Le vintage: and then she

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.

Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.

manics_helsinki

Seuraava teksti on julkaistu alun perin 15.10.2014.

* * *

Kirjoitan usein siitä, kuinka minulle monen kappaleen viehättävyys syntyy jostain mitättömän pieneltä vaikuttavasta yksityiskohdasta. Niin kuin vaikka tavasta, jolla laulaja laulaessaan tuottaa jonkun sanan. Ehkä jopa äänteen. Mitä oudompi, pienempi ja vaikeammin perusteltava tuo detalji on, sitä tärkeämmältä ja enemmän vain ”minun omalta” kappale tuntuu.

Se, ettei kukaan ymmärrä, miksi herkistyn aina, kun Ian Brown laulaa Corpses In Ther Mouths -kappaleessa It’s cut like crystal chandeliers juuri niin kuin laulaa, on minusta ihan parasta. Se tarkoittaa sitä, että jotain tapahtuu vain minun ja Ian Brownin välillä – mikä ihana ajatus!

Jotain on tapahtunut myös minun ja Manic Street Preachersin sekä minun ja The Charlatansin välillä.

Ihastumiseni sekä Manicsien The Girl Who Wanted To Be God -kappaleeseen (1996) että The Charlatansin White Shirtiin (1990) on nimittäin sekin seurausta pienestä yksityskohdasta, pienestä pätkästä (hämmentävän samanlaista) poplyriikkaa.

Seurausta siitä, kuinka hän tekee ensin jotain ja sitten jotain odotuksenvastaista. Sellaista, mikä saa hänet tuntumaan absurdilta – ja siksi niin ihanalta – tyypiltä.

She told the truth, told the truth and then she lied (Manic Street Preachers, The Girl Who Wanted To Be God)

She laughed and then she died (The Charlatans, White Shirt)

Hän puhui totta ja sitten valehteli. Hän nauroi ja sitten hän kuoli. Yksinkertaisesti rakastan noita pikkuisen paradoksaalisia kohtia! Se, että lyriikoissa lauletaan nimenomaan hänestä, ei vaikka sinusta, on mielestäni asian ydin. Syntyy vaikutelma etäältä tarkkailusta ja tiedon välittämisestä jollekin, jolla ei ole tilanteeseen pääsyä. Jonkun tytön kummallisuuden ja epäjohdonmukaisuuden – mutta myös erityisyyden – ihmettelystä. Tässäpä tyttö, josta on kerrottavaa. Voisinpa olla tällaisten kappaleiden hän.

Hän alkoi karkkilakkoon ja sitten hän söi jäätelöä.

Hän katsoi hyväntuulisen elokuvan ja sitten hän itki.

Hän kirjoitti sekavan ja nolon blogitekstin ja sitten hän halusi olla jumala.

Hmmm. Miksei?

Timanttihetkiä: Happy Mondays – Step On

Timanttihetkiä, eli kappaleiden yksittäisiä kohtia, sekunteja, joilla on timanttinen vaikutus.

Oletko lukenut Visan Kymmenet kylmät väreet -juttusarjaa? Ai, että, millaista keskittymistä pikkujuttuihin! Hetkiin, jotka värisyttävät. Vähän samalla idealla tarjoilen teille omia musiikillisia suosikkisekuntejani. Niitä kappaleiden jänskiä kohtia, joiden kuulemista oikein odottaa.

Ensimmäiseksi palanen Happy Mondaysin Step On -kappaleeesta. Tässä klassikossa on yksi hetki ylitse muiden ja se on se, kun kappaletta määrittävät sambakoskettimet (humanistipohjalta musiikkitieteellistetty, saa käyttää, en suosittele) vaihtuvat naiskuorolaulajien sooloon (2:30). Kuuntelijalle avautuu pieni fiilistelytauko, kunnes taas jatketaan sambakoskettimilla ja rokkikitaroilla. Woo-hoo, sanois Damon.

(Onpa muuten aika hyvä sunnuntaiviisukin.)

The Peace Collective – All Together Now

All together now
In no man’s land, together

Liverpoolilainen The Farm julkaisi vuonna 1990 All Together Now -baggy-klassikon ja suurimman hittinsä. Kappaleen tarina kertoo ensimmäisen maailmansodan aikaisesta aselevosta ja sen aikana pelatusta jalkapallo-ottelusta, jonka saksalaiset ja brittiläiset sotilaat pelasivat in no man’s land. Ei-kenenkään maalla. Tuon juhlaottelun voitti Saksa 3-2.

When they stopped fighting and they were one

A spirit stronger than war was at work that night
December 1914 cold, clear and bright
Countries’ borders were right out of sight
When they joined together and decided not to fight

Jalkapallo-otteluiden lisäksi tuohon vuoden 1914 joulun rauhanomaiseen kanssakäyntiin kuului yhteisiä joululauluja sekä tupakan, suklaan, oluen ja viskin vaihtokauppoja.

Tuosta joulun 1914 tulitauosta ja sen jalkapallo-ottelusta on tullut koskettava veljeyden ja sodanvastaisuuden symboli. Ei siis mikään ihme, että tarina on löytänyt tiensä myös popmusiikkiin. Mikään ihme ei ole myöskään se, että se tarina popmusiikkeineen päätyy hyväntekeväisyyskappaleeksi: The Peace Collectiven All Together Now -hyväntekeväisyyssingle julkaistiin eilen, tuon sata vuotta sitten käydyn jalkapallo-ottelun juhlavuoden kunniaksi. Singlellä kerätään varoja Britannian punaiselle ristille.

I wrote All Together Now about the extraordinary events on Christmas Day 1914 when British and German troops took part in an unofficial truce, singing Christmas carols, exchanging gifts and even playing football. It was a spontaneous act of humanity that transcended the horrors and barbarity of World War One and is a story which still resonates 100 years on. It is a story of hope and peace which should be told over and over again.” – Peter Hooton, The Farm

The Farmin jäsenten lisäksi uudelleenversioinnilla esiintyy joukko Brittiläisiä muusikoita, kuten Castin John Power, I Am Kloot ja Massive Attackin Shara Nelson. Kappaleen tuotannosta vastaa myös alkuperäisen version tuottanut Madnessin Suggs sekä The Clashin Mick Jones. Lapset videolla ovat Valioliigan ja Bundesliigan seurojen junnuja.



Projekti Facebookissa
.

and then she

Kirjoitan usein siitä, kuinka minulle monen kappaleen viehättävyys syntyy jostain mitättömän pieneltä vaikuttavasta yksityiskohdasta. Niin kuin vaikka tavasta, jolla laulaja laulaessaan tuottaa jonkun sanan. Ehkä jopa äänteen. Mitä oudompi, pienempi ja vaikeammin perusteltava tuo detalji on, sitä tärkeämmältä ja enemmän vain ”minun omalta” kappale tuntuu.

Se, ettei kukaan ymmärrä, miksi herkistyn aina, kun Ian Brown laulaa Corpses In Ther Mouths -kappaleessa It’s cut like crystal chandeliers juuri niin kuin laulaa, on minusta ihan parasta. Se tarkoittaa sitä, että jotain tapahtuu vain minun ja Ian Brownin välillä – mikä ihana ajatus!

Jotain on tapahtunut myös minun ja Manic Street Preachersin sekä minun ja The Charlatansin välillä.

Ihastumiseni sekä Manicsien The Girl Who Wanted To Be God -kappaleeseen (1996) että The Charlatansin White Shirtiin (1990) on nimittäin sekin seurausta ykistyskohdasta, pienestä pätkästä (hämmentävän samanlaista) poplyriikkaa.

Siitä, kuinka hän tekee ensin jotain ja sitten jotain odotuksenvastaista. Sellaista, mikä saa hänet tuntumaan absurdilta tyypiltä.

She told the truth, told the truth and then she lied (Manic Street Preachers, The Girl Who Wanted To Be God)

She laughed and then she died (The Charlatans, White Shirt)

Hän puhui totta ja sitten valehteli. Hän nauroi ja sitten hän kuoli. Yksinkertaisesti rakastan noita kohtia! Se, että lyriikoissa lauletaan nimenomaan hänestä, ei vaikka sinusta, on mielestäni asian ydin. Syntyy vaikutelma etäältä tarkkailusta ja tiedon välittämisestä jollekin, jolla ei ole tilanteeseen pääsyä. Jonkun tytön kummallisuuden ja epäjohdonmukaisuuden – mutta myös erityisyyden – ihmettelystä. Tässäpä tyttö, josta on kerrottavaa. Voisinpa olla tällaisten kappaleiden hän!

Hän alkoi karkkilakkoon ja sitten hän söi jäätelöä.

Hän katsoi hyväntuulisen elokuvan ja sitten hän itki.

Hän kirjoitti sekavan ja nolon blogitekstin ja sitten hän halusi olla jumala.

Hmmm. Miksei?