Parasta juuri nyt

Uusi viikko! Siitä innostuneena päätin jakaa muutaman minua juuri nyt inspiroivan jutun.

1. Manic Street  Preachers. Uusi albumi ilmestyi tänään, joten upea Show Me The Wonder -single soi menneen viikonlopun aikana tiuhaan muistutellen ihanasta tulevasta. Ja soi muuten vielä tänäänkin – kokonaista albumia kun en ole vielä postin mukana saanut. Harmillisesti tilaamani nimmariversio levystä jää verkkokaupan kömmähdyksen vuoksi saamatta, mutta hei, maailman mukavin yhtye lupasi mielipahasta rahat takaisin ja tilalle ilmaisen deluxe-version ja yllätyslahjan! Nyt vain sormet ristiin, että posti toisi huomenna levyn lisäksi myös parin Sean Mooren legendaarisia – ja hikisiä – soittohanskoja. Tai jotain muuta huikeaa.

Odotan suuria – sekä levyltä että lohdutuspalkinnolta.

2. Babyshamblesin basistin Drew McConnellin päivittämä kiertuepäiväkirja Huffington Postin brittiversiossa. Mukavia tunnelmatekstejä yhtyeen käynnissä olevalta Brittikiertueelta.

Evening all. Well we just played Oxford Academy. A very odd show… I came offstage not quite knowing how it went. Yep, one of those. Peter typed out an order of songs that looked great on paper, but soon as we got a few tunes in he continued to completely disregard it. Having only recently started adhering to a setlist, it felt uncomfortably natural to be morphing back into an unpredictable ramshackleshambles on stage.

McConnellin teksteihin suoraan tästä.

3. I feel better than that!

Miles Kanen sinkkutahti pyörryttää: Better Than That on kesäkuussa ilmestyneen Don’t Forget Who You Are -albumin neljäs single. Tämä on niin tätä – fanitytöltä rahat pois.

Mutta toisaalta, niin kauan kuin kuvio sisältää uuden videon, on jokainen singlejulkaisu mielestäni perusteltua.

Levyn ilmestyttyä pidin Feel Better Than That -kappaletta vähän höpsönä ja vaatimattomana, mutta niinpä sitä vain alkaa kuulla ihania uusia yksityiskohtia heti kun korvan lisäksi myös silmä pääsee lepäämään. Joku vois nyt kyllä painaa niiden Je t’aime Miles Kane -fanipaitojen rinnalle L-O-V-E, I’m talking about love -paitoja. Ja hei, nuo taputukset! Tässä jos jossain on hyväntuulista energiaa.

4. Destination Pop Photos – saksalaisen Gilbert Blecken valokuvat

Suosittelen kurkkaamaan!

100 kappaletta rehellisiä ja pienieleisiä kasvokuvia poppareista ja rokkareista. Ei mitään turhan siloteltua. Vuosina 1989 – 2009 otettujen kuvien seasta löytyy ihan kaikkia tyyppejä Blurista, Genestä ja The Bluetonesista Saint Etienneen ja Kurt Cobainiin. Huikea setti.

Arctic Monkeys ja AM – mitä on jäänyt käteen?

Lauri, tämä seuraava tunnustus on omistettu sulle:

Rakastan Arctic Monkeysin AM-albumin No.1 Party Anthem -kappaletta!

Hirvittävän paljoa muuta yhtyeen pian viikon vanhasta ”mestarieteoksesta” ei ole minun käsiini tältä erää jäänyt. Suurin syy tähän on varmaankin yksinkertaisesti se, ettei levy suurissa määrin yksinkertaisesti ole minun musiikilliseen makuuni. Arctic Monkeys ei tällä hetkellä näytä tai kuulosta enää niin paljoa minun yhtyeeltä kuin se joskus ennen teki. Jokin yhteisen kokemuksen jakamiseen tarvittava ajatusyhteys on minun ja yhtyeen väliltä selkeästi katkennut. AM herättää assosiaatioita, jotka eivät kosketa. Maalaa taustalauluillaan ja kitaroillaan maisemaa, jonne en kuulu, tai jota en osaa kuvitella. Se on väärällä tavalla rock ja salaperäinen. Jotenkin yrittää liikaa.

Kyllä, olen juuri se tyyppi, joka ennen levyn ilmestymistä oli huolissaan yhtyeen ”amerikkalaistumista”.

Sanokaa marisijaksi, mutta kaipaan Arctic Monkeysia ennen sen L.A.-visioita. Ennen sen tämänhetkistä imagoa. Muistelen tennareita, otsalle valuvia hiuksia, verkkareita, pikeitä, poppia, sheffieldiä, klassista bändisoittoa. Tai vaikka turvallista suckitandseetä. En siksi, etten kestäisi lempiyhtyeideni muuttumista ja kasvamista, vaan siksi, että yhtye oli silloin minun korviini paremman kuuloinen. Paremman näköinen. Kiinnostavampi. Minunlaisempi. Niin oli hyvä. Itse asiassa juuri tästä syystä levyn ainoa minut totaalisesti hullannut hetki on juuri No.1 Party Anthem: kappale kuulostaa sen Alexin (ja Arctic Monkeysin) -kirjoittamalta, jonka minä haluaisin tuntea. Kappalehan on kuin suoraan Submarine-elokuvan soundtrackiltä unohtunut pophelmi!

Okei. On levyllä toki muutama muukin viehättävä hetki. Toisen puoliskon aloittava Mad Sounds muodostaa upean parivaljakon yhdessä A-puolen päättävän No.1 Party Anthem -kauneuden kanssa. Fireside on juuri sillä minua viehättävällä tavalla kiehtova ja salaperäinen, ja pidän levyn draamankaaresta: Do I wanna know are you mine? I wanna be yours. Levyn päätösraita, niin, se on kiva (lyriikoiden ajoittaisesta hölmöydestä huolimatta). Myös Knee Socks kiehtoo – ainakin siihen asti, kunnes kuulen ne taustalaulut. Pidänkin levyn fiiliksestä aina niinä hetkinä, kun touhu ei vaikuta siltä, että tarkoituksena on jonkin ”uuden jännittävän soundin” luominen.

Ymmärrän kyllä sen, että levyä pidetään nerokkaana ja Turneria normimuusikon sijaan artistina – levyssä selkeästi on näkemystä. Ja ymmärrän, ettei tässä enää mitään parikymppisiä olla. Ettei kukaan ole. Myös rokkarit vanhenevat. Mutta.

Uskallan myös väittää, että levyltä löytyy ainakin pari ihan oikeasti melko keskinkertaista rokkikappaletta (esim. One For The Road, I Want It All, Snap Out Of This).

Voihan olla, että joskus vielä tajuan loputkin levystä.

Cool Britannia eli kuusi brittiläisyyden kiteyttävää laulua

Elbow-yhtyeen laulaja, manchesteriläinen Guy Garvey laati BBC American verkkosivuille listan kappaleista, jotka hänen mielestään edustavat erityisen hyvin Britanniaan. Rosvojen Jyri vinkkasi minulle listasta arvaillen, että ehkä innostuisin laatimaan oman versioni. No hei!

Tässä siis minun versioni kera perusteluiden. Ei mikään ”ultimate mixtape”, vaan joukko suosikkikappaleita, jotka kertovat jotain mielestäni kiinnostavaa saarivaltiosta ja erityisesti sen musiikista. Garveyn samanmoinen löytyy täältä.

The Bluetones – Slight Return (1996)

Pop

Jos jotain, niin pop Britannia ainakin on.

Kirjoitan paljon siitä, miten rakastan popmusiikkia, popkulttuuria ja brittipoppia. Mainitsen viehtyväni popestetiikasta ja asioista, jotka ovat mielestäni jollain viehättävällä retrohenkisellä tavalla pop. Tekstini toisin sanoen vilisee epämääräistä pop-terminologiaa.

Lähelle minun pop-totuuttani päästään The Bluetonesilla demonstroiden. Yhtye kun taitaa sellaisen popin, jolla itse tuon termin sisällön mieluiten täytän. Kitarat kainaloissa, rummut tyynessä rytmissä. Lauluissa A- ja B-osat, melodiat, kertosäkeet, you and me:t ja stemmat kohdillaan. On parkat, duffelit, pikkutakit, kauluspaidat ja farkut, tennarit, maiharit, höpsöt tanssimuuvit ja moppitukat. 60-lukua, 90-lukua, vähän ladia, vähän modia ja paljon brittiä. Ja poppia. Ja sitä iänikuista brittipoppia.

The Coral – Don’t think You’re The First (2003)

Nostalgia

Britannia ja nostalgia kuuluvat ehdottomasti yhteen. Tai, no, ei oikeastaan edes mikään menneisyyteen ikävöinti ja haikailu, vaan sinne unohtuminen. Uskon, että jokainen maassa vieraileva kaipaa jossain vaiheessä matkaansa vähän enemmän modernia maailmaa.

Menneellä tunnelmointi onkin paljon viehättävämpää silloin, kun se tapahtuu kylpyhuonesuunnittelun ja byrokratian sijaan musiikissa. Nostalgiayhtyeiden aateliin lukeutuvan liverpoolilaisen The Coralin sanoin don’t think you’re the first ja just find a feeling, pass it on… Kunnon liverpoolilaisten tavoin yhtye muistelee menneitä päätyen kuulostamaan useimmiten siltä kuin seilaisi Mersey Ferryllä yhdessä Gerry & The Pacemakersin kanssa. Ja The La’sin. Ja Castin. Ja The Captive Heartsin.

Blur – For Tomorrow (1993)

London swings again!

Mitä tapahtuu, kun brittiläisten vahva kansallinen itsetunto ja kaikki kliseiset Britti- ja Lontoo-symbolit siirretään musiikkiin? Syntyy alakulttuuri. Factory Records -levy-yhtiön  perustaja Tony  Wilsonin mukaan nimenomaan alakulttuurit ovat olleet Britannian merkittävin myyntivaltti.

Se, kuinka Damon Albarn käytännössä loi nokkelilla modern life is rubbish -visioillaan raamit kokonaiselle brittipop-aikakaudelle, kertoo mielestäni nimenomaan tästä: brittiläisten orientoitumisesta alakulttuuri-ilmiöhin. Enkä tarkoita tällä ainoastaan yhtyeiden lokerointia ja määrittelyä, vaan sellaista kokonaisvaltaisempaa heittäytymistä. Että on se oma juttu. Ne tietyt kengät, tietynlaiset takit, tukka just oikein, kaulukset tärkissä ja housut prässissä – aina kunkin sukupolven äänitorven esimerkin mukaan. Yksinkertaistetusti.

Ja aina siinä tapauksessa, kun ilmiö ei enää synnytäkään mitään uutta, voi puhua revivalista

The Stone Roses – I Am The Resurrection (1989)

Sukupolvikokemukset ja hurmos

Spike Island toukokuussa 1990 ja Knebworth elokuussa 1996. Mitään muuta en elämässä harmittele, kuin sitä, etten ole saanut olla mukana noissa The Stone Rosesin ja Oasiksen johtamissa kansanjuhlissa. Tuskin olen ainoa, joka vaihtaisi  minkä tahansa oman ysärimuistonsa ja muistan, kun Estonia upposi -sukupolvikokemuksensa tällaiseen hurmokseen.

The Stone Rosesin Spike Island -keikka ei ehkä ollut mikään musiikillinen menestys, mutta sen merkitystä baggy-sukupolvelle tuskin voi liiaksi korostaa. Sisäänpäinkääntyneen, herkän, kantaaottavan ja jopa vähän ahdistuneen indievuosikymmenen jälkeen The Stone Roses toi estraadille bileet, joista ei puuttunut kokoa, itsevarmuutta, hedonismia ja nautintoaineita.

The Stone Rosesin merkitys sekä vaikutukset nuorisoon on nähtävissä melkolailla suoraan Oasiksessa ja Liam Gallagherissa, tuossa ei vain oman elämänsä, vaan myös aika monen muun elämän isoimmassa rokkitähdessä. Siinä missä Spike Islandille kookoontui 27 000 pössyttelijää, keräsi Knebworth Oasiksen johdolla yhteen 320 000 kuulijaa, 160 000 kumpanakin keikkapäivänä. Jos kaikki halukkaat olisivat saaneet lipun, olisi paikalla ollut 2,6 miljoonaa ihmistä. Niinpä. Puoli Suomea. Sukupolvikokemus, todellakin

Spike Islandin itseoikeutettu päätöskappale:

The Courteeners – Opener (2010)

Kotiseuturomantiikka

Oletko koskaan lukenut juttua brittiläisestä yhtyeestä ilman mainintaa kotikaupungista? Niinpä. Tai ollut jonkun brittiyhtyeen ”kotiinpaluukeikalla”? Niinpä, huh huh.

Britanniassa taustalla on merkitys, ja se tuodaan esiin. Vaikka vahvistimeen kiinnitetyllä Walesin lipulla.

Toisinaan yhtyeen kotiseutu ei näy – se kuuluu. Kotikaupunkia romantisoivissa lyriikoissa ja taustat paljastavana aksenttina. Manchesteriläisen The Courteenersin lyriikoissa kaipaillaan maailmalta ”kaduille, joilla kasvettiin”, suudellaan Victoria Parkissa, käydään Night & Day -baarissa ja missataan a dirty double decker Stagecoach. Ja kaikki tämä tehdään aksentilla, joka paljastaa Manchesteriä tuntemattomallekin, että pohojosessa olhaan.

Kasabian – Club Foot (2004)

Ladismi

Uho, testosteroni, itsevarmuus. Joukko kukkoilevia lädejä kävelemässä kädet ylhäällä, käsissä tuopilliset stellaa. Kasabian jos mikä siirtää tämän saman nuorten miesten intensiteetin, agressiivisuuden ja positiivisen uhon musiikkiin. Tällaista Kasabianin jopa brutaalia energiaa on ainakin minun vaikea kuvitella vaikkapa ranskalaisten herkkään ja hienovaraiseen popmusiikkiin.

Perjantaibiisi: Richard Ashcroft – C’mon people (We’re making it now)

On olemassa muutamia lauluja, joiden äärelle palaan säännöllisesti. Toisin sanoen aina niiden ajanjaksojen jälkeen, jolloin olo ei ole ollut ihan niin elossa, kuin mitä olisin toivonut. Richard Ashcroftin C’mon people (we’re making it now) vuodelta 2000 on yksi näistä lauluista. Tukalan olon ja pettymysten jälkeen koittavien uusien oivallusten ja mahdottomiksi luultujen mahdollisuuksien hymni.

That I am alive
I am alive
I wanna grow

There are so many things I can do
Just like falling in love with you
Take my hand now, understand me
You can come here too

Joka vaatii tulla kuulluksi juuri tänään. Syyskuun ensimmäisenä perjantaina, kun mielessä on yllätyksettömän arjen ja tunkkaisen kesän jälkeen vihdoin uusia raikkaita ajatuksia. Ja ilmassa suuria lupaileva ja rajoituksista lannistumaton uuden ajan tuntu.

But today I worked it out
I got something I can shout about
Someone who believes in all the things I’m thinking

 

Levy: Babyshambles – Sequel To The Prequel

Tämän kiehtovan ja vähän oudonkin, vanhojen bändien uusien levyjen (Travis, Manic Street Preachers, Franz Ferdinand, Arctic Monkeys) täyttämän syksyn yksi kiinnostavimmista tapauksista on ehdottomasti brittiläisen Babyshamblesin paluu. Yhtye julkaisi maanantaina uuden Sequel To The Prequel-albuminsa.

Kyseessä on yhtyeen kolmas kokopitkä – ja ensimmäinen sitten vuoden 2007 Shotters Nation -albumin. Levy yllättää olemalla musiikillisesti monipuolisempi mihin olin levyn ensimmäisen singlen, suoraviivaisen Nothing Comes To Nothing -kappaleen perusteella osannut varautua. Tutun kitararockin lomassa Sequel To The Prequel tyylileikittelee jazzilla ja skalla, on toisinaan The Libertines-tavalla punk, kunnes pistäytyy jammailemassa laulaja Pete Dohertyn nykyisessä kotikaupungissa Pariisissa.

Erityisesti pidän siitä, että levy tuntuu aiempaan Babyshambles-tuotantoon verrattuna seesteisemmältä. Yhtyeelle ominaisen rauhattomuuden rinnalle on tullut viehättävää herkkyyttä ja levollisuutta. Vaikka tietty rouheus, mutkattomuus sekä Dohertyn suurpiirteinen tapa lauleskella, ovatkin yhä edelleen tallella, on lopputulos edellisiin levyihin verrattuna vähemmän poukkoileva ja kaoottinen.

Levystä jääkin jotenkin viimeistelty ja harkittu vaikutelma: harmonisuuden lisäksi myös musiikillinen moniuloitteisuus kielii loppuun viedyistä visioista ja jäsennellyistä ajatuksista. Mielikuvaa täydentää kuvataiteilija ja Cool Britannia -ikoni Damien Hirstin käsissä syntynyt kansitaide – vau!

Kuten varmaan tekstistä on jo voinut aistia, itse pidän levystä. Onhan sillä turhatkin hetkensä, mutta kokonaisuus on varsin onnistunut.

Ja vaikka levyllä ei vaikkapa Deliveryn kaltaisia moderneja brittirockin klassikoita olekaan, löytyy siltä useampi hyvä yksittäinen kappale. Nothing Comes To Nothing lieneekin jo yhtyeen uusin hitti.  Itse olen tällä hetkellä mieltynyt mm. Maybelline- ja Seven Shades –kappaleisiin, jotka ovat molemmat melko klassisia Babyshambles-biisejä. Suurin suosikkini on kuitenkin tämä Farmers Daughter, jonka runollisuus ja isoihin mittoihin kasvava – ja yhtyeelle todella epätyypillinen – kertosäe säväyttivät heti.

Hieno kappale, joka vain vahvistaa käsityksiäni runopoika-Dohertyn lahjakkuudesta.

Huomaan tämän levyn myötä mieltäväni  Babyshamblesin yhä enemmän Dohertyn lisäksi myös yhtyeen muiden jäsenten – tällä hetkellä Drew McConnellin ja Mik Whitnallin – projektiksi. Toisin kuin aiemmat Babyshambles-albumit, Sequel To The Prequel ei sisällä ainoatakaan Dohertyn yksin kirjoittamaa kappaletta. Levyn tasapainoisuus, vivahteikkuus ja herkkyys ovat varmastikin paljon myös yhtyeen edellisen albumin sekä mm. Bluria ja The Smithsiä tuottaneen Stephen Streetin pelisilmän ansiota.

Sequel To The Prequel -albumin kansi: Damien Hirst

Lyyristä poptaidetta

charlatans_poster_north

charlatans_poster_red_laughed

The Charlatansin lyriikoista tehdyt julisteet ovat epäilemättä kauneinta, mitä olen vähään aikaan nähnyt. Poptaidetta – todellakin! Kunnia printeistä kuuluu Ian Caulkettille.

Tällä hetkellä saatavilla olevista julisteista kehyksiin ja tämän fanitytön seinälle päätyisi ehdottomasti debyyttilevyn  White Shirt -kappaletta lainaileva punainen She laughed and then she died -kuva.

Mutta kaikista mieluiten teettäisin vielä yhden printin, omalla The Charlatans -suosikkirivillä varustettuna, tietenkin.

Live for the day
I see your heart is empty
I’ve got plenty

Ai että, rakastan tätä biisiä. Ja tuo video! Klassista. Mitä sinun The Charlatans -printistä löytyisi?

Ian Caulkettin julistekuvat täältä. Julisteita myynnissä täällä.

Hyppää kyytiin: blogin elokuu soittolistana

elokuunlista2

Oletko huomannut blogin sivupalkista löytyvän soittolistan?

Olen kirjoitellut musiikkiblogia vuodesta 2009. Jos i’mhappytobeheretonight tai Rosvoja edeltänyt She’s not anyone eivät ole tuttuja, voit saada visioistani, musiikkimieltymyksistäni ja ajatuksenjuoksustani otteen vaikka tämän uusimman soittolistan avustuksella. Listalle on siis koottu yhteen blogissa elokuun aikana tunnelmoidut – ja Spotifysta löytyvät – kappaleet, joita on kaiken kaikkiaan 16. Kappaleisiin liittyvät mietteet voit käydä halutessasi kurkkimassa vanhan blogin puolella.

She’s not anyone – elokuu soittolistalla:

Babyshambles – Nothing Comes To Nothing

Babyshambles – Loyalty Song

The Bluetones – Bluetonic

Miles Kane – Fire In My Heart

Ian Brown – Keep What Ya Got

Manic Street Preachers – No Surface All Feeling

Morrissey – Speedway

The Fratellis – Chelsea Digger

Miles Kane – Taking Over

Travis – On My Wall

Travis – Moving

Travis – Another Guy

Travis – Sing

Oasis – Songbird

The Sonik Seeds – English Rose

The Sonik Seeds – Another One

Heinäkuun lista täällä

Artikkelikuva: Mohammad Metri / Unsplash

Jotain uutta: The Sonik Seeds

Sheffieldiläinen The Sonik Seeds on ollut kasassa vasta vuoden verran, mutta on jo onnistunut synnyttämään pienimuotoisen hypen. Yhtyeen nimi onkin tupsahdellut toistuvasti esiin siellä täällä jo jostain viime keväästä lähtien. Tuon pienimuotoisen hypen lakipisteen virkaa hoitaa tällä hetkellä brittiläisen Rimmel London -meikkifirman uusi mainos, jonka musiikkina yhtyeen tuore English Rose -single toimii. Ja hyvinhän kappale tähän viehkon Georgia May Jaggerin tähdittämään ja swingin London -hengessä toteutettuun kampanjaan istuu.

Niin, musiikkityylillisesti The Sonik Seeds lienee garagea, jota on paikoin somistettu perinteisin britti-R&B -vaikuttein ja mod-esteettisin vivahtein, mutta myös modernein indieottein. Nuorta ja viatonta Arctic Monkeysia kaipailevana ja Little Man Tatea ikävöivänä onnistun tietystikin kuulemaan yhtyeen tekemisessä myös hitusen sheffieldiä.

Ihan turhaa yhtyeen ympärillä ei vouhkata: onhan tämä nyt aika mainiota, eikö?! Ja muuten, myös Miles Kane on fani.

Yhtyeen English Rose -single on julkaistu iTunesissa ja löytyy myös Spotifysta.

The Soniks Seedsin Sundcloud täällä.

Perjantaibiisi: Oasis – Songbird

Yleensä olen jakanut perjantain tunnussävelminä mukavia menobiisejä, mutta tänään tuntuu siltä, ettei viikonlopun tunnariksi sovi kuin yksi laulu.

Sen lisäksi, että Oasiksen Songbird on kaikessa yksinkertaisuudessaankin todella herttainen ja ihastuttavan vilpitön kappale, on se erityinen tietystikin myös siitä syystä, että se on alusta loppuun Liamin kirjoittama – ja ensimmäinen Oasis-single, joka ei ole Noelin käsialaa.

Jos jotain olen Liamissa aina ihaillut, niin sellaista uskomatonta itseluottamusta ja horjumatonta uskoa omaan tekemiseen. Että vaikka lopputuloksena ei oliskaan mitään noelgallagheria, vaan juuri ja juuri kaksiminuuttiseksi pystyvä ja äkkiseltään vaatimattomalta vaikuttava rakkauskipale about me bird, ollaan ylpeitä siitä. D’you know what I mean, man?

She’s not anyone -blogi on nyt sitten vähän niin kuin meitsin Songbird: pikkuruinen, mutta vilpittömyydellä tehty ja ylpeydellä kannettu rakkaudentunnustus jollekin minua suuresti inspiroivalle. Britille, popille ja brittipopille.

Vanhaa She’s not anyone -blogia ja vielä vanhempaa i’mhappytobeheretonight -blogia seuranneet: tunnette kuvion. Muut: hop on and stay young! London swings again!

She’s not anyone

Kiitti, Liam.