Oh, sympathy where have you gone?

Olen kuunnellut viime aikoina paljon Lily Allenin viimeisintä albumia. Eniten toistoja levyn kappaleista on saanut sen yhden ihanan rakkaudentunnustuksen lisäksi Lilyn tulkinta Keanen Somewhere Only We Know -kappaleesta. Ja kuten yleensä coverversioita kuunnellessa, alkuperäiseen palaaminen alkaa tuntua tarpeelliselta.

Ja se alkuperäisversiohan on käsittämättömän hieno.

Eli kyllä, minulle on turha tulla länkyttämään Keanen hounoudesta, imelyydestä, tylsyydestä tai mistään muustakaan. Yhtyeen ensimmäinen albumi on loistava, toinenkin kelpo. Ja vaikka yhtyeen kahden ensimmäisen levyn jälkeisiä tekemisiä en pystykään hehkuttamaan, niin hei camoon! Mikään todella huono yhtye ei tee tällaista kappaletta.

Niin, vaikka en kaiken Keanen materiaalin takana seisokaan, niin tämän biisin ja debyyttilevyn kyllä. Siitäkin huolimatta, että eräänkin suurisuisen brittirokkarin mielestä yhtye on lähinnä lälly ja muutenkin shite ja ansaitsee osakseen pelkkää laulaja Tom Chaplinin ongelmallisella kokaiininkäytöllä piikittelyä (”Posh boys can’t take drugs, man, they’re lightweights. They have one little line, and they’re in rehab”).

Kappaleeseen liittyy yksi erityisen hyvä ja yksi erityisen huono muisto. Hyvä muisto tallentui Tavastialla heinäkuussa 2004 yhtyeen keikalla. Muistan, että yllätyin Tom Chaplinin pituudesta (hän oli pitkä) ja ihastelin kosketinsoittaja Tim Rice-Oxleyn tennareita. Ja rakastin tätä kappaletta.

Huono muisto liittyy siihen hetkeen, kun tajusin, ettei kappaleessa lauletakaan Oh, sympathy where have you gone?, vaan Oh simple thing where have you gone?

Jotenkin tulin laulun mieleeni piirtämän maailman ja vision muuttumisesta niin surulliseksi, että päätin pitää versioni ja sen herättämät tunnekokemukset. Yltäköön nyt sitten vastaanottajan vapaus tulkita teosta lyriikoiden merkitysten lisäksi myös niiden muotoon.

Oh sympathy where have you gone? I’m getting old and I need something to rely on. Melko hyvät lyriikat, vaikka itse sanonkin.

Parhaat ystäväni: Kasabian – Kasabian

Zemanta Related Posts Thumbnail

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Kasabian-yhtyeen eponyymi debyyttilevy

Ilmestymisvuosi: 2004

Ystävä silloin, kun: haluan tuntea oloni itsevarmaksi (pojaksi)

Erityisen ihanaa: Running Battle -kappaleen laiska ja katkeileva rumpukomppi yhdistettynä Tom Meighanin painokkaasti toteavaan, paikoin jopa aggressiiviseen lädilaulutyyliin kuulostaa timanttiselta. Laulua kuunnellessa saa koko ajan miettiä, että voiko sitä kuvailla herkäksi, vai onko se sitten kuitenkin jotain muuta, ronskimpaa.

No, joka tapauksessa, mainio biitti, mystinen sitarsoundi, hienoa melodisuutta – siinäpä sitä rakastettavaa.

Kasabian julkaisi muutama päivä sitten viidennen albuminsa, kymmenen vuotta tämän debyytin ilmestymisen jälkeen. Kymmenvuotias on myös minun ja yhtyeen välinen ystävyys.

Levyn ilmestyminen vuonna 2004 oli suorastaan yliluonnollinen kokemus. Hurmoksellinen. Yhtye kuulosti jotenkin niin uudenlaiselta, kiehtovalla tavalla vaikeasti määriteltävältä, täysin omanlaiseltaan. Albumi ikään kuin pakotti tarkastelemaan omaa musiikkimakua uusin määrein. Päivitämään sen.

Ehkä yksi albumin tehtävä tuolloin olikin palauttaa usko uuteen musiikkiin. Toki pari vuotta aikaisemmin olin alkanut elää hurmoksellista The Libertines -aikaa, mutta toisin kuin The Libertines, Kasabian teki jotain todella uutta, omaa musiikkimakuani ja musiikillista tajuntaani laajentavaa.

Kasabianin debyyttiä kuunnellessa vakuutun aina siitä, että olen vähintään 50 prosenttisesti poika. Tekisi mieli lähteä riehumaan pubiin hulitennareissa, kävelemään tuoppi kädessä lädikävelyä (tiedän, myös tytöt voivat käyttäytyä näin, mutta minusta tämä oli hyvä tapa kertoa, kuinka levy on mielestäni jollain tapaa maskuliininen). Kokonaisuus on ihanan itsevarma, jopa röyhkeä. Intensiivinen, sähköinen, latautunut ja aggressiivinen.

Albumilla on useita mielestäni ylivoimaisia musiikillisia hetkiä, yksi niistä on Cutt Off, joka on ehkä yksi upeimmista Tom Meighan -suorituksista. Kappaleessa on myös jotain todella kasabianmaista. On hivenen sitä tamppausta ja jumppausta, on rytmiä, elektroa, on rokkia, on aa aa -taustalaulut ja on Tomin sylkevästi puheleva laulutyyli.

Olennainen huippu levyllä on toki myös tämän blogin vakkari, L.S.F (Lost Souls Forvever) -hitti, joka on minun maailmassani silkkaa Kaikkien aikojen kappaleet -listan materiaalia. Ehkä top kahteenkymppiin? Moderni klassikko. Pakko nostaa esiin myös mahdollisesti 2000-luvun tiukoin kolmen ekan biisin putki. Kuuntele Club Foot, Processed Beats ja Reason Is Treason ja olet niin sanotusti tiloissa.

Koska päätin juuri, että Kasabianissa(kin) on kyse koulukunnista, ajattelin ilmoittaa, että mitä tulee Tom Meighaniin ja Sergio Pizzornoon, niin olen Tom-koulukuntaa. Arvostan Pizzornoa visionäärinä ja biisinkirjoittajana (tällä levyllä hän jakaa sävellystyön yhtyeen debyytin jälkeen jättäneen Christopher Karloffin kanssa), on ainoastaan laulajana pätevä Tom se, jonka kanssa lähtisin sinne pubiin riehumaan.

Koulukuntaisuudestani huolimatta yksi debyytin kohokohta on mielestäni Test Transmission, joka on levyn biiseistä toinen, jolla lauluvastuu on Sergellä. Huomio se hetki, kun kappale alun starttailuvaiheen jälkeen käynnistyy lennokkaaksi – ai vitsi. Entä siellä täällä häivähtelevät joskin modernisoidut madchestervaikutteet? No ai vitsi. Hyvä tunnelma. Ei vain tässä, vaan todellakin koko levyllä.

Lost Souls and best friends forever.