Le vintage: Manic Street Preachers – Futurology

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.

Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.

manics_helsinki

Seuraava teksti on julkaistu alun perin 17.7.2014.

* * *

Manic Street Preachers julkaisi parisen viikkoa sitten uuden Futurology-albuminsa. En ole poistanut levyä soittimelta sen hankkimisen jälkeen. Puolta sentään olen vaihdellut aika ajoin.

Futurologyn kohdalla toteutui sellainen minulle aika ominainen tapa hullaantua albumista: rakastuin levyyn niin sanotusti biisit ja pienet yksityiskohdat edellä.

Niin, jos jossain olen hyvä, niin uusien suosikkikappaleiden ja suosikkikohtien löytämisessä. Tunnen oman makuni äärimmäisen hyvin ja tunnistan välittömästi ne biisit, joita tulen rakastamaan lopun elämäni.

Futurologylla näitä tulevia klassikoita on kolme: Misguided Missile, Black Square ja The Next Jet To Leave Moscow. Jos kysytte kymmenen vuoden kuluttua, olen varma, että rakastan näitä kappaleita edelleen.

Black Squarea kuunnellessa tekee mieli huutaa ”minun Manics!” ja halata yhtyettä. Tai levyä. Näitä kuunnellessa melkein itkettää, niin hienoja ovat:

The Next Jet To Leave Moscow -kappale on levyn alkupuolen sykähdyttävin hetki. Se on myös se kappale, jota kuunnellessa on houkuttelevaa luoda Manicsistä romanttista kuvaa poliittisesti hereillä olevasta yhtyeestä.

Mutta toisaalta myös itseironisesta. Omalle kantaaottavuudelle, omille saavutuksille ja omalle tekopyhyydelle hymähtelevästä.

So you played in Cuba did you like it brother?
I bet you felt proud you silly little fucker.
And all the sixties dreamers called us English
said we started something that they could finish

So take your badges off
And do your show
Then catch the next jet to leave Moscow

Niin, Nicky Wire, you silly little fucker, soitit rokkia Kuubassa, oletko ylpeä?

Kappale on myös kaunis esimerkki siitä, kuinka asioiden viehätys piilee usein pienissä yksityiskohdissa. Ei ole yesterday, vaan yesteryear. Yesteryear.

Eilisvuosi.

Kun jossain vaiheessa väsyn Futurologyyn, alan vuorotella sitä yhtyeen edellisen levyn, viime syyskuussa ilmestyneen Rewind the Filmin kanssa. Uskon, että näin on tarkoitettukin. Levyt nimittäin muodostavat yhdessä viehättävän parin. Tai eivät ainoastaan paria, vaan vastaparin.

Siinä missä Rewind The Filmin maailma on musiikillisesti ajaton, akustinen, lämminhenkinen, inhimillinen, yksilöllinen, paikallinen ja walesiläinen, on Futurologyn maailma 70- ja 80-lukuinen, sähköinen, kova, paikoin aggressiivinen tai kylmä, militanttinen, yleinen ja eurooppalainen. Euroopan lävistämä. Europa geht durch mich. Mittakaava tarkastella ihmistä on eri.

Manic Street Preachersin jos jonkun kohdalla tällainen analysointi, merkitysten hakeminen on maukasta, ei toki välttämätöntä. Miksi kappale on tehty, mitä sillä halutaan sanoa? Sitten on taas yhtyeitä ja albumeita, joiden kohdalla tällaiseen on turha edes lähteä. Niin kuin vaikka Oasis ja Definitely Maybe. Kuten tiedetään, it’s just rock ’n’ rooooll. Ja hyvä niin.

Muita yksittäisiä hienouksia levyllä? Se hetki, kun huomaat pitäväsi myös Europa Geht Durch Mich -kappaleesta, vaikka epäilit sitä aluksi. Hmmm. Sex, Power, Love and Money, joka voisi olla debyyttilevyn Manicsiä kitaroineen. Tiukka basso (esimerkiksi Missguided Missile), hienoja yksittäisiä kitarahetkiä ja -ratkaisuja, äänimaailma yleensä. Kylmiä väreitä aiheuttavat kertosäkeet ja melodiakulut.

Ja Let’s Go to War, tuo levyn poikkeusrytminen kappale, outolintu. Tämän albumin Miss Europa Disco Dancer. Toki ilman Nickyn legendaarista ”lauluosuutta”.

Jotain uutta: Catfish and the Bottlemen

Miten yleensä löydät uusia bändejä tai uutta musiikkia ylipäänsä?

Minä löydän myöhässä.

Pahoittelut siis jos joku ärsyyntyy siitä, että kutsun viime syyskuussa debyyttilevynsä julkaissutta Catfish and the Bottlemeniä joksikin uudeksi, mutta pliis, muistakaa tämän blogin perspektiivi: noin 90 %:a suosikkilevyistäni ilmestyi vuonna 1995. Ja kun puhun esimerkiksi uudesta brittipopista, viittaan johonkin vuoden 1998 jälkeen ilmestyneeseen.

Mutta Catfish and the Bottlemen.

Yhtye tulee Pohjois-Walesistä, julkaisi The Balcony -debyyttinsä viime syyskuussa ja vääntää prototyyppistä 2000-luvun brittiläistä indierockia. Mutta kaiken tämänhän te varmasti jo tiesitte.

Jos yhtye kuitenkin on sinullekin jotain uutta, kannustan albumin ääreen, erityisesti jos olet tällainen 2000-luvun alkuvuosien garage-revivalin ja indierock-hurmoksen läpi elänyt ja kitaramusiikkia arvostava tyyppi. Tykkäät varppina jos The Kooks, Jamie TThe Maccabees tai vaikkapa alkuaikojen Mando Diao kiehtovat. Sen verran tuttua ja perushyvää kitararokkaamista The Balcony on, että sitä kuunnellessa tulee mieleen ihan koko ajan yhtyeitä ja vaikutteita, joita ei kuitenkaan tarkasti osaa osoittaa. Mutta vaikka mitä The Strokesista lähtien. Tällaisia ”NME-yhtyeitä” on Briteissä varmasti miljoona – eikä siinä mitään.

Levynä The Balcony on tasokas ja tasaisen vakuuttava kokonaisuus, jota on kiva ja helppo jumittua kuuntelemaan uudelleen ja uudelleen. Kappleet vievät menneessään, mikä on erityisen hienoa. Hyvät biisit, niillä minut vakuutetaan. Uskallankin väittää, että vaikka soundi on aika perus, ovat biisit keskivertoa oivaltavampia ja tarttuvampia – haluaisin esitellä tässä viisi kuusi moista (vielä ainakin isosti popin Cocoonin ja Falloutin), mutta karsin kolmeen.

Vielä loppuun tekisi mieli todeta, että olen ehkä vähän ihastunut yhtyeen laulajaan, Van McCanniin. Mutta en kehtaa. Näiden uusien yhtyeiden laulajat kun saattavat olla niin kovin nuoria.

Pacifier eli The Kooks meets Mando Diao.

Kathleenin kertsi on hieno!

 

How Good It Was?

Vuosi 2014 alkaa olla lopuillaan. Kuinka hyvä se oli?

Riittävän hyvä.

Tarkoituksenani oli koota vielä yhdeksi tekstiksi vuoden 2014 muistoja, hittejä ja huteja ja samalla sättiä The Courteenersia sen elokuussa ilmestyneen Concrete Love -levyn vuoksi.

Joudun nyt kuitenkin ottamaan tuon tekstin kanssa pienen aikalisän ja soittamaan teille tämän.

Minulla on ystävä, jonka kanssa meillä on tapana kysellä toisiltamme ”Mikä sinua inspiroi just nyt?”. Liikuntadraivi. Sen lisäksi olen fiilistellyt paljon Englantia. Oikeasti se taitaa tosin mennä niin, että minä kysyn, ystävä vastaa ja sitten minä vastaan, vaikkei kysytä.

Yleensä aina keskustelu etenee siihen pisteeseen, että teemme vaihtokaupat tämän hetken suosikkibiiseistä. Tänään sain vaihtareissa juuri tämän The Courteenersin How Good It Was -kappaleen, itse puolestani pistin jakoon Shed Sevenin Heroesin.

Miksi just tämä biisi?, kysyin. Hyvä melodia, kiva tunnelma, tietty manchesteriläisyys.

Mutta samoin sanoinhan voisi kuvailla yhtyeen kaikkia levyjä, The Courteenersia ylipäänsä! Tuli tunne, että olen tutustunut albumiin hätäisesti, lähinnä vilkaisten. Ehkä väärään aikaan ja väärässä paikassa? Samalla ohittaen hyvän melodian, kivan tunnelman ja tietyn manchesteriläisyyden, jotka ystäväni levyllä kuulee. Ja jotka minäkin nyt! Hävettää.

Oikeastihan levy on riittävän hyvä ja vielä enemmänkin.

Ja mikä surullisinta, löysin vuoden 2014 kauneimman lyriikkapätkän vuoden toiseksi viimeisenä päivänä.

Please keep soldiering on, cause without you where would I be?

Niin, missä olisin ilman sinua?

Joulukalenteri: Vuosi 2014 eli kun Morrissey ja Marr tappelivat

7. joulukuuta vuonna 2014 lienee hyvä päivä tehdä tunnustus: En rakasta The Smithsiä.

Klassinen tulipaloleikki: Pelastaisinko The Smithsin levyt tulipalosta? En. Pelastaisin Oasis-levyt, Blurit, The Stone Rosesit, The Charlatansit, Suedet, Pulpit, Elasticat, The Bluetonesit, Supergrassit, Manic Street Preachersit, Embracet, Kasabianit, pari Arctic Monkeysia, Shed Sevenit. Jep. Yorkilainen b-luokan brittipopyhtye, muttei yhtä popmusiikin legendaarisimmista.

En pelastaisi The Smithsiä tulipalolta, koska The Smiths ei ole pelastanut minua, miltään.

Pidän toki yhtyeestä, niin kuin pidän useista muista kitarapopyhtyeistä, mutta rakastaminen, se olisi hurja liioittelu. Yhtye ei ole minulle kovin tärkeä. Tiedän, tämä on lööppikamaa. Brittipoppari, joka ei rakasta The Smithsiä. Ihmetelkää nyt sitten!

Toinen tunnustus. The Smiths vai Morrisseyn soolotuotanto? Morrisseyn soolo. Yksi syy: Vauxhall and I.

Kolmas tunnustus. Morrissey vai Johnny Marr? Johnny Marr.

Sekä Morrisseylta että Johnny Marrilta ilmestyi tänä vuonna uudet albumit. Morrissey julkaisi World Peace Is None of Your Business -levynsä heinäkuussa, Marr Playland-kakkossoolonsa lokakuussa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän huomaan arvostavani ärhäköitä sanomisia ja enemmän hyvää rock-musiikkia. Vilpitöntä intohimoa musiikkia kohtaan sekä kunnioittavaa suhtautumista faneihin ja kollegoihin. Nonchalantia asennetta ja tekemistä.

Eli kyllä, vuonna 2014 Johnny Marr voitti.

Vuonna 2014 Johnny Marr pelasti minut Morrissey-pettymykseltä.

The Charlatans, rauha ja rakkaus

Senhän te jo tiedättekin, että olen hullaantunut The Charlatansiin (myös) vuosimallia 2014. Tammikuussa ilmestyvältä uudeltaalbumilta en odota sen vähempää kuin rauhaa ja rakkautta. (Ja vähän tukea ja turvaa taas yhteen lähestyvään ikäkipuiluun eli syntymäpäivään.) No siis kuunnelkaa nyt! Ja katselkaa.

Eikö tuo video näytäkin juuri siltä, millaiseksi tällaisen kappaleen videon kuvitella saattaa? Kiitos auringon, rannan ja raukeuden, kokonaisuus tuntuu reilusti enemmän Los Angelesilta kuin yhtyeen virallinen L.A-levy Wonderland (2001). Tai ainakin Wonderlandin Los Angeles on erilainen. Kokaiinisempi, kuten tiedetään.

Ja mitä siihen ikäkipuiluun tulee, niin leave it, Miia. Nämä tyypit. 25 vuotta. Kaksi menetettyä bändijäsentä. Ja silti taas yksi paluu, joka tuntuu olevan silkkaa rauhaa ja rakkautta.

Jotain uutta: High Hazels

Ryan Lee Turton / cc

Ryan Lee Turton / cc

Aloitin tämän viikonlopun kuuntelemalla sheffieldiläisen High Hazelsin ihan juuri julkaistua esikoislevyä. Kovin usein uudet yhtyeet eivät onnistu kiinnostamaan näin kovasti, mutta tässä kuulin heti jotain sellaista, minkä tiesin vievän mennessään. Hyvät yksittäiset kappaleet, nyt lähtee -kertsit ja laadukas soundimaailma ovat yhtä kuin vahva, tasalaatuinen kokonaisuus. Ihana levy! Ja miten kaunis nimi yhtyeellä!

Yhtyeen ominaisjuttu muistuttaa minua 90-luvun brittipopklassikosta Genestä, sekä samalla tietysti myös The Smithsistä. Jos uusista yhtyeistä sellainen kuin The Heartbreaks on innostanut, saatat pitää myös High Hazelsistä.

Mutta ei tässä ole kyse vain sievästä kitarapopista, kuten nuo mainitsemani vaikutteet antavat ymmärtää. Esimerkiksi levyn ensimmäinen singlekappale Misbehave voisi löytyä Miles Kanen ekalta levyltä tai vaikkapa The Moonsin kappaleiden joukosta. Eli onnistuneet 60-lukuvaikutteet yhdistettynä hyvään kappaleeseen ja tiukkaan kertsiin, toimii minulle.

Ja on toki vielä Last Shadow Puppetsin ja Alex Turnerin kaiut. Esimerkiksi tuossa huikeassa Misbehave -kappaleessa, mutta aivan erityisen paljon sitä seuraavassa How Long’s It Gonna Be -biisissä, joka on jotenkin jänskästi Arctic Monkeys. Johtuu varmaan Sheffieldistä.

Levy löytyy Spotifysta, kannattaa kuunnella. Olen tosissani.

Lisää uutta The Charlatansia

Toinen singlejulkaisu (julkaisupäivä 1.12) The Charlatansin tammikuussa ilmestyvältä Modern Nature -albumilta on tämä So Oh. Ja tiiäkkö mitä?

Biisi on huikea!

Vähän kollaasimaisen kappaleen pohjalla rullaa tanssittava rytmi ja rummuttelu, jotka muistuttavat 90-luvun alusta, madchesteristä ja The Charlatansin ominaisjutusta. Hieno fiilis. Toisessa kerroksessa räpättää akustinen kitara, välillä vauhtia ja nostoa haetaan sitten sellaisesta rokimmasta kitaroinnista – jottei yhtyeen brittipoppivaihekaan unohtuisi.

Ja jos pidit yhtään Tim Burgessin huikeasta soololevystä (Oh No I Love You, 2012), rakastat ihan varppina miehen laulusuoritusta myös tällä kappaleella. Samoja kaikuja, etten sanoisi.

Oh no I love you so oh! Eli tämä on rakkautta.

Johnny Marr – Playland

The Smiths -kitaristi Johnny Marr julkaisi juuri toisen soololevynsä. Siinä missä viime vuonna ilmestynyt debyytti The Messenger teki poppariin vaikutuksen, tuntuu tämä uusin Playland vähän laimealta. Siitäkin huolimatta, että se on lennokkaampi, rokimpi ja sähäkämpi kitaroinniltaan kuin rauhaisa ja seesteinen edeltäjänsä.

Tavallaan levyssä ei ole mitään vikaa, se on ihan hyvä. Eikä tällaisen kitaramusiikin tekemisessä varmasti tavoitteena olekaan mikään jännä ja mullistava. Albumissa on siis jotain, muttei sitä jotain.

Minusta levyltä puuttuvat kappaleet, joita on ihan pakko kuulla lisää. The Messengerillä mieleenpainuvia biisejä ja koukuttavia melodiaratkaisuja oli vielä runsaasti (ks. esim. Upstrarts, Lockdown, The Crack Up, New Town Velocity), Playlandilla mieleenpainuvuutta on turhan harvakseltaan. Oikeastaan kunnolla potkii vain eka singlekappale Easy Money. Ja ehkä Dynamo. Toki on myönnettävä, että olen keskivertoa persompi melodioille ja kunnon kertosäkeille. Mutta silti.

Jää tunne, että levyyn hullaantuakseen on pidettävä enemmän kitara- kuin laulumelodioista. Ja sellainen ei oikein toimi minulle. Kaipaan muutakin tarttumapintaa kuin hersyvät kitaroinnit.

Johnny Marr on tyyppinä kiinnostava ja charmantti. Hän on myös charmantti pukeutuja, charmantti kitaristi, charmantti lenkkeilijä ja charmantti vegaani. Mutta ei charmantti laulaja. Valitettavasti. Marrin lauluääni on jotenkin niin tavallinen, ettei sitä oikein voi edes kuvailla. Se vain on. Sen sijaan, että Playland olisi laulaja-kitaristin levy, on se turhan selvästi kitaristi-laulajan levy.

Uusi The Charlatans

Vuoden 2014 The Charlatans kuulostaa kiehtovalta.

Yhtyeen klassikkosoundista tälle pian julkaistavalle Talking In Tones -singlekappaleelle on sovellettu ainakin tanssirytmikkyys. Sekä tietysti Tim Burgessin laulu – yksi niistä monista upeista pohjoisen nasaaleista. Ja onhan kappaleessa urkuakin. Ei toki niin sielukasta Hammond-soundia kuin yhtyeellä upeimmillaan, mutta kuitenkin.

Jotain jännittävää kappaleessa todellakin on, vaikka tavallaan se on aika vaatimaton ja matalaprofiilinen. Tai ehkä ennemminkin seesteinen? Harmoninen, kaunis ja aikuisen yhtyeen kuuloinen nyt ainakin. Matalaprofiilinen rytmikkyys – oisko se onnistunut juttu nyt sitten vaikka se.

Tai sitten se tuo videon nuorukainen. Jonka yhdennäköisyys 90-luvun alkuvuosien Burgessin kanssa on suorastaan säikäyttävän hieno yksityiskohta kokonaisuudessa.

Jos olet katsonut Yle Areenastakin löytyvää My Mad Fat Diary -sarjaa, tunnistat varmasti tyypin sarjassa Finniä näytteleväksi Nico Mirallegroksi. Vaikka minulla jäikin sarjan katsominen puolitiehen, Mirallegron hehkun kyllä ehdin huomioida.

Niin kuin myös sen, kuinka värisyttävästi The Charlatansin One To Another -kappale (1997) käynnistää sarjan jokaisen jakson.

The Charlatansin alkuperäisen rumpalin Jon Brookesin vuosi sitten tapahtuneen poismenon jälkeen yhtyeen rumpalina on nähty The Verve -rumpali Pete Salisbury. Myöhemmin tänä vuonna julkaistavalla uudella albumilla kuullaan kuitenkin vielä myös Brookesin soittoa.

The Coral ja vuonna 2006 äänitetty The Curse Of Love -albumi

Tykkään leikitellä ajatuksella, että brittiläisessä populaarimusiikissa on ikäänkuin kaksi vastakkaisvoimaa. On Manchester-voima ja on Liverpool-voima.

Manchester-voima vie musiikkia eteenpäin. Manchesterissä katsotaan eteenpäin. Siellä luodaan uutta, sovelletaan vanhaa. Liverpoolissa sen sijaan katsellaan taaksepäin. Ollaan nostalgisia, toistetaan vanhaa.

Manchesterissä syntyy sellaisia innovaatioita kuin vaikkapa baggy ja madchester. Tai vaikka The Stone Roses ja Oasis. Ennenkuulemattomia asioita. Yhtyeitä, jotka luovat uusia alakulttuureja ja päivittävät nuorisomuotia. Liverpoolista sen sijaan tulee sellaisia yhtyeitä kuin vaikka The Coral. Yhtyeitä ja artisteja, jotka kuulostavat siltä kuin olisivat olleet olemassa suurin piirtein aina. The La’s, Miles Kane, The Zutons, The Rascals. Yhtyeitä ja artisteja, jotka voi sijoittaa pop-musiikin aikajanalle kahteen kohtaan: ajaton tai vanha.

Tästä syystä sillä ei taida olla juurikaan väliä, julkaiseeko liverpooolilainen The Coral levyllisen vuonna 2006 äänitettyjä kappaleita vuonna 2006 vai vuonna 2014.

No, The Coral julkaisee levyllisen vuonna 2006 äänitettyjä kappaleita vuonna 2014. Yhtye teki lokakuussa ilmestyvän The Curse Of Love -albumin 12 raitaa vuoden 2005 The Invisible Invasion -levyn ja vuonna 2007 ilmestyneen Roots & Echoes -albumin välissä, ilman yhtyeestä tuolloin lähtenyttä Bill Ryder-Jonesia. Kitaristi Ryder-Jonesin palattua yhtye päätti kuitenkin alkaa työstää kokonaan uutta albumia.

Mutta ei niillä vuosiluvuilla niin väliä. Levyn nimikappale nimittäin tuo välittömästi mieleen yhtyeen 2002 ilmestyneen debyyttilevyn Simon Diamond -timantin mystiikan. Eli ihan yhtä ajattomalta tai vanhalta yhtyeen psykedelis-mystinen ja spagettiwesterninen merseybeat kuulostaa nyt kuin miltä se olisi kuulostanut vuonna 2006, luulisin.

Kiehtova yhtye.

Perjantaibiisi: Kasabian – Bumblebeee

Perjantai! Let’s have iiiiit!

Vaikka valkeat videot ja levynkannet ovat niin 2002, tykkään tästä Kasabianin uudesta videoinnista. Tekee kappaleesta kiinnostavamman kuin miltä se levyn kokoisessa kontekstissa on tuntunut. Jotain tuollaista videon keikkahurmosta kyllä ottaisin mieluusti elämääni vähän lisää.

Ja hei, tuskin koskaan väsyn ihailemaan tuota Tom Meighanin poikamaista charmia. Vaikka viime vuosina se poikamaisuus on kyllä vähän äijääntynyt. Tekis mieli nipistellä poskista ja sanoa pus pus, mutten kehtaa sellaista hempeilyä suunnitella, kun kappale on kuitenkin aika ärhäkkä ja raisu!

Ja kappaleen nimi, juu, se on Serge Pizzorno 3-vuoiaan Ennio-pojan työstämä.

”There’s this buzzing sound on it and he was asking me about it all day long, ’Put busy bee on, put busy bee on’. I thought, ’I’ll have that’. I changed it a bit; Busy Bee’s not quite as cool as ’Bumblebee’.’ Serge Pizzorno, Contactmusic.com

Musiikillista näkemystä toisessa polvessa – mahtavaa!

Ärhäkkää ja raisua perjantaita!

Modern Faces – Matter of Time

Spread the word & support unsigned! 

Much Love
MF x

Noin alustaa Modern Facesis tulevaa singlejulkaisuaan Facebook-sivullaan. 

En ihan tarkkaan muista, mitä yhtyeestä kirjoitin tänne blogiin sen jälkeen, kun olin siihen kaverin kehotuksesta tutustunut. Jotain ”kiinnostavinta uutta brittirokkia aikoihin” -tyyppistä se taisi olla. Ja mahdollisesti virkkeen verran sitä, kuinka yhtye kuulostaa vuoroin Beady Eyelta, vuoroin Kasabianilta. Tai noh, toki myös monelta muulta brittirokkiyhtyeeltä. Luultavasti mukana oli jokunen maininta myös yhtyeen ulkomuodosta – kuten tässä blogissa niin usein, niin usein.

Tuolloin muutama kuukausi sitten ihastuin Lufthansa-kappaleeseen, mutta koska en ole mikään suuri uuden musiikin bongailija tai kaipailija, tämäkin yhtye sitten unohtui. Kunnes se hetki sitten ilmoitti tulevasta singlestään. Vihdoin julkaisuja! Matter of Time / Lufthansa ilmestyy 25.8.

Ja täytyy kyllä sanoa, että näistä kahdesta biisistä liputan edelleen Lufthansan puolesta: Kasabian plus Beady Eye -torvet – ei mikään huono pari edelleenkään. Matter of Time sen sijaan, noh, kelpo, kiva alku ja näin, mutta ei jätä samalla tavalla tarvetta toistokuuntelulle kuin b-puolensa. Ehkä vähän tavanomainen? Laulajan ääni onneksi on viehko kappaleessa kuin kappaleessa, onhan siinä lainauksia kahdesta klassisesta brittipopkäheydestä: Liam Gallagherin ja Stereophonicsin Kelly Jonesin.

Niin tai näin, merkattuja miehiä edelleen silti.

Manic Street Preachers – Futurology

Manic Street Preachers julkaisi parisen viikkoa sitten uuden Futurology-albuminsa. En ole poistanut levyä soittimelta sen hankkimisen jälkeen. Puolta sentään olen vaihdellut aika ajoin.

Futurologyn kohdalla toteutui sellainen minulle aika ominainen tapa hullaantua albumista: rakastuin levyyn niin sanotusti biisit ja pienet yksityiskohdat edellä.

Niin, jos jossain olen hyvä, niin uusien suosikkikappaleiden ja suosikkikohtien löytämisessä. Tunnen oman makuni äärimmäisen hyvin ja tunnistan välittömästi ne biisit, joita tulen rakastamaan lopun elämäni.

Futurologylla näitä tulevia klassikoita on kolme: Misguided Missile, Black Square ja The Next Jet To Leave Moscow. Jos kysytte kymmenen vuoden kuluttua, olen varma, että rakastan näitä kappaleita edelleen.

Black Squarea kuunnellessa tekee mieli huutaa ”minun Manics!” ja halata yhtyettä. Tai levyä. Näitä kuunnellessa melkein itkettää, niin hienoja ovat.

The Next Jet To Leave Moscow -kappale on levyn alkupuolen sykähdyttävin hetki. Se on myös se kappale, jota kuunnellessa on houkuttelevaa luoda Manicsistä romanttista kuvaa poliittisesti hereillä olevasta yhtyeestä.

Mutta toisaalta myös itseironisesta. Omalle kantaaottavuudelle, omille saavutuksille ja omalle tekopyhyydelle hymähtelevästä.

So you played in Cuba did you like it brother?
I bet you felt proud you silly little fucker.
And all the sixties dreamers called us English
said we started something that they could finish

So take your badges off
And do your show
Then catch the next jet to leave Moscow

Niin, Nicky Wire, you silly little fucker, soitit rokkia Kuubassa, oletko ylpeä?

Kappale on myös kaunis esimerkki siitä, kuinka asioiden viehätys piilee usein pienissä yksityiskohdissa. Ei ole yesterday, vaan yesteryear. Yesteryear.

Eilisvuosi.

Kun jossain vaiheessa väsyn Futurologyyn, alan vuorotella sitä yhtyeen edellisen levyn, viime syyskuussa ilmestyneen Rewind the Filmin kanssa. Uskon, että näin on tarkoitettukin. Levyt nimittäin muodostavat yhdessä viehättävän parin. Tai eivät ainoastaan paria, vaan vastaparin.

Siinä missä Rewind The Filmin maailma on musiikillisesti ajaton, akustinen, lämminhenkinen, inhimillinen, yksilöllinen, paikallinen ja walesiläinen, on Futurologyn maailma 70- ja 80-lukuinen, sähköinen, kova, paikoin aggressiivinen tai kylmä, militanttinen, yleinen ja eurooppalainen. Euroopan lävistämä. Europa geht durch mich. Mittakaava tarkastella ihmistä on eri.

Manic Street Preachersin jos jonkun kohdalla tällainen analysointi, merkitysten hakeminen on maukasta, ei toki välttämätöntä. Miksi kappale on tehty, mitä sillä halutaan sanoa? Sitten on taas yhtyeitä ja albumeita, joiden kohdalla tällaiseen on turha edes lähteä. Niin kuin vaikka Oasis ja Definitely Maybe. Kuten tiedetään, it’s just rock ’n’ rooooll. Ja hyvä niin.

Muita yksittäisiä hienouksia levyllä? Se hetki, kun huomaat pitäväsi myös Europa Geht Durch Mich -kappaleesta, vaikka epäilit sitä aluksi. Hmmm. Sex, Power, Love and Money, joka voisi olla debyyttilevyn Manicsiä kitaroineen. Tiukka basso (esimerkiksi Missguided Missile), hienoja yksittäisiä kitarahetkiä ja -ratkaisuja, äänimaailma yleensä. Kylmiä väreitä aiheuttavat kertosäkeet ja melodiakulut.

Ja Let’s Go to War, tuo levyn poikkeusrytminen kappale, outolintu. Tämän albumin Miss Europa Disco Dancer. Toki ilman Nickyn legendaarista ”lauluosuutta”.

The Courteeners – Summer

Manchesteriläinen The Courteeners on julkaissut brittirokki-termin alla kolme kivaa, vaikkakin keskenään melko erilaista albumia. Vuoden 2008 debyytti St. Jude viehättää suoraviivaisella lädi-indiellään ja poikamaisella pubiränkytyksellään, kakkoslevy Falcon (2010) ryhditettiin isolla, elegantilla soundimaailmalla sekä suurilla kitarapopkappaleilla, viime vuonna ilmestynyt Anna pontevalla stadionotteella, hallitsevilla syntikoilla ja kasarivivahteisilla soundeilla. Noin niin kuin kärjistetysti ja mutkat suoristetusti.

Yhtyeen neljäs levy Concrete Love ilmestyy 18. elokuuta. Ensiotos Summer kuulostaa kesäbiisiltä ja siltä, kuin Annan mahtipontisuudesta olisi tultu taas vähän lähemmäksi maan pintaa ja kepeyttä. Ja Liam Fray on jälleen upea, vaikka laulusoundiin onkin haettu sävyä. Tai jotain.

Tähän mennessä olen pitänyt The Courteenersin jokaisesta levystä, tosin Annasta en näköjään aluksi oikein. (Vai oliko se sitten kuitenkin se Liam Frayn uusi tukka, joka epäilytti… ) Suosikein on kakkoslevy Falcon, joka kuulostaa eniten minulta. Ja aina, kun joku kyselee, mitä uusia yhtyeitä tällainen niin sanottu brittipoppari kuuntelee, mainitsen ensimmäisten joukossa The Courteenersin.

Sillä on yhtyeessä taikaa. Erityisen paljon vaikutuksen tekeviä ja mieleen jääviä ovat kappaleet – taidokkaita melodioita, kertosäkeitä sekä elämänmakuisia Manchester-tarinoita. Astetta enemmän ajatuksella ja sielulla tehtyä rocklyriikkaa. Ja sitten on tietysti aksentti, taikaa sekin. Yhtye osaa myös herkistellä, mikä näin popparin mielestä on aina hyvä piirre rokkibändissä.

Kasabian – 48:13

Oletko tutustunut Kasabianin uusimpaan? Suosittelen. Tässä listattuna muutama yksittäinen juttu, joka minulle on tullut levyä kuunnellessa mieleen.

1. Levy on minusta yhtyeen huonoin. Mutta älkää ymmärtäkö väärin, taso on kova. Kymmenen vuotta, viisi komeaa studioalbumia, joista jokainen ensimmäistä lukuunottamatta on noussut Britannian listaykköseksi (debyytin listasijoitus 4).

2. Kasabian on tuonut jokaisella levyllään tekemiseensä jotain uutta. Debyyttillä se ikään kuin määritteli ytimensä: oasismainen rokkiasenne ja lädiys kohtaa tanssimusiikin. Muilla levyillä se on sitten soveltanut tätä ydinajatusta, versioinut itseään. Kakkoslevyllä mukaan tulivat ainakin luksusjouset ja Beatles-kappaleet (Me Plus One). Empirella yhtye löysi myös uudenlaisen työnjaon Tom Meighanin ja Sergio Pizzornon laulamiselle: Tom tykittää omalla ominaislaatuisella tavallaan säkeistöt, Serge laulelee melodiset kohdat. Kikka, joka on mielestäni nyt jo leimallista Kasabiania.

Kolmannelle levylle ilmestyi mystinen kitaranäppäily ja päätöskappaleen gospel, jossain vaiheessa tuli torviakin. Neljäs levy Velociraptor! oli ehkä erilaisin, vähiten elektroninen ja eniten bändisoittomaisin. Popein.

Ja tämä uusin on sitten varmasti se elektronisin. Mutta vaikka levystä kuulee, että  Sergen suosikkipuuhaa todella on studiossa näpertely, kuulostaa yhtye silti rokkibändiltä. Uutta levyllä on myös Glass-kappaleen räpäytys.

3. Levyn huippuhetki on minusta ehkä edelleen Eez-eh. Kunnon geezerdiscoa, en voi olla tykkäämättä. Kolmoslevyn Fire potenssiin sata. Mutta tiedän myös tyypin, jonka mielestä Eez-eh ei yllä levyn biiseistä edes top vitoseen. Ja ymmärrän tämänkin, onhan biisi kuitenkin aika helppo.

4. Levyn muita hienoja hetkiä? No juuri se Glass, biisin eteerisyys ja Suli Breaksin puheosio. Glassia edeltävä Treat ja sitä seuraava Explodes. Hieno putki hallittua elektroeleganssia keskellä levyä. Tykkään myös sähäkästä Doomsdaysta, joka soi minun korvaani jotenkin tosi ilmiselvänä Kasbianina. Kappale lienee levyn rokahtavin.

5. Kasabian taitaa vikat biisit. Ensin tampataan ja tahkotaan, sitten rauhoitutaan. Tämä tuntuu olevan yhtyeen filosofia. Niin myös tällä levyllä. S.p.s on todella hieno päätöskappale.