’t you living and I want the world -pätkä saa minut elämään vähän isommin.

3:26 – 4:10. En suoraan sanottuna täysin tajua, mitä tässä tapahtuu. Mutta jotain huikeaa se on. Kylmiä väreitä, elämästä innostumista, korjaantunutta ryhtiä sekä itsevarmempaa askellusta aiheuttavaa. Musiikillisesti kyse lienee huikean melodian ja isoksi yltyneen tekemisen täydellisestä yhdistymisestä. Joka tapauksessa, tämä on hetki, jonka kuulemista odotan ihan aina.

P.s. Embrace julkaisee keväällä uuden albumin – ensimmäisen kahdeksaan vuoteen. Tästä (ja kompleksisesta Embrace-suhteestani) lisää myöhemmin.

Death of a Polaroid

Death of A Polaroid. A Manics Family Album (2011) on inspiroivin ja kaunein kirja, johon olen hetkeen törmännyt. Kirjan konsepti on lyömätön: 500 Polaroid-kuvaa yhden kaikkien aikojen hienoimman yhtyeen parikymmenvuotisen uran varrelta. No, löytyy kirjasta myös Nicky Wiren alkusanat ja muutama sivullinen kiehtovaa keskustelua aiheesta ”Polaroids, Politics and Folk Arts”.

Mutta siis kyllä, satoja kuvia Manic Street Preachersistä!

IMG_20140123_203723

IMG_20140123_203904

Tämän vuonna 2011 ilmestyneen kirjan tunnelma on ihanan utuinen ja viipyilevä. Maisemakuvat kertovat, missä yhtye on ollut ja mitä se on nähnyt, bändikuvat puolestaan miten. Kuviin raapustetut tekstit viimeistelevät hyvän fiiliksen: John Lennon -Wire. Gucci Wire. Power-play J.D.B.

Kirjan kuvista vastaa Manics-basisti, lyyrikko ja Polaroid-addikti Nicky Wire sekä yhtyettä vuosikausia kuvaillut japanilainen valokuvaaja Mitch Ikeda. Kylmiltä väreiltä ei voi välttyä, ja sydänkin pompahtaa viimeistään klassisten This Is My Truth Tell Me Yours -albumin kansilehtikuvien kohdalla. Kuinka merkittävä voi yhtye olla?!

IMG_20140123_220009

IMG_20140123_204339

Sain kirjan tänään myöhästyneenä syntymäpäivälahjana ystävältä, joka oli poiminut sen mukaansa Anttilan alehyllystä – ja tietysti ihan naurettavaan hintaan. Hyllyyn oli jäänyt vielä muutama (vähän nuhjuinen) kappale, joten suosittelen kirjan vielä omistamattomalle ja kympin elämystä arvostavalle retkeä Citykäytävään.

Kuvat omia räpsyjä kirjan selailuhetkestä. Kuvissa vilahtelevat Polaroidit Nicky Wire ja Mitch Ikeda.

Kaksi huikeaa miestä yhdellä iskulla

Vuosi 2014 tarkoittaa ainakin kahta odottamisen arvoista soolodebyyttiä. Doves-mies Jimi Goodwin julkaisee Odludek-nimeä kantavan debyyttisoolonsa 24. maaliskuuta, Blur-legenda Damon Albarn Everyday Robots -levynsä huhtikuun lopussa.

Tällainen yhteispostaus lienee hyvä kohta miettiä, että mikä näitä kahta huikeaa miestä oikein voisi yhdistää. Ensimmäisenä tulee mieleen artistius. Molemmilta löytyy sellaista erityislaatuista ja artistimaista musiikkitaiteellista näkemystä, joka saa lopputuloksen kuulostamaan noh, näkemykselliseltä. Astetta pidemmälle viedyltä. Tavanomaisen yli ajatellulta.

Toiseksi tulee mieleen sielua hellivän lämpöinen lauluääni. Ja sitten kolmanneksi ehkä se charmantti partatyylikkyys.

Ennakkotiedot viittaavat siihen, että odotettavissa on parin levyllisen verran omakohtaisuutta. Goodwinin luonnehdinnan mukaan Odludek is not trying to be wilfully eclectic; it’s just a reflection of how I schizophrenically devour music. Albarnin tuotosta puolestaan on kuvailtu tyyliin his most soul-searching and autobiographical yet, explores nature versus technology. Albarnin tuntien tuo voi olla mitä vain.

Näiden ensimmäisten lohkaisujen perusteella vaikuttaa lisäksi siltä, että myös artistien menneisyys saa levyillä soida. Goodwinin Oh Whiskey! -kappaleen lopussa seikkailee hieno dovesmainen rytmikkyys, eikä Damon Albarnin Everyday Robots -albumin nimikkoraidankaan maisema loppujen lopuksi mikään vieras ole: pianovetoinen laulanta vangitsi viimeksi Blurin vuoden 2012 Under the Westway -singellä, koliseva ja vähän haahuileva äänimaailma muistuttaa Think Tankin mystisyydestä.

Lainaukset NME.com

Space Monkeys – Escape From The 20th Century

Maailmassa tapahtuu toisinaan ihan super yllättäviä juttuja. Niin kuin vaikka sellaisia, että jo toimintansa lopettanut suosikkiyhtye julkaisee vuoden 2013 päätteeksi vuonna 1999 äänitetyn, mutta silloin julkaisematta jääneen kakkosalbuminsa.

Ja tämä tällainen yhtyehän on brittiläinen Space Monkeys.

space_monkeys

Minun ja Space Monkeysin tarina sai alkunsa vuonna 2011. Ensikohtaamisesta voi lukea vanhan blogin puolelta.

Niille, jotka eivät yhtyettä tunne, kerrottakoon, että Space Monkeysin tekemisen voi kiteyttää aika hyvin sanaan ”Manchester”. Sopivia kuvailuja manchesteriläisyhtyeen (!) musiikille lienevät myös ”post-Madchester”, ”rumpukoneella ryhditetty Oasis” tai ”acid house meets britpop”.

Yhtye julkaisi vuodet 1995 – 2000 kattaneen aktiiviuransa aikana yhden kokopitkän, vuonna 1997 ilmestyneen The Daddy of Them All -albumin. Kakkoslevyksi kaavailtu Escape From The 20th Century äänitettiin vuonna 1999, mutta sen julkaisu jäi bändin levy-yhtiönä toimineen Factory Recordsin romahduksen jalkoihin.

Viime vuoden lopulla yhtyeen pehmytääninen laulaja Richard McNevin-Duffi kuitenkin yllättäen ilmoitti Twitter-tilillään, että tämä ”lost Factory Records album from 1999” julkaistaan vuoden 2013 lopulla. Huikeaa – hihkaisin minä!

Ja mitä tuosta postuumisti julkaistusta kakkoslevystä sitten voisi sanoa? No ainakin sen, että se kuulostaa Space Monkeysin vuonna 1999 tehdyltä kakkoslevyltä – eli ihan kivalta! Useimpien mielestä tämä todennäköisesti tarkoittaa epätrendikästä, tällaisen epätrendikkyydessä elävän korvissa kuitenkin soi sellainen oman elämäni ajattomuus. Tai joskus hyväksi todettu. Onhan levy paikoin vähän junnaava, välillä vähän sekava, menoltaan rauhaton ja täynnä kaikenlaista sälää, mutta se toisaalta lienee yksi jutun ideoista.

Levy osoittaa siis selkeästi sen, ettei 14 vuotta tunnu missään sellaisen yhtyeen kohdalla, joka ei lähtökohtaisestikaan ollut mitenkään ajan hermoilla, vaan puuhasteli oman juttunsa parissa. Tuollaista arvostan!

Sen verran vähän arvostettu Escape From The 20th Century on, ettei sen palasia ole jaettu YouTubeen. Spotifysta ja iTunesista levy kuitenkin löytyy. Pari biisitärppiä: Who’s Afraid Of The Big Bad Wolf?, Space Invaders, Sound Of Music ja tämä lällyosastoa edustava Dark Star (huom. lopun Oasis-jouset).

I’m 31 and I wanna be adored

Täytin eilen vuosia. 31.

Tänään heräsin, join aamukahvia Stone Rosesin I wanna be adored -paidassa ja mietin, että mitäs nytte sitte. Tehdäkö tästä elämän suuri taitekohta vai jatkaako niin kuin ei mitään?

Ja ainoa kirkas ajatus, mistä sain kiinni, oli että I wanna be adored. Olen kolmekymmentäyksi ja I wanna be adored!

Sitten kävelin veljen kylppäriin (juuh, tämä aikuinen nainen asuu just nyt pikkuveljen sohvalla), otin tuosta rakkausvajeessa saadusta oivalluksesta kuvan ja hmmm. Kyllä se on se taitekohta.

Että nyt kuule hankit sen ihan oman kylppärin ja elämään enemmän ihmisiä, joista voit sitten vaikka räpsiä kuvia (tai jotka voivat räpsiä kuvia sinusta). Sitten lopetat sen katkeroitumisen, suremisen ja mököttämisen ja alat taas hymyillä. Ja olla muutenkin vähän enemmän adorable.

IMG_20140118_075857

Perjantaibiisi: Blur – There’s No Other Way

Olen kuunnellut tänään jostain syystä koko aamun Blurin Leisure-debyyttiä. En tiedä, miten levy nyt liittyy mihinkään minun elämässä (paitsi vähän ehkä siihen, että viime viikolla kampaajalla käydessäni harkitsin hetken tuollaisen baggy-tukan leikkauttamista), joten homman nimi lienee vain se, että tykkään taas todella paljon siitä, miltä levy kuulostaa synty- ja ilmestymiskontekstistaan täysin irrotettuna. Ja kivaltahan se, kuten aina.

Levyhän ei ollut vuonna 1991 ilmestyessään kummoinenkaan menestystarina tai mikään vielä itseään etsivän bändin sielukas hengentuote, vaan ehkä ennemminkin sellainen levy-yhtiön painostuksessa muovaantunut yritys hypätä silloin ajankohtaisen tanssi-indien bandwagoniin.

Brittipopin kannalta levyn pienoinen floppaaminen ja todella isojen singlebiisien puuttuminen on tietysti vain hyvä juttu. Jos kolmantena singlenä julkaistu Bang olisikin myynyt isosti, ei yhtye olisi välttämättä tullut kyseenalaistaneeksi tyylivalintaansa. Ja kuka tietää, ehkä tässä tapauksessa yhtye olisi päätynyt huuman laannuttua jonnekin tanssi-indiebändien hautausmaalle. Hui kauhistus.

Luojalle kiitos siis Leisuren huonosta menestyksestä (ja tietysti There’s No Other Way -klassikosta sekä Fool– ja Bad Day -hienouksista) sekä siitä, että Damon pakkasi Amerikan-kiertueelle mukaan juuri Kinksin levyn. Sillä mitä ihmettä minusta olisikaan tullut ilman Modern Life Is Rubbishia, joka tunnetusti on erittäin Kinks-esque?

Vaikka kyllähän minä toki aina näidenkin kitaroiden vaikutuksesta väristelen.

Believe me, it was fucking emotional

IMG_20130712_142703

Britpop was the most vital, fun, exuberant, bright and universally creative era you can ever imagine. It was fucking emotional.

Viime päivien perusteella on kyllä taas todettava, että myös hän täällä on ihan fucking emotional. Ei siis mikään ihme, että tullaan niin hyvin toimeen, brittipoppi ja minä.

Kuva räpsäisy Uncut- ja NME-lehtien Britpop-erikoisnumerosta vuodelta 2005, Steve Sutherlandin artikkelista.

Perjantaibiisi: Walk In Fire

Jos jotain haluaisin näin bloggarina saada aikaan, niin ehkä yhden sellaisen ihailevan, palolla kirjoitetun ja arvokkaan tekstin manchesteriläisestä Dovesista. Mutta koska näistä isoimmista rakkaustapauksista kirjoittaminen on niin hiton vaikeaa, ei tämä teksti nyt vielä ole sellainen.

Mutta koska on vuoden ensimmäinen perjantai, on minusta hyvä aika kirjoittaa hurmoksesta. Ja juuri siihen tämä Dovesin Walk In Fire liittyy. Kyseessä on nimittäin mielestäni hurmosbiiseistä hienoin.

En tiedä, kuuletteko te muut tässä sitä taikaa, joka tekee minun elämänilolleni ihmeitä. Saa minut innostumaan ja ajattelemaan jatkumista päättymisen sijaan. Tekemään juttuja, jotka yleensä tuntuvat liian noloilta, vaikeilta tai pelottavita. Lähettelemään hölmöjä, mutta vilpittömiä tekstiviestejä ja avaamaan vielä sen toisenkin pullon (vaikka viettäisin uutta vuotta yksin veljen sohvalla).

Kappale on oikeastaan aika salakavala. Alku on sellaista odotuksia herättelevää hissuttelua ja seesteistä rytmikkyyttä, sitten tulee pikkuhiljaa kasvamista ja neljän minuutin jälkeen löydätkin itsesi keskeltä elämäsi hurmosta.

Ja tämä on aina pakko tanssia. Ja ilmarummuttaa.

Soittolista: Vuosi 2013

Olen kuunnellut tänä vuonna enemmän uutta musiikkia kuin ehkä ikinä sitten 90-luvun. Välillä olen jopa miettinyt, että laiminlyönkö nyt jotenkin ysärityttöidentiteettiäni…

Kokosin vuonna 2013 ilmestyneistä jutuista Spotifyhin soittolistan, enkä malta olla jakamatta sitä täällä. Joukossa on kuitenkin paljon myös sellaista, joista jäi kirjoittamatta tänne blogiin.

Kyseessä ei sitten ole mikään vuoden parhaat kappaleet -kokoelma, vaan ennemminkin sellainen sekava setti uusia juttuja, jotka ovat ilahduttaneet vuoden aikana. Mutta ei anneta listan kuitenkaan hämätä – tärkeimpiä tapauksia tänäkin vuonna ovat olleet ne vanhat parhaat ystävät: Oasis, Blur, Manics, Elastica, Embrace, Stone Roses ja sen sellaiset.

Jos jotain haluaisin vuodesta 2013 muistaa niin sen, että although we’re tongue-tied and breathless we won’t let our worries dictate who we are.

Don’t forget who you are.

Mutta hitto. Katostaan nyt tuliko tästäkään vuodesta lopulta opittua mitään. Sen näkee sitten ensi vuonna.

Ja kuten soittolistat yleensä, myös tämä on liian pitkä ja silti puutteellinen sekä tietysti kummallisesti poukkoileva.

Mutta niin oli vuosi 2013 muutenkin.

Ja hei, kertokaa nyt tekin, mikä vuonna 2013 soi!

Vuonna 2014: Temples

Vuodesta 2014 on selkeästi tulossa meitsin vuosi. Tammikuun ensimmäinen starttaa sen verran monilta osin lähtöruudusta, ettei uuden ja jännän tuloa yksinkertaisesti voi estää. Vaikka välillä tekeekin mieli itkeä ja ahdistua siitä, ettei mulla ole mithään tai kethään, tiedän, että kaikki on taas jossain vaiheessa tosi hyvin.

Vuodesta 2014 on tulossa myös psykedelisvaikutteista rokkia soittavan Templesin vuosi. Uskoisin. Tämä lähes kaikkien modernien mod- ja brittipoptyttöjen kuluneen vuoden kuumin puheenaihe julkaisee vihdoin debyyttinsä helmikuun alussa. Mesmerise-single ilmestynee tammikuussa. Ja koska yhtyeessä ihastuttaa silminnähtävän kauneuden lisäksi myös korvin kuultava kauneus, odotan itsekin Sun Structures -albumin ilmestymistä ihan super paljon.

Yhtyeen laulaja-kitaristi James Bagshaw muuten vaikutti kiharoineen ennen Templesiä vähän samoilla aaltopituuksilla liikkuvassa The Moonsissa. Täällä tuttu ja kovasti tykätty yhtye sekin.

Ja parit vuoden 2013 suosikit. Ihanaa ja huikeaa albumia lupailevaa on!

God damn, this snow

Editors-laulaja Tom Smithin ja Razorlightistakin tutun Andy Burrowsin muodostaman Smith & Burrows -parivaljakon parisen vuotta vanha talvisesonkilevy on kuulostanut taas vaihteeksi raikkaalta. Epäilmiselvät covervalinnat, näkemykselliset uudet kappaleet ja turhista joulukliseistä riisuttu tunnelma kiehtovat erityisen paljon nyt, kun oma joulu on perinteisen sijaan enmmänkin sellainen asennekysymys. Tai henkinen tila.

Ja hyvää ystävääni lainaten: pakko digata joululaulusta, jossa säkeistö alkaa God damn, this government, will they ever tell me, where the money went…

Hyvää joulua kaikille.

The years go by so fast, let’s hope the next beats the last.