Le vintage: What’s a Wonderwall anyway?

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista. Tämä teksti on julkaistu alun perin reilu kaksi vuotta sitten,  19.9.2013. Tervetuloa haikeus, harmaus ja herkistely. Syksy.

* * *

Oletko koskaan nähnyt sitä veikeää videopätkää, jossa Liam Gallagheria pyydetään mainitsemaan kymmenen asiaa, joista hän ei pidä? Ja vastauksena on pienen tuumailun jälkeen ”I hate Man United ten times”.

No, tähän kohtaan sopisi heittää, että ”I like Wonderwall two times”.

Tai siis oikeastaan pidän Oasiksen Wonderwallista JA Travisin Writing To Reach You -kappaleesta. Mutta. Travisin Fran Healyn sanoin ”You can sing Writing to Reach You over Wonderwall, and vice versa”. Ohoh!

Niin, kuten tiedetään, on Writing To Reach You tehty suoraan Wonderwallin sointukuvioon; Travis on muuttanut omaan sävellykseensä ainoastaan rytmin ja melodian. Ihailtavan kätevää biisinkirjoittamista yhtyeeltä, ja tuskinpa kuulijaakaan tällainen kustannustehokas lainailu haittaa. Saatiin sentään kaksi klassikkoa yhden hinnalla.

Ja sitä paitsi: what’s a Wonderwall anyway?, kuten kappaleessa kysytään.

Vaikka Travisin The Man Who -albumi julkaistiin aikoinaan (1999) keväällä, on se minulle ennen kaikkea syyslevy. Tai jopa talvi-. Levyn synnyttämät assosiaatiot sekä sen estetiikka kansilehdistä aina kappaleiden inspiroimaan videotaiteeseen vain jotenkin huokuvat harmautta, sadetta, surumielisyyttä – jonkin vehreän ja kepeän katoamista. Levyn seesteinen tunnelma rauhoittaa levottomasti ja lujaa eletyn kesän jälkeen.

Samasta syystä levy on myös mitä suurimmissa määrin vuoden 1999 levy: vuosia jatkuneiden kepeiden, levottomien ja värikkäiden brittipopbileiden jälkeen kansa oli valmis kohtaamaan arkisen harmaan. Rauhoittumaan ja täyttämään päänsä kokaiinin ja hedonismin sijaan aistikkaalla kitarapopilla.

Ja tämä kappale tässä näin on ehkä koko tämän postbritpop-ajan herkistelygenren kaunein tuotos.

Otsikko Travis – Writing to Reach You
Fran Healy -lainaus: Q Magazine 1001 Best Songs Ever -special issue

Parhaat ystäväni: The Crash – Comfort Deluxe

Zemanta Related Posts Thumbnail

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: turkulaisen The Crashin debyyttilevy Comfort Deluxe

Ilmestymisvuosi: 1999

Erityisen ihanaa: se, kun tajuan, miten paljon olen tätä levyä tarvinut

Ystävä silloin, kun: haluan surra kauniisti kaikkea sitä, mitä minulla ei ole. Niin kuin vaikka ketään, joka tykkäis. Säestäis ja laulais mukana.

I sing this song
I bring you on
Then I sing along with you

Me
I love you ’til I die and born again

Muistan, kun raskaampaan musiikkiin mieltynyt pikkuveljeni kysyi joskus Teemu Brunilaan viitaten, että miksi se laulaa noin?

Pidin kysymystä outona, mutta vastasin, että

koska se on brittipoppia.

Vastaukseen upotettu selitys oli minusta vähintäänkin riittävä.

Vuosi 1999 oli minun ja The Crashin. Minun ja Teemun. Vuonna 1999 mietin, että jossain tuolla kaukana eteläisessä Suomessa on maailma, jossa nuoret miehet eivät ole nuuskaavia moottorikelkkailijoita eikä pitkä tukka tarkoita mustaksi värjättyä hevilettiä.

Jossain tuolla kaukana on Turku ja siellä Teemu Brunila.

Comfort Deluxe on ehkä yksi pahimmista tunne-elämäni turmelijoista. Tai no riippuu varmasti, pitääkö turmeltuneena sitä, että nauttii, kun musiikki sattuu. Paras kertsi on se, joka ensin värisyttää ja sitten itkettää.

Minulle levy on siis ennen kaikkea kaunis melankolialevy. Oli silloin ennen, mutta on myös nyt. Itse asiassa voi olla, että juuri tämä on se levy, joka opetti minut lääkitsemään surua ja yksinäisyyttä musiikilla (joka sattuu).

16-vuotiasta suretti se, ettei kukaan poika tykkää tai se, ettei kotibileisiin tullut kutsua. Veikkaan syyksi jalkapallo- ja partioharrastusta. Molempiin.

31 vuotiaana surettaa sitten se, että noh, jalkapallo- ja partiokohtaa lukuun ottamatta mikään ei oikeastaan ole muuttunut.

Muuttunut ei ole myöskään mielipiteeni siitä, että albumi on yksi kotimaisen musiikin merkkiteoksista. Tai että Sugared on jotain epätodellisen hienoa – liki huikein suomalainen kappale ikinä? Tai että Going Out on maailmanluokan päätösraita. Nyt ja aina totta lienee myös se, että villiinnyn moppitukasta.

Mutta onneksi myös se, että levy on yksi elämäni luotettavimmista lohduttajista.

She says:
”Bring me my love
Don’t leave me out
Fill up this hollow heart with
hope and comfort,
final answers”

(Going Out)