Perjantaibiisi: Richard Ashcroft – C’mon people (We’re making it now)

On olemassa muutamia lauluja, joiden äärelle palaan säännöllisesti. Toisin sanoen aina niiden ajanjaksojen jälkeen, jolloin olo ei ole ollut ihan niin elossa, kuin mitä olisin toivonut. Richard Ashcroftin C’mon people (we’re making it now) vuodelta 2000 on yksi näistä lauluista. Tukalan olon ja pettymysten jälkeen koittavien uusien oivallusten ja mahdottomiksi luultujen mahdollisuuksien hymni.

That I am alive
I am alive
I wanna grow

There are so many things I can do
Just like falling in love with you
Take my hand now, understand me
You can come here too

Joka vaatii tulla kuulluksi juuri tänään. Syyskuun ensimmäisenä perjantaina, kun mielessä on yllätyksettömän arjen ja tunkkaisen kesän jälkeen vihdoin uusia raikkaita ajatuksia. Ja ilmassa suuria lupaileva ja rajoituksista lannistumaton uuden ajan tuntu.

But today I worked it out
I got something I can shout about
Someone who believes in all the things I’m thinking

 

Levy: Babyshambles – Sequel To The Prequel

Tämän kiehtovan ja vähän oudonkin, vanhojen bändien uusien levyjen (Travis, Manic Street Preachers, Franz Ferdinand, Arctic Monkeys) täyttämän syksyn yksi kiinnostavimmista tapauksista on ehdottomasti brittiläisen Babyshamblesin paluu. Yhtye julkaisi maanantaina uuden Sequel To The Prequel-albuminsa.

Kyseessä on yhtyeen kolmas kokopitkä – ja ensimmäinen sitten vuoden 2007 Shotters Nation -albumin. Levy yllättää olemalla musiikillisesti monipuolisempi mihin olin levyn ensimmäisen singlen, suoraviivaisen Nothing Comes To Nothing -kappaleen perusteella osannut varautua. Tutun kitararockin lomassa Sequel To The Prequel tyylileikittelee jazzilla ja skalla, on toisinaan The Libertines-tavalla punk, kunnes pistäytyy jammailemassa laulaja Pete Dohertyn nykyisessä kotikaupungissa Pariisissa.

Erityisesti pidän siitä, että levy tuntuu aiempaan Babyshambles-tuotantoon verrattuna seesteisemmältä. Yhtyeelle ominaisen rauhattomuuden rinnalle on tullut viehättävää herkkyyttä ja levollisuutta. Vaikka tietty rouheus, mutkattomuus sekä Dohertyn suurpiirteinen tapa lauleskella, ovatkin yhä edelleen tallella, on lopputulos edellisiin levyihin verrattuna vähemmän poukkoileva ja kaoottinen.

Levystä jääkin jotenkin viimeistelty ja harkittu vaikutelma: harmonisuuden lisäksi myös musiikillinen moniuloitteisuus kielii loppuun viedyistä visioista ja jäsennellyistä ajatuksista. Mielikuvaa täydentää kuvataiteilija ja Cool Britannia -ikoni Damien Hirstin käsissä syntynyt kansitaide – vau!

Kuten varmaan tekstistä on jo voinut aistia, itse pidän levystä. Onhan sillä turhatkin hetkensä, mutta kokonaisuus on varsin onnistunut.

Ja vaikka levyllä ei vaikkapa Deliveryn kaltaisia moderneja brittirockin klassikoita olekaan, löytyy siltä useampi hyvä yksittäinen kappale. Nothing Comes To Nothing lieneekin jo yhtyeen uusin hitti.  Itse olen tällä hetkellä mieltynyt mm. Maybelline- ja Seven Shades –kappaleisiin, jotka ovat molemmat melko klassisia Babyshambles-biisejä. Suurin suosikkini on kuitenkin tämä Farmers Daughter, jonka runollisuus ja isoihin mittoihin kasvava – ja yhtyeelle todella epätyypillinen – kertosäe säväyttivät heti.

Hieno kappale, joka vain vahvistaa käsityksiäni runopoika-Dohertyn lahjakkuudesta.

Huomaan tämän levyn myötä mieltäväni  Babyshamblesin yhä enemmän Dohertyn lisäksi myös yhtyeen muiden jäsenten – tällä hetkellä Drew McConnellin ja Mik Whitnallin – projektiksi. Toisin kuin aiemmat Babyshambles-albumit, Sequel To The Prequel ei sisällä ainoatakaan Dohertyn yksin kirjoittamaa kappaletta. Levyn tasapainoisuus, vivahteikkuus ja herkkyys ovat varmastikin paljon myös yhtyeen edellisen albumin sekä mm. Bluria ja The Smithsiä tuottaneen Stephen Streetin pelisilmän ansiota.

Sequel To The Prequel -albumin kansi: Damien Hirst

Lyyristä poptaidetta

charlatans_poster_north

charlatans_poster_red_laughed

The Charlatansin lyriikoista tehdyt julisteet ovat epäilemättä kauneinta, mitä olen vähään aikaan nähnyt. Poptaidetta – todellakin! Kunnia printeistä kuuluu Ian Caulkettille.

Tällä hetkellä saatavilla olevista julisteista kehyksiin ja tämän fanitytön seinälle päätyisi ehdottomasti debyyttilevyn  White Shirt -kappaletta lainaileva punainen She laughed and then she died -kuva.

Mutta kaikista mieluiten teettäisin vielä yhden printin, omalla The Charlatans -suosikkirivillä varustettuna, tietenkin.

Live for the day
I see your heart is empty
I’ve got plenty

Ai että, rakastan tätä biisiä. Ja tuo video! Klassista. Mitä sinun The Charlatans -printistä löytyisi?

Ian Caulkettin julistekuvat täältä. Julisteita myynnissä täällä.

Jotain uutta: The Sonik Seeds

Sheffieldiläinen The Sonik Seeds on ollut kasassa vasta vuoden verran, mutta on jo onnistunut synnyttämään pienimuotoisen hypen. Yhtyeen nimi onkin tupsahdellut toistuvasti esiin siellä täällä jo jostain viime keväästä lähtien. Tuon pienimuotoisen hypen lakipisteen virkaa hoitaa tällä hetkellä brittiläisen Rimmel London -meikkifirman uusi mainos, jonka musiikkina yhtyeen tuore English Rose -single toimii. Ja hyvinhän kappale tähän viehkon Georgia May Jaggerin tähdittämään ja swingin London -hengessä toteutettuun kampanjaan istuu.

Niin, musiikkityylillisesti The Sonik Seeds lienee garagea, jota on paikoin somistettu perinteisin britti-R&B -vaikuttein ja mod-esteettisin vivahtein, mutta myös modernein indieottein. Nuorta ja viatonta Arctic Monkeysia kaipailevana ja Little Man Tatea ikävöivänä onnistun tietystikin kuulemaan yhtyeen tekemisessä myös hitusen sheffieldiä.

Ihan turhaa yhtyeen ympärillä ei vouhkata: onhan tämä nyt aika mainiota, eikö?! Ja muuten, myös Miles Kane on fani.

Yhtyeen English Rose -single on julkaistu iTunesissa ja löytyy myös Spotifysta.

The Soniks Seedsin Sundcloud täällä.

Perjantaibiisi: Oasis – Songbird

Yleensä olen jakanut perjantain tunnussävelminä mukavia menobiisejä, mutta tänään tuntuu siltä, ettei viikonlopun tunnariksi sovi kuin yksi laulu.

Sen lisäksi, että Oasiksen Songbird on kaikessa yksinkertaisuudessaankin todella herttainen ja ihastuttavan vilpitön kappale, on se erityinen tietystikin myös siitä syystä, että se on alusta loppuun Liamin kirjoittama – ja ensimmäinen Oasis-single, joka ei ole Noelin käsialaa.

Jos jotain olen Liamissa aina ihaillut, niin sellaista uskomatonta itseluottamusta ja horjumatonta uskoa omaan tekemiseen. Että vaikka lopputuloksena ei oliskaan mitään noelgallagheria, vaan juuri ja juuri kaksiminuuttiseksi pystyvä ja äkkiseltään vaatimattomalta vaikuttava rakkauskipale about me bird, ollaan ylpeitä siitä. D’you know what I mean, man?

She’s not anyone -blogi on nyt sitten vähän niin kuin meitsin Songbird: pikkuruinen, mutta vilpittömyydellä tehty ja ylpeydellä kannettu rakkaudentunnustus jollekin minua suuresti inspiroivalle. Britille, popille ja brittipopille.

Vanhaa She’s not anyone -blogia ja vielä vanhempaa i’mhappytobeheretonight -blogia seuranneet: tunnette kuvion. Muut: hop on and stay young! London swings again!

She’s not anyone

Kiitti, Liam.