Girl, don’t beat yourself up your best is good enough.

Tämä minun joulukuu meni nyt kaikenmoisten elämänmuutosten vuoksi vähän plörinäksi. Piti kirjoittaa vaikka hiton mistä. Paul McCartneysta, Embracen paluusta ja tietysti Jake Buggin uudesta levystä. Muun muassa.

Mutta mitenkäs kirjoitat uudesta, jos ainoa mikä tällä hetkellä puhuttelee, on vanha suosikki? Eikä siitäkään oikeastaan mitään sanottavaa ole, kun kaikki nyt olennaiselta tuntuva on jo sanottu. Siinä vanhassa suosikissa.

Niin. Jos olisin yhtään tatskatyttö, olisi nyt tässä elämän suuressa taitekohdassa just oikea hetki tatuoida jotain. Kiitos 2011 – 2013? Tai ehkä kuitenkin muistilappunen itselle:

And don’t be cruel, ’cause things do happen
And you know it’s not your fault
Don’t cover your wounds with the salt

Vuoden kaunein kappale

Steve Mason on musiikillinen nero.

Ja miehen A Lot Of Love -kappale ehdottomasti tämän vuoden kaunein.

Is there love left for me? I just don’t know
Is there a lot of love for me, how did I let it go?

Julistin skotlantilaisesta kulttiklassikosta The Beta Bandistakin tutun Masonin isosti idolikseni Boys Outside -soolodebyytin jälkeen. Taisinpa puhua myös tyyli-idoliudesta, tennari- ja tuulitakkikokoelmaa kadehtien.

Ja nyt julistan Masonin vuoden alussa ilmestyneen Monkey Minds In The Devil’s Time –kakkoslevyn yhdeksi vuoden 2013 parhaista. Kiehtova ja monitasoinen musiikillinen matka ja ajatuksella tehty kokonaisuus. Albumi isolla A:lla, todellakin! Huh.

Steve Masonista jos jostain voi puhua artistina, taiteilijana. Tekeminen huokuu vilpittömyyttä, näkemystä ja sanomaa – usein poliittista. Lisäksi Masonin ääni on musiikkimaailman kaunein ja rytmitaju pettämättömin.

Vielä huikean debyytin jälkeen pidin Masonia ensisijaisesti soundi-, en biisiartistina. Mutta hittolainen, tämän kakkoslevyn jälkeen ei voi olla puhumatta taitavasta lauluntekijästä. Kunpa vain kaikki ihmiset tajuaisivat, miten paljon huikeita juttuja tapahtuu soittolistojen ja palkintopystien ulottumattomissa.

Erityishuomiota haluaisin tarjota myös kappaleille Come to Me, Oh My Lord, Seen It All Before ja Fight Them Back.

Sanoinko jo, että Steve Mason on nero?

Artikkelikuva: Unsplash

Perjantaibiisi: Jagwar Ma – Man I Need

Vuosi 2013 on ollu australialaisen Jagwar Man vuosi. Kesäkuussa ilmestynyt debyyttialbumi Howlin’ sekä kesän festarikeikat Euroopassa ja Isossa-Britanniassa synnyttivät ison kuhinan ja paljon hehkutusta, mm. Fred Perry Subculture -sivulla, Noel Gallagherin puheissa ja Jussin blogissakin.

Itse tartuin albumiin aluksi vähän kainostellen ja epäillen, lähinnä vain tästä Man I Need -kappaleesta innostuen. Tämä tietysti harmittaa nyt, kun vihdoin voidaan puhua suurista tunteista. Mutta hitto, onneksi sentään nyt!

Brittipopparina olen poiminut yhtyeen tanssimusiikki-acid house-indie-pop-hybridistä omakseni ne kaikista melodisimmat plus ne eniten madchesteriläisesti tai primalscreammäisesti tanssittavat kappaleet, niin kuin vaikka huikeat Come Save Me – ja The Throw -biisit. Mutta suosittelen kyllä ihan koko levyä – ehdottomasti yksi vuoden kiinnostavimmista.

Ja jos nyt äkkiä pitäsi kiteyttää Howlin’ yhteen sanaan, voisi se olla vaikka perjantai. Tai tänään jopa pikkujoulut.

Hyvää viikonloppua!

Poor James

Legendaariset bändihaastattelut, siinäpä vasta viihdemuoto!

Tänään olen ihastellut sitä, millaista jälkeä syntyi vuonna 1996 tökerön ja hyökkäävän haastattelijan ja silminnähden olonsa epämukavaksi, epäkiinnostuneeksi ja ärtyneeksi tuntevan James Dean Bradfieldin kohdatessa.

Viimeistään kohdassa 04.10 on selvää, että haastatteluun pakotetun muusikon katselu sattuu lähes yhtä paljon kuin tv-mainokseen ”esiintymään” pakotetun urheilijan.

Onneksi Jamesin ei sentään tarvitse mainostaa huippuhyvää maitoa.

The Class of ’92

Mitä Manchesteriin ja jalkapalloon tulee, niin en kyllä tunnusta punaista.

Mutta tämä juuri ilmestynyt The Class of ’92 -dokkari on silti nähtävä. Sen verran paljon viehätyn hienosti tehdyistä ajankuvista, noissa ajankuvissa esitetyistä ilmiöistä sekä tarinoista näiden ilmiöiden takana. Sukupolvikokemuksista.

Ja tietysti maailmasta, jossa musiikki ja jalkapallo kohtaavat. Etenkin jos siihen maailmaan kuuluu 90-luku ja Manchester. Ja hei, Manin hymy! Virne.

Perjantaibiisi: Catatonia – Road Rage

Tykkään niin näistä viikoista, kun torstaina tuntuu perjantailta ja perjantaina lauantailta. Mutta lauantaina ei kuitenkaan vielä sunnuntailta!

Minulla on nyt selvästi meneillään jonkinlaiset Wales-viikot. Viikon ensimmäiset päivät olivat vahvasti Manic Street Preachers -teemaiset, pari viimeistä päivää olen omistanut Super Furry Animalsille ja Catatonialle. Olen ehkä myös katselluta muutaman kuvasen näyttelijä Rhys Ifansista (en ymmärrä sitä Ryan Gosling -juttua, mutta onneksi on Rhys).

Ja kylläpä vain muuten onkin kuulostanut Catatonia vuonna 1998 ilmestynyt kakkoslevy International Velvet jälleen ihan törkeän hyvältä. Hyvät kappaleet, toisinaan iso ja kunnianhimoinen soundi (ei kuitenkaan millään Be Here Now -tavalla…), Cerys Matthewsin ääni sekä 90-luvun tyttöbändeiltä lainatut taustalaulut ja vähän rumpujututkin – jes!

Levy on myös loisto esimerkki siitä, kuinka 90-luvulla todella hallittiin kertosäkeet sekä sellaisten herkkien mutta mahtipontisten slovareiden tehtailu. Tänään sitten illan viimeiseksi hitaaksi vaikka Strange Glue.

Mulder and Scully (videolla Rhys) on soitto- ja settilistojeni vakkari, mutta tänään huikeimmalta on kuulostanut tämä yhtyeen toinen hitti. Niin, tuo kertsi!

Sunnuntaina: Anthem for a Lost Cause

Tätä Manic Street Preachersin uutta ja koskettavaa Anthem for a Lost Cause -videota katsellessa tuntuu vähän surulliselta ja ihmeelliseltäkin se, kuinka yhtyeen viimeisin albumi on ohitettu monissa yhteyksissä tylsänä ja vaisuna aikuisrokkilevynä.

Eikö ketään enää kiinnosta miksi lauluja tehdään?

Mistä ne ovat saaneet alkunsa, mitä niiden kirjoittamisen aikana on ajateltu? Mitä niillä halutaan sanoa?

Anthem for a Lost Cause kuulostaa entistä kauniimmalta tässä Etelä-Walesin kaivosalueella Rhonddassa kuvatun tarinan kontekstissa. Suurilta osin tästä on mielestäni koko Rewind The Film -albumilla kyse: alkuperästä, juurista, Walesistä, vähän politiikasta ja sen vaikutuksista. Ihmisiin.

Pillifarkut, my ass

embrace_farkut

En tule oikein toimeen pillifarkkujen kanssa.

Vielä kymmenisen vuotta sitten tämä ei ollut lainkaan ongelmallista, ja sainkin viettää varsin miellyttävän ja liehulahkeisen popparinuoruuden ja vielä opiskelijaelämän alkutaipaleenkin. Mutta sitten tapahtui jotain. Tuli vuosi 2005, eikä mistään saanut enää muita kuin pillifarkkuja.

Niinpä on vähintäänkin ikuistamisen paikka, kun käsiin tarttuu pari farmareita ajalta, jolloin farkut vielä olivat farkkuja eikä legginsejä. Nämä Levi’s-yksilöt elikkäs ysäribootcutit löysin viime viikolla. Toisen roska, brittipopparin aarre (kuin myös kaikki ne muiden hylkäämät viisnollaykköset)…

Höpsöt, sanoo muotitietoinen, britpop never dies, sanon minä!

Puolustukseksi on kyllä todettava, ettei väri todellisuudessa ole ihan noin ysäri.

No niin tai näin, nyt mulla kuitenkin on taas hetken jälkeen Manchester-farkut (ens kerralla jalkaan Gazellet)! Tottelevat myös nimeä Embrace-farkut.

Tai miten olis Gomez-farkut?

 

Keikalle: Velvert

Sunnuntaita!

Tänään on hyvä aika kirjoittaa vähän Velvertistä. Yhtye nimittäin julkaisee ensimmäisen kokopitkänsä ensi perjantaina 29.11 ja soittaa sen kunniaksi levyjulkkarikeikan Kallion Libertessä keskiviikkona 27.11.

Itse tutustuin yhtyeen tekemisiin jo jonkin aikaa sitten, kun löysin tieni yhtyeen laulaja-kitaristin blogiin. Minun ja Jussin musiikkimieltymykset menevät suurilta osin yks yhteen, joten tokihan brittipopin täyttämä blogi teki vaikutuksen. Erityisen huikealta on tuntunut löytää toinen varsin vannoutunut ja pitkäikäinen Come Inside -fani… Yhtyeen mukaan nimetystä blogista löytyykin satunnaisten Velvert-kuulumisten lisäksi kiehtovia ja näppäriä musiikkifiilistelyjä.

Ja tokihan sama blogista tuttu brittipopestetiikka soi myös Velvertin musiikissa. Näiden parin biisin perusteella tämä kolmea ep:tä seuraava ja ilmeisesti melko pitkän kypsyttelyn tuloksena syntynyt debyyttikokopitkä soi sellaisella visioiden, ideoiden, vaikutteiden ja toteutuksen taajuudella, jolla on hyvä viihtyä.

Tässä siis pari palaa Velvertiä, lisää yhtyettä sitten ensi keskiviikkona Libertessä. Levyjulkkarikeikan väliaikamusiikista vastaa muuten meitsi elikkäs Dj Hey Lyla! Tervetuloa!

Velvert, Mikko Siikavesi, DJ Hey Lyla!
Liberte, Kolmas Linja 34
Klo 22

Tapahtuma Facebookissa
Velvert Soudcloudissa
Velvert-blogi

The Rifles ja uusi Minute Mile -video

The Rifles on kiistatta itselleni yksi merkittävimmistä (ja tyylikkäimmistä) uusista, 2000-luvulla uransa luoneista brittiläisistä rokkibändeistä. Ei yhtye toki mikään The Libertinesin tai alkuaikojen Arctic Monkeysin kaltainen sukupolvikokemus tai minuuden määrittäjä ole, mutta todella, todella tärkeä kuitenkin.

Iso osa The Riflesin parhaudesta perustuu varmastikin sen luotettavuuteen. Yhtye ei ole sortunut turhiin kikkailuihin ja venkoiluihin, vaan on julkaissut kolme tasaisen hyvää ja itsensä kuuloista kitararokkialbumia (no okei, viimeisin Freedom Run on vähän parempi kuin muut).

Tämä uusi Minute Mile -kappale on nyt sitten ensimmäinen koskeutus yhtyeen tammikuussa julkaistavaan None the Wiser -albumiin. Miltä kuulostaa?

Tasaisen hyvää ja The Riflesin kuuloista kitararokkiabumia lupailevalta, sanon minä!

 

”Who’s Liam Gallagher?” ”Me.”

Pari kirjaa, jotka inspiroivat tällä hetkellä: Paul Mathurin Take Me There: Oasis – The Story vuodelta 1996 ja Saku Tuomisen uudehko Hyvä elämä – Lyhyt oppimäärä.

Ja pari syytä siihen, miksi luen niitä muistikirjan kanssa (ja miksi olen viimeaikaisesta itseluottamuksen kasvusta velkaa Liam Gallagherille ja Saku Tuomiselle):

”Every single Oasis song is a classic”, says Liam [Gallagher].  ”Even when we were going to gigs supporting a load of twats I knew we were better than them. It’s the fucking songs and the singer, mate. We just pissed on them. Always will.”

So has it always been about self-confidence?

”No, it’s always been about being fucking better than anyone else.” (Take Me There: Oasis – The Story, s. 58)

Tai kuten Tuominen unelmoinnin tarpeellisuudesta ja mahdollisuuksien maailmasta muistuttavassa pamfletissaan toteaa:

Unelmoinnin puolesta puhuminen on kuitenkin haasteellista. Aina kun yksi yrittää, toinen korottaa äänensä ja sanoo, että on edesvastuutonta antaa ihmisen luoda vääriä odotuksia ja kasvattaa katteetonta itseluottamusta.

Millä oikeudella tämä toinen tekee sen?

Kuka loppujen lopuksi tietää, mitkä ovat vääriä odotuksia, ja mitä ihmettä on katteeton itseluottamus? (Hyvä elämä – Lyhyt oppimäärä, s. 13)

Oikeastaan tuossa on myös pari syytä siihen, miksi idolikirjat usein ovat yhtä kuin elämäntaitokirjat. Molemmathan selkeästi tarjoavat malleja ja uskallusta olla itsevarmempi, rohkeampi, luottavaisempi tai jotain muuta elämänlaatua ehkä parantavaa.

Myös Tuominen ja Mathur ovat teoksissaan loppujen samalla asialla: he vetävät lukijaa pois epäilemisen kulttuurista.

Sillä mitä muuta kuin katteettomalta itseluottamukselta kuulostavaa on se, kun Noel Gallagher vuonna 1993 heti Oasiksen levytyssopimuksen allekirjoittamisen jälkeen toteaa, että ”We’ve always been rock ’n roll stars. This is fucking brilliant, but you haven’t seen anything yet. We’re going to start proving it.”

Mutta niin, kuten Saku Tuominen muistuttaa, ”aina joskus joku kykenee”.

————————————————————————————————————-

Otsikko: Paul Mathur Take Me There: Oasis – The Story

Beady Eye ja Soul Love -video

Juuri, kun olin ajatellut kirjoittavani siitä, kuinka olen viime aikoina kuunnellut Beady Eyen BE-albumia ennennäkemättömällä tarmolla, julkaisee yhtye uuden videon.

Soul Love ei kuitenkaan ollut se kappalle, josta olisin halunnut juuri nyt kirjoittaa (sen sijaan olisin halunnut kertoa Iz Rite– ja I’m Just Saying -kappaleiden hyvää tekevästä vaikutuksesta), mutta koska Liam Gallagherin (ja Gem Archerin) katselu on kutsumukseni, en tietenkään valita.

Ja kyllähän video kappaleelle hyvää tekee. Biisin laiska tunnelma yhdistettynä hillityyn psykedeliaan näyttää komealta. Komea on myös Liamin takki.  Kuin myös onnettomuudesta toipunut Gem. Gem Harrison, kuten joku fani jossain jo kommentoi.

 

The Courteeners – Are You In Love With A Notion?

Olen kuunnellut tänään sunnuntaina paljon manchesteriläistä The Courteenersia. Ja nimenomaan yhtyeen tämän vuoden alussa ilmestynyttä kolmoslevyä, jota aluksi vähän hyljeksin, kunnes sitten onneksi lopulta sain kiinni levyn kiehtovasta suurieleisyydestä. Ja jota nyt kuuntelen pelkästään ihastellen.

Annan intensiiviseen tahtiin on ollut hyvä elää sunnuntaita. Siirrellä tauluja paikasta toiseen ja etsiä juuri nyt raikkaalta näyttävää sommitelmaa. Harkita pyykinpesua, harjoitella intialaiskeittiötaitoja, lukea kirjaa jonka olisin halunnut kirjoittaa.

Nautin kotona eletyistä päivistä, enkä laisinkaan ahdistu, jos en vuorokauteen puhu kenellekään (ääneen).

Mutta jotenkin tämän The Courteenersin uuden Are You In Love With A Notion? -videon katselu herätti kipeän halun päästä ulos, ihmisten pariin kokemaan jotain säkenöivää. Vaikka edes nurinkurisessa järjestyksessä.

You’re not a size six, and you’re not good looking

Lily Allenin uusi Hard Out Here -single vahvistaa sen, mitä olen jo pidemmän aikaa epäillyt: kuunnellessani Lily Allenia en itse asiassa kuuntele musiikkia. Vaan Lily Allenia.

Niin, minut tai blogini tuntevat varmati tietävät, että Lily on suuri tyttöidolini. Itse asiassa yksi harvoista. Syitä on toki monia aina höpsöstä riettaudesta ja röyhkeydestä lyyriseen näpäyttelyyn ja nokkelaan uskaliaisuuteen, mutta suurin lienee se, että ollaan Lilyn kanssa sentilleen saman mittaisia.

Ja mikä merkitys tällaisella sitten on? No näköjään vaikka mikä. Ajatus siitä että joku siisti, ihana ja asioita suorapuheisesti sanova on kanssani saman lyhyinen, on kuulkaas kannustava ja elämänmakuinen.

If I told you ’bout my sex life, you’d call me a slut
When boys be talking about their bitches, no one’s making a fuss

Tämän uuden popintäyteisen kappaleen (joka on ensimmäinen sitten vuoden 2009) perusteella on toki vaikea arvioida sitä, tuleeko Lilyn uudella albumilla kokonaisuudessaan olemaan minuun samanlaista maailmoja ja aisteja avaavaa vaikutusta kuin mitä huikealla debyytillä ja kekseliäällä kakkoslevyllä oli.

Mutta, kun kyseessä on Lily Allen, näen mahdottomuudetkin mahdollisina.

Samaan syssyyn tämän uskaliaan ja näpäyttävän keikuttelun kanssa Lily julkaisi coverversion Keanen Somewhere Only We Know -kappaleesta. Ensimmäinen Keane-coverhan tämä ei laulajattarelle ole. Versio tunnelmallistaa tätä John Lewis -liikkeen joulumainosta.

Otsikko ja lainaus: Lily Allen – Hard Out Here

Itsestäänselvyys

Olen ollut viime aikoina ajatuksellisesti niin kiireinen, että useimmilla elämän osa-alueilla resursseja on riittänyt ainoastaan itsestäänselvyyksien ajatteluun.

Niin kuin vaikka Oasiksen erinomaisuuden. Ja (What´s the Story) Morning Glory? -albumin avaavan Hello-kappaleen.

Mutta eipä se oikeastaan haittaa. Sillä:

vaikka kappaleen hienous onkin itsestään selvää, vaikka sen käsittämättömän taikuuden tietää, ei sitä voi olla kuulematta ja tuntematta aina uudelleen. Kappaleen alku – erityisesti ne hetken jälkeen soimaan pärähtävät sähkökitarat – onnistuu yllättämään merkityksellään aina vain.

Onhan se aika käsittämätöntä, miten paljon informaatiota kappaleen parikymmentä ensimmäistä sekuntia voivatkaan mahduttaa sisäänsä. Toisin sanoen kaiken olennaisen tiedon siitä, mitä haluan olla, tehdä ja tuntea. Kappale virittää minut välittömästi sille taajuudelle, jolla haluan elämäni elää.

Toiseksi parasta kappaleessa on se, että se on vain alkusoittoa.