Razorlightin paluu

Let’s pretend it’s 2004 forever.

2000-luvun alun brittiläisen indierock-hurmoksen ja Camden-skenen ilmentymä Razorlight tekee paluun siinä oikeassa kokoonpanossaan. Johnny Borell, Andy Burrows, Björn Ågren ja Carl Dalemo olivat Razorlight vuoteen 2009 asti, kunnes rumpali Burrows jätti yhtyeen ja siirtyi soolouralle ja muihin musiikillisiin projekteihin. Bändin ruotsalaiset jäivät yhtyeestä pois vuotta myöhemmin. Vaikka Johnny Borell tekikin 2010-luvulla ainoana alkuperäisjäsenenä Razorlight-nimisellä kokoonpanolla keikkoja ja vuonna 2018 levynkin, ei kyseessä tietenkään ollut oikea Razorlight.

Ymmärtääkseni Burrowsin ero bändistä ei ollut kivuton ja kitkaton. Siksikin yhteenpalaaminen tuntuu yllättävältä. Vuosikymmenen kestäneen eron päättymistä yhtye juhlistaa kesäkuun 2. päivä sriimattavalla live-keikalla.

Rakastan Razorlightia. Tiedän, että useat ei, mutta äääääh! Yhtye on minun nuoruuden rakkaus, muisto ajasta, jolloin kitaramusiikki oli hot ja indie rock genre kaikkine ulkomusiikillisine lisäosineen. NME voi hyvin ja indiebändejä tulvi ovista ja ikkunoista. Razorlight edustaa minulle tuota 2000-luvun alun indie rockin kulta-aikaa, Camden Townia, Camden skeneä, Converseja, pillifarkkuja, rokkipoikia, fanityttöihastumista ja cooliutta. Se on The Libertinesin ohella minulle indie rockin lippulaivayhtye, symblikin. Prototyyppi siitä, mitä tarkoitan, kun puhun indie rockista.

Sen lisäksi, että yhtye merkitsee musiikkihistoriallista ajanjaksoa ja tiettyä skeneä tai genreä, on se tietenkin myös oman henkilökohtaisen, musiikillisesti ja kasvukivullisesti merkittävän aikakauden avainyhtye, parikymppisyyteni soundtrack, sukupolvikokemuskin.

Mutta ei Razorlight – tai NME-indie ylipäänsä – minulle pelkkää nostalgiaa ole. Yhtye on yksi elämäni muutamista turvabändeisä ja siksi aina ajankohtainen. Yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia Up All Night ja Razorlight ovat jatkuvasti soitossa, Golden Touch ja Somewhere Else ikuisia lempikappaleitani. Vice, Rock ‘N’ Roll Lies, Rip It Up, Stumble and Fall, America, Who Needs Love? ja Los Angeles Waltz ainakin päätyvät elämäni biisit -soittolistalle, jos joskus sellaisen teen.

Yhtye ja koko indie rock oli aikoinaan minulle keino ja tapa elää ja päivittää brittipoppariutta siinä hetkessä ja ajassa. Nyt kaikki tuo, mitä brittiläisessä kitaramusiikissa silloin tapahtui, on osa sitä sekalaista brittiläisen kitaramusiikin eri vaiheiden ja aikakausien hybridiä, jota itsessäni vuonna 2021 kutsun brittipoppariudeksi.

The Cribs – Running Into You

Indierock-yhtye The Cribs julkaisi juuri uuden singlekappaleen, ensimmäisen sitten vuoden 2017. Yhtyeen omien sanojen mukaan paluu uuden musiikin saati kokonaisen levyn kera ei ollut mikään itsetsäänselvyys. Vielä viime vuoden lopulla yhtye oli lopettamisen partaalla.

Running Into You on todella hyvä ja uppoaa varmasti kaikkiin The Cribs -faneihin. Minulle seitsemän studioalbumia julkaissut, garage revival -huumasta hienosti selvinnyt yhtye kelpaa aina. Huojentavaa siis, että hajoamisen sijaan saimme Jarmaneilta uutisia uudesta levystä. Night Network ilmestyy marraskuussa.

The Libertines -nukketeatteri: Skint And Minted, osa 2

”Roger Sargent has given libs fans so much… truly the Main One if you ask me”, kommentoi eräs fani The Libertinesin Skint and Minted -nukketeatterin ensimmäistä osaa. Ja tottahan se on. Videot ohjannut Roger Sargent todella on aikamoinen the main one. Valokuvaaja ja elokuvantekijä on vuosien aikana viettänyt hurjasti aikaa yhtyeen kanssa, tallentanut bändi uran känteet, hyvät ja huonot kaudet.

Sargent tapasi bändin ensimmäisen kerran jo ennen sen Rough Trade -sopimusta, yhtyeen ensimmäisellä tämän lopullisen kokoonpanon keikalla. Sargent on siis jo semmoisen parikytvuotta tehnyt yhteistyötä bändin kanssa, valokuvannut yhtyettä, ohjannut yhtyeelle videoita. Vuoden 2010 paluun tallentanut There Are No Innocent Bystanders -dokkari on tietysti Sergantin ohjaama, viimeisimmän levyn kansitaide on myös Sargentin kädestä. Ylipäänsä Sergant on kerännyt ja luonut The Libertinesille ja The Libertinsesistä hurjasti visuaalista materiaalia. Ei siis ihme, että fanien mielestä Sargent on one of the lads.

Tässä yhtyeen tarinan kiteyttävän ja dranatisoivan nukketeatterin toinen osa – mahtava taas!

Osa 1 täällä.

The Libertines -nukketeatteri: Skint And Minted, osa 1

Parasta internetissä juuri nyt, sen Noel Gallagher ajeluttaa Adelea -meemin ohella: The Libertinesin tarina nukketeatterina. Viisiminuuttisessa pätkässä lavalla käyvät kaikki yhtyeen jäsenet, Albion Roomista krapulassa heräilevien Peten ja Carlin kanssa päästään elämään läpi The Libertinesin syntytarinaa. Pätkä on suorastaan hulvaton!

 “We could call the band… Babyshambles!” 

The Libertines on aina ollut faninsa huomioiva yhtye, fanien bändi. Tässä taas yksi super sympaattinen tapa tarjota faneille hunajaa. Jakso kaksi ilmestyy perjantaina.

Kolme kertaa huikea keikkataltiointi Youtubessa

Olen katsonut viime aikoina muutamia upeita keikkataltiointeja YouTubesta – tennarit jalassa.

Suurin suosikkini koko YouTuben tarjonnasta on varmaankin Arctic Monkeysin vuoden 2007 Glastonbury-keikka. Sheffieldin helmi on ollut Glastonburyn yksi kolmesta pääesiintyjästä kaksi kertaa – vuonna 2007 ja 2013. Molemmat keikat löytyvät netistä, itse katson niistä mieluiten nimenomaan tätä yhtyeen ensimmäistä pääesiintyjähetkeä. Tämä on minun Arctic Monkeys. Alex Turner moppitukassaan, kitara kainalossa. Matt Helders raitaverkkareissaan. Taianomainen ja erityinen keikka, uniikki energia, intensiivinen ja taidokas soitto. Siinä muutama kehu.

Arctic Monkeys, Glastonbury 2007, osa 1

Arctic Monkeys, Glastonbury 2007, osa 2

Vuosi tuon Arctic Monkeysin esiintymisen jälkeen Glastonburyn päälavalla nähtiin The Verve. Vuoden 2008 muut pääesiintyjät olivat Kings of Leon ja Jay Z – kuten Richard Ashcroft spiikissään muistuttaa.

Tämä yhtyeen ainoa Glastonburyn pääesiintyjyys ajoittuu bändin viimeisen come backin aikaan. Yhtye teki loppuvuodesta 2007 loppuunmyydyt paluukeikat, kesällä 2008 taas Love is Noise -single odotteli julkaisuaan. Kuukausi Glastonburyn jälkeen ilmestyi albumi Forth.

Klassikkoyhtyeiden paluut eivät ole aina kaikkien mielestä yksiselitteisen positiivinen juttu. Ehkä niihin liittyy pelko romahduksesta ja ei-niin-hyvästä? Niin tai näin, tämä The Verven keikka on upea. UPEA!

Soitto on jykevää, täyteläistä ja todella rock. Kitarointi on mahtavaa ja Richard Ashcroftin laulu upeaakin upeampaa. Paikalla olleista tuskin ketään harmittaa, että toisinaan vanhat klassikot tekevät paluita.

The Verve, Glastonbury 2008, koko keikka

En ole suuri Radiohead-fani. Kelpuutan yhtyeeeltä kuunteluun lähinnä Bendsin ja muutamia tiettyjä hetkiä OK Computerilta. Teoriassa Radiohead voisi olla minun sukupolvikokemukseni, mutta yhtye on aivan liian alternative minun makuuni. Ymmärrän, että Radioheadissa on sielua ja taikaa, mutta minulle se sielu ja taika ovat Bendsin brittipopahtavaa simppeliyttä ja ysäriajankuvaa lukuunottamatta vääränlaisia.

Mutta koska Bends ja juuri julkaistu OK Computer, on tämä vuoden 1997 Glastonburyn keikka soma. Huikea yleisö, 90-luvun keikkapuitteet, nuoruuttaan ja suurta nostetta elävä yhtye – ne ovat tässä taltioinnissa kohdallaan. Ysäri ja ajankuva – siinäpä tämän blogin käytetyimmät sanat.

Radiohead, Glastonbyry 1997, koko keikka

Artikkelikuva: Kon Karampelas/Unsplash

Luukku 16: Vuoden 2019 ihanin 10-vuotias

Arctic Monkeysin Humbug, Lily Allenin kakkoslevy, Dovesin Kingdom Of Trust, The Maccabees Wall Of Arms, Manicsien Journal for Plague Lovers, Kasabian ja West Ryder Pauper Lunatic Asylum, Idlewildin Post Electric Blues, Jamie T plus Kings & Queens sekä The Rifles ja The Great Escape.

Tuossa muutamia tänä vuonna täyden kympin täyttäneitä suosikkilevyjä.

Joista minulle suosikein on The Riflesin The Great Escape.

Miksi juuri tämä on minusta aivan ylivertainen levy? No, albumi asettuu osaksi 2000-luvun alkuvuosien kitaraindien huumaa, mutta se ei ole missään nimessä kliseinen esimerkki tuosta nuoruuteni valtavirtailmiöstä. Albumi on toki genrensä taidonnäytteitä, mutta samalla se on iätön ja ajaton kitarapop-levy. Itse asiassa, minusta levyä on helppo pitää myös brittipoppina, nimittäin vuoden 2009 versiona brittipopista. Sen voi asettaa brittipopin ikuisesti elävälle ja ajan mukaan muokkautuvalle jatkumolle, jossa kiertää ne samat musiikilliset ja ulkomusiikilliset ilmiöt mitä 90-luvulla brittipop-maailmaan alettiin liittää.

Albumin paras raita on minusta Toe Rag. Tämä kappale on upea esimerkki siitä, että The Riflesissä on pohjimmiltaan kyse paljon enemmästä kuin kitaraindien ohimenevästä suosiosta. Biisi on universaalisti upea kitarapop.

Albumin nimikappale ja Sometimes taas edustavat sellaista leimallista indieihannetta, jossa kitarat ränkyttävät, ja jonka kertosäkeeseen on saatu vähän hoilotusta. Mahtavia! Avausraita Science is Violencen energia on ihailtavan intensiivistä ja vilpitöntä.

Oikeastaan levyltä ei löydy yhtään heikkoa raitaa. Kaikissa kappaleissa melodiakulut, kertsit, kitarat, laulu ja tunnelma ylipäänsä ovat täysin kohdillaan. Masterpiece.

Vuosi 2009 ei ole kyllä minulle musiikillisesti mitään lemppariaikaa. Liitän tuohon kauteen vahvan tunteen siitä, miten bändimusiikin arvostus alkoi hiipua ja tilalle tuli sooloartistien kausi. Lykke Li ja sen sellaiset valtasivat indiediskot. Ne muutamat yhtyeet, jotka suuria massoja houkuttelivat, olivat sitten visioltaan ja soundiltaan puolestaan jo aika kaukana omasta lager-indien tunnelmasta. Suoraviivaisen rock-soundin tilalle alkoi tulla kokeilevampaan, tuotetumpaa ja monipuolisempaa soundia. Phoenix, Gossip – eivät yhtään minun juttuja. 2000-luvun alkuvuosia vallinnut käsitys indiemusiikista ja siihen liitetystä soundista alkoi muuttua.

The Great Escape ei kuulosta lainkaan vuodelta 2009. Ehkä se olikin mahdollisuus takertua aikaan, jonka en halunnut loppuvan.

Huh, sekava teksti. Olikohan tässä nyt mitään järkeä? Oli tai ei, kuuntele levy. Tässä suora yhteys juhlapainokseen.

Viisi kertaa unohtunut indie-suosikki

Kävin tänään juoksulenkillä 2000-luvun indieolennaiset -soittolistani tahtiin. Ai että, kulki hyvin, sekä juoksu että lista!

Tiedätte minut suureksi 2000-luvun kitaraindien rakastajaksi. Suuren osan 90-luvun brittipopin tietouttani ja harrastelija-asiantuntijuuttani olen hankkinut postuumisti, kirjoista, lehdistä, internetistä. Lukemalla, kuuntelemalla, katsomalla, ajattelemalla ja teorioimalla, aikaa uudelleen elämällä. Omat ensikäden brittipop-löydökset sijoittuvat vasta jonnekin vuosiin 1996 – 97. Kun Damon Albarn vuonna 1993 rakenteli brittipop-visioitaan, olin kymppivuotias ja kuuntelin vielä Tenavatähtiä.

2000-luvun kitaraindien ilmiön suhteen sen sijaan olen kokemusasiantuntija. Olen elänyt sen pyörteen ja hurmoksen keskellä, ollut omalla hurmioitumisellani rakentamassa hienoa sukupolvikokemusta.

No, se siitä. Tässä tekstissä halusin nostaa esiin tuolta juoksua ryhdittäneeltä soittolistalta viisi mahtista, mutta vähän vähemmän tunnettua naughties-biisiä.

The Enemy – We’ll Live And Die in These Towns (2007)

Yksi aikakauden upeimpia kappaleita. Biisin musiikillinen teosmaisuus ja lyriikoiden arkinen runollisuus sykähdyttävät aina vain. Kappale ja tulkinta ovat paljon velkaa The Jamille ja Paul Wellerille. Paikoin ihanan tarkkanaköinen miljöökuvaus ja englantilaiseen pikkukaupunkiin jumittuminen, nuoruus ja eskapismi taas tuovat The Jamin lisäksi mieleen myös Arctic Monkeysin debyytin maailmaan.

The Rifles – Sometimes (2009)

Tämä suosikki löytyy The Riflesin legendaariseltä Great Escape -albumilta, josta on muuten juuri tehty 10-vuotisjuhlapainos. Tämä kappale on kyllä hurjan hieno ajankuva, nuo kiertävät kitarat, renkutus ja rockiin yhdistynyt helppo melodisuus heittävät oitis 2000-luvun indieklubeille.

The Rifles on minun kirjoissa yksi ajan indiehurmoksen selviytyjistä. Yhtye on edelleen aktiivinen, ja mainioita levyjäkin on ilmestynyt useampi. Suuria suosikkejani aina ja ikuisesti!

Dogs Die In Hot Cars – Lounger (2004)

Skottiyhtyeen ainokaiseksi jääneen albumin kolmas sngle ja minun nuoruuden suuri hitti. Biisi on ihan totaalisen Razorlight, eikä se tietenkään haittaa yhtään. Kappale saa minut ihan aina hyvälle tuulelle.

The Cribs – Men’s Needs (2007)

Jarmanin veljesten The Cribs ei ole minulle mikään syvälle sieluun tunkeutunut rakkaus – olen poiminut bändiltä elämääni lähinnä hitit.

Tämä kappale on minusta kuitenkin aivan erityisen mainio ja ihan must. Se on täynnä toimivia ja sellaisella nuoruuden charmilla ryhditettyjä yksityiskohtia. Laulussa on aitoutta, särmää ja sielua. Kitara on raivostuttavan ihana. Ja mikä täkeintä: bändi näyttää just siltä, miltä ne ihanimmat just tuolloin näyttivät.

Biisi on juuri ja juuri ajalta ennen Johnny Marria.

The Ordinary Boys – Talk Talk Talk (2004)

Ai ai, olin joskus aika rakastunut The Ordinary Boysien Prestoniin. Niin söpö, niin tyylikäs! Tämä siis ennen kuin laulaja osallistui Celebrity Big Brotheriin, meni naimisiin kisassa mukana olleen glamourmalli Chantallen kanssa ja päätyi joka ikiseen juorulehteen.

Prestoniin liittyvä julkisuus on ollut vähän kyseenalaista, mutta ei se yhtyeen alkuvuosien mainioutta vähennä. Talk Talk Talk on minusta onnistunein biisi bändiltä ja sopisi 2000-luvun alun brittiläisen indie rockin määritelmäksi sanakirjaan.

2000-luvun indieolennaiset -soittolista Spotifyssa.

Mr. Peter Doherty

Aikamme merkittävimpiin rock-muusikoihin ja -hahmoihin kuuluva Peter Doherty täytti maaliskuussa 40 vuotta (luojan kiitos, he did it). Jos olet suurin piirtein minun ikäluokkaa, olet ehkä elänyt parikymppisesi Dohertyn musiikillisen ja ulkomusiikillisen tekemisen säestämänä. Ehkä olet kasvanut kiinni ja kiintynyt The Libertinesiin, Babyshamblesiin ja Dohertyn koko Albion-mielenmaisemaan niin, että lasket ne osaksi elämäsi merkittävien musiikki-ilmiöiden kartastoa – niin minä ainakin teen.

Kuten useat rokkarit, myös Doherty on vähän sellainen ristiriitainen rakastettava. Mies on tehnyt noin 18 vuotisen julkisen elämänsä aikana monia asioita, joita on helppo paheksua ja luonteva kyseenalaistaa, mutta toisaalta hän on myös upea taiteilija ja artisti, jonkan lyyristä työtä ja musiikillisia visioita on aika mahdoton olla ihailematta.

Doherty on tällä hetkellä musiikillisesti ajankohtainen, sillä hän julkaisi tänään Puta Madres -yhtyeensä kanssa uuden albumin. Orgaaninen ja lauleleva tunnelma on parin sinkun perusteella vaikuttanut viehättävältä. Vaikka parikymppinen rokkarinrenttu plus runopoika -Doherty onkin minulle se voimakkain Pete Doherty -kokemus, tuntuu todella kivalta uppoutua nelikymppisen Dohertyn ajatuksiin ja tunnelmiin elämästä, huumeista, kuolemasta ja musiikista.

Doherty on tosiaan näkynyt viime aikoina mediassa aika paljon, suosittelen ainakin tätä The Guardianin uutta artikkelia, tätä NME:n artikkelia ja siihen liittyvää suurta videohaastattelua sekä tuota pientä videopätkää.