Manics-etkot

Manic Street Preachers keikkailee tänään keskiviikkona Helsingissä, ja minulla on täällä meneillään maailman simppeleimmät etkot – kuuntelen yhtä biisiä toistolla.

Olen nähnyt yhtyeen livenä useita kertoja, mutta tästä kerrasta erityisen taitaa tehdä se, että odotan erityisen paljon nimenomaan viimeisimmän levyn kappaleita. Kölnissä keväällä 2012 nähty National Treasures – The Complete Singles -kokoelman käsittämätön hittikeikka taisi tyynnyttää vanhojen klassikoiden nälän hetkeksi.

Tai sitten kyse on vain siitä, että Rewind The Film on hieno levy.

Lokakuussa, kun kuulin albumin ensimmäisen kerran, kirjoitin blogiin 30-Year War -kappaleesta että ”Tämän haluaisin kuulla seuraavalla keikalla”. Eikä ole tyttö tuosta mihinkään muuttunut, kappale on soinut lenkkilistalla koko kevään ja ihan omana yhden kappaleen listanaan nyt sitten parit viimepäivät.

Kappaleen juju on sen hienossa käynnistymisessä, kertosäkeen lennokuudessa ja Manicseille uudenlaisessa rytmikkyydessä. Siinä kuuluu hienosti myös se, mikä on minusta James Dean Bradfieldin laulamisen – ja ehkä koko yhteen – ydintä: herkkä, mutta välillä karhean karjahtava ja asioita painottava tapa laulaa.

Aivan kuin kuulija yritettäisiin saada tajuamaan jotain tärkeää.

It’s the longest running joke in history
To kill the working classes in the name of liberty

The lies of Hillsborough
The blood of Orgreave
All the evasion at the BBC

So you hide all Lowry’s paintings for 30 years or more
’Cos he turned down a knighthood
And you must now settle the score

I ask you again ”What is to be done”

Vanhempia Manics-juttuja:  1, 2, 3, 4.

Soittolista: Vuosi 2013

Olen kuunnellut tänä vuonna enemmän uutta musiikkia kuin ehkä ikinä sitten 90-luvun. Välillä olen jopa miettinyt, että laiminlyönkö nyt jotenkin ysärityttöidentiteettiäni…

Kokosin vuonna 2013 ilmestyneistä jutuista Spotifyhin soittolistan, enkä malta olla jakamatta sitä täällä. Joukossa on kuitenkin paljon myös sellaista, joista jäi kirjoittamatta tänne blogiin.

Kyseessä ei sitten ole mikään vuoden parhaat kappaleet -kokoelma, vaan ennemminkin sellainen sekava setti uusia juttuja, jotka ovat ilahduttaneet vuoden aikana. Mutta ei anneta listan kuitenkaan hämätä – tärkeimpiä tapauksia tänäkin vuonna ovat olleet ne vanhat parhaat ystävät: Oasis, Blur, Manics, Elastica, Embrace, Stone Roses ja sen sellaiset.

Jos jotain haluaisin vuodesta 2013 muistaa niin sen, että although we’re tongue-tied and breathless we won’t let our worries dictate who we are.

Don’t forget who you are.

Mutta hitto. Katostaan nyt tuliko tästäkään vuodesta lopulta opittua mitään. Sen näkee sitten ensi vuonna.

Ja kuten soittolistat yleensä, myös tämä on liian pitkä ja silti puutteellinen sekä tietysti kummallisesti poukkoileva.

Mutta niin oli vuosi 2013 muutenkin.

Ja hei, kertokaa nyt tekin, mikä vuonna 2013 soi!

Vuoden kaunein kappale

Steve Mason on musiikillinen nero.

Ja miehen A Lot Of Love -kappale ehdottomasti tämän vuoden kaunein.

Is there love left for me? I just don’t know
Is there a lot of love for me, how did I let it go?

Julistin skotlantilaisesta kulttiklassikosta The Beta Bandistakin tutun Masonin isosti idolikseni Boys Outside -soolodebyytin jälkeen. Taisinpa puhua myös tyyli-idoliudesta, tennari- ja tuulitakkikokoelmaa kadehtien.

Ja nyt julistan Masonin vuoden alussa ilmestyneen Monkey Minds In The Devil’s Time –kakkoslevyn yhdeksi vuoden 2013 parhaista. Kiehtova ja monitasoinen musiikillinen matka ja ajatuksella tehty kokonaisuus. Albumi isolla A:lla, todellakin! Huh.

Steve Masonista jos jostain voi puhua artistina, taiteilijana. Tekeminen huokuu vilpittömyyttä, näkemystä ja sanomaa – usein poliittista. Lisäksi Masonin ääni on musiikkimaailman kaunein ja rytmitaju pettämättömin.

Vielä huikean debyytin jälkeen pidin Masonia ensisijaisesti soundi-, en biisiartistina. Mutta hittolainen, tämän kakkoslevyn jälkeen ei voi olla puhumatta taitavasta lauluntekijästä. Kunpa vain kaikki ihmiset tajuaisivat, miten paljon huikeita juttuja tapahtuu soittolistojen ja palkintopystien ulottumattomissa.

Erityishuomiota haluaisin tarjota myös kappaleille Come to Me, Oh My Lord, Seen It All Before ja Fight Them Back.

Sanoinko jo, että Steve Mason on nero?

Artikkelikuva: Unsplash

Perjantaibiisi: Jagwar Ma – Man I Need

Vuosi 2013 on ollu australialaisen Jagwar Man vuosi. Kesäkuussa ilmestynyt debyyttialbumi Howlin’ sekä kesän festarikeikat Euroopassa ja Isossa-Britanniassa synnyttivät ison kuhinan ja paljon hehkutusta, mm. Fred Perry Subculture -sivulla, Noel Gallagherin puheissa ja Jussin blogissakin.

Itse tartuin albumiin aluksi vähän kainostellen ja epäillen, lähinnä vain tästä Man I Need -kappaleesta innostuen. Tämä tietysti harmittaa nyt, kun vihdoin voidaan puhua suurista tunteista. Mutta hitto, onneksi sentään nyt!

Brittipopparina olen poiminut yhtyeen tanssimusiikki-acid house-indie-pop-hybridistä omakseni ne kaikista melodisimmat plus ne eniten madchesteriläisesti tai primalscreammäisesti tanssittavat kappaleet, niin kuin vaikka huikeat Come Save Me – ja The Throw -biisit. Mutta suosittelen kyllä ihan koko levyä – ehdottomasti yksi vuoden kiinnostavimmista.

Ja jos nyt äkkiä pitäsi kiteyttää Howlin’ yhteen sanaan, voisi se olla vaikka perjantai. Tai tänään jopa pikkujoulut.

Hyvää viikonloppua!

Sunnuntaina: Anthem for a Lost Cause

Tätä Manic Street Preachersin uutta ja koskettavaa Anthem for a Lost Cause -videota katsellessa tuntuu vähän surulliselta ja ihmeelliseltäkin se, kuinka yhtyeen viimeisin albumi on ohitettu monissa yhteyksissä tylsänä ja vaisuna aikuisrokkilevynä.

Eikö ketään enää kiinnosta miksi lauluja tehdään?

Mistä ne ovat saaneet alkunsa, mitä niiden kirjoittamisen aikana on ajateltu? Mitä niillä halutaan sanoa?

Anthem for a Lost Cause kuulostaa entistä kauniimmalta tässä Etelä-Walesin kaivosalueella Rhonddassa kuvatun tarinan kontekstissa. Suurilta osin tästä on mielestäni koko Rewind The Film -albumilla kyse: alkuperästä, juurista, Walesistä, vähän politiikasta ja sen vaikutuksista. Ihmisiin.

Beady Eye ja Soul Love -video

Juuri, kun olin ajatellut kirjoittavani siitä, kuinka olen viime aikoina kuunnellut Beady Eyen BE-albumia ennennäkemättömällä tarmolla, julkaisee yhtye uuden videon.

Soul Love ei kuitenkaan ollut se kappalle, josta olisin halunnut juuri nyt kirjoittaa (sen sijaan olisin halunnut kertoa Iz Rite– ja I’m Just Saying -kappaleiden hyvää tekevästä vaikutuksesta), mutta koska Liam Gallagherin (ja Gem Archerin) katselu on kutsumukseni, en tietenkään valita.

Ja kyllähän video kappaleelle hyvää tekee. Biisin laiska tunnelma yhdistettynä hillityyn psykedeliaan näyttää komealta. Komea on myös Liamin takki.  Kuin myös onnettomuudesta toipunut Gem. Gem Harrison, kuten joku fani jossain jo kommentoi.

 

The Courteeners – Are You In Love With A Notion?

Olen kuunnellut tänään sunnuntaina paljon manchesteriläistä The Courteenersia. Ja nimenomaan yhtyeen tämän vuoden alussa ilmestynyttä kolmoslevyä, jota aluksi vähän hyljeksin, kunnes sitten onneksi lopulta sain kiinni levyn kiehtovasta suurieleisyydestä. Ja jota nyt kuuntelen pelkästään ihastellen.

Annan intensiiviseen tahtiin on ollut hyvä elää sunnuntaita. Siirrellä tauluja paikasta toiseen ja etsiä juuri nyt raikkaalta näyttävää sommitelmaa. Harkita pyykinpesua, harjoitella intialaiskeittiötaitoja, lukea kirjaa jonka olisin halunnut kirjoittaa.

Nautin kotona eletyistä päivistä, enkä laisinkaan ahdistu, jos en vuorokauteen puhu kenellekään (ääneen).

Mutta jotenkin tämän The Courteenersin uuden Are You In Love With A Notion? -videon katselu herätti kipeän halun päästä ulos, ihmisten pariin kokemaan jotain säkenöivää. Vaikka edes nurinkurisessa järjestyksessä.