Levykassissa: Elastica

Kuten eräs blogin lukija kerran jossain kommentissaan osuvasti totesi, pitäisi kaikkien kuunnella enemmän Elasticaa. Koska olen äärimmäisen paljon samaa mieltä, löytyy yhtyeen vuonna 1995 ilmestynyt debyytti Kirjasto 10 -kassistani.

Vaikka liitin oheen Connection-hitin videon, ei tarkoitukseni ole kirjoittaa taas yhtä kyseistä kappaletta ihailevaa tekstiä. Vaan hetkestä ennen sitä. Niistä parista hiljaisesta sekunnista, jotka tapahtuvat Annien ja Connectionin välissä.

Muistan, kuinka keskusteluntutkimuksen alan graduni ohjaaja aina muistutteli siitä, kuinka tärkeää ihmisten välisiä keskusteluja analysoidessa on ottaa huomioon vuorojen väleissä esiintyvät tauot. Kuinka kauan ne kestävät, kuka niiden jälkeen jatkaa keskustelua ja millä tavalla? Keskustelu etenee aina suhteessa edeltävään.

Ihastuin tuolloin ajatukseen, että keskusteluissa ilmenevissä hiljaisuuksissa ja tauoissa ei olekaan kyse tyhjästä, vaan niillä on väliä. Ne luovat kontekstia tulevalle. Vaikuttavat seuraavan vuoron muotoon, ehkä jopa herättävät odotuksen tietynlaisesta jatkosta.

Merkityksellisestä tauosta on kyse myös näissä Elastican albumin parissa sekunnissa. Se, kuinka juuri ja juuri minuutin kestävä Annie loppuu yhtäkkiä, kuin seinään. Sitten pari hiljaista sekuntia, ei tyhjää, vaan täynnä odotusta säkenöivästä jatkosta. Hiljaisuus, joka luo kontekstin näille Connection-kappaleen alun kitaroille – ja saa ne kuulostamaan taianomaisilta.

Kerro se levyin

fotor_138241503703822

London swings, again!

Matka läpi 90-luvun brittipopin hurmoksen sekä parhaat välähdykset jatkoilta.
Kokoelma kitarapoppia, joka elää ikuisesti.

Stay young.

Tästä päivästä lähtien nyt sitten jännitän, tarttuuko kukaan tällaiseen syöttiin.

Me Rosvot-portaalin musiikkibloggarit saimme nimittäin mahdollisuuden koota parinkymmenen levyn blogikohtaisen levykassin, jota helsinkiläinen musiikkiin erikoistunut Kirjasto 10 sitten tarjoaa lainattavaksi. Kirjasto kympistä on itse asiassa ollut jo aiemmin mahdollista lainata esimerkiksi eri genren ympärille koottuja levykasseja, joiden sisällön kirjaston henkilökunta on valinnut.

Aikamoinen mahdollisuus tulla vaikka itselle vähän vieraamman musiikin kanssa tutuiksi.

Tarkkasilmäiset voivatkin nähdä kuvassa osan She’s not anyone -kassin sisällöstä. Vaikka joukosta oli pakko jättää monta olennaista levyä pois, riittää kassin sisältö kyllä kertomaan ne kaikista olennaismmat jutut kokoajastaan ja tästä blogista, mutta ennen kaikkkea johdattelemaan ihmiset jonnekin 90-luvun Britanniaan, vähän Suomeen, vähän tämän päivän olennaisuuksiin. Sinne ikuisesti elävän kitarapopin maailmaan, jossa jokaisen soisin pistäytyvän.

Koska onhan se nyt aika Alright.

Palaan levykassin sisältöön vielä kera tunnelman tiivistävän soittolistan.

It girls

Olen lueskellut viime päivinä Alexa Chungin tuoretta omaelämänkerrallista ja tyylitarinallista It-kirjaa. Vaikka osa tämän brittiläisen malli-juontajan ja tyylitytön kiinnostavuudesta hälvenikin sillä hetkellä, kun seurustelu Alex Turnerin kanssa päättyi parisen vuotta sitten eroon, on Alexa edelleen yksi särmikkäin seurattava ja nokkelin pukeutuja. Jos nyt tytöistä pitäis valita.

Ja sitten musiikkiin.

Quickly she came dressed up for fame, riding her perfume downstairs.

Jos 2000-luvun it-tytöistä ei voi puhua mainitsematta Alexa Chungia, ei brittipopista voi puhua mainitsematta Sleeperiä, jonka kakkoslevy The It Girl on nyt sitten tietysti kummitellut mielessä. Ja vaikka en Louise Wenerin, tuon oman aikansa tähtitytön, kaikkia tyyliratkaisuja (enää) niin kovin ihastelekaan, niin kyllähän laulajatar – nykyään muuten kirjailijatar – on minulle aina todella it.

She tries not to look like she cares.

Niin, The It Girl -albumin se kappale sitten taas on mielestäni ehdottomasti What Do I Do Now? -klassikko. On aina ollut. Laulu kiteyttää melko täydellisesti 90-luvun ollen samalla näköjään kutakuinkin ikuinen. Olen nimittäin taas ties kuinka monennen kerran elänyt useamman päivän kappaleen tahtiin.

Vaikka biisi onkin melodioineen ja kertosäkeineen jotenkin todella ilmiselvä, jopa helppo, on se silti ihan huippu. Ysärihelmi. Ai että. Huomaan pitäväni yhä aina vain siitä, millä tavoin kappale suorittaa sitä tehtävää, johon popmusiikki minusta mitä olennaisimmin kuuluu – eli spekuloi kahden ihmisen yhteenkuuluvuutta. Herttaisesti, vähän naiivisti. Ilman turhia runollisuuksia ja syvällisyyksiä, tutun arkisesti ja konkreettisesti kipuillen. Suoraan kysyen. What did I do wrong? I thought we had it sorted? Was it when I said I wanted to have children? Jotenkin niin ikuista tuokin.

Kuvat omia räpsyjä Alexa Chungin It-teoksesta, kannen design Alexa Chung ja Stefanie Posavec

Sitaatit Sleeperin What Do I Do Now -kappaleesta

The cities drunk and mute, lost in your pursuit

One lonely girl täällä hei.

This is James Dean Bradfield and guest vocalist Cate Le Bon with ”4 lonely roads”.

Good night.

And if we can – then we must. Hold our heads up, learn to trust.

Brittipopklassikoita: Reading 1994

Miksi?

Pulp esittää ensimmäisen kerran Common People -kappaleensa.

Kuten tuosta videotaltioinnista huomaa, on kappale tässä vaiheessa vielä sellainen suloinen luonnosversio – erityisesti lyriikoiden osalta. Jarvis Cocker on kertonut kirjoittaneensa tekstejä esitystä edeltävänä iltana, saamatta niitä valmiiksi.

Tarina kertoo myös, ettei yhtye itse pitänyt kappaletta oikein minään, vaan havahtui sen hittipotentiaaliin vasta, kun huomasi sen uppoavan Reading-festivaalin yleisöön. Niin, ties millaiseksi historiankirjoitus olisi muotoutunut ilman tätä hetkeä.

Tätä katsellessa on hauska ajatella, että yhtye on vielä tuiki tietämätön niistä taianomaisista merkityksistä, mitä lauluun tulee kiinnittymään. Viimeistään vuosi myöhemmin Glastonburyssä, kun Pulp hyppäsi viime hetkillä pääesiintyjäksi päättämään festarilauantain ja paikkaamaan suuren paluunsa peruuttanutta Stone Rosesia, kävi selväksi, ettei Common Peoplesta tule ainoastaan yhtyeen menestyinen single, vaan yksi koko brittipopin suurimmista määrittäjistä. Mutta tuo vuoden 1995 Glastobury, se onkin sitten jo ihan oma tarinansa.

Voi muistaisinpa sen hetken, kun kuulin kappaleen ensimmäisen kerran.

I don’t want my children to grow up like me

Kun parisen viikkoa sitten kuuntelin ensimmäisen kerran Manic Street Preachersin uuden Rewind The Film -albumin, olin viikonlopun jälkeisessä maanantaimasennuksessa, itkuinen, katuvamielinen ja haluton nousemaan sängystä. Ei siis ihme, että reagoin siinä herkässä hetkessä rakkaudella nimenomaan 4 Lonely Roads -kappaleeseen.

Ihan sama, mistä tämä levyn ehkä yllättävin laulu ihan oikeasti kertoo, minkä tarinan Nicky Wire on sen tekstiriveihin kirjoittanut. Kuulin ainoastaan sen, kuinka kolmen sullen welsh heartsin säestämä Cate Le Bon lauloi juuri minulle ja juuri minusta.

4 lonely roads
got sunk into my heart then it fell apart

Staring with an idle eye
measuring the pain inside
Darker hell stood up on high
then disappeared without reply

Ja niin edelleen.

No, sittemmin levy on säväyttänyt muillakin tavoin. Niin kuin vaikka sillä, kuinka se alkaa. I don’t want my children to grow up like me. It’s too soul destroying, it’s a mocking disease -julistus. Niin Manicsiä, niin Nicky Wireä, niin kotoisaa. Jossain vaiheessa viehdyin aluksi vähän kornilta kuulostaneen As Holy As The Soil (That Buries Your Skin) -biisin gospelin ja puhaltimien liitosta. Tällä hetkellä puolestaan ihastelen erityisesti sitä, kuinka levyn päätöskappale 30-year War lähtee kertosäkeessään rytmikkääseen lentoon. Upea yhdistelmä yhtyeelle tuttua mahtipontisuutta ja uudenlaista näkemystä. Sen haluaisin kuulla seuraavalla keikalla.

Vaihtuvista suosikkihetkistä huolimatta huomaan mieltäväni levyn nimenomaan kokonaisuudeksi. Sen kuuntelu sellaisenaan, yhtenä pakettina tuntuu hyvältä, mutta en oikein osaa irrottaa siltä yksittäisiä kappaleita kilpailemaan listasijoituksista yhtyeen parhaimpien biisien kanssa.

Vaikka levyn jokainen hetki ei minulle mitään mieleenpainuvia liikahduksia aiheutakaan, olen löytänyt siitä runsain mitoin kiehtovuutta. Pidän isojen kitaravallien tilalle tulleesta keveydestä, joka tosin rikkoutuu hetkeksi 3 Ways To See Despair -kappalessa. Levy elää musiikillisesti paljon, mutta kierrättää kuitenkin juuri niitä elementtejä, joista Manic Street Preachersissä pidän. Herkkyyttä, isoa kokoa, melodioita, jousiakin. Jamesin yhtäaikaa herkkää ja rujoa laulutyyliä. Lyriikoita, jotka aiheuttavat pientä huolta ja ruokkivat melankoliaa. Tarvetta laulaa mukana.

Inspiroi: Sci-Fi Lullabies

Siellä se on, Sci-Fi Lullabies, Sueden taianomainen ja fanien ihannoima b-puolikokoelma ensi kertaa älppärinä (kuin myös fanien vähemmän ihannoima A New Morning). Yhtyeen uudessa, kaikki albumit kattavassa vinyyliboksissa.

Remasteroidut vinyyliversiot eivät ainakaan tällä kertaa ole tulossa myyntiin yksittäiskappaleina, mistä kyllä veikkaan joidenkin fanien närkästyvän. Aika monilla kun varmasti jo on osa levyistä juuri tässä formaatissa. Ja kiusaus hankkia se Sci-Fi Lullabies. Jostain syystä tällaiset uudelleen julkaisut tuntuvat aina muutenkin saavan jotkut ärtyneiksi.

Mutta toisaalta. Voihan homma mennä niinkin, että keräilijä-materialisti-kulttuurissa elävä fani onkin innokas omistamaan samojen levyjen uudet, äänikäsitellyt painokset. Plus että innostusta fanien suunnalta tuntuu löytyvän nimenomaan laatikon mukana tuleville track-by-track-haastatteluille – ja erityisesti Bernard Butlerin sellaiselle.

Rajoitettu erä bokseja tulee myyntiin 21.10, ainoastaan yhtyeen verkkokauppaan.

I’m free to say whatever I like, if it’s wrong or right it’s alright

Huikeinta tänään? Se, että salilla soi iänikuisen Radio Rockin sijaan soittolista – ja Oasiksen Whatever. Ihan yhtäkkiä. Kyllä kelpasi kyykätä. Treenasin tapani mukaan Adidaksen Gazelleissa, joten oli ihan pakko kurkistella, josko tiskin taakse ja soittolistan äärelle olisi eksynyt joku flirttaileva gallagheristi. No ei, seuraava kappale olikin sitten taas jotain bodarirokkia.

Muuta kiinnostavaa: The New Tigersin tämäniltainen keikka Kuudennella Linjalla ja Jake Buggin uusi single. Harrington on vaihtunut nahkatakkiin – ja sen kyllä kuulee.

 

Jotain uutta: Thieves

Muistatko Viva Brother -yhtyeen? Josta kolmisen vuotta sitten yritettiin leipoa keulakuvaa brittiläisen kitarapopin uudelle tulemiselle, mutta jonka sinänsä ihan kelpo debyyttilevy ei sitten kuitenkaan synnyttänyt mitään hurjaa britpop revivalia tai muutakaan kansanliikettä. Ei, vaikka mission toteuttamiseen saatiin mukaan tuottaja Stephen Street.

”When we started this band, it was the result of looking back and finding the last great era of music — and that was Britpop,” – Lee Newell, Viva Brother

No, nyt jo hajonenen Viva Brotherin ura jäi tuon yhden levyn mittaiseksi, mutta jos pidit yhtyeestä tai 80- ja 90-lukujen kitarapopin nykypäivään sopeuttavasta gritpopista ylipäänsä, saatat pitää myös birminghamiläisestä Thievesista. Tai onko se nyt sitten THIEVES. Joka tapauksessa, sama 90-luvusta inspiroituva resepti on käytössä näilläkin junnuilla.

No, miltä kuulostaa? Minulle tulee mieleen herttainen epäkypsyys, läpinäkyvät – tai kuuluvat – vaikutteet, ysärikitarat, tennarit ja idoleilta omaksuttu arroganttius. Mitä muuta?

Kuuntelehan myös herkkä Lacking In Guile.

Yhtyeen debyytti ilmestyy ”jonain päivänä”.

YouTubessa

Soundcloudissa

Made Of Stone

Niin se vain on, parhaat tarinat ja inspiroivimmat jutut eivät ole keksittyjä ja käsikirjoitettuja. Ne ovat todellisia. Dokumentteja.

Vierailta tuntuvien ja harhailevien päivien jälkeen löysin tänään taas sen ihan oman elämäni ja todellisuuteni, jostain The Stone Roses: Made Of Stone -dokumentin keskeltä. Renin ulkopuolisuus ja musikaalisuus, Manin vekkulimaisuus, John Squiren hiljainen komeus, Ian Brownin häkellyttävä vetovoima – kaikki todentuntuisempaa nyt kuin ikinä.

Jos minusta tehtäisiin dokkari, vaatisin, että tämä keskiviikko kuvailtaisiin päivänä jona tajusin, miksi en ole koskaan halunnut olla rocktähti.

Vaan aina nimenomaan se fani.

You fry and melt, I love the scene

Perjantaibiisi: The Strypes – Blue Collar Jane

Tänään oli täysin selvää, että haluan johdatella teidät viikonloppuun nimenomaan The Strypesin vakuuttavan debyyttikokopitkän avustuksella. Irlantilaisten teinipoikien kuun alussa ilmestynyt Snapshot-albumi on nimittäin ollut mielessä pitkälti koko kuluvan viikon.

Mainio kokonaisuus pursuilee kivoja, perjantain tunnariksi istuvia kappaleita (vaikka What the People Don’t See, jo kesällä rakastamani Hometown Girls tai What A Shame), mutta jotenkin tämä levyn ensimmäisenä singlenäkin ilmestynyt Blue Collar Jane videoineen vain kiteyttää yhtyeestä – ja ehkä minustakin – jotain olennaista ja jännää. Levyn vahvuuksiin kuuluvat minusta myös yhä edelleen ne The Strypes -hypen aikoinaan synnyttäneet coverit (esim. You Can’t Judge a Book by the Cover).

The Strypesin yhteydessä puhutaan luonnollisesti aina siitä, kuinka yhtye liikkuu musiikillisesti ja olemuksellisestikin menneisyydessä. Rhythm & blues, rock ’n’ roll, istuvat puvut ja niin edelleen. Minusta yhtye on samalla kuitenkin myös todella vahvasti kiinni tässä ajassa. Eipä nimittäin tarvitse olla mikään suuri trendien tulkki huomatakseen, että The Strypesinkin kiteyttämä old school ja pop-aikaa edeltävä rock ovat jo jonkin aikaa olleet olennainen osa uutta brittiläistä musiikkia.

Miles Kane, Palma Violets, Jake Bugg, Houdini Dax ja tuoreimpana vaikka The 45s. Ja lisää tulee. Kaikki katse menneisyydessä, alkuperäisyydessä. Jokainen omalla tavallaan, mutta myös samoihin inspiraatiolähteisiin – ja toisiinsa – sotkeutuneina. Ainakin löyhästi. Jaottelua ja lokerointia rakastava brittiläinen musiikilehdistö on tyylilleen uskollisesti kiteyttänyt tämän rhythm & blues/rock ’n’ roll/garage -akselista vahvasti vaikuttuvien hengenheimolaisuuden ilmiöksi. Bongattu ainakin termit beat revival ja noh, rock revival.

Ja minä eksyin näköjään tyylilleni uskollisesti tekstin alkuperäisestä tarkoituksesta. Eli siis, pistäkää Snapshot soimaan, se on tiukka. Ei mulla muuta.

Artikkelikuva: Unsplash

What’s a Wonderwall anyway?

Oletko koskaan nähnyt sitä veikeää videopätkää, jossa Liam Gallagheria pyydetään mainitsemaan kymmenen asiaa, joista hän ei pidä? Ja vastauksena on pienen tuumailun jälkeen ”I hate Man United ten times”.

No, tähän kohtaan sopisi heittää, että ”I like Wonderwall two times”.

Tai siis oikeastaan pidän Oasiksen Wonderwallista JA Travisin Writing To Reach You -kappaleesta. Mutta. Travisin Fran Healyn sanoin ”You can sing Writing to Reach You over Wonderwall, and vice versa”. Ooh!

Niin, kuten tiedetään, on Writing To Reach You tehty suoraan Wonderwallin sointukuvioon; Travis on muuttanut omaan sävellykseensä ainoastaan rytmin ja melodian. Ihailtavan kätevää biisinkirjoittamista yhtyeeltä, ja tuskinpa kuulijaakaan tällainen kustannustehokas lainailu haittaa. Saatiin sentään kaksi klassikkoa yhden hinnalla.

Ja sitä paitsi: what’s a Wonderwall anyway?, kuten kappaleessa kysytään.

Vaikka Travisin The Man Who -albumi julkaistiin aikoinaan (1999) keväällä, on se minulle ennen kaikkea syyslevy. Tai jopa talvi-. Levyn synnyttämät assosiaatiot sekä sen estetiikka kansilehdistä aina kappaleiden inspiroimaan videotaiteeseen vain jotenkin huokuvat harmautta, sadetta, surumielisyyttä – jonkin vehreän ja kepeän katoamista. Levyn seesteinen tunnelma rauhoittaa levottomasti ja lujaa eletyn kesän jälkeen.

Samasta syystä levy on myös mitä suurimmissa määrin vuoden 1999 levy: vuosia jatkuneiden kepeiden, levottomien ja värikkäiden brittipopbileiden jälkeen kansa oli valmis kohtaamaan arkisen harmaan. Rauhoittumaan ja täyttämään päänsä kokaiinin ja hedonismin sijaan aistikkaalla kitarapopilla.

Ja tämä kappale tässä näin on ehkä koko tämän postbritpop-ajan herkistelygenren kaunein tuotos.

Otsikko Travis – Writing to Reach You
Fran Healy -lainaus: Q Magazine 1001 Best Songs Ever -special issue 

Parasta juuri nyt

Uusi viikko! Siitä innostuneena päätin jakaa muutaman minua juuri nyt inspiroivan jutun.

1. Manic Street  Preachers. Uusi albumi ilmestyi tänään, joten upea Show Me The Wonder -single soi menneen viikonlopun aikana tiuhaan muistutellen ihanasta tulevasta. Ja soi muuten vielä tänäänkin – kokonaista albumia kun en ole vielä postin mukana saanut. Harmillisesti tilaamani nimmariversio levystä jää verkkokaupan kömmähdyksen vuoksi saamatta, mutta hei, maailman mukavin yhtye lupasi mielipahasta rahat takaisin ja tilalle ilmaisen deluxe-version ja yllätyslahjan! Nyt vain sormet ristiin, että posti toisi huomenna levyn lisäksi myös parin Sean Mooren legendaarisia – ja hikisiä – soittohanskoja. Tai jotain muuta huikeaa.

Odotan suuria – sekä levyltä että lohdutuspalkinnolta.

2. Babyshamblesin basistin Drew McConnellin päivittämä kiertuepäiväkirja Huffington Postin brittiversiossa. Mukavia tunnelmatekstejä yhtyeen käynnissä olevalta Brittikiertueelta.

Evening all. Well we just played Oxford Academy. A very odd show… I came offstage not quite knowing how it went. Yep, one of those. Peter typed out an order of songs that looked great on paper, but soon as we got a few tunes in he continued to completely disregard it. Having only recently started adhering to a setlist, it felt uncomfortably natural to be morphing back into an unpredictable ramshackleshambles on stage.

McConnellin teksteihin suoraan tästä.

3. I feel better than that!

Miles Kanen sinkkutahti pyörryttää: Better Than That on kesäkuussa ilmestyneen Don’t Forget Who You Are -albumin neljäs single. Tämä on niin tätä – fanitytöltä rahat pois.

Mutta toisaalta, niin kauan kuin kuvio sisältää uuden videon, on jokainen singlejulkaisu mielestäni perusteltua.

Levyn ilmestyttyä pidin Feel Better Than That -kappaletta vähän höpsönä ja vaatimattomana, mutta niinpä sitä vain alkaa kuulla ihania uusia yksityiskohtia heti kun korvan lisäksi myös silmä pääsee lepäämään. Joku vois nyt kyllä painaa niiden Je t’aime Miles Kane -fanipaitojen rinnalle L-O-V-E, I’m talking about love -paitoja. Ja hei, nuo taputukset! Tässä jos jossain on hyväntuulista energiaa.

4. Destination Pop Photos – saksalaisen Gilbert Blecken valokuvat

Suosittelen kurkkaamaan!

100 kappaletta rehellisiä ja pienieleisiä kasvokuvia poppareista ja rokkareista. Ei mitään turhan siloteltua. Vuosina 1989 – 2009 otettujen kuvien seasta löytyy ihan kaikkia tyyppejä Blurista, Genestä ja The Bluetonesista Saint Etienneen ja Kurt Cobainiin. Huikea setti.

Arctic Monkeys ja AM – mitä on jäänyt käteen?

Lauri, tämä seuraava tunnustus on omistettu sulle:

Rakastan Arctic Monkeysin AM-albumin No.1 Party Anthem -kappaletta!

Hirvittävän paljoa muuta yhtyeen pian viikon vanhasta ”mestarieteoksesta” ei ole minun käsiini tältä erää jäänyt. Suurin syy tähän on varmaankin yksinkertaisesti se, ettei levy suurissa määrin yksinkertaisesti ole minun musiikilliseen makuuni. Arctic Monkeys ei tällä hetkellä näytä tai kuulosta enää niin paljoa minun yhtyeeltä kuin se joskus ennen teki. Jokin yhteisen kokemuksen jakamiseen tarvittava ajatusyhteys on minun ja yhtyeen väliltä selkeästi katkennut. AM herättää assosiaatioita, jotka eivät kosketa. Maalaa taustalauluillaan ja kitaroillaan maisemaa, jonne en kuulu, tai jota en osaa kuvitella. Se on väärällä tavalla rock ja salaperäinen. Jotenkin yrittää liikaa.

Kyllä, olen juuri se tyyppi, joka ennen levyn ilmestymistä oli huolissaan yhtyeen ”amerikkalaistumista”.

Sanokaa marisijaksi, mutta kaipaan Arctic Monkeysia ennen sen L.A.-visioita. Ennen sen tämänhetkistä imagoa. Muistelen tennareita, otsalle valuvia hiuksia, verkkareita, pikeitä, poppia, sheffieldiä, klassista bändisoittoa. Tai vaikka turvallista suckitandseetä. En siksi, etten kestäisi lempiyhtyeideni muuttumista ja kasvamista, vaan siksi, että yhtye oli silloin minun korviini paremman kuuloinen. Paremman näköinen. Kiinnostavampi. Minunlaisempi. Niin oli hyvä. Itse asiassa juuri tästä syystä levyn ainoa minut totaalisesti hullannut hetki on juuri No.1 Party Anthem: kappale kuulostaa sen Alexin (ja Arctic Monkeysin) -kirjoittamalta, jonka minä haluaisin tuntea. Kappalehan on kuin suoraan Submarine-elokuvan soundtrackiltä unohtunut pophelmi!

Okei. On levyllä toki muutama muukin viehättävä hetki. Toisen puoliskon aloittava Mad Sounds muodostaa upean parivaljakon yhdessä A-puolen päättävän No.1 Party Anthem -kauneuden kanssa. Fireside on juuri sillä minua viehättävällä tavalla kiehtova ja salaperäinen, ja pidän levyn draamankaaresta: Do I wanna know are you mine? I wanna be yours. Levyn päätösraita, niin, se on kiva (lyriikoiden ajoittaisesta hölmöydestä huolimatta). Myös Knee Socks kiehtoo – ainakin siihen asti, kunnes kuulen ne taustalaulut. Pidänkin levyn fiiliksestä aina niinä hetkinä, kun touhu ei vaikuta siltä, että tarkoituksena on jonkin ”uuden jännittävän soundin” luominen.

Ymmärrän kyllä sen, että levyä pidetään nerokkaana ja Turneria normimuusikon sijaan artistina – levyssä selkeästi on näkemystä. Ja ymmärrän, ettei tässä enää mitään parikymppisiä olla. Ettei kukaan ole. Myös rokkarit vanhenevat. Mutta.

Uskallan myös väittää, että levyltä löytyy ainakin pari ihan oikeasti melko keskinkertaista rokkikappaletta (esim. One For The Road, I Want It All, Snap Out Of This).

Voihan olla, että joskus vielä tajuan loputkin levystä.

Cool Britannia eli kuusi brittiläisyyden kiteyttävää laulua

Elbow-yhtyeen laulaja, manchesteriläinen Guy Garvey laati BBC American verkkosivuille listan kappaleista, jotka hänen mielestään edustavat erityisen hyvin Britanniaan. Rosvojen Jyri vinkkasi minulle listasta arvaillen, että ehkä innostuisin laatimaan oman versioni. No hei!

Tässä siis minun versioni kera perusteluiden. Ei mikään ”ultimate mixtape”, vaan joukko suosikkikappaleita, jotka kertovat jotain mielestäni kiinnostavaa saarivaltiosta ja erityisesti sen musiikista. Garveyn samanmoinen löytyy täältä.

The Bluetones – Slight Return (1996)

Pop

Jos jotain, niin pop Britannia ainakin on.

Kirjoitan paljon siitä, miten rakastan popmusiikkia, popkulttuuria ja brittipoppia. Mainitsen viehtyväni popestetiikasta ja asioista, jotka ovat mielestäni jollain viehättävällä retrohenkisellä tavalla pop. Tekstini toisin sanoen vilisee epämääräistä pop-terminologiaa.

Lähelle minun pop-totuuttani päästään The Bluetonesilla demonstroiden. Yhtye kun taitaa sellaisen popin, jolla itse tuon termin sisällön mieluiten täytän. Kitarat kainaloissa, rummut tyynessä rytmissä. Lauluissa A- ja B-osat, melodiat, kertosäkeet, you and me:t ja stemmat kohdillaan. On parkat, duffelit, pikkutakit, kauluspaidat ja farkut, tennarit, maiharit, höpsöt tanssimuuvit ja moppitukat. 60-lukua, 90-lukua, vähän ladia, vähän modia ja paljon brittiä. Ja poppia. Ja sitä iänikuista brittipoppia.

The Coral – Don’t think You’re The First (2003)

Nostalgia

Britannia ja nostalgia kuuluvat ehdottomasti yhteen. Tai, no, ei oikeastaan edes mikään menneisyyteen ikävöinti ja haikailu, vaan sinne unohtuminen. Uskon, että jokainen maassa vieraileva kaipaa jossain vaiheessä matkaansa vähän enemmän modernia maailmaa.

Menneellä tunnelmointi onkin paljon viehättävämpää silloin, kun se tapahtuu kylpyhuonesuunnittelun ja byrokratian sijaan musiikissa. Nostalgiayhtyeiden aateliin lukeutuvan liverpoolilaisen The Coralin sanoin don’t think you’re the first ja just find a feeling, pass it on… Kunnon liverpoolilaisten tavoin yhtye muistelee menneitä päätyen kuulostamaan useimmiten siltä kuin seilaisi Mersey Ferryllä yhdessä Gerry & The Pacemakersin kanssa. Ja The La’sin. Ja Castin. Ja The Captive Heartsin.

Blur – For Tomorrow (1993)

London swings again!

Mitä tapahtuu, kun brittiläisten vahva kansallinen itsetunto ja kaikki kliseiset Britti- ja Lontoo-symbolit siirretään musiikkiin? Syntyy alakulttuuri. Factory Records -levy-yhtiön  perustaja Tony  Wilsonin mukaan nimenomaan alakulttuurit ovat olleet Britannian merkittävin myyntivaltti.

Se, kuinka Damon Albarn käytännössä loi nokkelilla modern life is rubbish -visioillaan raamit kokonaiselle brittipop-aikakaudelle, kertoo mielestäni nimenomaan tästä: brittiläisten orientoitumisesta alakulttuuri-ilmiöhin. Enkä tarkoita tällä ainoastaan yhtyeiden lokerointia ja määrittelyä, vaan sellaista kokonaisvaltaisempaa heittäytymistä. Että on se oma juttu. Ne tietyt kengät, tietynlaiset takit, tukka just oikein, kaulukset tärkissä ja housut prässissä – aina kunkin sukupolven äänitorven esimerkin mukaan. Yksinkertaistetusti.

Ja aina siinä tapauksessa, kun ilmiö ei enää synnytäkään mitään uutta, voi puhua revivalista

The Stone Roses – I Am The Resurrection (1989)

Sukupolvikokemukset ja hurmos

Spike Island toukokuussa 1990 ja Knebworth elokuussa 1996. Mitään muuta en elämässä harmittele, kuin sitä, etten ole saanut olla mukana noissa The Stone Rosesin ja Oasiksen johtamissa kansanjuhlissa. Tuskin olen ainoa, joka vaihtaisi  minkä tahansa oman ysärimuistonsa ja muistan, kun Estonia upposi -sukupolvikokemuksensa tällaiseen hurmokseen.

The Stone Rosesin Spike Island -keikka ei ehkä ollut mikään musiikillinen menestys, mutta sen merkitystä baggy-sukupolvelle tuskin voi liiaksi korostaa. Sisäänpäinkääntyneen, herkän, kantaaottavan ja jopa vähän ahdistuneen indievuosikymmenen jälkeen The Stone Roses toi estraadille bileet, joista ei puuttunut kokoa, itsevarmuutta, hedonismia ja nautintoaineita.

The Stone Rosesin merkitys sekä vaikutukset nuorisoon on nähtävissä melkolailla suoraan Oasiksessa ja Liam Gallagherissa, tuossa ei vain oman elämänsä, vaan myös aika monen muun elämän isoimmassa rokkitähdessä. Siinä missä Spike Islandille kookoontui 27 000 pössyttelijää, keräsi Knebworth Oasiksen johdolla yhteen 320 000 kuulijaa, 160 000 kumpanakin keikkapäivänä. Jos kaikki halukkaat olisivat saaneet lipun, olisi paikalla ollut 2,6 miljoonaa ihmistä. Niinpä. Puoli Suomea. Sukupolvikokemus, todellakin

Spike Islandin itseoikeutettu päätöskappale:

The Courteeners – Opener (2010)

Kotiseuturomantiikka

Oletko koskaan lukenut juttua brittiläisestä yhtyeestä ilman mainintaa kotikaupungista? Niinpä. Tai ollut jonkun brittiyhtyeen ”kotiinpaluukeikalla”? Niinpä, huh huh.

Britanniassa taustalla on merkitys, ja se tuodaan esiin. Vaikka vahvistimeen kiinnitetyllä Walesin lipulla.

Toisinaan yhtyeen kotiseutu ei näy – se kuuluu. Kotikaupunkia romantisoivissa lyriikoissa ja taustat paljastavana aksenttina. Manchesteriläisen The Courteenersin lyriikoissa kaipaillaan maailmalta ”kaduille, joilla kasvettiin”, suudellaan Victoria Parkissa, käydään Night & Day -baarissa ja missataan a dirty double decker Stagecoach. Ja kaikki tämä tehdään aksentilla, joka paljastaa Manchesteriä tuntemattomallekin, että pohojosessa olhaan.

Kasabian – Club Foot (2004)

Ladismi

Uho, testosteroni, itsevarmuus. Joukko kukkoilevia lädejä kävelemässä kädet ylhäällä, käsissä tuopilliset stellaa. Kasabian jos mikä siirtää tämän saman nuorten miesten intensiteetin, agressiivisuuden ja positiivisen uhon musiikkiin. Tällaista Kasabianin jopa brutaalia energiaa on ainakin minun vaikea kuvitella vaikkapa ranskalaisten herkkään ja hienovaraiseen popmusiikkiin.