Perjantaibiisi: Modernistit – Sun pitää nousta

Eri variaatioin, sävyin ja vaikuttein suomirokkaava Modernistit julkaisee ensi viikolla uuden levynsä. Levynjulkkarikeikka on huomenna lauantaina Loosessa Helsingissä.

Tiedän yhtyeen laulajan Chrisin suureksi Embrace-faniksi (ja Oasis-), ja olikin taannoin hienoa kuulla häneltä, että juuri Embrace, tuo meidän molempien yksi lemppariyhtye on toiminut ainakin tämän yhden kappaleen suurena innoittajana.

Tiedätte, että palvon Embracen vuonna 1998 ilmestynyt The Good Will Out -debyyttiä. Olen nimennyt sen yhdeksi parhaista ystävistäni, mutta pelottomasti myös yhdeksi brittirockin hienoimmista. Sun pitää nousta -kappaleen innoittajana on toiminut tuon herkän mutta myös uhmakkaan ja rujon albumin se uhmakas ja rujo puoli: välittyy The Last Gasin, One Big Familyn ja I Want The Worldin kaltainen ryhdikkyys ja ylväys, jylhä itsevarmuus ja painavat kitarat. Ja painava sana. Ja toki Embrace-tykkäyksistä käyvät myös na na naat.

Timanttihetkiä: Idlewild – I’m a Message

Timanttihetkiä, eli kappaleiden yksittäisiä kohtia, sekunteja, joilla on timanttinen vaikutus.

Mikäli olet lukenut blogiani pidempään, esimerkiksi I’mhappytobeheretonight-version aikohin, tiedät, mikä merkitys skotlantilaisella Idlewildilla on ollut musiikkiminäni muotoutumisessa.

Tiedät myös, että, kun Roddy laulaa, laulaa hän juuri minulle. Tuosta oivalluksesta saan kiittää Soundin Mikko Meriläistä, joka aikoinaan järjesti minut ja Idlewildin yhteen, Pellon kirjaston musiikkiosastolla. Näillä sanoilla:

”Suurin lämmöntuottaja on Roddy Woomblen pehmeä lauluääni, joka huutaessaankin kuulostaa siltä kuin Roddy rakastaisi juuri minua”

Tuon levyarvostelun luettuani aavistelin, että tuossa voisi olla minun yhtyeeni. Ja olihan siinä. Ja alusta asti oli selvää, ettei Idlewildissa ole kyse vain siitä, että Roddy rakastaa juuri minua. Roddy myös laulaa juuri minulle.

I’m a Message löytyy yhtyeen vuonna 1998 ilmestyneeltä debyyttikokopitkältä Hope Is Important ja on mielestäni yksi Idlewildin uran kivoimmista biiseistä. Kappale myös kiteyttää hienosti sen, mistä yhtyeessä ihan aluksi oli kyse: mutkattomasta, vähän sotkuisesta, melodisesta ja aikamoisen punkahtavasta popista.

Ja se timanttihetki? No, kohta 1:21, kun Roddy ensimmäisen kertsin jälkeen aloittelee säkeistöä ja laulaa vastustamattomalla tavalla ”sooo I am a best message”.

Korjaan: kun Roddy laulaa vastustamattomalla tavalla juuri minulle ”sooo I am a best message”.

Lyhyt Idlewild-oppimäärä

Onhan noita tekstejä ollut

Jos sille päälle ryhtyisin, saisin helposti aikaiseksi surkeilevan tekstin siitä, kuinka ystävätön olen. Kuinka onnistun ystävystymään lähinnä levyjen ja kertsien kanssa, kuinka minulla ei olisi ketään ilman Liamia, kuinka Roddy laulaa juuri minulle, että are you lonely yet. Ja näin, tiiät kyllä. Onhan noita tekstejä ollut.

Mutta en ryhdy. SIllä kuka välittää määrästä, kun laatu on priimaa? Kuka tarvitsee ystäviä, kun on ystävä, joka käy Lontoossa ja muistaa Helsingissä odottavaa surkimuspoloista tällaisella? Vau.

IMG_20141209_184438

Sometimes I can get along alone enough. Niin.

Olen pörrönä sykähdyttäviin päätösraitoihin. Ja kuten hyvin tiedetään, oli 90-luku juuri tällaisten levykokonaisuuksia paketoivien valioyksilöiden juhla-aikaa. Mahtavuus, isous, juhlavuus, jylhyys, arvokkuus. Usein pieneen malankoliaan liitettynä.

Tuollaiseksi valioyksilöksi on laskettava myös tämä Ocean Colour Scenen Marchin’ Already -albumin päättävä It’s a Beautiful Thing. Arvokkuus ja juhlavuus tulevat duettopari P.P. Arnoldin laulusta ja kappaleen soulista, isous yltyvästä taustakuorosta ja viipyillen mukaan tulevasta sähkökitarasta – lemppari. Melankolisten lyriikoiden uskotaan liittyvän Simon Fowleriin omakohtaisiin kokemuksiin homoseksuaalisuuden julkituomisen vaikeuksista. Oh, it’s a beautiful thing. Oh, it’s a terrible thing.

Levyllä myös tämä päätösraita saa arvoisensa lopetuksen, sillä biisin päättävä kolmiminuuttinen jammailu on super cool. Tässä kuitenkin lyhyempi videoversio.

Parhaat ystäväni: Embrace – The Good Will Out

shesnotanyone_01

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Brittiläisen Embracen debyyttilevy ja maailman aliarvostetuin post-brittipophelmi The Good Will Out.

Ilmestymisvuosi: 1998

Erityisen ihanaa: We won’t come down ’cos I’m a million strong and so’s the light I’ve found. Rakkauskirje I Want The World -kappaleelle löytyy täältä.

Ystävä silloin, kun: Valitsen levyn ystäväksi kahteen eri mielentilaan: toisinaan yksinäiseen rakkaudenkaipuuseen, joskus taas itsevarmaan maailmanvalloittajaoloon.

Niin, The Good Will Outin yksi hienous lienee siinä, että se on sekä rock että pop. Levyssä on paljon sellaista, mitä Oasis olisi voinut kolmoslevyllään ilmaista, jos se olisi ajatellut termin ”brittirock” eri tavalla. Jos se olisi malttanut enemmän ja riehunut vähemmän. The Good Will Out on rock, itsevarma ja ryhdikäs, mutta siltä puuttuu lädimäinen uho ja isottelu. Levy yltyy, muttei mene missään vaiheessa yli.

Ja kuitenkin kitaroiden lomassa on paljon myös sitä samaa herkkyyttä, millä vaikkapa Coldplay muutama vuosi myöhemmin tuli ja rauhoitteli Cool Britannian väsyttämää yleisöä.

Niinpä en maltakaan olla analysoimatta The Good Will Outia varsinaiseksi 90-luvun lopun ajankuvaksi. Se sijoittuu ikään kuin vanhan ja uuden ajan väliin. Ajallisesti, mutta myös musiikillisesti. Yhtäältä levy on brittipop-kauden jatke. Sen rock täyttää sitä aukkoa, minkä ”Oasis-pettymys” aka Be Here Now ja brittipopin hiipuminen jätti jälkeensä. Ilmestyessään The Good Will Out oli yksi Britannian nopeimmin myyneistä debyyteistä ikinä.

Toisaalta levyn toinen puoli – balladimaisuus, harmonisuus ja seesteisyys – valmisti yleisöä Travisin ja Coldpalyn kaltaisten yhtyeiden herkän hissuttelukitararockin vastaanottoon.

You fell in love, I fell in line. 

The Good Will Out on hyvästienjättölevy, erolevy. Mutta ei se ole vain erolevy, se on eroavaisuuslevy. Tarina siitä, kuinka sinä sitä, mutta minä jotain muuta. Erilaista.

My weakness is none of your business.

Se on myös haistattelulevy. Ja ikävälevy ja katumuslevy ja toipumislevy ja toivolevy.

Mutta kaiken tuon tunneskaalan alla enemmän kuin mitään, on se rakkauslevy. Yksi vilpittömimmistä ja tuntuvimmista ikinä.

Oma henkilökohtainen suhteeni levyyn on palvova. Rakastan sen dominoivia kitaroita, kohoavia kertosäkeitä, lopun balladiputkea, Danny McNamaran näennäisesti tylsää ja tavallista, mutta todellisuudessa somaa ja uniikkia lauluääntä. Ihastelen sitä, kuinka albumi on yhtä aikaa debyytille sopivalla tavalla poikamaisen raaka, mutta silti valmis ja viimeistelty.

Joskus mietin, että jotain mystistä tässä rakastamisessa on – en nimittäin tunne ketään toista levyyn yhtä intohimoisella ja pitkäikäisellä rakkaudella suhtautuvaa.

Ehkä onkin niin, että enemmän kuin vuodesta 1998, kertoo The Good Will Out minusta.

You know if you had a wing
You’d be the last to know, you could fly

Tämän debyytin jälkeen Embrace julkaisi vielä kaksi kelpo (joskin kehnommin myynyttä) levyä, kunnes vetäytyi pienelle tauolle. Vuonna 2004 ilmestynyt paluulevy Out of Nothing jäi kokonaisuutena minun silmissäni vaisuksi yritelmäksi, kuten myös vuoden 2006 This Is The Day. Viime keväänä ilmestyneeltä Embrace-albumilta en sitten enää tunnistanut yhtyettä samaksi, johon vuonna ysikasi rakastuin.

The Beta Band – Los Amigos del Beta Bandidos EP

Sain eilen ystävältä lahjaksi tämän The Beta Bandin Los Amigos del Beta Bandidos -ep:n. Lahjomisen syy ei ollut sen juhlallisempi kuin että neljän biisin ep oli ollut Stupidossa myynnissä alerykäyksestä johtuen suorastaan hupaisan halpaan hintaan.

Tai oli syy toki myös se, että rakastan Steve Masonia, The Beta Bandilla tai ilman.

Ennen ensimmäistä studioalbumiaan The Beta Band julkaisi kolme sittemmin kulttiklassikoksi noussutta ep:tä. Vuonne 1997 ilmestyi Champion Versions (sisältää mm. Dry The Rain -kappaleen) ja vuonna 1998 The Patty Patty Sound sekä juuri tämä Los Amigos del Beta Bandidos. Ep:t julkaistiin alunperin ainoastaan rajoitettuina vinyyliversioina, mistä syystä niistä tuli himottua kulttikamaa.

Vuonna 1998 ep:t koottiin yhteen The Three E.P.’s -kokoelmaksi, vuoden 2013 Record Store Dayna niistä sitten julkaistiin uudet yksittäiset vinyyliversiot, minkämoinen tämä minunkin uusi ystäväni on.

Levy toimii tänään erityisen hyvin siitä syystä, että on sunnuntai. Ja onnistuneen sunnuntain yksi piirre on se, että se tuo mukanaan uuden jumituskappaleen. Sellaisen, joka yhtäkkiä vie mennessään, tuo viikonlopun viimeisiksi tunneiksi muuta ajateltavaa. Sellaista, joka kiehtoo niin paljon, ettei maanantaita pelkäävä malta pelätä, kuunnella vain.

Needles In My Eyes on kiistatta yksi yhtyeen hienoimmista hetkistä.

Parhaat ystäväni: Ian Brown – Unfinished Monkey Business

Zemanta Related Posts Thumbnail

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Ian Brownin ensimmäinen soololevy Unfinished Monkey Business

Ilmestymisvuosi: 1998

Ystävä silloin, kun: en oikein tiedä, mitä haluaisin kuunnella, mutta haluan, että sen kuuntelemisesta tulee itsevarma, kykenevä ja onnellinen olo.

Erityisen ihanaa: Corpses in Their Mouths. Jostain syystä Corpses on minulle se kaikista suurin Ian Brown -suosikki. Ei enempää eikä vähempää kuin yksi isoimmista syistä rakastaa Ian Brownia.

Kappaleen viehätys perustuu moneen taianomaiseen yksityiskohtaan, joista jokainen aiheuttaa kylmiä väreitä omalla tavallaan. Triphopahtava hämyisyys ja jänskä paheellisuus yhdistettynä siihen faktaan, että kappaleen laulaa Ian Brown, tuo maailman komein mies. Kappaletta eteenpäinvievä renkutusrytmi. Outo tunnelma, basson ja kitaran sekasotku. Se hetki, kun just se ihana kitaramelodia tulee mukaan ensimmäisen kerran ennen ekaa kertosäettä (01:00). Ja sen kertosäkeen melodia. Ian Brownin suurpiirteinen laulutyyli yhdistettynä tuohon tunkkaiseen ja jotenkin sumeaan soundiin.

It’s cut like crystal chandeliers.

Ymmärsitte varmaan, että tämän laulun rakastaminen on jossain analyysien ulottumattomissa. Yritinpä kuitenkin.

Unfinished Monkey Business ei varmastikaan ole musiikkikriittisesti Ian Brownin paras levy, mutta se on niin paljon muuta! Musiikillisesti tarkasteltunahan levy on sekava, demomainen ja paikoin mössösoundinen kokonaisuus. Punaista lankaa voi olla haastava löytää. Toisaalta, jos yksi kaikkien aikojen suurimmista keulahahmoista julkaisee näin raakilemaisen ja epäyhtenäisen ”kokonaisuuden” ensilevynään, täytyy sille olla jokin syy. Niin kuin vaikka se, että tällainen levy piti tehdä.

Niin, luultavasti tämä on levy, joka Ian Brownin piti tehdä.

Sillä erityisen paljon levy on Brownin (yhdessä The Stone Roses -basisti Manin ja Squiren korvanneen Aziz Ibrahimin kanssa tehty) katkerahko vastaus ja ”avoin kirje” The Stone Roses -kitaristi John Squirelle. Ainakin kappaleet Ice Cold Cube, Can’t See Me, What Happened To Ya ja Deep Pile Dreams ovat Squiren lähdön ja ystävysten välirikon inspiroimia. Mietin aina, että What Happened to Ya Part 2 -kappaleen kitaran on pakko olla viesti Squirelle.

Erityisen onnistunut tilitys on mielestäni Ice Cold Cube ja sen massiivinen jytke. Huh miten hienoa, miten uhmakkaaksi, itsevarmaksi ja isoksi Ian Brown kappaleen muotoilee. Ja sitten on tietysti se kappaleen kiva kitaramelodiakoukku.

Kai levyn voi nähdä myös jonkinlaisena välietappina matkalla Stone Roses -Brownista sooloartisti-Browniksi. Useilla kappaleilla kirkkaasti pyörivät kitarat kunnioittavat The Stone Roses -mennyttä, elektroninen jytke ja genrerajoja ylittävä musikaalisuus visioivat tulevaisuutta. Can’t See Me -kappale, sen hidas tanssirytmi, baggy-basso sekä kirkas kitarasoundi, muistuttaa mistä tullaan, Lions puolestaan esittelee, mihin suuntaan ehkä voitais mennä.

Unfinished Monkey Business -albumissa on olennaista myös sen ikoninen kansikuva ja levyn nimi. Ne ovat merkittäva osa ”Ian Brown -brändiä”, jos nyt  sellaisesta halutaan puhua. ”My arms have always been too long for my body. But I’ve been called ’monkey’ all my life, so I thought I’d keep that theme”, tiedetään Brownin sanoneen. Parempaa levynnimeä yhtyeensä mahalaskun jälkeen kuopanneen pop-ikonin soololevylle ja esiinmarssille tuskin voi antaa. Unfinished Monkey Business. I’m not done yet. Tämä ei kuulkaa ole ohi vielä. Kansi ja nimi merkitsevät levyn täydellisesti Ian Brownin nimen ja hahmon alle ja alleviivaavat uuden ajan alkua ja itsevarmaa esiinmarssia.

Eikä tällainen uuden ajan ja uran aloitus voisi mitenkään tapahtua komeammin kuin nyt: outoa introa seuraavalla My Star -kappaleella. Biisillä, jota kuuntelemalla löytää aina oikean tunnelman ja suoraryhtisen olemisen tavan. Tämä marssirytmin tahtiin tehty sisääntulo vain on yksi vaikuttavismmista soolouran aluista. Jylhä, itsevarma ja todella ianbrown. Vai pystytkö muka kuvittelemaan tämän jonkun toisen laulamaksi?

Space exploration for nuclear stations
NASA corrupters, jewelled abductors
Space exploration, excursion to the stars
On a military mission on a military journey to Mars

I’ll see you in my star

Pidän siitä, kuinka levy näin jälkikäteen tarkasteltuna tukee sitä, mistä Ian Brownissa minun mielestäni on kyse: miestä ei voi genreyttää. Koko Ian Brownin polveileva soolotuotanto debyytistä lähtien tuntuu määrittyvän parhaiten käsitteellä ’Ian Brown’. On kaikenlaista, mutta aina se kuulostaa Ian Brownilta.

Perjantaibiisi: Fat Les – Vindaloo

Olkoon tämän kappaleen soittaminen blogissa (ja muutenkin) nyt sitten aina neljän vuoden välein toistuva traditio. Olen nimittäin ”fiilistellyt” kappaletta ensimmäisessä blogissani 22.6.2010, edellisten MM-kisojen aikaan.

Kappalehan nyt on mitä on ja homma muutenkin noh, vitsi. Musiikillisten hienouksien sijaan lienee syytä puhua symboliarvosta. Ja onhan se ihan veikeä.

Vuonna 1998 Cool Britannia -ilmiön jo hiivuttua tuon kulttuurihistoriallisen merkkikauden avainhahmot Alex ”Blurin basisti” James ja Keith ”Lilyn isä” Allen tekaisivat uuden jalkapallohoilotuksen. Fat Les -kokoonpanon Ranskan MM-kisojen alla äänittämä Vindaloo nousi brittilistalla lopulta kakkoseksi (ykkösenä listalla oli tuolloin Three Lions ’98, vuoden 1996 EM-kotikisoihin tehdyn Three Lions -kannatuskappaleen hieman muunneltu versio).

Ja symboliarvoa on myös videolla, eikä vähiten toisen symboliarvoisen videon, The Verven Bitter Sweet Symphony -kappaleen ikonisen filmatisoinnin parodioinnin vuoksi. Mukana videolla on tietysti soittohommissakin häärinyt taiteilija Damien ”Country House” Hirst sekä Pikku Britannian Matt Lucas ja David Walliams. Nuorta Lily Allenia en itse ole vielä pystynyt videolta paikallistamaan, mutta siellä hänkin jossain isänsä jalanjäljissä veljensä Alfien kanssa menee.

Näin coolia britanniaa siis vuonna 1998. Näin siinä käy, kun ihmisillä on hitosti rahaa ja vuosia jatkuneissa juhlissa pehmenneet päät. Ehkä ihan hyvä että ne juhlat loppuivat.

Artikkelikuva: Unsplash

Parhaat ystäväni: Egotrippi – Alter Ego

Parhaat ystäväni

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Egotripin kolmas albumi Alter Ego

Ilmestymisvuosi: 1998

Ystävä silloin, kun: haluan viettää aikaa teinivuosien ystävän kanssa, jonka tunnen läpikotaisin, mutta jota tapaan nykyään turhan harvoin.

Erityisen ihanaa: Vieterit, tuo suomalaisten oma Song 2!

Jos Egotripistä puhuttiinkin yhtyeen Superego-albumin ja sen Unihiekkaa-hitin aikaan Suomen Manic Street Preachersinä, näin niin kuin kertosäkeiden isouteen viitaten, on Vieterit kyllä ihan silkkaa Blurin Song 2 -klassikkoa. Ja hei, kesto 2:20.

90-luku oli hienoa aikaa. Silloin myös suomenkielinen kitarapoppi sai rauhassa olla kitarapoppia, ilman iskelmöitymisen uhkaa. Kotimaisista pophelmistä erityisesti Egotripin kolme ensimmäistä albumia ovat olleet isossa roolissa minun poppariksi kuoriutumisen prosessissani. Ystävin tuli Alter Egosta.

Muistan, kun hankin levyn vuonna 1998 syyslomareissulta Oulusta. Pellolaisen silmin katsottuna Oulussa oli kaikki, mitä ihminen onneensa tarvitsi: Anttilan levyosasto ja R-Collectionin myymälä. Ja niin oli Alter Egossakin: historiallisen hienoja melodioita, esimerkillisiä kertsejä, harmonista stemmalaulua, sopivasti meininkiä, sopivammin melankolisuutta. Vieterit– ja Flipperikuningas-ilottelujen vastapainoksi levyllä hehkuukin sellainen uljas, suorastaan Kent-hengessä tallennettu melankolisuus. Niin kuin tässä:

Mutta ei Alter Ego – niin kuin eivät muutkaan 90-luvun hienot jutut – tarvitse mitään nostalgiapuuskaa tuekseen. Hyvä poplevy on ajaton ja toimii vuodesta toiseen. Vähän niin kuin ne R-Collectionin anorakit.

Levyn ansioiksi on mainittava vielä yksi hienoimmista kotimaisista coverversioista ikinä (Eppu Normaalin Lautturi) sekä yksi mainio power pop -veto, Suklaasydän.

Niin ja tietysti ihan paras Pois Minusta Paha Henki, tuo suomenkielisen brittipopin aarre.

Päivän laulurakkaus: Embrace – I Want The World

Ai hitsi, minun on pitänyt todella pitkään kirjoittaa tännekin taas muutama tärkeä oivallus brittiyhtye Embracen The Good Will Out -debyytistä. Tuo vuonna 1998 ilmestynyt albumi on todellinen kitararockhelmi ja ehdottomasti yksi brittipopin jälkeisen kauden upeimmista musiikillisista kokonaisuuksista. Ja itselleni äärimmäisen tärkeä.

Taidan aloittaa levyn merkityksellisyyden purkamisen jakamalla siltä I Want the World -kappaleen, biisin, jota olen kuunnellut tänään toistolla aina tilaisuuden tullen. Taas kerran. Niin, kappale on uskomattoman hieno. Ja vaikka lopputulos onkin paljon enemmän kuin osiensa summa, haluan erottaa tähän bisiistä muutaman vaikutuksen tekevän osan.

Muhkeasti mylvivät kitarat. Huh huh, tuo kitaroiden pauhu saa biisin kuulostamaan värisyttävän intensiiviseltä, pelottavan itsevarmalta ja jopa vähän hengästyttävältä.

Richard McNamaran laulu. Kappale on levyn biiseistä toinen, jonka lauluvastuu on annettu McNamaran veljeksistä sille kitaraa soittavalle. Lädimäisen karhea ääni ja sanomaa itsevarmasti painottava laulutyyli sopivat sinne kitarapauhujen sekaan täydellisesti.

Lyriikat. Ei ehkä mitään kirjallisuustiedettä, mutta kyllä If you’re alive then why aren’t you living and I want the world -pätkä saa minut elämään vähän isommin.

3:26 – 4:10. En suoraan sanottuna täysin tajua, mitä tässä tapahtuu. Mutta jotain huikeaa se on. Kylmiä väreitä, elämästä innostumista, korjaantunutta ryhtiä sekä itsevarmempaa askellusta aiheuttavaa. Musiikillisesti kyse lienee huikean melodian ja isoksi yltyneen tekemisen täydellisestä yhdistymisestä. Joka tapauksessa, tämä on hetki, jonka kuulemista odotan ihan aina.

P.s. Embrace julkaisee keväällä uuden albumin – ensimmäisen kahdeksaan vuoteen. Tästä (ja kompleksisesta Embrace-suhteestani) lisää myöhemmin.

Perjantaibiisi: Catatonia – Road Rage

Tykkään niin näistä viikoista, kun torstaina tuntuu perjantailta ja perjantaina lauantailta. Mutta lauantaina ei kuitenkaan vielä sunnuntailta!

Minulla on nyt selvästi meneillään jonkinlaiset Wales-viikot. Viikon ensimmäiset päivät olivat vahvasti Manic Street Preachers -teemaiset, pari viimeistä päivää olen omistanut Super Furry Animalsille ja Catatonialle. Olen ehkä myös katselluta muutaman kuvasen näyttelijä Rhys Ifansista (en ymmärrä sitä Ryan Gosling -juttua, mutta onneksi on Rhys).

Ja kylläpä vain muuten onkin kuulostanut Catatonia vuonna 1998 ilmestynyt kakkoslevy International Velvet jälleen ihan törkeän hyvältä. Hyvät kappaleet, toisinaan iso ja kunnianhimoinen soundi (ei kuitenkaan millään Be Here Now -tavalla…), Cerys Matthewsin ääni sekä 90-luvun tyttöbändeiltä lainatut taustalaulut ja vähän rumpujututkin – jes!

Levy on myös loisto esimerkki siitä, kuinka 90-luvulla todella hallittiin kertosäkeet sekä sellaisten herkkien mutta mahtipontisten slovareiden tehtailu. Tänään sitten illan viimeiseksi hitaaksi vaikka Strange Glue.

Mulder and Scully (videolla Rhys) on soitto- ja settilistojeni vakkari, mutta tänään huikeimmalta on kuulostanut tämä yhtyeen toinen hitti. Niin, tuo kertsi!