Brittipopklassikko: Kaulakorut

Damon Albarnin kaulakoru on ilman muuta brittipopklassikko, mutta niin on kyllä myös Shed Sevenin Rick Witterin valinta sportata kaulanauhaa tällä Dolphin-biisin videolla (muun muassa). Kappale – ja tuo koru – oli tämän Shed Seven -rakastajan mielessä erityisesti eilen, kun oli aika juhlia kyseisen singlejulkaisun synttäreitä. 21 vuotta!

Kappalehan on äärimmäisen upea, yksi 90-luvun hienoimmista. Eikä sinne brittipopklassikoiden joukkoon kuulu vain tuo kaulakoru, vaan ehdottomasti myös nuo bongorummut, jotka tekevät biisistä aivan erityisen jännän.

 

Parivaljakko: Kielimies Damon Albarn

Blurin uusi The Magic Whip -albumi ilmestyy maanantaina. Apua! Ensimmäisiä julki tuotuja ajatuksia levystä voi lukea vaikkapa täältä. Oivaltava ja pidettävä teksti, eikä onneksi aivan liian paljon (uutta albumia) avaava ja analysoiva tai super informatiivinen. Tykkään nimittäin tehdä ensitulkinnat aina niin sanotusti ihan itte.

Tässä taloudessa onkin ollut viime aikoina meneillään Blur-viikot. Erityisesti työn alla on ollut Parklife-albumi, sillä nimenomaan tuon levyn äänimaailmaan kaikki kuulemani The Magic Whip -albumin kappaale ovat minut heittäneet. Go Out esimerkiksi: silkkaa London Lovesia. Ooho ooot ja rämähtävä kitara. Ja jonkinlaista kilkattelua. Ja sitten on se sellainen kova taikka terävä, Parklifea läpi leikkaava ja nyt sitten ilmiselvästi The Magic Whipilläkin vaikuttava rumpusoundi. Ehkä tiedät, mistä puhun tai sitten et lainkaan! Mutta siinäpä joka tapauksessa yksi musiikillinen piirre, joka minun mielestäni tekee Blurista Blurin.

Yleensä en niin välitä kilpailuttaa keskenään Bluria ja Oasista, molemmissa on erityisyytensä. Mutta jos nyt joskus ihan vain vähän, niin sanotaan vaikka että Oasis voittaa b-puolien laadukkuudessa. Vaikka Blurillakin on ne omat b-puolihelmensä niin kyllä yleislinja noiden suhteen on Blurilla heikompi kuin Oasiksella. Yleensä se heikkous tarkoittaa hassuttelua tai kikkailua, joskus ihan vain noh, b-puolta.

Tässä noista b-puolista nyt kuitenkin kaksi, molemmat Parklifelta. People in Europe on Girls and Boysin b-puoli – ja ilmiselvä tarinan jatke tai täydennys – ja toinen on ihana To The End ihanasti ranskaksi.

Ja nyt kysymys kuuluukin: Damon italiaksi, saksaksi, ruotsiksi ja espanjaksi vai Damon ranskaksi?

Joulukalenteri: Vuoden 1994 parhaat levyt

Kyllä, vuoden 1994.

Tällä listalla on oikestaan kaksi tarkoitusta. Ensinnäkin se yrittää toimia inspiraationa niille, jotka haluavat vielä vuoden viimeisinä päivinä juhlistaa sitä, kuinka brittipop yhden tulkinnan mukaan niin sanotusti alkoi 20 vuotta sitten. Toiseksi listan tarkoituksen on osoittaa, että ne suurimmat juhlat kantsii ehkä kuitenkin jättää ensi vuoteen. Ja sitä seuraavaan.

Sillä vaikka brittipop-skene olisikin käynnistynyt isosti vuonna 1994 (itse pidän kyllä Vuosi 1993 -teoriasta), on minusta paljon kiinnostavampaa se, mitä siitä seurasi.  Jos 1994 brittipop syntyi, vuosi 1995 syntyi brittipopista.

Tässä minun mielestäni vuoden 1994 parhaat levyt. Tai oikeastaanhan tämä on 20 vuotta myöhemmin koottu lista levyistä, joita sinun minun mielestäni kannattaa kuunnella, kun haluat kunnioittaa brittipopin juhlavuotta ja brittiläisen musiikin yhtä taitekohtaa. Mistään aikalaiskokemuksestahan tässä ei ole kyse (olin vuonna 1994 11-vuotias), vaan ihan puhtaasta jälkiviisaudesta.

Järjestys on nouseva.

Primal ScreamGive Out But Don’t Give Up

Yllättävä seuraaja yhtyeen Screamadelica-menestykselle ja mestariteokselle. Siinä missä Screamadelca hurmaa psykedelisellä tanssimusiikkirocksoulillaan, on tämä vuonna 1994 ilmestynyt Give Out But Don’t Give Up musiikillisesti jotain aivan muuta. Screamadelicalla oltiin ihan movin’ on up, loaded, damaged ja higher than the sun, tällä seuraajalla tunnelma on tyyliä jailbirds, rocks ja sad and blue. Eli kyllä, kyseessä on blues- kautta rock -levy.

Levyllä viehättää asioiden kiehtova yhdistely niin, että syntyy hieno svengi. Bobbyn omintakeisen ja hurmaavan lauluäänen ja bluesin yhdistelmä. Screamadelicalla räjäyttäneen Denise Johnsonin lauluosuuksien ja taustalaulujen tuoma sielukkuus. Niin vain vuoteen 1994 tultaessa baggy ja muu tanssi-indie hiipuivat ja tilalle syntyi entistä vahvempi kitarallisuus.

CornershopHold on It Hurts

Oma the Cornershop-albumini on tietysti vuonna 1997 ilmestynyt hittilevy When I Was Born for the 7th Time. Cool britannia ja Brimful of Asha ne yhteen soppii, remixillä tai ilman. Pidän myös tästä yhtyeen debyytistä, vaikka se tuota suosikkia kokeellisempi ja rämäpäisempi onkin. Noiserokahtava, postpunkahtava, seassa yhtyeelle ominaisia intialaisvaikutteita. Hyvä esimerkki yhtyeestä, jonka brittipopskene imaisi pari vuotta tämän jälkeen mukaansa.

The Divine ComedyPromenade

Nuorempana en ymmärtänyt The Divine Comedya lainkaan. 2000-luvun alussa vauhkotiin Regeneration-albumista, jolle itse vain nyrpistelin. Mutta sitten vanhenin ja oivalsin, ettei Neil Hannon, tuo hurmaava ja elegantti dandy, ole outo, hän on nero. Promenade-albumi on menestyksen alkusoittoa, pankki taisi räjähtää sitten seuraavalla levyllä, vuoden 1996 Casanovalla. Kuten useiden muidenkin 90-luvun yhtyeiden, myös The Divine Comedyn nosteen ja Neil Hannonin poptähteyden edesauttajana toimi Chris Evans ja TFI Friday -ohjelma, brittipopklassikko sekin. Eli taas yksi esimerkki yhtyeestä, jolle brittipoppi teki hyvää, vaikkei ehkä vielä vuonna 1994. Cracking album, jolta löytyy tämä mestariteos:

The Stone RosesSecond Coming

Pettymys, raivostuttavat kitarat, ei niin huono kuin muistin. Levyn kuvailussa yleensä käytetyt ilmaukset eivät ole kovin hemaisevia. Muistatko, koska viimeksi kuuntelit tämän levyn alusta loppuun?

Tällaista amatöörianalyytikkoa albumi tietysti houkuttaa populaarikulttuuristen tulkintojen ja merkitysten pariin. Kuinka vanha teki tilaa uudelle. No mutta todetaan nyt vain simppelisti, että Ten Storey Love Song on ihan söppänä pop-kappale ja Love Spreads värisyttää. Ei sitä maagista, vuosien takaista The Stone Rosesia, mutta loppujen lopuksi aika paljon vuotta 1994.

The AuteursNow I’m a Cowboy

Täällä lisää. Listalle pikkuklassikko Lenny Valentino.

EchobellyEveryone’s Got One

Isoimman hittinsä yhtye sai vasta seuraavasta levystä, mutta onhan tämäkin aikamoisilla kappaleilla täytetty kokonaisuus. Yhtye hyödynsi taitavasti brittipop-nosteen julkaisemalla toisen levynsä vain vuosi tämän jälkeen. Yksi cool britannia -kauden avainyhtyeistä, jonka ansioksi voisi listata myös naisvokalistien esiinmarssin. Mutta siitä lisää ensi vuonna.

Manic Street PreachersThe Holy Bible

Manic Street Preachersissä minua on kiehtonut ehkä jotkut muut asiat kun ne, mitkä dominoivat The Holy Biblella. Levy on toki hyvä, musiikillisena tapauksena ja Manics-levynä merkityksellinen, mutta ei minulle henkilökohtaisesti tärkeä. Tämä lienee se levy, joka jakaa Manics-fanit toisinaan kahteen koulukuntaan – on ne, joita herkistää vanha Manics ja ne, joita taas ns.  uusi Manics. Jos johonkin kuulun, niin jälkimmäiseen: minun Manics-prototyyppini on Everything Must Go  – ja This Is My Truth -mestariteosten kaltainen varoivaisesti kantaa ottava, iso kitarapop. Mutta Johannekselle The Holy Bible on tärkeä.

Kiinnostavaa minusta brittipop-näkökulman ja vuosilukujen kannalta on se, että tuskin kukaan pitää The Holy Biblea brittipop-albumina. Vuonna 1996 ilmestyneen Everything Must Go -levyn kohdalla tilanne on jo aivan toinen. Sanoinko jo, että vuosi 1994 oli hieno taitekohta?

Shed SevenChange Giver

Rakastan tätä levyä, ja niin pitäisi kaikkien muidenkin! Shed Seven debyytteineen joutui harmillisesti vastakkainasetelmaan Oasiksen ja Definitely Mayben kanssa. Yhtyeet kiersivät yhdessä ja siitä sitten keksittiin kahden debyytin kamppailu. Kuten hyvin tiedetään, Shed Seven hävisi ja sai sen seurauksena b-luokan brittipoppiyhtyeen leiman. Ihan turhaa. Levyssä on suurin määrin uniikkia särmää, itsevarmuutta, sähköä ja asennetta.

SuedeDog Man Star

Kirjoitin kesällä, kuinka Coming Up -albumin häikäilemätön valtavirtapop on minusta ehkä hienointa Suedea – ja hienointa cool britanniaa. Pop ja hurmos. Mutta sitten taas toisaalta pidän uskomattoman paljon myös Dog Man Starista, jolla ollaan vielä vähän indie.  We Are The Pigs on minusta paras Suede-kappale ikinä.

Pulp His ’n’ Hers

Pulp lienee hyvä esimerkki siitä, kuinka brittipop ja cool britannia mahdollistivat joidenkin vanhojen pikkutekijöiden supersuosion. Vuosikausia kasassa ollut yhtye olikin yhtäkkiä silkkaa taikaa. Ja hyvä niin. His ’n’ Hers on Pulpin Definitely Maybe ja vuonna 1995 julkaistu Different Class sitten Sheffieldin ihan oma (What’s the Story) Morning Glory?

MorrisseyVauxhall and I

Olen kirjoittanut levystä blogiin useita kertoja – ihan vain koska se on minusta yksi kaikista kauneimmista. Vuonna 2010 kirjoitin siitä näin:

Jostain syystä Morrisseyn neljäs soololevy on noussut omassa elämässäni merkittävämmäksi kuin yksikään The Smiths -levy. Levyn tunnelma on kerrassaan taianomainen: häkellyttävät melodiat yhdistettynä Morrisseyn erityisen heleästi soivaan ääneen muodostavat suorastaan epätodellisen kuuntelukokemuksen, joka päättyy ehkä maailmanhistorian kauneimpaan lopetusraitaan, ja säkeisiin, jotka vetävät hiljaiseksi joka kerta, ihan joka: In my own strange way I’ve always been true to you,  in my own sick way I’ll always stay true to you. Epätodellisuuden tunne maksimoituu jos levyn kuuntelee läpi kuulokkeilla: 39 minuutin ja 53 sekunnin ajan tuntuu kuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin minä ja Morrissey. Tämän levyn kohdalla on mielestäni varsin tarkoituksenmukaista puhua taideteoksesta.

BlurParklife ja OasisDefinitely Maybe

Oasis ja Blur tappelivat, kumpi voitti? Näin kysyi eräs tyyppi minulta vähän aikaa sitten. Vastasin, että Liam.

Oikeastaan yhtyeiden vertailu on ihan pöljää. Molemmilla on ansioinsa ja roolinsa. Mutta kun puhutaan brittipopista ilmiönä ja show’na, on mielestäni se osuvin keulakuva kyllä Blur ja Parklife. Siinä levyssä se brittipoppi ja cool britannian synty oikeastaan on kiteytettynä. Räikyvän kirkkaine sarjakuvamaisuuksineen ja brittikliseineen. Oasis ja Definitely Maybe, no siinä on kyse upeasta musiikista, uudenlaisen rocktähteyden ja arroganttiuden syntymisestä, sukupolvikokemuksesta, selittämättömästä taiasta, ikiaikaisesta ilmiöstä.

Se, minkä verran Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory? sitten on  brittipoppia (paljon), on ensi vuoden juttuja.

https://open.spotify.com/user/misse-kissa/playlist/56EiNHcaOBd3y4JjaBg42M

20 vuotta sitten: Definitely Maybeä, Parklifea mutta mitä muuta?

Brittipopparin silmin tämä pian eletty vuosi 2014 käynnisti aikamoisen juhlaputken (mittavat etkot olivat toki jo viime vuonna). 20 vuotta Definitely Maybestä, 20 vuotta Parklifesta, 20 vuotta Dog Man Starista. Vielä seuraavat kolme vuotta saamme elää hullua 20 vuotta jostakin -aikaa. Ensi vuonna kierroksen ovat käyneet Supergrassin, Elastican, Castin ja Menswearin debyytit. Vuoteen 1996 tultaessa juhlavuosivauhti sen kuin villiintyy.

Mutta mitä muuta vuosi 1994 oli kuin Bluria, Oasista ja Suedea?

No esimerkiksi The Autersia ja yhtyeen Now I’m a Cowboy -kakkoslevyä. Joskus tuntuu tarpeelliselta muistuttaa ihmisiä siitä, että brittipopklassikoita tehtiin myös Blur ja Oasis -vastakkainasettelun ulkopuolella.

Olen itse pitänyt Luke Hainesin keuloittamaa The Auteursia vähän sellaisena outolintuna. Yhtye ei itsekään kauheasti välittänyt siitä, että se imaistiin vuoden 1993 New Wave -debyyttilevyn myötä mukaan juuri käynnistymäsillään olevaan brittipophuumaan.

Ja kyllähän yhtyeessä jotain erilaista on verrattuna vaikkapa Blurin kepeään sarjakuvabrittipoppiin tai Oasiksen lädirockiin. Enemmän dramatiikkaa, teatraalisuutta, tummasävyisyyttä, kaihoa. Musiikillista salaperäisyyttä. Paikoin jopa jotain amerikkalaista.

Mutta yhtyettä sen enempää ruotimatta, tässä kolme omaa suosikkihetkeäni albumilta. Erityisesti ilahdun aina tuosta Lenny Valentinon liveversiosta.

Mr Madchester: Samuli Edelmann

Pitäisikö lisätä dj-settiin tämä Samuli Edelmannin vuoden 1994 Sinä olet (Aurinko) -kappale, mietin tässä yhtenä päivänä. Äh, sinä senkin brittipop. Nyt kiinnostaa suomimadchester!

Kauaa ei tarvitse kappaletta kuunnella, niin alkaakin sijoittuminen setissä olla selvä: jonnekin The Stone Rosesin, The Charlatansin ja sen sellaisten välttämättömyyksien aloittaman baggyputken jatkeeksi. Ehkä The Farmin kylkeen? Vahän päivitettyä referenssiä Jagwar Man vierestä? Tai – kiitos naislaulajien – ehkä sittenkin herttaiseksi seuralaiseksi Primal Screamin sielukkaalle tanssimusiikille.

Kappaleen itsensä (ja videon sisältämän aikalaismaailman) lisäksi tässä kaikessa todella Mr Madchesteriä on tietysti tuo Samuli Edelmannin rumpu. Näyttääkö tutulta? Kaikki Ian Browniin vähänkään ihailevasti suhtautuvat varmasti hymyilevät tuolle yksityiskohdalle.

Ja kyllä, odotan ”Samulin päivää”. En kai nyt sentään ollut ainoa 8-vuotias, joka vuonna 1991 meni ja rakastui Samuli Edelmanniin?

Perjantaibiisi: Shed Seven – Speakeasy

Perjantai, you bastard! Tulit ja yllätit.

Tänään on mielessä suomen kielen minulla on -rakenne sekä sitä seuraavan nominin muoto: yksikössä nominatiivi, kieltomuodossa ja lukusanan (paitsi ei yksi) jälkeen partitiivi. Helppo juttu niin kauan, kunnes joudut opettamaan sitä ihmislle, joka ei osaa suomea.

Tänään on mielessä myös huominen SOLITIFEST. Me 1-vuotiaat Rosvo-bloggarit olemme saaneet luvan juhlistaa tuolla indieparaatin keskellä omia synttäreitämme. Ja tämä juhlinta tapahtuu dj:ksi tekeytymällä.

Eli nyt pitäis keksiä muutama naseva poppikappale keikkojen välissä soitettavaksi. Jotain, joka kuvaa She’s not anyone -blogin sisältöä oivallisesti? Jotain, mitä itse haluaisin kuulla? Vai jotain, mitä yleisö haluaa kuulla? Olettaen tietysti, että nämä eivät mene yks yhteeen (ei ne mene).

Jos minun pitäisi juuri nyt nopsaa ja todella spontaanisti (tässä suomen kielen pohtimisen keskellä) valita yksi kappale kuvailemaan minua ja blogiani, olisi se varmasti tämä Shed Sevenin Speakeasy.

Tavallaan Shed Seven kertoo minusta enemmän kuin Oasis, Stone Roses tai Blur, vaikka nuo toki ilmiselviä dj-settivalintoja ovatkin. Oasis, Stone Roses ja Blur tekevät minusta brittiläisen popmusiikin harrastajan. Shed Seven tekee minusta brittipopparin.

Nähdään huomenna!

(En väitä, etteikö joku voisi olla brittipoppari vaikka ei pitäisi Shed Sevenistä, vaan puhun subjektiivisella tasolla. Väitän, että rakastan Shed Seveniä sekä sitä tunnetta brittipoppariudesta, minkä yhtyeen musiikin kuunteleminen minussa aiheuttaa.)

It’s where he is now but it wasn’t what he planned

Pää täynnä höttöä. Ajatusrikkaan ja johdonmukaisen tekstin kirjoittaminen tuntuu nyt jonkun muun tyypin heiniltä. Jätetään se sille.

Mutta todettakoon että olen tykkäillyt viime aikoina paljon. Damon Albarnin uudehkosta soololevystäkin, tästä levyn Mr Tembo -kappaleesta ja erityisesti sen videosta. Kuinka mainio voi meininki olla?

On vimpan päälle tyylikäs Damon. On etelän hehkuvaa valoa ja sielua. Niin, modernia gospelia. Ja tämä himmailukohta, tämä on huikea (ei se tekstitys aina muillakaan niin johdonmukaisesti ja yleistajuisesti mene)!

The 264 is gulf, bungalow, stiles, canals, cows, haybells
Telegraph wires, pylon power
Farmhouse over chimneys still used
Stone, satellites, football pitches, fading flags, and lots of dogs
Neon cross on top of a block of flats on a church, not as usual

Tuossa ollaan jotenkin niin sellaisen damonalbarniuden ytimessä. Jos tiputettavat sanat maalaisivat karikatyyrimäistä, höpsöäkin Britannia-maisemaa, voisi melkein luulla, että eletään vuotta ysineljä.

Kyllä, sama mies, johon vuosia sitten rakastuin.

 

Perjantaibiisi: Gene – Sleep Well Tonight

Oasis ei suinkaan ole ensimmäinen ja ainoa 90-luvun niin sanotuista brittipopyhtyeistä, joka julkaisee tätä nykyä klassikoitaan päivitettyinä versioina. Blur urakoi koko tuotantonsa tuoreemmiksi painoksiksi parisen vuotta (?) sitten, Suede vähän myöhemmin. Re-issue-versioita on tullut myös Castilta ja viimeisimpänä esimerkiksi Geneltä.

Niille jotka eivät Genen tuotantoa tunne, kerrottakoon, että yhtyeestä tuskin on kirjoitettu yhtään ainoaa juttua ilman ”90-luvun The Smiths” -mainintaa. Eikä kirjoitettu näköjään nytkään. Jokainen voi nyt sitten tykönään päättää, miten paljon tuollaisesta vertailusta haluaa ilostua tai muuten hyötyä.

Gene on muuten havaintojeni mukaan toinen niistä cool britannia -sesongin yhtyeistä, joka päätyy aina, ihan mitä tahansa tehdessään ja miten rajusti tahansa revitellessään, kuulostamaan sievältä. Toinen on The Bluetones. Jujuna tässä on varmaankin yhtyeiden keulahahmojen lauluäänien tietty herkkyys. Ja joo, onhan erityisesti Genen meno muutenkin vähemmän lad kuin monen muun ysäriyhtyeen. Tähän perustunee myös se Genen Martin Rossiterin ja Morrisseyn vertailu.

Tänään perjantaina kuunnellaan siis sievää poppia. Eihän tämä nyt mikään iso menokappale ole, mutta käy mulle hyvin. Kun ei tämä perjantaikaan mikään varsinainen menoperjantai ole: töistä kotiin ja Richard Ashcroftin ja iltapalavoikkareiden kanssa sänkyyn. Ja sitten sleep well tonight.

Kappale löytyy vuonna 1995 ilmestyneeltä Olympian-debyytiltä (singlenä se ilmestyi vuonna 1994) ja on ehdottomasti yksi yhtyeen parhaimmista. Myös video on mieluisa. Ja kyllähän tästäkin kuulee, että sievää on. Jopa tuo ärhäkäksi naamioitu kertsi pohjimmiltaan. Vaikka yrittääkin kaikin voimin kasvaa 90-luvun kertosäevaatimusten kokoiseksi.

”Tennarit, parkat, kauluspaidat”

Viimeisiä viedään, nimittäin talvitakkipäiviä.

Kuinka vuosien takaisesta, kaappiin tylsänä, nuhjuisena, väärän värisenä ja väärän kokoisena häpeämään siirretystä talviparkasta tulee hetkessä taas täydellinen? No, näe se Noel Gallagherin päällä!

Ja kuten Noel itse vuonna 1994 totesi, never be afraid of the obvious because it’s all been done before.

Joten lainaa vähän lisää ja koristele takki vielä sielukkaalla rintanapilla.

IMG_20140331_213053Noel Gallagher, rokkitähti. Ja The greatest rock’n’ roll band of all time -rintanappi.

 

IMG_20140331_210856Miia Kunnari, wannabe. JaTampereen Parkapoikien Avoimesti antirasistinen -rintanappi.

Elikkäs näin tällä kertaa.

*

*

*“The Beatles, the greatest band in history, write ’Hey Jude’ and it’s a cheap-shot melody. Our singles are cheap-shot melodies. Never be afraid of the obvious because it’s all been done before.” – Noel Gallagher, 1994

Noel Gallagher -kuva räpsy Paul Mathurin Take Me There: Oasis – The Story -teoksesta.