HEY LYLA!Luukku 15: Gavin & Stacy come back
Posted on 17.12.2019
Muistatko Gavin ja Stacey -sarjan jostain kymmenen vuoden takaa?
Oli soma!
Mutta huh, miten nuorilta James Corden ja kumppanit näyttävät.
Tänä vuonna näyttelijäporukka on kokoontui yhteen joulujakson ajaksi. Näkispä jostain! Olen aina ollut tällaisten harmittomien brittisarjojen perään, joskus näitä onneksi tuli telkkarin ja YLEn täydeltä.
2000-luvun alun indieolennaiset
Posted on 3.6.2017
Olen katsonut viime aikoina The Inbetweeners -sarjaa. Uskomatonta, että tuonkin ensiesityksestä on jo jotain kymmenen vuotta!
Sarjan inspiroimana olen heittäytynyt astetta innokkaammin myös siihen 2000-luvun ensivuosikymmenen ihanaan indierenkutushuumaan. Sillä siitähän minut on (90-luvun ja brittipopin lisäksi) tehty!
Parikymppisyys aikamme viimeisessä kitaramusiikin menestyshurmoksessa oli kyllä aika ihana. Komeita rokkareita riitti! Bändejä ja tarttuvia kertsejä riitti. Osa laadukkaampia, osa vähemmän – oikeastaan ihan just niin kuin 90-luvulla eletyssä edellisessä kitaramusiikkivaltavirrassa.
Olen joskus aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka brittiläisen mod-kulttuurikuvion, (kitara)musiikin ja siihen liittyvien nuorisokulttuurien menneisyys voidaan hahmottaa nätisti erilaisiksi kerroksiksi tai kierroksiksi. Jokainen vuosikymmen tai sukupolvi tuo siihen oman juttunsa. 90-luvun brittipopin päälle rakentui juuri tämä 2000-luvun indiehurmos, jonka kuvastosta löytyy ihan juuri ne samat ulokomusiikilliset merkit kuin menneiden vuosin mod-kulttuurista, punk-kaudesta, mod revival – ajasta ja cool britannia -vuosista. Kierrätetään, mutta tehdään se jollain tapaa juuri sille ajalle sopivalla tavalla.
Sen lisäksi, että tuo 2000-luvun alkuvuosien kitaramusiikin suuruus on ilmiönä melko samantyylinen kuin vaiika juuri brittipop (musiikki valtavirtaa, bändien ylitarjonta, yhden hitin ja levyn ihmeitä, brittiläiseen musiikkimenneisyyteen nojaava, samoja ulkomusiikillisia merkkejä hyödyntävä), on se kiehtova myös siksi, että se jollain tapaa uudisti indie-termin käytön.
Jos menneinä aikoina indie oli aivan erityisesti liitetty ajatukseen, visioon ja tekemiseen musiikin takana, alkoi se minusta noihin aikoihin tarkoittaa aivan erityisesti tietynlaista soundia. Vähän niin kuin brittipoppikin! Aluksi termillä viitattiin nimenomaan skeneen ja tietynlaiseen mielentilan, mutta lopulta aivan erityisesti oasismaiseen kitarapoppiin. Musiikkityyliin.
Koska tuo 2000-luvun ensivuosikymmenen indiehurmos on ihanan nuoruudellista, kesäistäkin, tein ajan suosikkituotoksista soittolistan. Listaa kootessani mietin, että jos saan sen kuulostamaan suurin piirtein yhdeltä tuntien mittaiselta biisiltä, olen onnistunut tehtävässäni.
Silloin olen onnistunut tallentamaan listalle sen indie-estetiikan, joka minusta aikaan kuuluu.
Spotify-listaan kuvaa klikkaamalla.
Unohtuneet levysuosikit: Athlete – Vehicles & Animals
Posted on 11.2.2017
2000-luvun alku – ehkä viimeisiä kitarapopin mahtivuosia?
Vuosituhannen vaihteessa, brittipop-kauden jo päätyttyä, alkoi kitaramusiikissa tavallaan uusi aika. 90-luvulta tuttu rock ja roll, uho, itsevarmuus, glamour, tähteys ja sen sellainen tekivät tilaa post-britpopin lempeälle, herkälle ja nöyrälle kitaramusiikille. 90-luvulla meni lujaa, nyt oli aika vähän rauhoittua. Samassa rytäkässä Oasis aikuistui lädiporukasta oikeaksi rokkiyhtyeeksi ja Blur meni Marokkoon ja sanoi heipat Graham Coxonille (vai toisin päin?). Tony Blair ja Irakin sota vihastuttivat.
Jonkinlaisen garage- tai post punk -revivalin rinnalla (esim. The Libertines, Razorlight ja sellaiset) eli toinen kitaramusiikkitodellisuus, kun Coldplayn vanavedessä massoja liikutti Travis, Keane, Embrace, Snow Patrol ja esimerkiksi Athlete. Rokkikukkoilun ja jännittävyyden sijaan näiden yhtyeiden juttu oli turvallisuus, tavallisuus ja vaatimattomuus. Vai muistatko, miltä vaikkapa Athleten jäsenet näyttivät?
Lontoolaisen Athleten debyyttilevy Vehicles & Animals vuodelta 2003 oli aikoinaan suuri suosikkini. Yhtyeen helposti lähestyttävä ja lempeä pop poiki muun muassa Mercury-palkintoehdokkuuden. Yhtyeen kakkoslevy Tourist taisi olla myös listamenestys, mutta se ei ollut enää minulle mikään merkkitapaus.
Jonkinlainen ikuinen jälki yhtyeestä on jäänyt, sillä viime aikoina El Salvador -kappale on alkanut soida pääni sisällä. Oikeastaan aika tyylikkäästi on ainakin tuo biisi vanhentunut, tosi söpö edelleen.
The Libertines lyhytelokuvana
Posted on 27.11.2014
Elämä ole tuntunut viime aikoina oikein miltään. Paitsi tänään 15 minuutin ajan.
Se tuntui kivasti ja kylmästi värähtelevältä.
Jos The Libertines vaikutti sinuun yhtään samalla tavalla kuin se vaikutti minuun, ilahdut seuraavasta vartista.
Roger Sargent teki tämän lyhytelokuvan The Libertinesin viime kesäisen Hyde Parkin keikan introksi. Visuaaliseksi historiikiksi nimetty pätkä käy Bethnal Greenin ”Libertines Alleylla”, yhteen palanneen yhtyeen treeneissä ja vuoden 2010 paluukeikoilla. Se tunnelmoi vanhalla kuvamateriaalilla ja bändin jäsenten muistoilla siitä, kuinka yhtyeestä tuli 2000-luvun alun ilmiö. Kaksi levyä voi muuttaa maailmaa.
Hylkäsikö maailma rockmusiikin?
Posted on 30.10.2014
Vuonna 1994 Liam Gallagher lauloi ”Tonight, I’m a rock ’n’ roll star”, eikä kukaan epäillyt, etteikö se voisi olla totta. Rock ja tähteys sopivat yhteen, niin myös rocktähteys ja Liam Gallagher.
Kuten tiedetään, tuosta tähteydestä tuli lopulta aika paljon yhtä iltaa pidempi.
Viime laulantaina 25.10 Liam Gallagher ilmoitti Twitter-tilillään, ettei hänen Beady Eye -yhtyeensä ”ole enää”. Ensin 18 vuotta Oasista, sitten 5 vuotta Beady Eyeta, sitten – niin mitä?
Oma veikkaukseni on, ettei ainakaan rocktähteyttä. Onko maailmassa tällä hetkellä yhtään rocktähteä?
Kaiken maailman musiikkimiljonäärejä kyllä, mutta että rocktähteä?
Vuonna 2014 kukaan ei voi laulaa olevansa rocktähti kuulostamatta vitsiltä. Tai jos laulaakin, ei sitä juuri kukaan kuuntele. Sillä jossain joku räppää tai poppaa kovemmin.
Beady Eyen singleistä yksi nousi singelistalla top 40 (The Roller, sija 31). Ja joo, vaikka yhtyeen kaksi albumia nousivatkin Brittilistalla sijoille 3 ja 2 niin silti.
Yksi top 40 -sinkku.
Mutta ei se ole vain jonkun epämääräisen maailman vika, ettei rockmusiikki oikein juuri nyt kelpaa. Se on myös Oasis-fanien vika. Anteeksi ranskani.
Oasiksen tuhkista noussut yhtye teki sen, mitä Oasiksen tuhkista noussut yhtye voi tehdä: julkaisi kaksi hienoa albumia, joiden kappaleista 50 prosenttia olisi voinut ilmestyä Oasiksen millä tahansa 2000-luvun albumilla – ja nostaa niiden tasoa.
Se, kuinka paljon vastustusta yhtye tuntui Oasis-faneissa herättävän, on minulle mysteeri.
Beady Eyen ongelma ei ollut se, ettei sen rivistössä ollut Noel Gallagheria. Vaan se, että se oli olemassa väärään aikaan. Väärään aikaan suhteessa musiikkimaailmaan, mutta myös väärään aikaan suhteessa Oasikseen. Yhtyeen tragedia oli se, ettei se ollut Oasis, mutta oli kuitenkin.
Yhtye kärsi siitä, ettei yleisö oikein osannut nähdä metsää puilta. Sillä todellisuudessa yhtyeessä oli kyse vähintään yhtä paljon huippumuusikoiden ihan oikeasta, itsenäisestä rockyhtyeestä kuin Oasiksen jämistä.
Liam Gallagher (Oasis), Gem Archer (Heavy Stereo, Oasis), Andy Bell (Ride, Hurricane #1, Oasis), Chris Sharrock (The Lightning Seeds, Oasis), Jeff Wooton (Gorillaz, Damon Albarn), Jay Mehler (Kasabian).
Toisessa ajassa kukaan ei olisi puhunut markan Oasiksesta, vaan todellisesta rockin supergroupista.
The Rifles ja uusi Minute Mile -video
Posted on 21.11.2013
The Rifles on kiistatta itselleni yksi merkittävimmistä (ja tyylikkäimmistä) uusista, 2000-luvulla uransa luoneista brittiläisistä rokkibändeistä. Ei yhtye toki mikään The Libertinesin tai alkuaikojen Arctic Monkeysin kaltainen sukupolvikokemus tai minuuden määrittäjä ole, mutta todella, todella tärkeä kuitenkin.
Iso osa The Riflesin parhaudesta perustuu varmastikin sen luotettavuuteen. Yhtye ei ole sortunut turhiin kikkailuihin ja venkoiluihin, vaan on julkaissut kolme tasaisen hyvää ja itsensä kuuloista kitararokkialbumia (no okei, viimeisin Freedom Run on vähän parempi kuin muut).
Tämä uusi Minute Mile -kappale on nyt sitten ensimmäinen koskeutus yhtyeen tammikuussa julkaistavaan None the Wiser -albumiin. Miltä kuulostaa?
Tasaisen hyvää ja The Riflesin kuuloista kitararokkiabumia lupailevalta, sanon minä!
Beady Eye ja Soul Love -video
Posted on 18.11.2013
Juuri, kun olin ajatellut kirjoittavani siitä, kuinka olen viime aikoina kuunnellut Beady Eyen BE-albumia ennennäkemättömällä tarmolla, julkaisee yhtye uuden videon.
Soul Love ei kuitenkaan ollut se kappalle, josta olisin halunnut juuri nyt kirjoittaa (sen sijaan olisin halunnut kertoa Iz Rite– ja I’m Just Saying -kappaleiden hyvää tekevästä vaikutuksesta), mutta koska Liam Gallagherin (ja Gem Archerin) katselu on kutsumukseni, en tietenkään valita.
Ja kyllähän video kappaleelle hyvää tekee. Biisin laiska tunnelma yhdistettynä hillityyn psykedeliaan näyttää komealta. Komea on myös Liamin takki. Kuin myös onnettomuudesta toipunut Gem. Gem Harrison, kuten joku fani jossain jo kommentoi.
The Courteeners – Are You In Love With A Notion?
Posted on 17.11.2013
Olen kuunnellut tänään sunnuntaina paljon manchesteriläistä The Courteenersia. Ja nimenomaan yhtyeen tämän vuoden alussa ilmestynyttä kolmoslevyä, jota aluksi vähän hyljeksin, kunnes sitten onneksi lopulta sain kiinni levyn kiehtovasta suurieleisyydestä. Ja jota nyt kuuntelen pelkästään ihastellen.
Annan intensiiviseen tahtiin on ollut hyvä elää sunnuntaita. Siirrellä tauluja paikasta toiseen ja etsiä juuri nyt raikkaalta näyttävää sommitelmaa. Harkita pyykinpesua, harjoitella intialaiskeittiötaitoja, lukea kirjaa jonka olisin halunnut kirjoittaa.
Nautin kotona eletyistä päivistä, enkä laisinkaan ahdistu, jos en vuorokauteen puhu kenellekään (ääneen).
Mutta jotenkin tämän The Courteenersin uuden Are You In Love With A Notion? -videon katselu herätti kipeän halun päästä ulos, ihmisten pariin kokemaan jotain säkenöivää. Vaikka edes nurinkurisessa järjestyksessä.
Soittolista: vuosi 2020
