Parhaat ystäväni: The Charlatans – Tellin’ Stories

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Brittiyhtye The Charlatansin viides studiolevy Tellin’ Stories

Ilmestymisvuosi: 1997

Erityisen ihanaa: Simppelin kitarapopin ja musikaalisen nerouden yhteispeli.

Ystävä silloin kun: Olen eksyksissä ja haluan palata perusasioihin, kaiken olennaisen ytimeen.

The Charlatansin Tellin’ Stories sai juuri tämän vuoden Q Awardseissa Classic Album -palkinnon. Ansaitusti. Mutta miksi 12 studioalbumia tehneen yhtyeen uralta juuri tämä levy saa tuollaisen tunnustuksen? Luultavasti samoista syistä kuin miksi se on yksi parhaista ystävistäni.

Yleensä, kun alan purkaa jollekin Tellin’ Storiesin hienoutta ja erityisyyttä, nostan ensimmäiseksi esille sen brittipoppiuden. Tellin’ Stories on musiikillisesti monenlaista tehneen yhtyeen brittipopein albumi (tai ainakin toinen niistä, vuoden 1995 The Charlatans -levyn ohella).

Jo vuonna 1990 Some Friendly-debyyttinsä julkaissut The Charlatans ei ole koskaan ollut yhden asian yhtye, eikä myöskään ole halunnut olla. Ensilevy muotoutui osaksi madchester-maailmaa ja on genrensä klassikoita. Debyytin jälkeen tuli pari levyä, joiden vastaanotosta puuttui suuren yleisön hurmos, vuoden 1995 The Charlatans teki yhtyeestä taas vähän enemmän tähtiä. Ja brittipop-yhtyeen.

Kun Tellin’ Stories vuonna 1997 ilmestyi, oli Britannian musiikillinen ilmapiiri ollut jo muutaman vuoden brittipopikas ja The Charlatanskin omalla tavallaan osa ilmiöön liitettyjen yhtyeiden joukkoa – vaikka itse puheissaan skenestä irtisanoutuikin. Oli ilmestynyt Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory?, oli syntynyt lad-ilmiö. Brittipopista oli tullut synonyymi tietylle musiikkityylille, Oasiksen luukuttamalle kitarapopille. Niinpä Tellin’ Storiesin kitarapopvire, radioystävälliset kappaleet, laulaja Tim Burgessin pop-nasaali sekä tietysti yhtyeen colleget ja tuulitakit – tietty pohjoisenglantilainen lädiys – vastasivat ajan musiikillisia (ja ulkomusiikillisia) ihanteita. Siinä missä The Charlatans oli yhtyeen Definitely Maybe, tuli Tellin’ Storiesista bändin (What’s the Story) Morning Glory?.

Yhtye oli tehnyt debyyttiäänkin suuremman menestyslevyn.

Vaikka Tellin’ Storiesin kohdalla on luontevaa puhua brittipopista, ei se kuitenkaan minusta ihan riitä. Se ei tee levylle riittävää kunniaa, eikä se tee siitä vielä klassikkoa. Tellin’ Storiesissa, The Chralatansissa ylipäänsä on aina ollut kyse jostain muusta, enemmästäkin. Monipuolisemmista ja kunnianhimoisemmista musiikillisista tavoitteista. Esimerkiksi yhteen musiikilliseen vertailukohtaan Oasikseeen verrattuna The Charlatans on aina ollut paljon svengaavampi, groovempi. Soulimpi. The Charlatansia ei myöskään ole ajanut eteenpäin Liamin sytyttävä tarve rocktähteyteen, vaan Tim Burgessin ja kumppaneiden tietynlainen musiikillinen nörttiys.

Burgessin laaja-alaiset musiikilliset visiot, basisti Martin Bluntin Motown-rakkaus, koskettimien keskeinen rooli sekä erityisesti kosketinsoittaja Rod Collinsin uniikki soittotyyli ovatkin minusta juuri ne jutut, joista syntyy The Charlatansin ominaisjuttu. Perus kitarapopin ylittävä musikaalisuus. Ja Tellin’ Storiesilla tämä brittipopin ja svengin yhdistelmä on ehkä herkullisimmillaan ja laadukkaimmillaan.

This video is dedicated to Rob Collins… A true fuckin talent.

Niin, Rob Collins ja koskettimet. One To Another -kappaleella viimeisen kerran.

Tellin’ Stories -albumista ei valitettavasti voi puhua ilman tragediaa. The Charlatansista ei voi puhua ilman tragediaa. Ensimmäisen kerran yhtye kohtasi vastoinkäymisen, kun Rob Collins vuonna 1992 tuomittiin vankeuteen aseellisessa ryöstössä avustamisesta. 22.7.1996, Tellin’ Storiesin äänittämisen puoliväissä Rob Collins menehtyi auto-onnettomuudessa.

Reilu kaksi viikkoa Collinsin kuoleman jälkeen yhtye esiintyi Knebworthissa Oasiksen kutsumana, yhdessä Castin, Manic Street Preachersin ja Kula Shakerin kanssa.

Liam Gallagher omistaa Cast No Shadow -kappaleen Collinsille. ”Live forever mate-”

Sen sijaan, että The Charlatans olisi perunut Knebworthinsa, nousi se lavalle tulevaisuudestaan tietämättömänä, Primal Screamin Martin Duffyn paikatessa Collinsia.

The band had just lost their keyboard player, arguably the most important member of the band, and we were going to come out and play in front of 125,000 people. What they didin’t know, though, was that Martin Duffy, Rob’s replacement, was a genius. (Tim Burgess: Telling stories s. 119)

Knebworth oli menestys ja tärkeä syy sille, että Tellin’ Stories ylipäänsä on olemassa.

We pulled it off: Knebworth was a great success. Yes, it was Oasis’s crowd, but we were the band of the day, because it was so emotionally charged. I could really feel people willing us on. — the whole Knebworth were on our side before we even set foot on the stage. We werw already in their hearts. (Tim Burgess: Telling stories s. 118 – 119)

Vaikka yhtye ei Collinsin kuolemaan tai Knebworthiin loppunutkaan, tuli Tellin’ Storiesista levy, joka päättää yhdenlaisen The Charlatans -aikakauden, yhtyeen brittipop-eran. Vähän niin kuin Knebworth päätti yhden Oasis-ajan.

Vielä Tellin’ Storiesin ilmestymisen aikoihin ei tiedetty, että albumi jäisi myös yhdeksi koko brittipop-kauden viimeisistä todellisista helmistä ja mestariteoksista: neljä kuukautta levyn julkaisun jälkeen ilmestyy Oasiksen Be Here Now.

Ja siihen päättyy brittipop-aika.

Tellin’ Stories on klassikko, koska se on aikansa kuva, siihen on taltioitu yksi brittiläisen popmusiikin kausi, mutta toisaalta myös jonkinlainen ikiaikaisuus. Se on klassikko, koska se liittyy sukupolvikokemukseen – se on miljoonille tärkeä. Tellin’ Stories on classic album, koska se on musiikillisesti laadukas – siinä yhdistyy krittikoiden ylistys ja fanien rakkaus. Se on alusta loppuun uskomattoman hienoa musiikillista tykitystä. Se on classic album, koska se on lajinsa viimeisiä edustajia, siihen liittyy loppumisen ja luopumisen tuska. Tällaista levyä ja sen saamaa vastaanottoa ei enää koskaan tule. Brittipoppia, Knebworthia, vuotta 1997 tai Rob Collinsia ei enää tule.

Se, miten Tellin’ Storiesista on tullut minulle niin tärkeä levy, liittyy kaikkeen edellä mainittuun. Se, miksi se on paras ystäväni, liittyy kaikeen edellä mainittuun. Mutta myös siihen, että levy on juuri minulle ja minusta. Se paketoi minun käsitykseni hyvästä. Hyvästä musiikista, hyvästä fiiliksestä, hyvästä tyylistä. Samalla tavalla kuin Blurin Modern Life Is Rubbish ja Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory?. Se on kuva minusta.

Live for the day

I see your heart is empty I’ve got plenty

Jos joskus esimerkiksi päädyn tatuoimaan jotain.

Kesä pakettiin: Make pretend it’s 1997 forever

standbyme

Brittipop ei kuole koskaan, senhän me kaikki tiedämme. Mutta ihan niin eläväksi en sitä kuitenkaan ollut ajatellut kuin miltä se porilaisessa heinäkuun perjantaissa tuntui.

Nimittäin. Matkalla Pori Jazzeille ja brittipopikoni Richard Ashcroftin keikalle tein 10 minuutin pyrähdyksen paikalliseen levykauppaan ja löysin mukaani Oasiksen Be Here Now -aikaisen Stand By Me -seiskan. How britpop is that, how 1997 is that, kysynpä vaan! (Tuo 15 euroa toki on enemmän 2016 kuin ysiseiska.)

Kun seuralaiseni vielä poimi kassan vierestä mukaansa Oasiksen Definitely Maybe -albumin singleboksin, sen sellaisen metallisen, olin jo tilaamassa taksia Camden Towniin ja The Good Mixeriin.

Lopulta, jossain Bitter Sweet Symphonyn kohdalla olin jo niin brittipopeissani tuosta kaikesta, että loppuillan luulinkin sitten olevani  Alex James, jonka vaatimattomana tehtävänä on juoda 2 miljoonan punnan edestä samppanjaa.

Tai valkoviiniä.

Parhaat ystäväni: Geneva – Further

parhaatystavani

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Skotlantilaisen Genevan Further-debyytti

Ilmestymisvuosi: 1997

Erityisen ihanaa: Stadionmaisen isouden, tuntuvien kitaroiden, väristyksiä aiheuttavien melodioiden ja laulaja Andrew Montgomeryn lauluäänen yhdistelmä.

Ystävä silloin kun: Haluan kuulla, miltä aliarvostettu yhtye kuulostaa. Tai kun haluan muistuttaa itseäni siitä, miten Adidaksen Superstareja oikeaoppisesti käytetään.

Näin:

 

 

 

Aberdeenissa perustetun Genevan Further-debyytti kuuluu minusta ehdottomasti 90-luvun erityisiin. Musiikillisesti se istuu ajan kitarapopin ja isojen kappaleiden ihanteeseen, mutta on kuitenkin samalla melko uniikki – kiitos laulajan omaleimaisen lauluäänen.

90-luvun alussa perustettu Geneva imaistiin mukaan brittipop-skeneen, kun erityisesti Sueden levy-yhtiönä tunnettu Nude Records tarjosi sille levytyssopimusta vuonna 1996. Yleisölle yhtye esiintyi ensimmäisen kerran lämpätessään Suedea yhdellä sen salakeikoista.

Furtherin ilmestyttyä Genevasta povattiin isoa, Manicsien aloittaman stadionkokoisen brittiläisen popin seuraavaa suurta, mutta loppujen lopuksi sen ura jäi aika lyhyeksi: yhtye julkaisi kaksi levyä ja katosi sitten kartalta uuden vuosituhannen kynnyksellä, samaa matkaa koko brittipop-skenen kanssa.

Jos ajatellaan brittipop-kauden kitaramusiikin maisemaa, rinnastuu Geneva tuossa erilaisten sävyjen joukossa hyvin Puresscenceen ja ehkä Marioniinkin. Raskaahko tunnelma ja dramaattinen laulutyyli lainautuivat minusta myöhemmin erityisen onnistuneesti irlantilaisen JJ72-yhtyeen tekemiseen (ks. esim JJ72, 2000). Niin, ehkä Genevassa soikin jo aavistus 90-luvun lopusta, jopa vuosituhannen alusta, sen brittipoppia vähän alternativemmasta musiikki-ihanteesta.

 

 

 

 

Let us be happy while we’re still young
Let us be happy while we’re still young

Minulle Further on ehdottomasti yksinäisyyden levy, ehkä siksi, että en tunne ketään toista, kenelle levy olisi samalla tavalla tärkeä. Mitä vainminumpi, sitä rakkaampi. Kuuntelen levyä usein silloin, kun tuntuu, että kukaan ei ymmärrä, mistä minut on tehty tai kun muuten vain tunnen itseni ulkopuoliseksi. Se on myös kaipauksen ja melankolian levy, sillä vaikka levyn hitein aines onkin melko poppia, on albumi osittain myös aika vaikerteleva, kauniilla tavalla.

Minun brittipop-kuplassani Geneva on paikkansa löytänyt ja ansainnut, mutta tuntuma on, että tämän yksiön ulkopuoella yhtye on pahasti aliarvostettu.

 

Furtherilla on oikeastaan kaikkea, mihin olen heikkona. 90-luvulle luontevasti asettuvat kitarat, jousia, melodiat, jotka menevät hienoudessaan yli ymmärryksen. Pientä musiikillista dramaattisuuttakaan en säikähdä. Lisäksi yhtye näyttää aika lailla siltä, miltä yhtyeet minun maailmassani usein näyttävät. Just oikealta siis. Lädi-lookin ja herkän popin yhdistelmä on vastustamaton.

Perjantaibiisi: My Life Story – Sparkle

Perjantai! My Life Story! Sparkle!

Eli kolme tapaa sanoa vau.

Tämä kappale on kirkkaasti yksi 90-luvun valloittavimmista. Säkenöivä, iso ja häpeilemättömän pop. Vaikka lontoolaisyhtyeen olennaisin hitti taitaakin olla 12 Reasons Why I Love Her -kappale, on nimenomaan Sparkle (1996) se, jonka itse poimisin osaksi brittipopkaanonia.

Kuten Elastica-tekstissänikin jo totesin, on brittipop minusta herkullisinta nähdä jonkinlaisena skenenä tai suuntauksena, ei tiettyyn määritelmiin palautuvana musiikkityylinä. Kun jo brittipop-kauden tunnetuimpien ydinyhtyeiden – Blur, Elastica, Oasis, Suede, Sleeper, Pulp ja tällaiset – musiikilliset ulosannit ovat keskenään todella erityyppisiä, niin entäs sitten, kun kierroksia ja kerroksia aletaan lisäillä tuon ytimen ympärille? No vivahteikkuus se vain lisääntyy.

Ja törmäät muun muassa My Life Storyn ihanan överiin sinfoniabrittipoppiin.

Sinfoniabrittipoppi, barokkipoppi. Siinäpä jokunen kuvaus, joilla voi niputtaa ysäriyhtyeiden kaaoksesta löysästi yhteen vaikkapa My Life Storyn ja The Divine Comedyn kaltaiset jousiin, torviin, teatraalisuuteen ja juhlavuuteen taipuvaiset yhtyeet. Vaikka The Divine Comedy onkin noista kahdesta elegantimpi, arvokkaampi ja vakavasti otettavampi kuin kitsch My Life Story, yhtyvät Jake Shillingfordin ja Neil Hannonin pop-käsitykset ja -visiot joiltain osin.

Muistan lukeneeni muutama vuosi sitten Shillingfordin haastattelun, jossa mies oli huolissaan siitä, ettei nykyindiessä ole lainkaan glamouria ja kunnon melodioita. Niin, kovin pitkälle Sparklea ei tarvitse kuunnella tajutakseen, ettei kappaleessa ole mitään, mitä musiikissa tehdään vaikkapa juuri nyt. Ehkä kappale juuri siksi tuntuu jotenkin niin omalta.

Herättäkää minut sitten, kun joku vuonna 2015 tekee tuollaisen kertsin.

Parivaljakko: Lucky Man

90-luvulla miehet olivat tyylikkäitä – ja onnekkaita.

Kaksi eri kappaletta, yksi nimi. Molemmat kappaleet vuodelta 1997. Kumpi toimii paremmin? No, minusta tämä on aika selvä peli.

Vaikka kuinka ihastelenkin tuota Hurricane #1 -yhtyeen kappaleen alun kitaramurinaa ja melodisuuskin toimii, niin eihän se nyt mitenkään vedä vertoja The Verven onnekkuudelle. Ja vaikka kuinka pidänkin ensin mainitusta enemmän kuin useimmat, niin ei voi mitään. Noissa The Verven Urban Hymns -levyn jousisovituksissa on kuitenkin kyse brittipopklassikosta.

Hurricane #1 muuten ilmoitti jokin aika sitten comebackistä. Ymmärtääkseni alkuperäisestä kokoonpanosta paluuseen ei ole osallistumassa laulajan lisäksi juuri ketään. Tai ainakin kitaristi Andy Bell palaa lavoille mieluummin Riden riveissä, kuten tiedetään.

Onhan noita tekstejä ollut

Jos sille päälle ryhtyisin, saisin helposti aikaiseksi surkeilevan tekstin siitä, kuinka ystävätön olen. Kuinka onnistun ystävystymään lähinnä levyjen ja kertsien kanssa, kuinka minulla ei olisi ketään ilman Liamia, kuinka Roddy laulaa juuri minulle, että are you lonely yet. Ja näin, tiiät kyllä. Onhan noita tekstejä ollut.

Mutta en ryhdy. SIllä kuka välittää määrästä, kun laatu on priimaa? Kuka tarvitsee ystäviä, kun on ystävä, joka käy Lontoossa ja muistaa Helsingissä odottavaa surkimuspoloista tällaisella? Vau.

IMG_20141209_184438

Sometimes I can get along alone enough. Niin.

Olen pörrönä sykähdyttäviin päätösraitoihin. Ja kuten hyvin tiedetään, oli 90-luku juuri tällaisten levykokonaisuuksia paketoivien valioyksilöiden juhla-aikaa. Mahtavuus, isous, juhlavuus, jylhyys, arvokkuus. Usein pieneen malankoliaan liitettynä.

Tuollaiseksi valioyksilöksi on laskettava myös tämä Ocean Colour Scenen Marchin’ Already -albumin päättävä It’s a Beautiful Thing. Arvokkuus ja juhlavuus tulevat duettopari P.P. Arnoldin laulusta ja kappaleen soulista, isous yltyvästä taustakuorosta ja viipyillen mukaan tulevasta sähkökitarasta – lemppari. Melankolisten lyriikoiden uskotaan liittyvän Simon Fowleriin omakohtaisiin kokemuksiin homoseksuaalisuuden julkituomisen vaikeuksista. Oh, it’s a beautiful thing. Oh, it’s a terrible thing.

Levyllä myös tämä päätösraita saa arvoisensa lopetuksen, sillä biisin päättävä kolmiminuuttinen jammailu on super cool. Tässä kuitenkin lyhyempi videoversio.

Le vintage: ”Looks like a shit house anyway”

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista. Tämä teksti on julkaistu alun perin 17.4.2011. Uudelleenjulkaisussa pientä editointia.

* * *

”Looks like a shit house anyway so why go there”, sanoi Liam Gallagher, kun kutsutta jäi.

Folkloristiikassa tuollaisia sananparsia, joissa mainitaan puhuja, tyyliin ”…sanoi entinen akka, kun pankolta putosi”, kutsutaan wellerismeiksi. Nimitys tulee Charles Dickensin The Pickwick Papers (1836) -teoksesta, jossa hahmo Sam Weller puhui tuohon tyyliin.

Liam Gallagherin veistelyt eivät välttämättä muodosta wellerismien tavoin muodoltaan yhtenäistä ryhmää, mutta ehkä miehen letkautuksissa on jotain muuta sellaista, minkä perusteella ne voi niputtaa yhteen, gallagherismeiksi. Niin kuin vaikka jotain vähän hölmöä.

Vuonna 1997 silloinen Britannian pääministeri Tony Blair kutsui Noel Gallagherin Downing Streetille. Liam ei saanut kutsua: ”Were you invited to number 10 Downing Street?” ”No. And I wouldn’t have gone anyway.”

”Looks like a shit house anyway so why go there”.

Gallagherismi?

Pätkä dokkarista Live Forever: The Rise and Fall of Brit Pop (2003)

Parhaat ystäväni: Oasis – Be Here Now

shesnotanyone_01

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Oasiksen kolmoslevy, parjattu Be Here Now

Ilmestymisvuosi: 1997

Ystävä silloin, kun: kaipaan muistutusta siitä, että sellaista kuin ”liika itsevarmuus” ei ole olemassakaan.

Erityisen ihanaa: ”As we beg and steal and borrow. / Life is hit and miss and this / I Hope, I Think, I Know.”

Levyn I Hope I Think I Know -kappale on minun salainen Oasis-suosikkini, erityisesti kertosäe lyriikkapätkineen. En laula karaokea, mutta jos tämä kappale löytyisi vihkosesta, antaisin mennä! Saan kuulla jatkuvasti, ettei kappale oikeasti ole kummoinen, mutta äh, en välitä. Minusta se on mainio! Luultavasti se on myös yksi Oasiksen hengästyttävimmistä.

Be Here Now -albumin ja minun välinen ystävyys perustuu toki paljon sille, että kyseessä ensimmäinen Oasis-albumi, jonka ilmestymisen muistan (Definitely Mayben ilmestymisen aikaan kuuntelin vielä lähinnä Tenavatähtiä, (What´s the Story) Morning Glory? löytyi joskus ilmestymisensä jälkeen isosiskon kasetilta ja Radio Mafiasta). Toisin sanoen Be Here Now on ensimmäinen Oasis-levy, josta olen saanut tehdä itse omat ensitulkintani – en vain lukea muiden.

Levystä puhuttaessa mainitaan ihan aina sen kaoottisuus. Se, kuinka siinä on liikaa kaikkea. Kappaleita, joiden loppu kestää minuutteja. Liikaa kitaroita, pituutta, itsevarmuutta, meteliä, säröä, huumeita, riitoja. Ämpäreitä. Siis kaikkea. Levystä on tehty cool britannian ja brittipopin överiyden ja sitä seuraavan tuhon symboli.

Mutta. Vaikka minäkin olen sitä mieltä, että joku olisi voinut huutaa sen ”Shut Up” -huudon Magic Pie -kappaleella vähän aiemmin (nyt se tulee pitkän möykän päälle kohdassa 6:54 ja sen jälkeen vielä jammaillaan tovi), ajattelen kuitenkin suurimman osan ajasta, että levy on todella hyvä.

Tuntuu, että se parjaava ja meteliä taivasteleva tyyli, jolla levystä puhutaan, on vain tapa. Jumiutunut näkökulma. Sillä onhan levyssä nyt ihan hirvittävän paljon taikaakin.

Otetaanpa vaikka Liamin vokaalit. Minusta ne ovat aivan erityisen hienot läpi koko levyn, mutta etenkin nimikappaleessa ja avausraidalla, jolla Liam kuulostaa siltä kuin olisi jotenkin eri tavalla ja rnemmän mad for it kuin koskaan aiemmin.

Niin, se avausraita. Ja sen videon apokalyptinen tunnelma. Ennemmin kuin siitä, kuinka Be Here Now -levyn ilmestymisestä alkoi brittipopin mahalasku, tykkään puhua siitä, kuinka hieno Oasis-symboli tuo D’You Know What I Mean? -video on.  Itsevarma, röyhkeä, suurieleinen, meteliä itsestään pitävä. Liam täydellisessä takissaan, kädet taskuissa. Noel ja Noelin huolestunut ilme. Muu bändi sopivasti taustalla, mutta kuitenkin tärkeänä ja tunnistettavana. Niin ja tietysti lopun helikopterikohtaus ja Liamin klassinen voitonmerkki.

Kappaleen rehvakasta isoutta kuunnellessa ja sen videon itsevarmuutta katsellessa tulee olo kuin kyseessä olisi jonkinlainen kauan kaivattu ja pitkään odotettu paluulevy estraadit kerran jättäneeltä yhtyeeltä. Yhtyeeltä, joka on mielestään maailman paras. Noelin visiona oli kuitenkin tehdä nopeasti (kappaleet hän kirjoitti parissa viikossa) eräänlainen trilogian päätöslevy. Levy, joka ei aloita, mitään, vaan lopettaa. Ja on vähän niin kuin jotain kahden ensimmäisen levyn väliltä, mutta ”a lot louder”.

Ja niinhän se on. Jos D’You Know What I Mean? olisi ilmestynyt kummalla tahansa aiemmalla levyllä, olisi suhtautuminen siihen kiistatta palvova. Ja päätösraita All Around The World on itse asiassa kirjoitettu heti sen jälkeen kuin yhtye sai levytyssopimuksen. Tuolloin Noel mainosti kappaletta parhaaksi ikinä. No, ei se ehkä ihan sitä ole, mutta ihan hyvä vaihtoehto champagnesupernovaksi. Ja Stand By Me on niin paljon ihan kuin edellisen levyn Don’t Look Back In Anger, ettei sitä ainakaan huonommaksi voi sanoa.

Ihastuin levyyn ikihyviksi, kun sen ensimmäisen kerran kuulin. Jos olisin kasvanut tynnyrissä, en olisi varmaan koskaan ”tajunnut”, kuinka kiusallinen häpeätahra levy suurimman osan mielestä tuntuu olevan. Niin aidosti, naiivisti ja vilpittömästi siitä pidin vuonna 1997. Ja pidän edelleen!

Ja lopuksi on tietysti vielä pakko listata pari omaa potentiaalista Oasis ja kylmät väreet -ehdokasta levyltä:

My Big Mouth. Kun tulee ensimmäisen kerran bridge And round this town you’ve ceased to be / That’s what you get for sleeping with the enemy (1:03). Ja nimenomaan se ”the enemy”.

The Girl In The Dirty Shirt. Kappaleen kertosäe, sen hidas ja keinuva rytmi yhdistettynä Liamin laiskaan, vähän laahaavaan lauluun (1:46).

Kesä pakettiin: Kesälevy 2014

Melkein hävettää nimetä kesän 2014 viralliseksi levyksi vuonna 1997 ilmestynyt albumi. Mistä minä näitä mikä milloinkin -suosikkilevyjä oikein keksin? Kun mistään uudesta ihastuksesta ei tämänkään pakkomielteen kohdalla ole kyse.

Vaikka Manic Street Preachersin heinäkuussa ilmestynyt Futurology onkin soinut paljon ja rakkaudella, on mennyttä kesää määrittävä mielentila ollut Hurricane #1 -yhtyeen samanniminen debyyttilevy. Tai ehkä se teema tai mielentila onkin ollut vanhoihin tuttuihin rakastuminen, alkupisteeseen palaaminen ja sen sellaisten omien tykkkäämisääriviivojen tarkentelu, ja näiden ilmentymä sitten tämä kyseinen levyhurmos.

Minulle kesälevy syntyy ylläristä. Manicsiin hullaantuminen oli itsestäänselvää ja väistämätöntä, se olisi tapahtunut kesästä riippumatta.  Mutta Hurricane #1, se vain tuli jostain, kumpusi tästä ajasta. Tuli vastaan jonkun vanhan musiikkilehden selailussa tai YouTube-surffailussa ja alkoi inspiroida ja puhutella. Ja lopulta sitten taustoittaa jälleen uusia kesämuistoja.

Jos minun pitää valita toisen kierroksen oasiksista suosikein, osuu valintani ehdottomasti Gem Archeriin. Ihana mies, ja niin komeakin! Mutta sitten taas jos pitää valita Gemin glamrokahtavan Heavy Stereo -yhtyeen ja niin ikään oasistuneen Andy Bellin noelrokahtavan Hurricane #1:in välillä, kallistun todellakin jälkimmäiseen.

Ja te, jotka ette tunne yhtyeen kahden levyn kokoista tuotantoa, kuunnelkaa se. Mutta älkää kuunnelko, mitä ihmiset yhtyeestä puhuvat! Yleensä yhtyeen huonouteen ja halpaan Oasis-kopitointiin tarkertuvat samat tyypit, jotka väittävät, ettei Oasis ole tehnyt yhtään hyvää albumia sitten (What´s the Story) Morning Gloryn. Ja tämähän ei pidä lainkaan paikkaansa.

Älkää kuunnelko myöskään Liam Gallagheria.

”Hurricane #1? Never heard of them? Isn’t that some indie band with the guy from Erasure in them?” Liam Gallagher, 1997

Jos ihan rehellisiä ollaan, olisi ehkä syytä puhua kesälevypuolikkaasta. Elokuuhun tultaessa levyn kuunteleminen on jumittunut noudattamaan tiettyä kaavaa. Ensin huumaannun levyn alkuminuuteista – yksinkertaisesti rakastan Just Another Illusion -kappaleen alun musikaalisuutta ja Sielua. SItten tulee kelpo Faces in A Dream ja taas nokkelat urut. Kolmantena onkin jo albumin paras raita, Step Into My World, jonka jälkeen maltan vielä levyn Cool Britannia -vaikutteisimman kappaleen, Mother Superior -biisin sekä rauhaisan Let Go Of The Dreamin. Tämän jälkeen onkin pakko palata Step Into My Worldiin, laittaa yhden kappaleen toisto päälle ja heittäytyä haikeaksi. ”Tässä näin nyt sitten ollaan, taas”, mietin ja kuuntelen levyn kaksiminuuttista kitaraloppua (ei löydy tuosta liveversiosta).

Niin, ehkä se oli tämä livetaltiointi, joka kesälevyvalinnan lopulta sinetöi. Yksinkertaisesti inspiroivaa.

”He copies my haircut and then slags me off! What’s that about?” Liam Gllagher, 1997