Parhaat ystäväni: Menswear – Nuisance

Zemanta Related Posts Thumbnail

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Brittipop-yhtye Menswearin debyytti Nuisance (tai melkein ainokainen, kakkoslevy julkaistiin vain Japanissa).

Ilmestymisvuosi: 1995

Erityisen ihanaa: Kitaristi Chris Gentry, joka on 90-luvun söpöin ilmestys. Oui, paljon söpömpi kuin Take Thatin Mark Owen!  Vuonna 1977 syntynyt Gentry oli albumin ilmestymisen aikaan vain 18-vuotias – kauan eläköön 90-luvun teinimuusikot, joita löytyi Menswearin lisäksi nyt ainakin Ashistä ja Supergrassista. Gentry muuten seurusteli hetken Elastican kitaristin Donna Mattewsin kanssa. Olennaista!

Ystävä silloin kun: haluan kertoa 48 minuutissa ja 54 sekunnissa sen, mitä brittipoppi on. Albumi on ehdottomasti yksi brittipop-kauden täydellisimmistä symboleista.

 

 

 

 

 

 

 

Menswearin Nuisance ei ole merkittävä albumi ja paras ystävä siksi, että se olisi synnyttänyt jotain uutta tai muuttanut maailmaa. Oikeastaan päinvastoin! Se on pieni, kiireessä, hurmoksessa ja epäammattimaisen taustajoukon kanssa työstetty levy, joka syntyi jo olemassa olevasta. Brittipoppiudesta ja hurmoksesta, brittipopskenestä. Uuden luomisen sijaan se toisintaa. Yhtye olikin vuonna 1995 kaikkea sitä, mitä ihmiset vuonna 1995 halusivat, mutta myös kaikkea sitä, mitä oli jo olemassa.

Nuisance jos joku olikin ilmestyessään täydellinen tiivistys siitä, mitä brittiläisessä indie- ja popmusiikissa oli viimeisen parin vuoden aikana tapahtunut. Nuisancelta löytyy Blurin englishness-visiot ja mod-ote, sen Modern Life Is Rubbish -albumin aikainen viehätys pukuihin ja maihareihin (vrt. esim. I’ll Manage Somehow ylempänä). Lisäksi on Pulpin teatraalisuus, joka ilmenee ehkä viehättävimmin laulaja Johnny Deanin olemuksessa. Ja toki Nuisanceakin on kasvatettu 90-luvulla liki pakollisiksi muodostuneilla jousisovituksilla (vrt. esim. Being Brave). Tämän Daydreamer-kappaleen tunnelma ja kitarat puolestaan ovat kuin suoraan aikalaisyhtye Elasticalta lainattuja.

 

 

 

 

 

Sleeping In -kappale taas on very britpop ja very 90s, koska se julistaa rakkautta 60-luvun popmusiikillista estetiikkaa kohtaan.

 

 

 

Mutta eivät Menswear ja Nuisance ole ainoastaan musiikillisia symboleja 90-luvulle ja brittipopille. Yhtye ilmentää täydellisesti indien populaaristumista ilmiönä, sitä, kuinka indiestä tuli mainstreamia. Yhtäkkiä jokainen levy-yhtiö halusi löytää oman oasiksensa, mikä tietysti johti siihen, että yhtyeitä syntyi tuon tuosta. Levy-yhtiöillä oli rahaa, eikä levytyssopimuksen saaminen ollut aina kovin vaikeaa. Esimerkiksi Menswear perustettiin nayttäytymispaikkana tunnetussa Blow Up -yökerhossa, se sai levytyssopimuksen ennen yhtään keikkaa ja listaohjelma Top Of The Popsissaki se esiintyi ennen kuin oli julkaissut ainuttakaan singleä.

The perfect product from a band that is better known for being seen than being heard”, kuvailtiin Nuisance-albumia jossain.

Yhtyeen lyhyt, ulkonäkökeskeinen ja hedonistinen ura toimii mitä parhaimpana ajankuvana ja brittipop-ilmapiirin ilmentymänä ja kiteyttäjänä. Siitä huokuu arroganttius ja itsevarmuus sekä 90-lukuun yhdistyvä kepeys ja hauskanpito. Hetken aikaa kestävät bileet. Menswear ei edusta samalla tavalla absoluuttisn hienoa rock-kokemusta kuin vaikka Oasis, vaan saa merkityksensä nimenomaan brittipop-kontekstissa. Levyssä ei ole mitään monumentaalista tai jylhää, mutta klassikko se on, ehdottomasti. Brittipopparin klassikko ja identiteettilevy.

Nuisance täyttää 24.10 20 vuotta. Levylle ei järjestetä vuosijuhlia ja sille tuskin on faniryhmää (paitsi ehkä minun oma privaattiklubini). Vaikka levy ei muuttanutkaan maailmaa, on sillä minun mielestäni (hienon musiikillisen kuuntelukokemuksen lisäksi) yksi tärkeä tehtävä vielä nytkin, vuonna 2015.

Sen tehtävänä on muistuttaa siitä, että brittipopissa on kyse niin paljon enemmästä kuin vain Oasiksesta. Tai ei edes enemmästa, vaan pohjimmiltaan jopa muusta. Muusta kuin Oasiksen kaltaisesta rock-klassikosta, Blurin pitkästä ja kriitikoiden ylistämästä urasta. Muusta kuin muista isoista: Suedesta tai Pulpista. Sillä yhtä lailla kuin kriitikoiden kiitoksista, klassikoista ja pysyvästä, on brittipopissa kyse väliaikaisuudesta, yhden levyn ihmeistä. Hetken kestävästä tähteydestä.

Ja siksi meillä on Menswear.

 

Le vintage: What’s a Wonderwall anyway?

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista. Tämä teksti on julkaistu alun perin reilu kaksi vuotta sitten,  19.9.2013. Tervetuloa haikeus, harmaus ja herkistely. Syksy.

* * *

Oletko koskaan nähnyt sitä veikeää videopätkää, jossa Liam Gallagheria pyydetään mainitsemaan kymmenen asiaa, joista hän ei pidä? Ja vastauksena on pienen tuumailun jälkeen ”I hate Man United ten times”.

No, tähän kohtaan sopisi heittää, että ”I like Wonderwall two times”.

Tai siis oikeastaan pidän Oasiksen Wonderwallista JA Travisin Writing To Reach You -kappaleesta. Mutta. Travisin Fran Healyn sanoin ”You can sing Writing to Reach You over Wonderwall, and vice versa”. Ohoh!

Niin, kuten tiedetään, on Writing To Reach You tehty suoraan Wonderwallin sointukuvioon; Travis on muuttanut omaan sävellykseensä ainoastaan rytmin ja melodian. Ihailtavan kätevää biisinkirjoittamista yhtyeeltä, ja tuskinpa kuulijaakaan tällainen kustannustehokas lainailu haittaa. Saatiin sentään kaksi klassikkoa yhden hinnalla.

Ja sitä paitsi: what’s a Wonderwall anyway?, kuten kappaleessa kysytään.

Vaikka Travisin The Man Who -albumi julkaistiin aikoinaan (1999) keväällä, on se minulle ennen kaikkea syyslevy. Tai jopa talvi-. Levyn synnyttämät assosiaatiot sekä sen estetiikka kansilehdistä aina kappaleiden inspiroimaan videotaiteeseen vain jotenkin huokuvat harmautta, sadetta, surumielisyyttä – jonkin vehreän ja kepeän katoamista. Levyn seesteinen tunnelma rauhoittaa levottomasti ja lujaa eletyn kesän jälkeen.

Samasta syystä levy on myös mitä suurimmissa määrin vuoden 1999 levy: vuosia jatkuneiden kepeiden, levottomien ja värikkäiden brittipopbileiden jälkeen kansa oli valmis kohtaamaan arkisen harmaan. Rauhoittumaan ja täyttämään päänsä kokaiinin ja hedonismin sijaan aistikkaalla kitarapopilla.

Ja tämä kappale tässä näin on ehkä koko tämän postbritpop-ajan herkistelygenren kaunein tuotos.

Otsikko Travis – Writing to Reach You
Fran Healy -lainaus: Q Magazine 1001 Best Songs Ever -special issue

Perjantaibiisi: The Charlatans – Just Lookin’

The Charlatansin neljäs albumi, The Charlatans ilmestyi tasan 20 vuotta sitten, perjantaina 28.8.1995.

Tämä on nyt niin tätä taas, yksiä kakskymppisiä koko vuosi!

Albumi on uskomaton, ihme tapaus. Se ei ole mielestäni yhtyeen paras, ei edes toiseksi (paras on minusta Tellin’ Stories) , mutta on silti törkeän hyvä. Ja sillä on muutama yhtyeen olennaisimmista kappaleista, niin kuin vaikka Just When You Thinking Things Over ja Just Lookin’.

The Charlatansin tuotanto jakaantuu minun mielissäni jonkinlaisiksi kausiksi tai jaksoiksi. Sillä faktahan on, että vaikka punaisena lankana on ollut aina ne tietyt charlatansmaisuudet, on yhtye ollut tuottelias melko laajalla musiikillisella skaalalla. Tim Burgessin visioita ja asuinympäristöjä tästä varmaankin on kiittäminen (ja 2000-luvulla vähän syyttäminenkin, ehkä).

1995 oli brittipopin aikaa, ja vaikka yhtye kuinka puheissaan irtisanoutuu tuosta skenestä, kuuluu ajan henki tällä albumilla. Niin, The Charlatans -levyn ja sitä seuranneen Tellin’ Stories -albumin kohdalla on varmaankin ihan kohtuullista puhua yhtyeen brittipopjaksosta. Tässä ei enää liu’uta tanssirytmeistä kohti suoraviivaista kitarapoppia, vaan ollaan siellä jo.

Ja vaikka yhtye olikin vuonna 1995 jo vanha tekijä ja omasta mielestään jonkinlainen epäskeneilijä, on sen olemisessa ja tekemisessä oikeasti melkein kaikki se, mikä tarkoitti vuonna ysiviis ihanuutta.

Niin kuin vaikka the tukka, pohjoisen nasaali ja noh, laulajan harjoittama (pohjoisen) askellus.

 

17.8.1995

Perjantaina 14.8. tuli kuluneeksi 20 vuotta Blurin ja Oasiksen höpsöstä – mutta merkittävästä ja ikonisesta – singlelistataistelusta. Country House vastaan Roll With It.

battle

Mutta mistä tuossa oikeastaan oli edes kyse? No, Blurin oli määrä julkaista Country House The Great Escape -levynsä singlenä vuoden 1995 elokuun lopussa, joko 21. tai 28. päivä. Blur-tallissa oli käsitys, että Oasis alkaisi julkaista singlejään lokakuussa ilmestyvältä kakkoslevyltään pari viikkoa myöhemmin, syyskuussa.

No Oasispa tulikin ja kiilasi Blurin julkaisujen eteen, ilmoittamalla Roll With It -sinkkunsa julkaisupäivämääräksi 14.8. Noelin biisinkirjoitustahti oli ollut hurja. Tästä siirrosta kilpailuhenkisenä tunnettu Damon Albarn tietysti kiivastui ja alkoi järkkäillä myös Country Houselle uutta päivämäärää. Eikä mitä tahansa, vaan samaa. Lopulta molemmat singlet ilmeistyivät 14.8.1995.

Kamppailua seurattiin koko viikko ahkerasti lehdistössä ja gallupeissa, uutisissakin. Sunnuntaihin mennessä Country House oli myynyt 270 000 kappaletta, Roll With It 220 000 (levymyynnissä Oasis peittosi Blurin sitten kyllä). Kaikenkaikkiaan singlejä oli myyty tuon viikon aikana enemmän kuin kymmeneen vuoteen.

Tarina tosin kertoo ongelmista Roll With It -singlen viivakoodeissa – vaikka satakunta Creation-tyyppiä hälytettiinkin liimailemaan sinkkuihin uusia viivakooditarroja, eivät kaikki myydyt välttämättä siltikään rekisteröityneet. Hui.

Tasan 20 vuotta sitten 17.8.1995 Oasis tunnelmoi tappiotaan Top Of The Pops -listaohjelmassa lyömällä playbackina vedetyn homman ihan läskiksi. Noel Liamina ja Liam Noelina. Mites tuo ”kitarasoolo”?

Parhaat ystäväni: Elastica – Elastica

shesnotanyone_01

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Brittipop-yhtye Elastican debyyttilevy

Ilmestymisvuosi: 1995. Levy ilmestyi itse asiassa 13.3.1995, eli onnea parikymppiselle!

Erityisen ihanaa: No hei, 15 kappaletta 38 minuutissa!

Ystävä silloin, kun: Kaipaan sellaista maailman coolein tyttö -fiilistä.

Elastican Elastica on ollut yksi parhaista ystävistäni aina siitä asti, kun tajusin, että on ja oli olemassa sellainen maailma kuin Cool Britannia. Ja niinhän se menee, että kun ihminen alkaa etsiä käsiinsä – esimerkiksi kunnankirjaston musiikkiosastolta – kaikkea mahdollista tietoa 90-luvun brittipopista ja Cool Britanniasta, aikakaudesta jumalaisimmasta, törmää hän välittömästi Elasticaan. Tai viimeistään heti Oasiksen, Blurin ja Sueden jälkeen. Vaikka tuo oma etsiskeleminen ei ihan vuonna 1995 tapahtunutkaan, on tämä ystävyys kestänyt jo yli 15 vuotta.

Elasticassa jos jossain on siis kyse brittipopin merkkitapauksesta. Yhtye myös täsmentää hienosti sitä, mitä brittipoppi oikeastaan, ainakin minun määritelmissäni on: ei musiikkityyli tai -genre, vaan skene. Movement. Nuorisokulttuuri. Aikakausi. 93-98. Joukko keskenään melko erilaisiakin yhtyeitä (toiset enemmän, toiset vähemmän kitaravetoisia), jotka yleisö kuitenkin pystyi linkittämään yhteen.

Jos puhutaan genre- ja musiikkityylinäkökulmasta, niin suurilta osin Elastica taitaa olla jonkinlaista punkkia. Aikalaiskirjoittelussa yhtyeen britpop-määritelmää tarkennetaan yleisimmin termillä art punk.

Elastica on cool. Sellaisella Lontoo- ja Dr Martens -tavalla. Ei työväenluokka-paatosta (laulaja Justine Frischmannin tausta on keskiluokkainen), ei pohjoisenglantilaista lad-uhoa eikä myöskään brittiläisyyttä alleviivaavaa pop-hassuttelua. Olemuksellisesti yhtye sijoittuukin minusta brittipop-yhtyeiden verkostossa jonnekin Sueden rinnalle. Androgyyniys, salaperäisyys ja tummasävyinen viileys. Yhtyeen (alkuperäinen) kolme naista ja yksi mies -kokoonpano linkittää Elastican myös osaksi naisvetoisten yhtyeiden esiinmarssia. (Tämän jälkeen siis jatkoille esimerkiksi Lushin, Echobellyn, Sleeperin tai Republican pariin.)

Jos minun pitäisi kiteyttää oma Elasticani yhteen sanaan, voisi se olla vaikka leso. Justine Frischmannin pikkuisen laiskan ja leuhkan kuuloisen laulutyylin ja koko muun bändin kiehtovalla tavalla välinpitämättömän olemuksen yhdistelmä on vastustamaton. Itsevarma. Sitten on tietysti Justinen kunninahimoinen ja määrätietoinen tapa johtaa yhtyettä ja olla sanavalmis silloin, kun sellaisen hetki on. Niin kuin vaikka joskus Australiassa, kun musiikkitoimittaja kysyi, mitä hänelle tulee mieleen sanoista Liam Gallagher. ”Hamster” oli vastaus.

”Liam having a brain the size of hamster’s brain, tht is, not the entire hamster.”

Nuorempana pidin Justine Frischmannia suorastaan supersankarina, onnistuihan hän hurmaamaan sekä Brett Andersonin, Damon Albarnin että Bobby Gillespien (ja suututtamaan Liam Gallagherin). Frischmannin supersankariasun (ja Damon Albarnin mod-tulkinnan) syytä on se, että käytän Dr Martenseja.

Elasticasta ei voi puhua mainitsematta esikuvilta lainailua ja plagiointikeskustelua. Connection -kappaleen värisyttävä alku on kutakuinkin suoraan Wire-yhtyeen Three Girl Rumba -kappaleesta, Line Upin kertsin melodia puolestaan muistuttaa merkittävästi samaisen yhtyeen I Am the Fly -biisiä. Loppujen lopuksi Elastica jakaa laulukirjoituskunnian vain Waking Up -kappaleensa osalta – The Stranglers bongasi biisistä No More Heroes -kappaleensa ja vaati asialle huomioita. Omistajuuden jako sovittiin lopulta oikeuskäsittelyn ulkopuolella.

Jotain niin kovin 90-luvun hulluja vuosia symboloivaa tässä levyssä ja Elastican tarinassa on. Suosio tuli kovaa ja nopeasti. Kun yhtye ei ollut kiertueella, kierteli se Lontoon Camden Townissa, mistä löytyi kaikki tyypit. Ja huumeet. Toinen levy ei ottanut syntyäkseen ja siinä vaiheessa kun otti, oli jo vuosi 2000, eikä mikään enää ollut niin kuin ennen. Ei edes Elastica, jonka kokoonpano oli tuossa välissä vaihtunut pariin otteeseen.

Mutta on tällä levyllä symboliarvon lisäksi myös kiistaton musiikillinen arvo – lainailusta huolimatta. Ilmestyessään se oli kriitikoidenkin kovasti ylistämä ja ehdokas vuoden 1995 Mercury Music Prizen saajaksi.

Olen aina ajatellut, että minun roolini on olla fani, ei rokkari. Elastica taitaakin olla maailman ainoa yhtye, joka on saanut minut tuntemaan harmitusta siitä, etten ole bändissä. Olisin halunnut olla tyyppi, joka vuonna 1989 ihastuu arkkitehtuuriopiskelijaystäväänsä (eräs herra Anderson), soittaa tämän kanssa bändissä (eräs Suede), ärsyyntyy bändin kitaristille (eräs herra Butler) siitä, kun kaikki kappaleet ovat niin pitkiä, tapaa suurisilmäisen popparipojan (eräs herra Albarn), rakastuu, lähtee bändistä, perustaa bändin, hurmaa yhtyeineen maan ykkösradio-dj:n (Steve Lamacq), jonka kanssa alkaa työstää levyä. Tekee yhtyeineen levyn, josta tulee seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi maan nopeiten myynyt debyyttilevy (edellinen oli Oasiksen Definitely Maybe). Eroaa vuonna 1998 popparista ja toimii inspiraationa Tender– ja No Distance Left to Run -kappaleille.

No joo, vaikuttaa vähän siltä, etten olisi halunnut olla bändissä. Olisin halunnut olla Elasticassa.

Ei. Olisin halunnut olla Justine Frischmann.

Oasis-päivä

Sanotaan se nyt suoraan: tämä päivä on ollut ihan paska. Tähän mennessä.

Heräsin aamulla päässäni ajatus, että onko millään mitään väliä. Ja siitä se sitten lähti. Tai jatkui – eilen oli nimittäin aika sama fiilis.

Olen kuitenkin onnistunut skarppaamaan tänään kahteen otteeseen.

Ensin muutaman lohduttoman aamutunnin jälkeen skarppasin itseni ulos. Silloin, kun millään ei ole mitään väliä, on mahdottoman tärkeää pukea päälle, jotain, jolla on todella paljon väliä.

Minä valitsin tänään Adidas-verkkatakin, parkan ja vaaleat desert bootsit. Päähän lätsä. Sillä mitä Liamimpi sitä välimpi.

Parka näytti kulahtaneelta eikä hattu löytänyt luontevaa asentoa. Verkkatakki tuntui piukalta, housuista nyt puhumattakaan (Silloin, kun millään ei ole mitään väliä, on yleensä samanaikaisesti myös läskipävä, eli jollain kuitenkin on väliä: läskeillä. Sekopäistä!). Mutta skarppasin.

IMG_20141004_174658 IMG_20141004_165104

Toisen kerran skarppasin, kun kaupungilla merkityksettömänä pyöriessäni ostinkin lohtukarkkipussin sijaan uuden huulipunan. Mietin, että kuules Miia, ostaisko Liam tällaisessa tilanteessa karkkia, josta tulee huonompi fiilis, vaiko huulipunan, josta tulee parempi fiilis?

Skarppasin ja veikkasin, että huulipunan.

Ajattelin skarpata tänään vielä kolmannen kerran. Mennä Lepakkomieheen Oasis-vuosijuhlaan. Vaikka kuinka tuntuis, ettei silläkään ole mitään väliä.

Mutta Liam menisi. Laittaisi sitä uutta huulipunaa ja menisi.

Sillä Liamin mielestä ”Oasis-päivä” kuulostaa paremmalta kuin ”paska päivä”.

IMG_20141004_122254

 

Parhaat ystäväni: Cast – All Change

Parhaat ystäväni

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Liverpoolilaisen Castin All Change -debyytti

Ilmestymisvuosi: 1995

Ystävä silloin, kun: kaipaan seuraa, joka näyttää nuorelta, mutta kuulostaa aikuiselta.

Erityisen ihanaa: Levyn loppupuolelta löytyvän History-kappaleen kitarat, joiden kuuleminen on joka kerta liki uskonnollinen kokemus. Maaginen biisi.

Castin All Change on yksi täydellisimmstä levyistä ikinä. Oikeastaan siinä ei ole mitään, mitä haluaisin muuttaa, ei kohdan kohtaa, jonka soisin olevan toisin.

En muista tarkkaan, koska kuulin levyn ensimmäisen kerran, mutta uskon päätyneeni sen äärelle 90-luvun lopussa Alright-hitin kautta. Noihin aikoihin tapahtui elämässäni lukuisia muitakin rakastumisia. Ilmestyi Oasiksen Be Here Now, elin vimpan päälle fanityttömäistä Come Inside -hurmosta ja sitten oli tietysti Manic Street Preachers, joka laittoi maailmani This Is My Truth Tell Me Yours -levyllään totaalisen sekaisin.

Tai järjestykseen.

Cast sai alkunsa, kun sen laulaja-kitaristi John Powerin jätti vuonna 1991 pestin Lee Maversin dominoiman The La’s -yhtyeen basistina ja kokosi visioidensa ja laulunkirjoittajataitojensa ympärille uuden kokoonpanon. Vuoteen 1994 asti yhtye haki muotoaan ja keikkaili ihan hulluna. Kun debyytti vuonna 1995 sitten ilmestyi, oli brittipop ilmiönä voimissaan ja kitarapopille tilaus. Kaiken uuden musiikin vertailukohtana (kuin myös lähtö-) oli Oasis, Blur, Suede ja niin edelleen.

Cast onkin oiva esimerkki siitä, mitä Britanniassa 90-luvulla tapahtui. Maailman ajattomimmasta, tavallisimmasta ja näennäisesti kovin epätrendikkäästä musiikista tuleekin yhtäkkiä trendikästä, myyvää ja valtavirtaa. Myisikö Cast tänä päivänä musiikillaan platinaa? Ei myisi. Eikä myy – yhtyeen vuonna 2012 ilmestynyt Troubled Times -paluulevy kiinnosti lähinnä tällaisia ikuista 90-lukua eläviä.

Mutta ei Castin tekemisessä mitään trendihakuisuutta 90-luvullakaan ollut. Yhtyettä on mahdoton kuvitella tekemään muunlaista musiikkia – yhtye on Liverpoolista ja kuulostaa juuri siltä, aksenttia myöten. Liverpool sound, Merseybeat spirit, Scally beat, Scousers who killed baggyworking class lads from Liverpool, buch of cuddly Scousers playing frothy poptimeless pop with beat-combo style. Tuossapa jotain yhtyeestä sanottua. Ei paljoa tyhjentävämmin voi sanoa.

So you see, la, Cast don’t compare with anyone. All I want to do is to pass it on, la. I’m not greedy, I want to pass it on to others, so they can pass it on. And on, and on and on, forever and ever, amen. (John Power, Select, September 1995).

Niin, Liverpool. 60-luvun merseybeat. The La’s, Cast. The Coral. Ja jopa Miles Kane, joka näyttää nuorelta Paul McCartneylta ja kuulostaa John Powerilta, la.

Vaikka Cast näin niin kuin Cool Britannia -kauden avainpelaajien joukossa vertautuukin musiikillisesti luontevasti Oasikseen, jonka kanssa se jakaa samat Beatles-arvot, on yhtyeiden meininki silti keskenään todella erilaista. Cast ei liputa yhtä läpinäkyvästi 90-luvulla virinneen ”uuden lädismin” (new ladism) puolesta kuin Oasis, vaan päätyy kuulostamaan asteen verran elegantimmalta. Vaikka Castissa rokkia onkin, puuttuu siitä tietty paheellisuus. Ja bileet. Castista puuttuu Manchester.

(Liverpoolista tulee nuoria miehiä, jotka kuulostavat aikuisilta. Mancheterista tulee aikuisia miehiä, jotka kuulostavat nuorukaisilta.)

Yhtyeen tekemisessä pääosassa on musiikki. Cool Britannia -kauden bändeistä nimenomaan Castissa onkin minusta ehkä melkein eniten kyse musiikista, ei mistään uhmakkaasta lädishow’sta tai värikkäästä poppisirkuksesta. Eikä John Powerissa ole olemuksellisesti mitään rokkitähtimäistä. All Changen kuolematon kansikin sen todistaa – 90-luvulla oli ok näyttää ihan tavalliselta. Hepulta. Tuulitakkeja, huonosti istuvia farkkuja ja tennareita – käy mulle rokkarista.

IMG_20140527_145128

All Change on upea musiikillinen ilottelu. Levyn kappaleet ovat häpeilemättömän melodisia, harmonisia ja isoja. Castilla on erityinen taito tasapainoittaa pop ja rock yhteen. Ja ne kappaleiden alut! Jokainen biisi alkaa omalla tavallaan taianomaisesti ja koukuttavasti. Levyn erinomaisuus on ilmiselvää ja kokonaisuuden merkkiteosmaisuus on helposti kuultavissa. Näin väitän.

All Change on juuri sellainen levy, jonka kuulee kerran ja jota rakastaa sitten ikuisesti.

 

Perjantaibiisi: Gene – Sleep Well Tonight

Oasis ei suinkaan ole ensimmäinen ja ainoa 90-luvun niin sanotuista brittipopyhtyeistä, joka julkaisee tätä nykyä klassikoitaan päivitettyinä versioina. Blur urakoi koko tuotantonsa tuoreemmiksi painoksiksi parisen vuotta (?) sitten, Suede vähän myöhemmin. Re-issue-versioita on tullut myös Castilta ja viimeisimpänä esimerkiksi Geneltä.

Niille jotka eivät Genen tuotantoa tunne, kerrottakoon, että yhtyeestä tuskin on kirjoitettu yhtään ainoaa juttua ilman ”90-luvun The Smiths” -mainintaa. Eikä kirjoitettu näköjään nytkään. Jokainen voi nyt sitten tykönään päättää, miten paljon tuollaisesta vertailusta haluaa ilostua tai muuten hyötyä.

Gene on muuten havaintojeni mukaan toinen niistä cool britannia -sesongin yhtyeistä, joka päätyy aina, ihan mitä tahansa tehdessään ja miten rajusti tahansa revitellessään, kuulostamaan sievältä. Toinen on The Bluetones. Jujuna tässä on varmaankin yhtyeiden keulahahmojen lauluäänien tietty herkkyys. Ja joo, onhan erityisesti Genen meno muutenkin vähemmän lad kuin monen muun ysäriyhtyeen. Tähän perustunee myös se Genen Martin Rossiterin ja Morrisseyn vertailu.

Tänään perjantaina kuunnellaan siis sievää poppia. Eihän tämä nyt mikään iso menokappale ole, mutta käy mulle hyvin. Kun ei tämä perjantaikaan mikään varsinainen menoperjantai ole: töistä kotiin ja Richard Ashcroftin ja iltapalavoikkareiden kanssa sänkyyn. Ja sitten sleep well tonight.

Kappale löytyy vuonna 1995 ilmestyneeltä Olympian-debyytiltä (singlenä se ilmestyi vuonna 1994) ja on ehdottomasti yksi yhtyeen parhaimmista. Myös video on mieluisa. Ja kyllähän tästäkin kuulee, että sievää on. Jopa tuo ärhäkäksi naamioitu kertsi pohjimmiltaan. Vaikka yrittääkin kaikin voimin kasvaa 90-luvun kertosäevaatimusten kokoiseksi.

Parhaat ystäväni: Supergrass – I Should Coco

Parhaat ystäväni

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Supergrassin I Should Coco

Ilmestymisvuosi: 1995

Ystävä silloin, kun: kaipaan syvällisten keskustelujen sijaan hysteerisiä heittoja ja hengästyttäviä sutkauksia.

Erityisen ihanaa: Lenny-kappaleen alku, ne 60 tasamuotoista iskua ennen riffin käynnistymistä.

Minusta Supergrassin debyyttilevy on herkullisin silloin, kun ei anna Alright-hitin tai levyn parin muun popkappaleen sokaista, vaan malttaa kuunnella sitä punklevynä, pop- tai brittipopalbumin sijaan.

Tai no, punk poppina, tai poppina, joka on todella punky. Buzzcocksy.

I Should Coco on se levy, jonka läpi haluaisin hyppiä keikalla, eturivissä. Hengästyä. Töniä muita ja sinkoilla menemään kuin mikäkin ihmiskuula. Vaikka eipä hengästymiseen paljoa sinkoilua tarvita, puskeehan esimerkiksi lempparini Caught By The Fuzz eteenpäin sellaisella rytinällä ja intensiteetillä, että ihan jo pelkkä kuuntelu saa hengästymään. 90-luvun tehokkaimmin käytetyt kaksi minuuttia ja kuusitoista sekuntia.

Muutenkin levy saa soittamisen kuulostamaan jotenkin todella helpolta. Neljänkymmenen minuutin jälkeen on olo, että yhtye tuli, näki ja soitti. Pari kolme, maksimissaan neljä minuuttia kerrallaan, treenikämpällä. Kauhealla kiirellä ja tarmolla, että ehtii vetää koko setin läpi ennen seuraavan bändin saapumista (Sofa (of My Lethargy) -kappaleen kohdalla yhtye huomaa, että hei, meillä onkin vielä viisi minuuttia jäljellä ja päättää jammailla vähän).

Mutta se kiire, hengästyneisyys ja nuorentuntuinen aggresiivisuus, se on levyssä huikeinta. Se tekee siitä ysärikontekstissa erilaisen. Levy on toki vaikutteiden alaisena tehty, mutta se ei ole lainkaan sellaisella romantisoivalla tavalla nostalginen kuin vaikka Blur. Levy ei ole myöskään Suede-tavalla vakava ja dramaattinen tai Pulp-tyyliin teatraalinen. Ja sen kitaraenergia on aivan jotain muuta kuin Oasiksella tai niillä miljoonilla muilla 90-luvun kitarayhtyeillä.

Syitä poikkeaviin visioihin on haettu ainakin yhtyeen jäsenten nuoruudesta: esimerkiksi laulaja Gaz oli levyn valmistumisen aikoihin vain 18-vuotias. Yhtyeen jäsenten musiikillinen herääminen sijoittuu näin erilaiseen musiikkikulttuuriseen aikaan kuin vaikkapa yhdeksän vuotta vanhemman Damon Albarnin. Onpa yhtyettä joskus kuvailtu tyyliin genuinely the first post-dance-boom guitar band.

Mutta jos ihan rehellisiä ollaan, pidän tällaisia musiikkihistoriallisia ja genrerajallisia spekulointeja ja analysointeja I Should Cocon tapauksessa vähän turhina. Sillä tässä jos missä meillä on levy, joka on vähemmän merkityksiä ja enemmän musiikkia. Se vain on, hieno levy. Suloinen sekamelska.

 

Itsestäänselvyys

Olen ollut viime aikoina ajatuksellisesti niin kiireinen, että useimmilla elämän osa-alueilla resursseja on riittänyt ainoastaan itsestäänselvyyksien ajatteluun.

Niin kuin vaikka Oasiksen erinomaisuuden. Ja (What´s the Story) Morning Glory? -albumin avaavan Hello-kappaleen.

Mutta eipä se oikeastaan haittaa. Sillä:

vaikka kappaleen hienous onkin itsestään selvää, vaikka sen käsittämättömän taikuuden tietää, ei sitä voi olla kuulematta ja tuntematta aina uudelleen. Kappaleen alku – erityisesti ne hetken jälkeen soimaan pärähtävät sähkökitarat – onnistuu yllättämään merkityksellään aina vain.

Onhan se aika käsittämätöntä, miten paljon informaatiota kappaleen parikymmentä ensimmäistä sekuntia voivatkaan mahduttaa sisäänsä. Toisin sanoen kaiken olennaisen tiedon siitä, mitä haluan olla, tehdä ja tuntea. Kappale virittää minut välittömästi sille taajuudelle, jolla haluan elämäni elää.

Toiseksi parasta kappaleessa on se, että se on vain alkusoittoa.

Levykassissa: Elastica

Kuten eräs blogin lukija kerran jossain kommentissaan osuvasti totesi, pitäisi kaikkien kuunnella enemmän Elasticaa. Koska olen äärimmäisen paljon samaa mieltä, löytyy yhtyeen vuonna 1995 ilmestynyt debyytti Kirjasto 10 -kassistani.

Vaikka liitin oheen Connection-hitin videon, ei tarkoitukseni ole kirjoittaa taas yhtä kyseistä kappaletta ihailevaa tekstiä. Vaan hetkestä ennen sitä. Niistä parista hiljaisesta sekunnista, jotka tapahtuvat Annien ja Connectionin välissä.

Muistan, kuinka keskusteluntutkimuksen alan graduni ohjaaja aina muistutteli siitä, kuinka tärkeää ihmisten välisiä keskusteluja analysoidessa on ottaa huomioon vuorojen väleissä esiintyvät tauot. Kuinka kauan ne kestävät, kuka niiden jälkeen jatkaa keskustelua ja millä tavalla? Keskustelu etenee aina suhteessa edeltävään.

Ihastuin tuolloin ajatukseen, että keskusteluissa ilmenevissä hiljaisuuksissa ja tauoissa ei olekaan kyse tyhjästä, vaan niillä on väliä. Ne luovat kontekstia tulevalle. Vaikuttavat seuraavan vuoron muotoon, ehkä jopa herättävät odotuksen tietynlaisesta jatkosta.

Merkityksellisestä tauosta on kyse myös näissä Elastican albumin parissa sekunnissa. Se, kuinka juuri ja juuri minuutin kestävä Annie loppuu yhtäkkiä, kuin seinään. Sitten pari hiljaista sekuntia, ei tyhjää, vaan täynnä odotusta säkenöivästä jatkosta. Hiljaisuus, joka luo kontekstin näille Connection-kappaleen alun kitaroille – ja saa ne kuulostamaan taianomaisilta.