The Kooks – Be Who You Are

Brightonilaisyhtye The Kooks julkaisee toukokuussa kokoelmalevyn, joka tiivistää yhtyeen tähän mennessä 11 vuoden ja neljän studioalbumin levytysuran. Kuten tapana usein on, täydentää myös The Kooks kokoelmaansa yhdellä aivan uudella kappaleella.

Pa pa pa pa paa da da pa

Ja voi että! Be Who You Are toimii täydellisesti tehtävässään, kokoelmalevyn uutena biisinä. Se on sellainen hyväntuulinen yhtyeen oma kunnianosoitus uralleen, muistoille, omalle identiteetille, maneereille. Kappale palauttaa reilussa kolmessa minuutissa mieliin monta miljoonaa The Kooks -mielikuvaa. Se kertoo oikeastaan kaiken sen, mitä The Kooks parhaimmillaan ja ihan eniten on.

Tässä minun tiivistykseni Be Who You Are -biisin ja The Kooksin ainesosista:

Se on rock ja pop, ajaton ja aikaisa.

Kappaleen alkusekuntien rokkikitara ja sitä seuraava popikas pa pa paa muistuttavat siitä, kuinka The Kooks on ollut aina yhtye, joka on ollut kovin pop, mutta kuitenkin samalla nauttinut myös brittiläisen rockmenneisyyden fiilistelystä. Tavallaan The Kooksin juttu on aina ollut samalla todella ajaton ja todella aikaisa. Ja aivan erityisesti todella 2006. Ainakin minut Luke Pricharttin hunajaisen nuhainen nasaali heittää suoraan keskelle nuoruutta ja sen kitaraindiehuumaa.

Yhtyeen rallattavan popin, pikkuisen retron rock-flirttailun ja poikamaisen indien sekamelskan voi pilkkoa osiin ja sijoittaa brittiläisen popmusiikin janalle. On 60-lukua, 70-luvun estetiikkaa, on 90-lukua ja brittipoppia, on 2000-luvun kitaraindieaalto.

Siinä on pa pa paa tai la la laa tai ta ta taa tai ty ty tyy tai o o ooooooooo

Se on hyväntuulinen, elämästä nauttiva ja siinä on papapapapapaa – voiko The Kooksimpaa asiaa olla? No ei! Lallattelu ja rallattelu on osa The Kooksin ilmaisua, joten olisi ihan hullua, jos myös vuoden 2017 versiosta ei tarttuvaa papapaa-koukkua tai o o ooo -jamitusta löytyisi.

Se on vähän cheesy

Suoranainen ylimelodisuus ja tarttuvuus, ne jo mainitut lallattelut ja Luke Pricharttin hurmaavan keimaileva laulutyyli yhdistettynä lyriikoiden beibeihin ja muuhun ihanan sievään, makeaan ja elämään uskovaan pop-jargoniin saa yhtyeen – ja tämän kappaleen – kuulostamaan ehkä ministi juustoiselta ja sokeriselta. Jollekin ronskimmasta ilmaisusta pitävälle se voi olla syy vältellä yhtyettä, mutta minusta se on vain rakastettavaa!

En ole koskaan välittänyt vasustella sitä jos joku soma kiharahiuksinen poppari haluaa kertoilla ”Be who you are, baby you’re a star”?

Ja hei, minuthan on just upgreidattu 11 vuodessa naiivista tähdeksi.

Viisi kertaa The Rifles

Brittiyhtye The Rifles ilmoitti julkaisevansa uuden albumin. Big Life ilmestyy 19. elokuuta ja on yhtyeen viides levy. Debyytistä taitaa olla epäuskoiset kymmenen vuotta.

Ajattelen nykyisin, että The Rifles on jonkinlainen selviytyjäyhtye. Indie survivors. 2000-luvun puolivälissä, kun The Rifles julkaisi ensilevyään, oli tällainen perisimppeli kitararenkuttelu normi. Yksi nuorison – ja NME:n – laajasti fiilistelemistä jutuista, noh genreistä. Kitarat olivat jo hetken aikaa olleet taas cooleja, kiitos The Strokesin ja The Libertinesin. Kitarayhtyeitä tuli ja niitä myös meni. Oli The Ordinary Boys, oli Pigeon Detectives, oli Razorlight.

90-luvulla kitaramusiikin voittokulkua kutsuttiin brittipopiksi, tämä 2000-luvun alkuvuosien hurmos on saanut nimekseen landfill indie.

Jokaisesta musiikillisesti yhtenäisestä ajanjaksosta tai skenestä taitaa aina löytyä pari yhtyettä, jotka vielä hurmoksen laannuttua jäävät sinnikkäästi marginaaliin toteuttamaan juttuuaan. 90-luvun olennaisista brittipopyhtyeistä esimerkiksi The Bluetones pysyi jutulleen uskollisena ja julkaisi 2000-luvun ensikymmenellä, kaukana brittipophuumasta vielä neljä mainiota albumia. Samalla tavalla The Rifles päätti selvitä suuren yleisön mielenkiinnon hiipumisesta ja olla vähän enemmän kuin parin albumin kokoinen ajankuva.

Olen aina pitänyt The Riflesistä paljon. Minusta se on useita landfill indieksi nimettyjä yhtyeitä kiinnostavampi ja persoonallisempi. Erilaisempikin jotankin, en tiedä miksi. Ehkä siitä syystä, että se on pitkän uransa vuoksi saanut itsensä näyttäytymään musiikillisesti vivahteikaampana. Oikestaan The Rifles onkin jollain tavalla vahvasti brittiläisen musiikkihistorian (ei siis ainoastaan vuoden 2006) kuuloinen ja ehkä siksi jotenkin ajattomampi ja klassisempi kuin useat. Näin erityisesti viimeisillä levyillään.

Tässä viisi syytä rakastaa yhtyettä, yhä vain.

1. Local Boy (2006). Kappale on hyvä, minkä lisäksi se on hieno ajankuva vuodesta 2006 (kuin myös tämä biisi). Koulukirjaesimerkki siitä renkutusindiestä, mitä briteissä tuohon aikaan tehtiin paljon. Kappale on myös äärimmäisen havainnollistava selvitys sille, mitä tarkoitan, kun puhun pubi-indiestä tai lädi-indiestä. Tässä biisissä on paljon, paljon minun nuoruutta.

2. Peace & Quiet (2005/2006). Jälleen alkuaikojen The Riflesiä. Kappale ilmestyi ensin demoversiona vuonna 2005 ja uudelleenjulkaistuna singlenä vuotta myöhemmin. Ajalle ominainen kitarasoundi, hoilottava lädilaulu ja simppeli, nätti melodia. Toimii mulle aina.

3. Sometimes (2009). Yksi yhtyeen kakkoslevyn parhaista. Jälleen näennäisesti todella simppeli kappale, jonka melodinen mieleenpainuvuus on huippuluokkaa. Näitä koukuttavia kertosäkeitä minulla on ikävä.

4. Sweetest Thing (2011). Pidin tästä laulusta tosi paljon, kun se ilmestyi vuonna 2011. Kappale on vähän erilaista The Riflesiä, laulajaksi on valikoitunut kitaristina ja taustalaulajana vaikuttava Lucas Crowther. Biisissä tuntuu hyvin juuri se, kuinka yhtye oli vuoteen 2011 mennessä vähän aikuistunut ja kypsynyt. Suoraviivaiseen debyyttiin verrattuna albumissa on enemmän ajatusta ja monimuotoisuutta. Niin kuin vaikka juuri Sweetest Thing -kappaleen pieni psykedelia, josta tykkään tosi paljon.

5. Tangled Up In Love (2011). Seesteinen ja musiikillisesti kypsynyt The Rifles taas. Kliseemäinen ajankuva on karissut pois ja yhtye kuulostaa hyvällä tavalla ajattomalta kitarayhtyeeltä. Helpotti vuonna 2011 brittipopin kaipuussa.

 

The Coral ja vuonna 2006 äänitetty The Curse Of Love -albumi

Tykkään leikitellä ajatuksella, että brittiläisessä populaarimusiikissa on ikäänkuin kaksi vastakkaisvoimaa. On Manchester-voima ja on Liverpool-voima.

Manchester-voima vie musiikkia eteenpäin. Manchesterissä katsotaan eteenpäin. Siellä luodaan uutta, sovelletaan vanhaa. Liverpoolissa sen sijaan katsellaan taaksepäin. Ollaan nostalgisia, toistetaan vanhaa.

Manchesterissä syntyy sellaisia innovaatioita kuin vaikkapa baggy ja madchester. Tai vaikka The Stone Roses ja Oasis. Ennenkuulemattomia asioita. Yhtyeitä, jotka luovat uusia alakulttuureja ja päivittävät nuorisomuotia. Liverpoolista sen sijaan tulee sellaisia yhtyeitä kuin vaikka The Coral. Yhtyeitä ja artisteja, jotka kuulostavat siltä kuin olisivat olleet olemassa suurin piirtein aina. The La’s, Miles Kane, The Zutons, The Rascals. Yhtyeitä ja artisteja, jotka voi sijoittaa pop-musiikin aikajanalle kahteen kohtaan: ajaton tai vanha.

Tästä syystä sillä ei taida olla juurikaan väliä, julkaiseeko liverpooolilainen The Coral levyllisen vuonna 2006 äänitettyjä kappaleita vuonna 2006 vai vuonna 2014.

No, The Coral julkaisee levyllisen vuonna 2006 äänitettyjä kappaleita vuonna 2014. Yhtye teki lokakuussa ilmestyvän The Curse Of Love -albumin 12 raitaa vuoden 2005 The Invisible Invasion -levyn ja vuonna 2007 ilmestyneen Roots & Echoes -albumin välissä, ilman yhtyeestä tuolloin lähtenyttä Bill Ryder-Jonesia. Kitaristi Ryder-Jonesin palattua yhtye päätti kuitenkin alkaa työstää kokonaan uutta albumia.

Mutta ei niillä vuosiluvuilla niin väliä. Levyn nimikappale nimittäin tuo välittömästi mieleen yhtyeen 2002 ilmestyneen debyyttilevyn Simon Diamond -timantin mystiikan. Eli ihan yhtä ajattomalta tai vanhalta yhtyeen psykedelis-mystinen ja spagettiwesterninen merseybeat kuulostaa nyt kuin miltä se olisi kuulostanut vuonna 2006, luulisin.

Kiehtova yhtye.