Steve Mason – Planet Sizes

Hyvää alkanutta vuotta! Tänään on ollut helppo uskoa, että siitä tulee hieno. Steve Mason – suosikkimieheni (yksi heistä) ja yksi aikamme hienoimmista musiikillisista visionääreistä  – nimittäin paljasti uuden kappaleensa, helmikuussa ilmestyvän kolmannen sooloalbuminsa ensisinkun.

Ja muistutti minua siitä, että ihanuudella ei ole ylärajaa.

Tuo ääni, tuo dramaattisen säkeistön rikkova kirkas, raikas ja rytmikäs kertosäe. Poljento. Tuo liplattava kitara. Kappaleen vaivaton musikaalisuus ylipäänsä. Ihanuudella ei ole ylärajaa.

Olkoon se vaikka vuoden 2016 kantava ajatus.

Meet The Humans -albumi ilmastyy 26.2. Blogin aiemmat Steve Mason -aiheiset tekstit löytyvät täältä.

Levy: Ash – Kamballo!

Ashin Kablammo!-albumi ilmestyi viime toukokuussa. Huomasitko? Niin, aika harmillisen hissukseen tällainen klassikkoyhtye joutuu uuden albuminsa vuonna 2015 julkaisemaan.

Vaikka Kablammo! onkin jo yli 20-vuotiaan yhtyeen kuudes täyspitkä studioalbumi ja vaikka se jääkin etäälle yhtyeen parhaimpien taiasta (1977, 1996 ja Free All Angels, 2001), löytyy siltä oikeastaan kaikki tutut, tarpeelliset ja riittävät syyt rakastaa Ashia – myös  vuonna 2015.

Levyn juju piilee siinä, että se saa kuulijan jälleen, vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin näkemään Ashin ytimeen. Tässä pieni tiivistys siitä.

Ikinuori musiikkikäsitys


Ash on yhtye, joka ei aikuistu. Isosti ajateltuna Ashissä parasta on ehkä juuri se, että se ei ole vanhentunut samaa tahtia kertyneiden työvuosien kanssa, vaan sen kantavana piirteenä on edelleen poikamaisuus. Myöskään laulaja Tim Wheelerin laulutyyli ei ole menettänyt poikamaista karismaansa.

Kablammo!-levyllä on pari kolme kappaletta, jotka voisivat koulubändimäisen suoraviivaisuuden puolesta löytyä jopa yhtyeen parilta ekalta levyltä. Levyn avaava Cacoon voisi olla yksi niistä, tai ainakin se on vuoden 2015 Burn Baby Burn. Tuskin sattumaa, että juuri tällainen ashiyden ilmentymä on valittu avausraidaksi. Bang ja pop!

Naiivit pop-lyriikat

Yhtye on pysynyt koko uransa ajan uskollisena sellaiselle ihanan naiiville tavalle kirjoittaa (rakkaus)lyriikkansa. Vaatii rohkeutta tehdä vuonna 2015 lyriikoita, jotka ovat avoimen sokerisia ja ajatuksellisesti yksinkertaisia – etenkin, kun kyse on jo aikamiesten yhtyeestä. Mutta naiivius ja  liki söpöt rakkauslaulut, ne ovat Ashin juttu. Ihanaa, ettei yhtye ole niistä luopunut.

Can I navigate your heart

With the guidance of the stars?

Moondust on uuden levyn kappaleista se, jonka nostaisin Ashin rakkauslaulukaanoniin. Se ottaa kantaa korkeintaan ikävään ja kaipaukseen eli toimii upeasti popmusiikin jaloimmassa tehtävässä.

Lisäksi se on pakattu täyteen jousia, tietenkin. Puhutaanhan nyt Ashistä.

ash_moondust

Jouset, kuu, tähdet, planeetat


Brittipop on opettanut minulle kaiken tärkeän elämästä, niin kuin vaikka sen, ettei jousia voi olla koskaan liikaa. Oasis tiesi tämän, Richard Ashcroft todella tiesi tämän. Ja Ash ymmärsi tämän vuosituhannen alussa.

Vuoden 2001 There’s A Star on yksi suurista Ash-suosikeistani. Uuden albumin Moondust voisi olla sen vähän melankolisempi sisarkappale. Selkein kappaleita yhdistävä tekijä on tietystikin ihanan peloton jousien käyttö.

Pidän kuitenkin myös siitä, kuinka molemmat kappaleet ovat oivia esimerkkejä Ashin fantasiamaailmallisesta ja avaruudellisesta kielikuvastosta. Jack Names The Planets (viittaus Stephen Kingin ja Peter Straubin The Talisman -fantasiakirjaan), Girl From Mars, There’s A Star, Moondust. Luulen yhtyeen olleen mielissään siitä, että sen Clones-kappale päätyi kymmenisen vuotta sitten Star Wars -pelin musiikiksi.

Free on toinen Kablammo!-albumin jousisavotalla koristelluista kappaleista. Mutta ei sen hienous piile vain jylhissä, kappaleen loppua hallitsevissa jousisovituksissa, vaan aivan erityisesti uskalluksessa tehdä tällainen klassinen, ajaton ja ikuinen, pienestä korkeuksiin nouseva pop-kappale vuonna 2015. Tässä ei ole mitään undergroundia, ei mitään coolia, ei mitään vihaista tai kyynistä. Jonkun mielestä tämä on ehkä sellaisella Sueden Positivity-tavalla lälly ja äklö, minusta onnellinen.

Usko kitaroihin


Sekä yhtyeen laulaja Tim Wheeler että basisti Mark Hamilton pyysivät 12-vuotiaina kumpainenkin joululahjaksi kitaraa, tarkoituksena perustaa bändi ja tulla kuuluisiksi. Ja sitten he saivat kitarat ja perustivat bändin ja tulivat kuuluisiksi. Nyt tuo Tim Wheelerin Free-videollakin näkyvä scifi-kitaravalinta on klassikko.

Minulla Ash on aina ollut yksi kitaraisimmista bändeistä. Ashissä kitara merkitsee. Kyse ei ole varsinaisesti siitä, että soittaminen olisi poikkeuksellisen taitavaa, vaan ennemminkin siitä, että yhtyettä kuunnellessa tuntuu koko ajan – yhä edelleen – siltä, että se on perustettu 12-vuotiaan pojan halulle soittaa kitaraa. Ashin tapauksessa Iron Maideniä.

Vaikka minun teksteissäni yhtye esiintyykin usein aika poppina, pidän sille ihan yhtä olennaisena ominaisuutena tiettyä musiikillista raskautta.

Rosvot-portaalin joulusoittolista

rosvot_joulu

Rosvot-portaalimme on jo tovin julkaissut vaihtuvaa viikkosoittolistaa, jolle kukin blogisti on saanut lisäillä omia sen hetken ajankohtaisia tai itselle muuten olennaisia kappaleita.

Nyt jouluviikon kunniaksi tuo viikkosoittolista on tietenkin jouluinen. Itse lisäsin listalle kymmenkunta kappaletta, käypä vaikka arvaamassa, mitkä.

Koska Spotify on kaukana kaikkivoipasta, jäi ainakin tämä Saint Etiennen I Was Born on Christmas Day (1993) listalta pois. Saakeli! Biisi kun oli juuri se, jonka ympärille lähdin omaa panostani rakentamaan. Mutta vaikka Saint Etienne onkin ihana, kyllä minulle tämän kappaleen ja videon tähti on biisillä vieraileva The Charlatansin Tim Burgess. Ehkä Timin merkitystä kappaleelle kuvaa parhaiten saatesanat, jotka ystäväni kirjoitti linkatessaan kappaleen minulle muutama päivä sitten.

”Tim on niin Tim.”

Eli toisin sanoen: jos tuon Adidas-verkkatakin, poppitukan, poppiposeerauksen ja nasaalilaulun ympärille olisi kääritty rusetti, en puhuisi Tim Burgessista, vaan joululahjasta.

Hyvää alkanutta jouluviikkoa!

Soittolista Spotifyssa

Loose Tapestries – Can’t Wait for Christmas

Viettämieni pikkujoulujen saldo tähän menessä on äärimmäisen vaatimaton. Perinteen mukaan jätin jälleen väliin työpaikan pikkujoulut. Liikaa hassuttelua, mietin.

Pari päivää sitten ilmestyi kuitenkin tämä kahden brittikomistuksen ja suuren idolini yhteisen Loose Tapestries -musiikkiprojektin joulutunnelmointi. Näin ja päätin, että jouluun asti aion kutsua kaikkia tapaamisia ja tapahtumia pikkujouluiksi. Ja ehkä samalla tehdä asioita vähän pienemmällä vakavuudella. Kasabianin Sergio Pizzornon ja kuvataiteilija-koomikko Noel Fielding cooliusarvot ovat yksittäin jo ihan hurjaa luokkaa ja yhdistettynä näköjään jotain sellaista, mikä saa himoamaan lisää joulua. Kappaleen loppupuolella kuultava näyttelijä Idris Elban räpäytys kruunaa minun vuoden 2015 joulun mielentilani, eikä se todellakaan ole vakavamielinen ja menneen vuoden ahdistama.

Minun tämän illan Carl Barât -etkoista tulikin just Kallion kovimmat kahden hengen brittipop-pikkujoulut. Tämä sinne jonnekin baggy- taikka madchesterputkeen, vaikkapa illan pakollisen The Farmin kylkeen.

Carl Barât & The Jackals @ The Circus 5.12.2015

carl

Voi glory days. Eihän tämä nyt ihan The Libertines ole, mutta käy mulle. The Libertines -legenda kolmosyhtyeineen on ilman legendalisää vähintäänkin mainio ja legendalisällä totaalisen must see.

Keikka-ajankohta tuntuu vähän hassulta. Jopa niin hassulta, että huomasin pelkääväni peruutusuutista kuukauden päivät. Let It Reign -levyn ilmestymisestä on jo pian vuosi, minkä lisäksi Barâtin keuloittaman The Libertinesin paluun olisi voinut luulla hallitsevan rokkarin aikatauluja. Mutta ei. Helsingin-keikka on osa yhtyeen Itä-Eurooppaan suuntautuvaa minikiertuetta – hyvä niin.

Koska en ole koskaan kirjoittanut blogiin nimenomaan tästä Barâtin musiikillisesta projektista (Dirty Pretty Thingsistä ja vuoden 2010 soololevystä ja muistaakseni kyllä), kiteytetään levy nyt jotenkin. Punk, pakollinen The Clash, paikoin ronskihko soitanta ja War Of The Roses -kappaleen torvet. Ja tietenkin maailman ihanin Carlos.

Tapahtuma Facebookissa

DMA’s – Lay Down

Hei taas! Marraskuusta piti tulla hurja blogikuukausi – oli niin paljon ideoita ja visioita ja pää täynnä luonnoksia ja oivalluksia. Oli inspiraatiota. Oli.

Mutta melkein koskaan kaikki ei mene niin kuin pitäis. Minun piti myös esimerkiksi rakastua vuonna 2015 – hahahhahah. Paljoa kauempana rakkaudesta tuskin voisin olla.

Niin, vuosi lähenee loppuaan. Muistan vuoden 2015 ensisijaisesti vanhojen rakkauksien vuotena. Vuotena, jona kaksi rakasta heräsi henkiin: Blur ja The Libertines. Muistan lisäksi sen, kuinka myös joukko muita rakastetuimpia levyjä tuli vanhoilta ihastuksilta: Paul Weller, The Charlatans, Ash, The Maccabees, The View. Noel Gallagher.

Mutta muistan vuoden 2015 myös australialaisesta DMA’sta. Yhtyeen juttu ikään kuin kiteyttää sen, mistä olen paasannut vuosia: 90-luku on parasta, ajasta ja paikasta riippumatta. Voi että, mikä rakkauden kaltainen hullaantuminen tästä on kehkeytynyt!

Niin, ehkä minun ei ollutkaan tarkoitus rakastua tänä vuonna keneenkään, vaan johonkin. Oppia taas pitämään arvossa rakkaudesta ihaninta. Kestävintä, ikuisinta ja inspiroivinta.

Rakkautta popmusiikkiin.

DMA’sin uusi single Lay Down ei ole yhtyeen paras kappale, mutta hyvä se silti on. Pian tämän singlejulkaisun jälkeen vasta yhden ep:n julkaissut trio ilmoitti, että So the album’s done… Sekin on hyvä, sillä se tarkoittaa, että myös ensi vuodelle on luvassa rakkautta. Ainakin jonkinlaista.

Ja loppuun vielä pieni esimerkki siitä, miten rakkaus popmusiikkiin voi olla inspiroivaa. Näettekö nuo laulajan reisitaskuhousut? Ja ne astuivat kuvaan juuri, kun olin miettynyt, että olisiko nyt hyvä aika hankkia taas puvustoon reisarit – 90-luvun lopun Manicsistä inspiroituneena! Pitäiskö hankkia? Tai katsoa, löytyisikö jostain varastoista oikein autenttiset aikalaiset, Oulun R-Collectionilta hankitut moiset. Ai että rakastin niitä.

Kuten kaikki rakkaus, myös rakkaus popmusiikkiin on sokea: pitäis.

When she’s asking me to dance

Lokakuu meni, enkä oikein halua muistella, mihin. Jonkinlaisen mullistavan odottamiseen ehkä. Että tulispa joku ja pyytäis minut tanssiin, joka muuttais kaiken. Ei se mikään salaisuus ole, että taitoni alakuloistua ovat huippuluokkaa.

Mutta yhtä totta kuin se, että olen surun vietävissä, on se että olen ihan todella uusien alkujen kuningatar. Aina, ihan aina alakulon jälkeen tulee se hetki, kun saan vanhassa rypemisen muutettua joksikin uudeksi.

Usein se tapahtuu kuun ensimmäisenä päivänä, yleensä jonkun Liamin avustuksella.

The Courteenersin viimeisin levy on jäänyt vähän etäiseksi. Veikkaan syyksi yhtyeen stadioitumista, jonka tulkitsin levyn ilmestyessä musiikilliseksi tylsyydeksi ja tavanomaisuudeksi. Mutta äh, tätä uuden videon spektaakkelia kuunnellessa ja katsellessa tajuan taas, että kyllähän tuolla jylhyyden ja mahtipontisuuden alla on se yhtyeen ydin, manchesteriläisyys, joka taittaa tylsyyden ja tavanomaisuuden särmäksi. Juuri se syy, miksi yhtyettä kuunnellessa kuuntelen The Courteenersia ja Manchester-romantiikkaa, en mitä tahansa rokkia. Ja voisiko kappaleessa olla enää courteenermaisemmat lyriikat? Eipä juuri. On ilta klubilla, on yöllinen Manchester, on tyttö ja lopulta Manchesterin ja Lontoon välillä haikeana leijuva rakkaus.

She moved to London yesterday Told me I had missed my chance Didn’t seem to seem that way When she’s asking me to dance

She doesn’t live that far away Medium-distance romance

Lisäksi. Yhtyeen uusi video on miulle aina tapaus, ainakin niin kauan kuin sen pääosassa on Liam Fray. Ihana mies. En varsinaisesti pelkää vanhenemista tai ole ahdistunut siitä, että olen jo kolmikymppinen. Mutta sitä pelkään, että joskus, vaikkapa aikuisuuden myötä menetän taitoni ja kykyni rakastua poppareihin ja rokkareihin.

Sillä niin kauan kuin musiikkivideota katsellessa tunnen hullaantumista ja näen sydämiä, tiedän, että minulla on jotain.

Ainakin Helsingin ja Manchesterin välillä haikeana leijuva rakkaus.

 

Perjantaibiisi: Modernistit – Sun pitää nousta

Eri variaatioin, sävyin ja vaikuttein suomirokkaava Modernistit julkaisee ensi viikolla uuden levynsä. Levynjulkkarikeikka on huomenna lauantaina Loosessa Helsingissä.

Tiedän yhtyeen laulajan Chrisin suureksi Embrace-faniksi (ja Oasis-), ja olikin taannoin hienoa kuulla häneltä, että juuri Embrace, tuo meidän molempien yksi lemppariyhtye on toiminut ainakin tämän yhden kappaleen suurena innoittajana.

Tiedätte, että palvon Embracen vuonna 1998 ilmestynyt The Good Will Out -debyyttiä. Olen nimennyt sen yhdeksi parhaista ystävistäni, mutta pelottomasti myös yhdeksi brittirockin hienoimmista. Sun pitää nousta -kappaleen innoittajana on toiminut tuon herkän mutta myös uhmakkaan ja rujon albumin se uhmakas ja rujo puoli: välittyy The Last Gasin, One Big Familyn ja I Want The Worldin kaltainen ryhdikkyys ja ylväys, jylhä itsevarmuus ja painavat kitarat. Ja painava sana. Ja toki Embrace-tykkäyksistä käyvät myös na na naat.

Levy: Slaves – Are You Satisfied?

Brittiläinen hmmm, punk-duo Slaves julkaisi Are You Satisfied? -nimeä kantavan debyyttilevynsä keväällä. Jotenkin ajattelin, että äh, ei tuo varmaan ole minun juttu ja jätin nuorukaiset rauhaan. Kesän ja syksyn aikana yhtye tuli kuitenkin vastaan ärsyttävyyteen asti ihan joka paikassa, ja päätin sitten lopulta testata bandwagonin kyytiä. Minäkin, koska muutkin.

Vähän siinä sitten kävi niin, että jonkinlaista vientiä on seurannut – siitäkin huolimatta, että minua varoitettiin rähinästä. Mutta hei, koska olen pelännyt jotain, mikä on yhdistetty brittiaksenttiin?

Ennen tätä virallista debyyttiään yhtye on julkaissut vuonna 2012 yhden ep:n, mutta itse tosiaan havahduin yhtyeeseen vasta nyt, räjähtäneen suosion myötä.  Are You Satisfied? on soinut syksyn aikana useamman kerran ja onnistunut inspiroimaan sellaiseen sopivan maltilliseen, mutta riittävän ryhdikkääseen uhoon joka kerta.

Vaikka olenkin ottanut yhtyeen melkoisen hyvin vastaan, täytyy tunnustaa, että jotain hupaisaakin parivaljakon olemuksessa on. Sellaista karikatyyrimäisyyttä, jota ei ehkä aina voi ottaa tosissaan.

13 rykäisyä sisältävälle  levylle mahtuu biisejä, jotka eivät varsinaisesti sytytä, mutta myös useampi hyvä kappale. Nämä kolme nyt ainakin sisältyvät omien suosikkien joukkoon.

elämäni levyt: Menswear – Nuisance

Ystävä: Brittipop-yhtye Menswearin debyytti Nuisance (tai melkein ainokainen, kakkoslevy julkaistiin vain Japanissa).

Ilmestymisvuosi: 1995

Erityisen ihanaa: Kitaristi Chris Gentry, joka on 90-luvun söpöin ilmestys. Oui, paljon söpömpi kuin Take Thatin Mark Owen!  Vuonna 1977 syntynyt Gentry oli albumin ilmestymisen aikaan vain 18-vuotias – kauan eläköön 90-luvun teinimuusikot, joita löytyi Menswearin lisäksi nyt ainakin Ashistä ja Supergrassista. Gentry muuten seurusteli hetken Elastican kitaristin Donna Mattewsin kanssa. Olennaista!

Ystävä silloin kun: haluan kertoa 48 minuutissa ja 54 sekunnissa sen, mitä brittipoppi on. Albumi on ehdottomasti yksi brittipop-kauden täydellisimmistä symboleista.

Menswearin Nuisance ei ole merkittävä albumi ja paras ystävä siksi, että se olisi synnyttänyt jotain uutta tai muuttanut maailmaa. Oikeastaan päinvastoin! Se on pieni, kiireessä, hurmoksessa ja epäammattimaisen taustajoukon kanssa työstetty levy, joka syntyi jo olemassa olevasta. Brittipoppiudesta ja hurmoksesta, brittipopskenestä. Uuden luomisen sijaan se toisintaa. Yhtye olikin vuonna 1995 kaikkea sitä, mitä ihmiset vuonna 1995 halusivat, mutta myös kaikkea sitä, mitä oli jo olemassa.

Nuisance jos joku olikin ilmestyessään täydellinen tiivistys siitä, mitä brittiläisessä indie- ja popmusiikissa oli viimeisen parin vuoden aikana tapahtunut. Nuisancelta löytyy Blurin englishness-visiot ja mod-ote, sen Modern Life Is Rubbish -albumin aikainen viehätys pukuihin ja maihareihin (vrt. esim. I’ll Manage Somehow ylempänä). Lisäksi on Pulpin teatraalisuus, joka ilmenee ehkä viehättävimmin laulaja Johnny Deanin olemuksessa. Ja toki Nuisanceakin on kasvatettu 90-luvulla liki pakollisiksi muodostuneilla jousisovituksilla (vrt. esim. Being Brave). Tämän Daydreamer-kappaleen tunnelma ja kitarat puolestaan ovat kuin suoraan aikalaisyhtye Elasticalta lainattuja.

Sleeping In -kappale taas on very britpop ja very 90s, koska se julistaa rakkautta 60-luvun popmusiikillista estetiikkaa kohtaan.

Mutta eivät Menswear ja Nuisance ole ainoastaan musiikillisia symboleja 90-luvulle ja brittipopille. Yhtye ilmentää täydellisesti indien populaaristumista ilmiönä, sitä, kuinka indiestä tuli mainstreamia. Yhtäkkiä jokainen levy-yhtiö halusi löytää oman oasiksensa, mikä tietysti johti siihen, että yhtyeitä syntyi tuon tuosta. Levy-yhtiöillä oli rahaa, eikä levytyssopimuksen saaminen ollut aina kovin vaikeaa. Esimerkiksi Menswear perustettiin nayttäytymispaikkana tunnetussa Blow Up -yökerhossa, se sai levytyssopimuksen ennen yhtään keikkaa ja listaohjelma Top Of The Popsissaki se esiintyi ennen kuin oli julkaissut ainuttakaan singleä.

The perfect product from a band that is better known for being seen than being heard”, kuvailtiin Nuisance-albumia jossain.

Yhtyeen lyhyt, ulkonäkökeskeinen ja hedonistinen ura toimii mitä parhaimpana ajankuvana ja brittipop-ilmapiirin ilmentymänä ja kiteyttäjänä. Siitä huokuu arroganttius ja itsevarmuus sekä 90-lukuun yhdistyvä kepeys ja hauskanpito. Hetken aikaa kestävät bileet. Menswear ei edusta samalla tavalla absoluuttisn hienoa rock-kokemusta kuin vaikka Oasis, vaan saa merkityksensä nimenomaan brittipop-kontekstissa. Levyssä ei ole mitään monumentaalista tai jylhää, mutta klassikko se on, ehdottomasti. Brittipopparin klassikko ja identiteettilevy.

Nuisance täyttää 24.10 20 vuotta. Levylle ei järjestetä vuosijuhlia ja sille tuskin on faniryhmää (paitsi ehkä minun oma privaattiklubini). Vaikka levy ei muuttanutkaan maailmaa, on sillä minun mielestäni (hienon musiikillisen kuuntelukokemuksen lisäksi) yksi tärkeä tehtävä vielä nytkin, vuonna 2015.

Sen tehtävänä on muistuttaa siitä, että brittipopissa on kyse niin paljon enemmästä kuin vain Oasiksesta. Tai ei edes enemmästa, vaan pohjimmiltaan jopa muusta. Muusta kuin Oasiksen kaltaisesta rock-klassikosta, Blurin pitkästä ja kriitikoiden ylistämästä urasta. Muusta kuin muista isoista: Suedesta tai Pulpista. Sillä yhtä lailla kuin kriitikoiden kiitoksista, klassikoista ja pysyvästä, on brittipopissa kyse väliaikaisuudesta, yhden levyn ihmeistä. Hetken kestävästä tähteydestä.

Ja siksi meillä on Menswear.