Perjantaibiisi: Shed Seven – Chasing Rainbows

Tänään perjantaina kuuntelen Shed Sevenin Chasing Rainbows -kappaletta. Ensinnäkin biisi sopii mielentilaan plus täyttää tänään 20 vuotta! Elämäni lauluja.

Ja elämäni miehiä, laulaja Rick Witter.

En ole kitarasoolojen ja välisoittojen suuri ystävä, mutta tässä kappaleessa tuokin on rakastettava. Se, kuinka soolo (2:45) avaa tilan yhdelle 90-luvun hienoimmista kertosäkeistä – brittipopklassikko.

Manic Street Preachers, Helsinki 20.4.2016

All we want from you are the kicks you’ve given us
All we want from you are the kicks you’ve given us

Manic Street Preachers soitti Everything Must Go -levyään juhlistavan keikkansa Helsingissä keskiviikko-iltana. Tavallaan illassa oli kyse kahdesta asiasta: siitä, että Everything Must Go on yksi aikamme hienoimmista levyistä sekä siitä, että Manic Street Preachers on aivan uskomattoman hieno rock-yhtye.

Tavallaan taas kyse oli niin paljon muustakin: Sean Mooren soittohanskoista, Nicky Wiren merimieslakista, EMG-levyn kantta kunnioittavasta taustakankaasta, siitä, kuinka yhtye esittelee toisensa kokonaisin nimin. Sean Anthony Moore.

Illassa oli kyse Manic Street Preachersistä.

Keikan käsikirjoitus oli siis se, että ensin yhtye soitti kokonaisuudessaan 20-vuotiaan Everything Must Go -albumin ja tämän jälkeen tukun muita kappaleitaan. EMG kuulosti juuri niin upealta kuin uskalsin odottaa, minkä päälle tuli tietysti kieriskely siinä ihanassa ”tässä me nyt hengitämme James Dean Bradfieldin kanssa samaa ilmaa” -tunteessa, joka minulle on se livekeikkojen taika.

Kuten parhaimpien keikkojen aikana aina, opin myös keskiviikkona jotain uutta:

Yksi: Elvis Impersonator: Blackpool Pier on avausraita, joka ei oikeastaan ole avausraita, mutta on juuri siitä syystä aivan uskomattoman hyvä ja tärkeä avausraita. Se, kuinka levy alkaa kyseisellä raidalla ja sen jälkeen alkaa uudestaan A Design For Lifella, on rock-historiaa.

Kaksi: Kevin Carter kuulostaa salaperäiseltä, vaikka torvisovitukset tulisivatkin Bradfieldin kitarasta.

Kolme: Everything Must Gon myötä Manicsien korkeista tilulilu-kitaroista tuli matalia ja jykeviä. Suuri askel brittipopparille, suuri askel ihmiskunnalle.

Neljä: No Surface All Feeling on maailman parhaita levyn päättäjiä, vaikka se soitettaisiinkin liian nopeaa. Melankolian, sykähdyttävän ja jylhyyden sijaan kuulin siinä nyt ehkä vähän enemmän tavanomaista keikkakappaletta.

Viisi: Further Away – nyt ja aina se kappale, joka ilmentää melkein parhaiten James Dean Bradfieldiä laulajana, joka laulaa lempeästi vihaisesti ja hiljaa lujaa.

Kuusi: It’s not City blue, it’s Manics blue. Olen aina puhunut sellaisesta vaaleansinisestä väristä ”City bluena”, vaikka en edes kannata Manchester Cityä! Mutta kun näin keskiviikkona ne keikalla myytävät vaaleansiniset EMG-fanipaidat ja lavan taustalakanan, tajusin yhtäkkiä, että ei hitto,  sehän on ”Manics blue”. Tuhat kertaa ikonisempaa, kuvailevampaa ja tuon ihastuttavan värin arvolle sopivampaa kuin mikään Cityyn liittyvä.

emg_logo

Keikan jälkipuoliskon kaava oli aika klassinen sellaiselle hurmoshenkiselle taikka festariuskottavalle Manics-keikalle: jokaiselta levyltä ne hiteimmät, jylhimmät ja tempaavimmat, suuren yleisön rakastamat kappaleet. Noiden väliin pari anarkisti-Manicsiä (illan yllättävin Nat West-Barclays-Midlands-Lloyds), joku seesteisempi pikkuhitti (Oceans Spray), yksi akustinen veto ja loppuun If You Tolerate This Your Children Will Be Next. Yksi illan hienoimpia ja ehkä yllättävimpiä hetkiä oli se, miten syköhdyttävästi Roses In The Hospital soi.

Tällaisen hittikeikan jälkeen olisi helppo ajatella, että yhtye on hittejään soittava, väsähtänyt stadionrokkibändi. Ei ikinä. Sen biisikatalogi vain on uskomattoman kova. Uskomattoman hitti. Minusta Manic Street Preachers on aina, aina vähän anarkistinen, aina vähän punk. Ja siitä huokuu halu soittaa keikkoja.

Manicsien kohdalla sykähdyttävää on minusta myös se, kuinka sekä yhtye itse että yleisö tuntuvat olevan todella sinut yhtyeen eri vaiheiden kanssa. Vaikka jälleen kerran saatiin kuulla monta eri Manicsiä, kuulla yhtyettä todella laajalla musiikillisella skaalalla, ei missään vaiheessa tuntunut siltä, etteikö bändi olisi kuulostanut itseltään. Tai ajankohtaiselta.

Tai maailman upeimmalta.

Parhaat ystäväni: Manic Street Preachers – Everything Must Go

parhaatystavani

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Manic Street Preachersin neljäs albumi

Ilmestymisvuosi: 1996

Erityisen ihanaa: Levy on täysin uniikki rockin, brittipopin, melankolian, toiveikkuuden, herkän, lempeän, vihaisesti sanovan, leppoisasti laulelevan, kantaaottavan, tunnelmoivan, ronskien kitaroiden ja jylhien jousien yhteisymmärrys.

Ystävä silloin kun: Kun haluan kuunnella levyä, joka on tuttu, hitti ja rakas, mutta ei lainkaan loppuunkuunneltu tai muuten klisee.

***

Manic Street Preachersin Everything Must Go ilmestyi toukokussa 1996, eli melko tasan 20 vuotta sitten. Levystä tuli yhtyeen kaupallinen ja noh, kritiikillinenkin läpimurto. Se päätti yhdenlaisen ja aloitti uudenlaisen Manic Street Preachers -ajan.

Vaikka minulle jo ikäsyistä se ensimmäinen ja ehkä siksi myös se rakkaudellisin Manics-albumi onkin This Is My Truth Tell Me Yours, tuli myös Everything Must Gosta nopeasti yksi parhaista ystävistäni. Tässä siis jälleen maailman epäjournalistisimpia kuvailuja sille, millaisena minä näen albumin. Selityksiä sille, miksi levy on juuri minulle rakas.

Kun un-Manicsistä tulee the Manics. Yksi Everything Must Go -albumin jutuista on minusta, se, kuinka sen myötä jostain todella epä-Manicsistä tulee todella Manics. Ja hassusti myös todella valtavirtaa. Ilmestyessäänhän levy oli monellakin tapaa reilu irtiotto yhtyeen alkuaikojen visioista. Yhtye ei oikeastaan ollut levyllä oma itsensä, tai ainakaan se itsensä, mihin oli totuttu. Ei musiikillisesti eikä ulkomusiikillisesti.

Everything Must Gon myötä esiin astunut uusi Manics ei ollut enää mikään performanssi tai rokkishow. Everything Must Golla yhtye ei ”ole rockyhtye”, se vain on.

Nyt 20 vuotta myöhemmin voidaan varmastikin todeta, että Everything Must Gon sekä musiikillisista että ulkomusiikillisista ratkaisuista muotoutui lopulta yhtyeen ehkäpä ne tunnusmerkillisimmät piirteet. Alkuajoista on tavallaan tullut poikkeavuutta – tain toisaalta joillekin se ainoa oikea Manics. Koulukuntakysymyksiä. Niin, Everything Must Go herättikin ajatuksen erilaisista Manicseistä ja erilaisista Manics-ihailun koulukunnista. Leoparditakki ja puuhka vai reistaskuhousut?

manics_everything

Levyn kansi ja polaroid-tunnelma. Mikä yhdistää rakkaimpien levyjen kansia? Ne aiheuttavat väristyksiä, koska ne merkitsevät. Everything Must Gon kansi on minusta yksi aikamme ikonisimmista. Se on juuri oikealla tavalla yksinkertainen, sellaisella vähän uncoolilla tavalla tosi cool. Tuossapa yksi tapa kuvailla ”stadion-kauden Manicsiä”. Kannen bändikuva myös alleviivaa uutta post-Richie-Manicsiä ja tavallaan synnyttää yhden Manics-symbolin: tuota jäsenkuvakollaasia ja sellaista pikkuista polaroid-henkisyyttä yhtye on kierrättänyt sittemmin esimerkiksi Forever Delayed -kokoelmalvyn visualisoinnissa ja useissa fanituotteissan. Lisäksi tietysti isojen kirjaimien, sanojen ja tekstipätkien hyödyntäminen visuaalisena elementtinä. Tunnistettavaa Manicsiä, väitän.

manics_forever

Paikka brittipopkaanonissa. Everything Must Go ilmestyi vuonna 1996, aikana, jolloin brittipop eli ehkäpä viimeistä suurta vuottaan. Huipentumaansa. Kitaramusiikki oli trendikästä, valtavirtaa, joten toki Manic Street Preachersistäkin tuli brittipop-yhtye. Everything Must Go jos joku on hieno muistutus siitä, kuinka 90-luvulla oli mahdollista olla yhtä aikaa sekä yleisömenestys, että kriitikoiden suosikki.

Mitä Everything Must Go sitten toi brittipoppiin? Älykkyyttä, pientä vakavamielisyyttä ja tukun isoja, stadioninkokoisia indie-anthemeja. Very britpop.

Myös yhtyeen uudessa tavistyylissä on paljon (yhdenlaista) brittipopestetiikkaa. Collegea, kauluspaitaa, t-paitaa, perusneuletta, reisitaskuhousua. Ruskeaa, beigeä, mustaa ja tummansinistä. Sellaista korostetun näkymätöntä tyyliä, tavallisuutta, joka on rokkia ja coolia vain brittipop-kontekstisssa. Vertaa: alkuaikojen Oasis ja yhtyeen Marks & Spencer -tyyli taikka minkä tahansa ajan Cast ja The Bluetones. Tuollainen tyylitön tyylikkyys on ehdottomasti yksi omien brittipopesteettisten mieltymysteni kulmakivistä.

 

 

 

The Girl Who Wanted To Be God. Everything Must Go -levyllä Manics avautuu tietynlaiselle popille, kepeydelle. Girl Who Wanted To Be God on minusta tällä tavalla uudenlaisen Manicsin lippulaivakappale. Se on raikas, myönteinen ja Manics-kuvastossa uudella tavalla mukaansatempaava. Manicsien pop ja kepeys ei kuitenkaan koskaan ole helppoa tai halpaa. Ei Everything Must Golla eikä sen jälkeen. Yksi suosikkikappaleistani levyltä.

Lyriikoiden avautuminen, näkökulman vaihto. Myös lyriikoiden maailma muuttuu yksilön kipuilusta kohti laajempaa näkökulmaa. Richeyn katoamisen ja uudenlaisen lyriikoiden kirjoittamisen myötä Manicsistä alkaa tulla se yhteiskunnallisesti sanova Manics, jollaiseksi yhtye jatkuvasti leimataan. Ihmisenä olemisen vaikeuden sijaan yhtye alkaa opettaa meitä ympäröivästä maailmasta, niin kuin vaikka siitä, miten amerikkalaisuuden ihannointi lipuu osaksi brittiläistä kulttuuria. Se sivistää meitä valokuvaaja Kevin Carterin kohtalosta. Vääryyden osoittaminen tulee entistä vahvemmin osaksi Manics-maneereja.

Mainstream olematta huonolla tavalla helppo tai ajatukseton. Everything Must Go on musiikillisesti tavallaan aika helppo levy, ainakin sellaisella ensipuraisulla. Yhyeestä tuli sellaisella universaalilla tavalla tykättävämpi, minkä lisäksi levy tietysti istui ilmestyessään ajan musiikilliseen ihanteeseen. On Australian kaltaista klassista kitarapoppia.

Everything Must Gon valtavirtaisuus ja helppous on minusta kuitenkin vähän sellaista pintaa. Mukaansa tempaavien hittibiisien synnyttämää harhaa. Valtavirtaisenakin Manics on aina, aina älykäs yhtye.

Väitänkin, että levy on musiikillisesti monipuolisempi, monitasoisempi ja pureskeltavampi kuin mitä useimmat luulevat. Ilmiselviltä tuntuvien jousisovitusten lisäksi löytyy älykkäitä ja nokkelia musiikillisia jutskia. The Girl Who Wanted To Be God -kappaleen disco, Kevin Carterin puhallin ja tietysti se aloitusraidalta alkava ja levyllä myöhemminkin vieraileva näppäilyliplatus. Kuuntele vaikka Small Black Flowers That Grow In The Sky.

JDB:n laulutyyli. Olen tainnut joskus mainta siitä, kuinka en ole Richey Edwards -koulukuntaa, enkä edes Nicky Wire -koulukuntaa. Olen James Dean Bradfield -koulukuntaa. Rakastan!

Minusta JDB on yksi upeimmista laulajista ikinä. Ja tällainen hänestä tuli minun silmissäni aivan erityisesti juuri näennäisherkän, mutta silti paikoin ronskin ja tiukasti sanovan Everything Must Gon myötä. Kiitos siis suurien ja vähän vihaisten kappaleiden, kuten albumin nimibiisin, aloitusraidan ja A Design For Lifen tai vaikka Kevin Carterin lempeän säkeistön ja vihaisesti syöksähtävän kertsin välisen vuoropuhelun. Parhaimmillaan James Dean Bradfield onkin mies, joka laulaa hiljaa lujaa. Herkästi rajusti. Taiteilee upeasti melankolisen ja toveikkaan välillä. Kuuntele Further Away ja pökerry.

 

Olkoon Enola/Alone myös levyn kappaleista se, jolla Bradfieldin laulu vie aivan erityisen paljon mennessään. Ykis Manicsien hienoimpia kappaleita, jonka unohtuneisuus muistuttaa meitä yhdestä Everything Must Gon erityispiirteestä: se sisältää joukon kappaleita, joiden hyvyyttä ei ehkä tiedetä tai muisteta.

Enola/Alonella Bradfieldin lempeä laulu vuoropuhelee ronskin kitaran kanssa – värisyttävä pari vuonna 1996, värisyttävä pari jokaisella Manics-levyllä sen jälkeen, värisyttävä pari tänään illalla keikalla.

Manic Street Preachers ja Everything must go -levyn juhlakeikka tänään 20.4. Helsingin Jäähallissa

Le vintage: and then she

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.

Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.

manics_helsinki

Seuraava teksti on julkaistu alun perin 15.10.2014.

* * *

Kirjoitan usein siitä, kuinka minulle monen kappaleen viehättävyys syntyy jostain mitättömän pieneltä vaikuttavasta yksityiskohdasta. Niin kuin vaikka tavasta, jolla laulaja laulaessaan tuottaa jonkun sanan. Ehkä jopa äänteen. Mitä oudompi, pienempi ja vaikeammin perusteltava tuo detalji on, sitä tärkeämmältä ja enemmän vain ”minun omalta” kappale tuntuu.

Se, ettei kukaan ymmärrä, miksi herkistyn aina, kun Ian Brown laulaa Corpses In Ther Mouths -kappaleessa It’s cut like crystal chandeliers juuri niin kuin laulaa, on minusta ihan parasta. Se tarkoittaa sitä, että jotain tapahtuu vain minun ja Ian Brownin välillä – mikä ihana ajatus!

Jotain on tapahtunut myös minun ja Manic Street Preachersin sekä minun ja The Charlatansin välillä.

Ihastumiseni sekä Manicsien The Girl Who Wanted To Be God -kappaleeseen (1996) että The Charlatansin White Shirtiin (1990) on nimittäin sekin seurausta pienestä yksityskohdasta, pienestä pätkästä (hämmentävän samanlaista) poplyriikkaa.

Seurausta siitä, kuinka hän tekee ensin jotain ja sitten jotain odotuksenvastaista. Sellaista, mikä saa hänet tuntumaan absurdilta – ja siksi niin ihanalta – tyypiltä.

She told the truth, told the truth and then she lied (Manic Street Preachers, The Girl Who Wanted To Be God)

She laughed and then she died (The Charlatans, White Shirt)

Hän puhui totta ja sitten valehteli. Hän nauroi ja sitten hän kuoli. Yksinkertaisesti rakastan noita pikkuisen paradoksaalisia kohtia! Se, että lyriikoissa lauletaan nimenomaan hänestä, ei vaikka sinusta, on mielestäni asian ydin. Syntyy vaikutelma etäältä tarkkailusta ja tiedon välittämisestä jollekin, jolla ei ole tilanteeseen pääsyä. Jonkun tytön kummallisuuden ja epäjohdonmukaisuuden – mutta myös erityisyyden – ihmettelystä. Tässäpä tyttö, josta on kerrottavaa. Voisinpa olla tällaisten kappaleiden hän.

Hän alkoi karkkilakkoon ja sitten hän söi jäätelöä.

Hän katsoi hyväntuulisen elokuvan ja sitten hän itki.

Hän kirjoitti sekavan ja nolon blogitekstin ja sitten hän halusi olla jumala.

Hmmm. Miksei?

Le vintage: Mahtavia loppulauluja

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.

Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.

manics_helsinki

Seuraava teksti on julkaistu alun perin 15.8.2013.

* * *

Olen miettinyt viime aikoina paljon levyjä. Siis kokonaisia albumeja – albumikokonaisuuksia. Erityisen innoissani olen ollut sitä, kuinka upeasti monet levyt loppuvat.  Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory?, toki joo. Mutta myös esimerkiksi – tai erityisesti –  Manic Street Preachersin Everything Must Go ja Morrisseyn Vauxhall And I, joiden viimeisten kappaleiden tavassa saattaa levy päätökseen on jotain aivan erityisen upeaa. Mahtavia lauluja.

Niin, Manicsien No Surface All Feeling- ja Morrisseyn Speedway-kappaleeet ovat mahtavia lauluja sanan kaikissa merkityksissä. Molemmat ovat päätösraidalle sopivalla tavalla mahtavia, mahtia sisältäviä: isoja, uljaita, voimakkaita, arvokkaita. Mahtipontisia.

Mutta ne ovat mahtavia myös siinä mielessä, että niissä on myös jotain käsittämätöntä mahtia, vaikutusvaltaa, joka saa kuulijan antautumaan ja keskittymään hetkeen. Ne vakuuttavat ja vangitsevat kauneudellaan, herkkyydellään, mutta myös voimakkuudellaan. Kasvavalla intensiteetillään niin, että kappaleen – ja levyn – päätyttyä on vain pakko huokaista: ”Mahtavaa”.

DMA’s – Lay Down

Hei taas! Marraskuusta piti tulla hurja blogikuukausi – oli niin paljon ideoita ja visioita ja pää täynnä luonnoksia ja oivalluksia. Oli inspiraatiota. Oli.

Mutta melkein koskaan kaikki ei mene niin kuin pitäis. Minun piti myös esimerkiksi rakastua vuonna 2015 – hahahhahah. Paljoa kauempana rakkaudesta tuskin voisin olla.

Niin, vuosi lähenee loppuaan. Muistan vuoden 2015 ensisijaisesti vanhojen rakkauksien vuotena. Vuotena, jona kaksi rakasta heräsi henkiin: Blur ja The Libertines. Muistan lisäksi sen, kuinka myös joukko muita rakastetuimpia levyjä tuli vanhoilta ihastuksilta: Paul Weller, The Charlatans, Ash, The Maccabees, The View. Noel Gallagher.

Mutta muistan vuoden 2015 myös australialaisesta DMA’sta. Yhtyeen juttu ikään kuin kiteyttää sen, mistä olen paasannut vuosia: 90-luku on parasta, ajasta ja paikasta riippumatta. Voi että, mikä rakkauden kaltainen hullaantuminen tästä on kehkeytynyt!

Niin, ehkä minun ei ollutkaan tarkoitus rakastua tänä vuonna keneenkään, vaan johonkin. Oppia taas pitämään arvossa rakkaudesta ihaninta. Kestävintä, ikuisinta ja inspiroivinta.

Rakkautta popmusiikkiin.

DMA’sin uusi single Lay Down ei ole yhtyeen paras kappale, mutta hyvä se silti on. Pian tämän singlejulkaisun jälkeen vasta yhden ep:n julkaissut trio ilmoitti, että So the album’s done… Sekin on hyvä, sillä se tarkoittaa, että myös ensi vuodelle on luvassa rakkautta. Ainakin jonkinlaista.

Ja loppuun vielä pieni esimerkki siitä, miten rakkaus popmusiikkiin voi olla inspiroivaa. Näettekö nuo laulajan reisitaskuhousut? Ja ne astuivat kuvaan juuri, kun olin miettynyt, että olisiko nyt hyvä aika hankkia taas puvustoon reisarit – 90-luvun lopun Manicsistä inspiroituneena! Pitäiskö hankkia? Tai katsoa, löytyisikö jostain varastoista oikein autenttiset aikalaiset, Oulun R-Collectionilta hankitut moiset. Ai että rakastin niitä.

Kuten kaikki rakkaus, myös rakkaus popmusiikkiin on sokea: pitäis.

Perjantaibiisi: My Life Story – Sparkle

Perjantai! My Life Story! Sparkle!

Eli kolme tapaa sanoa vau.

Tämä kappale on kirkkaasti yksi 90-luvun valloittavimmista. Säkenöivä, iso ja häpeilemättömän pop. Vaikka lontoolaisyhtyeen olennaisin hitti taitaakin olla 12 Reasons Why I Love Her -kappale, on nimenomaan Sparkle (1996) se, jonka itse poimisin osaksi brittipopkaanonia.

Kuten Elastica-tekstissänikin jo totesin, on brittipop minusta herkullisinta nähdä jonkinlaisena skenenä tai suuntauksena, ei tiettyyn määritelmiin palautuvana musiikkityylinä. Kun jo brittipop-kauden tunnetuimpien ydinyhtyeiden – Blur, Elastica, Oasis, Suede, Sleeper, Pulp ja tällaiset – musiikilliset ulosannit ovat keskenään todella erityyppisiä, niin entäs sitten, kun kierroksia ja kerroksia aletaan lisäillä tuon ytimen ympärille? No vivahteikkuus se vain lisääntyy.

Ja törmäät muun muassa My Life Storyn ihanan överiin sinfoniabrittipoppiin.

Sinfoniabrittipoppi, barokkipoppi. Siinäpä jokunen kuvaus, joilla voi niputtaa ysäriyhtyeiden kaaoksesta löysästi yhteen vaikkapa My Life Storyn ja The Divine Comedyn kaltaiset jousiin, torviin, teatraalisuuteen ja juhlavuuteen taipuvaiset yhtyeet. Vaikka The Divine Comedy onkin noista kahdesta elegantimpi, arvokkaampi ja vakavasti otettavampi kuin kitsch My Life Story, yhtyvät Jake Shillingfordin ja Neil Hannonin pop-käsitykset ja -visiot joiltain osin.

Muistan lukeneeni muutama vuosi sitten Shillingfordin haastattelun, jossa mies oli huolissaan siitä, ettei nykyindiessä ole lainkaan glamouria ja kunnon melodioita. Niin, kovin pitkälle Sparklea ei tarvitse kuunnella tajutakseen, ettei kappaleessa ole mitään, mitä musiikissa tehdään vaikkapa juuri nyt. Ehkä kappale juuri siksi tuntuu jotenkin niin omalta.

Herättäkää minut sitten, kun joku vuonna 2015 tekee tuollaisen kertsin.

Lauantai-illan hymni

Tänään soi mielessä tämä. Ocean Colour Scene. Rakastan yhtyeen Moseley Shoals -albumia, jossa on kiistatta yksi 90-luvun koukuttavimmista aluista: The Riverboat Song -kappaleen tummasävyinen mod-draamaa  ja heti perään tämän The Day We Caught The Train -biisin biitlesit. Ja mites tuo video sitten? Mahdoton katsoa ihastelematta sitä, kuinka yhtyeen musiikin retrosävyt yhdistyvät vuoden 1996 pukeutumisvaatimuksiin. Brittipoppia hienoimmillaan.

Tein tänään uuden kenkähankinnan ensi kesän puvustoa silmällä pitäen. Loput kesäpuvustovisiostani onkin sitten nähtävissä tässä näin:

Perjantaibiisi: Republica – Ready to Go

Huomisia Cool Britannia -bileitä ei voi mitenkään suorittaa ilman Republican iki-ihanaa Ready To Go -hittiä, väitän minä! Onneksi ei tarvikaan.

Sijoittumispaikka illan setissä saapi määräytyä seuraavien maamerkkien mukaan: female vocals ja electronica. Ensimmäinen heittää biisin sutjakasti Echobellyn ja Elastican jatkoksi, jälkimmäinen puolestaan pakottaa liittämään kappaleen perään Space Monkeysin post-madchesteriläisittäin ja jopa prodigymäisesti takovan Blowing Down The Stylys -biisin.

Huh, hengästyttävä. Mutta niin kai vuonna 1996 imestyneen kappaleen kuuluukin olla. Toimii hyvänä vastapainona iltaa dominoivalle kitarapopille.

It’s a crack, I’m back yeah standing on the rooftops shouting out, baby I’m ready to go!

and then she

Kirjoitan usein siitä, kuinka minulle monen kappaleen viehättävyys syntyy jostain mitättömän pieneltä vaikuttavasta yksityiskohdasta. Niin kuin vaikka tavasta, jolla laulaja laulaessaan tuottaa jonkun sanan. Ehkä jopa äänteen. Mitä oudompi, pienempi ja vaikeammin perusteltava tuo detalji on, sitä tärkeämmältä ja enemmän vain ”minun omalta” kappale tuntuu.

Se, ettei kukaan ymmärrä, miksi herkistyn aina, kun Ian Brown laulaa Corpses In Ther Mouths -kappaleessa It’s cut like crystal chandeliers juuri niin kuin laulaa, on minusta ihan parasta. Se tarkoittaa sitä, että jotain tapahtuu vain minun ja Ian Brownin välillä – mikä ihana ajatus!

Jotain on tapahtunut myös minun ja Manic Street Preachersin sekä minun ja The Charlatansin välillä.

Ihastumiseni sekä Manicsien The Girl Who Wanted To Be God -kappaleeseen (1996) että The Charlatansin White Shirtiin (1990) on nimittäin sekin seurausta ykistyskohdasta, pienestä pätkästä (hämmentävän samanlaista) poplyriikkaa.

Siitä, kuinka hän tekee ensin jotain ja sitten jotain odotuksenvastaista. Sellaista, mikä saa hänet tuntumaan absurdilta tyypiltä.

She told the truth, told the truth and then she lied (Manic Street Preachers, The Girl Who Wanted To Be God)

She laughed and then she died (The Charlatans, White Shirt)

Hän puhui totta ja sitten valehteli. Hän nauroi ja sitten hän kuoli. Yksinkertaisesti rakastan noita kohtia! Se, että lyriikoissa lauletaan nimenomaan hänestä, ei vaikka sinusta, on mielestäni asian ydin. Syntyy vaikutelma etäältä tarkkailusta ja tiedon välittämisestä jollekin, jolla ei ole tilanteeseen pääsyä. Jonkun tytön kummallisuuden ja epäjohdonmukaisuuden – mutta myös erityisyyden – ihmettelystä. Tässäpä tyttö, josta on kerrottavaa. Voisinpa olla tällaisten kappaleiden hän!

Hän alkoi karkkilakkoon ja sitten hän söi jäätelöä.

Hän katsoi hyväntuulisen elokuvan ja sitten hän itki.

Hän kirjoitti sekavan ja nolon blogitekstin ja sitten hän halusi olla jumala.

Hmmm. Miksei?

Parhaat ystäväni Ruisrock edition: Suede – Coming Up

Parhaat Ruisrock-ystäväni

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä. Juttusarjan Ruisrock edition esittelee parhaita ystäviä vuoden 2014 Ruisrockin artisteilta.

Ystävä: Sueden Coming Up

Ilmestymisvuosi: 1996

Ystävä silloin, kun: kaipaan pophurmosta.

Erityisen ihanaa: yhtyeeseen juuri kosketinsoittajaksi kiinnitetty Neil Codling. Ja kyllä, ulkonäkö liittyy tapaukseen. Toisten mielestä parasta, mitä Suedelle tapahtui, oli Bernard Butler, minusta sitä oli Neil Codling. Parasta on myös Trash, todellinen anthem, kappale, joka esitteli uuden, popimman Sueden. Ja kappaleen video, sen instensiivinen, vähän paheelliselta näyttävä sävymaailma on ehdottomasti yksi omista klassikkokokemuksistani.

Olisi toki kivaa ja niin kovin kriitikko- ja musiikkidiggailijauskottavaa kirjoittaa, että Dog Man Star on upeinta, mitä Suede on urallaan tehnyt. Mutta se olisi kyllä ihan höpötystä ja huijausta – pidän yksinkertaisesti enemmän Coming Upista.

Niin, mitä suosikkiyhtyeisiin ja heidän tuotantoonsa tulee, ei minulle ole koskaan ollut ongelma pitää mainstreamistä. Hiteistä. Minun listauksissani Coming Up lyö Dog Man Starin, (What’s the Story) Morning Glory? lyö Definitely Mayben ja This Is My Truth Tell Me Yours lyö The Holy Biblen. Se, että yhtäkkiä kaikki kuuntelevat Suedea, Manicsia ja Oasista on se juttu. Cool Britanniaa.

Vaikka rakastankin Sueden debyyttiä ja pidän kakkoslevyn We Are The Pigsiä yhtyeen hienoimpana yksittäisenä kappaleena, on minun Suedeni häikäilemättömän hitti ja häpeilemättömän pop Coming Up.

Coming Up jos joku on Cool Britannia -ikoni. Neonvärinen, räikeä kansitaide, levyn hedonistinen, glamoröösi ja jotenkin technicoulor popkäsitys, tamburiinia lyövä Brett Anderson, juuri yhtyeeseen kiinnitetty ja popjumalalta näyttävä Neil, kaikki ne la la laat. Ja niin edelleen. Ei mitään kymmenminuuttisia, vaikeita teoksia, joita täytyy ymmärtää. Ei Dog Man Starin ekstremeä tai tummuutta, ei erikoista yrittämistä. Ei enää mitään indietä. Vain täydellisiä popkolmiminuuttisia peräkkäin.

18 kuukautta on pitkä aika popmusiikissa. Sillä välin, kun Suede keräsi itseään kasaan vuonna 1994 ilmestyneen Dog Man Starin ja Bernard Butlerin lähdön jälkeen, ehti brittipopista tulla valtavirtaa. Normi. Blurista överi, Oasiksesta överimpi. Tuona aikana esimerkiksi Manics ja Pulp olivat haalineet itselleen osan Sueden synnyttämästä kiinnostuksesta ja toki yleisöstäkin.

Mutta sen sijaan, että yhtye palaisi estradeille vaikean kolmannen levyn kanssa, tekeekin se albumin, joka kuulostaa juuri siltä, miltä vuonna 1996 ilmestyvän brittiläisen kitara-albumin täytyykin kuulosta.

Siltä kuin maassa olisi meneillään maailman nautinnollisimmat poporgiat.

High on diesel and gasoline, psycho for drum machine shaking their bits to the hits

Suede esiintyy Ruisrockissa sunnuntaina 6.7.2014.

Perjantaibiisi: Gene – Fighting Fit

Tässä taisi käydä nyt niin että toisen kerran peräkkäin kirjoitan Perjantaibiisi-otsikon alla Genestä. Tilanne on nyt kuitenkin se, että yhtye on inspiroinut mnua viime aikoina aivan erityisesti. Taas yksi Gene-ihastelu on näin suorastaan väistämätön seuraus. Elämästä.

Se on selvää, että Gene on yksi kiehtovimmista ja itsensäkuuloisimmista bänditapauksista, joita 90-luku tuotti. Ja vaikka yhtyeen levymitallinen huippukohta onkin mielestäni Olympian-debyytti, on se kappaletasolla kyllä tämä Drawn To The Deep End -kakkoslevyltä löytyvä Fighting Fit.

Tämä on varmaankin se yksilö, jonka yhtyeen tuotannosta nostaisin osaksi Brittipopkappaleiden kaanonia. Toki sinne ysäriklassikoiden joukkoon myös vaikkapa yhtyeen Olympian-kappale mahtuu. 

Kirjoitin alkuviikosta, kuinka Castin All Change -albumilla jokainen kappale alkaa mielestäni aivan erityisen upeasti. Vähän sama fiilistä on tämän Genen biisin kohdalla: jotenkin sen vain kuulee heti, että kyseessä on poikkeuksellisen hieno popteos.

Ja niin, toimivan perjantaibiisin kappaleesta tekee just se sekopäisen hyvä ja värisyttävä olo, mikä seuraa siitä, kun rummut vihdoin aloittavat hakkaamisen alun hitailun jälkeen. Niin minua tämä kappale.

Ja mites tuo video? Ihana.

10.5 Lager Supernova @ Black Door

Huomenta popparit! Eilisestä Manic Street Preachersistä en nyt toki vielä ole toipunut, mutta mainostetaan silti seuraavaa huippuhetkeä.

Tulevana lauantaina Helsingin mainiossa Black Doorissa (Iso Roobertinkatu 1) musiikkivastaavina Dj Hey Lyla! eli minä ja brittipopystäväni Dj Järnkanin. Tarjolla lager supernovaa Cool Britannian huipulta!

Lager Supernova
La 10.5. Black Door
Madchester – Cool Britannia – Britpop etc.

Tervetuloa! Stay young. Get pissed.

Ja vielä tv-klassikko illan tyyliin:

Tapahtuma Facebookissa.

 

Kylmät väreet

Nyt on se hetki, kun tekisi mieli sanoa jotain tilanteen ja tunnekokemuksen ansaitsemaa, mutta en vain osaa. Joskus omien tuntemusten sanallistaminen on niin vaikeaa!

Mutta, kyse on siis kylmistä väreistä, jotka näiden videotallenteiden pari hetkeä aiheuttavat. Tuntekaa itse.

Ensinnäkin Oasis ja Supersonic Maine Roadilla 1996. Ja nimenomaan kohta noin 4:05 ja eteenpäin.

Kuinka paljon voi muutama sekunti, yksi katse ja yksi sivuprofiili värisyttää? Huh. Noiden sekuntien sisältämien merkitysten määrä on hurja. Jotenkin sen vain Liamia katsoessa näkee, että historiankirjat menevät uusiksi.

Toiseksi Stone Roses: Made of Stone -leffan alkuminuutit. Silkkaa magiikkaa. Mitä tähän nyt edes voi sanoa? You fry and melt I love the scene. I fry and melt, saakeli. Ihan pöljää edes kirjoittaa asioiden tuntemisesta, kun voi käyttää senkin ajan siihen itse tuntemiseen.

Poor James

Legendaariset bändihaastattelut, siinäpä vasta viihdemuoto!

Tänään olen ihastellut sitä, millaista jälkeä syntyi vuonna 1996 tökerön ja hyökkäävän haastattelijan ja silminnähden olonsa epämukavaksi, epäkiinnostuneeksi ja ärtyneeksi tuntevan James Dean Bradfieldin kohdatessa.

Viimeistään kohdassa 04.10 on selvää, että haastatteluun pakotetun muusikon katselu sattuu lähes yhtä paljon kuin tv-mainokseen ”esiintymään” pakotetun urheilijan.

Onneksi Jamesin ei sentään tarvitse mainostaa huippuhyvää maitoa.