Steve Mason – Meet The Humans

Skotlantilaisen Steve Masonin kolmas soololevy Meet The Humans on mahdollisesti vuoden 2016 paras albumi. Se on niin hyvä, ettei aiemmin talvella hullaantuneena ihastelemani Planet Sizes -sinkku ole edes levyn paras kappale.

Meet The Humans on todella tunnistettavaa Masonia, mutta toisaalta se myös poikkeaa edeltäjistään. Levy on Masonille ominaisesti näkemyksellinen, musikaalinen, kekseliäs ja rytmikäs, jopa niin rytmikäs, että se assosioituu baggyyn ja toisaalta artistin The Beta Band -yhtyeen kultti-indieen (esim. kappale Alive). Erityisesti levyn alkupuolella rytmikkyys on kevyempää ja heleämpää kuin vaikkapa vuoden 2013 Monkey Minds In The Devil’s Time -levyllä, joka oli paikoin aika uhmakaskin. Meet The Humansia voisikin kutsua vaikkapa yhdeksi kivoimmaksi tanssi-indiealbumiksi aikoihin – kuuntele vaikka aloitusraita Water Bored, Alive, Planet Sizes ja päätösraita Words In My Head ja ihastu.

Monkey Mindsin yhteiskuntakritiikistä, kokeilevuudesta ja konseptilevymäisestä teosmaisuudesta Mason onkin nyt liikkunut kohti helpompaa ja suoraviivaisempaa poppia: Meet The Humans on hyvällä tavalla helposti lähestyttävä ja ehkä siksi Masonin albumeista se, joka suuren yleisön on helpoin ottaa haltuun.

Sen lisäksi, että Masonin rytmi- ja melodiataju ovat jälleen kerran ilmiömäisiä, on miehen uuniikki lauluääni tietysti täyttä kultaa. Masonilla on taipumus saada kaikki, ihan kaikki kuulostamaan lempeältä, herkältä ja kuulaalta.

Mutta vaikka albumin tunnelma onkin pääosin kirkas, valoisa ja onnellinen, on levylle rakentunut tyylikäs kaari: alkun kepeyttä seuraa levyn keskivaiheilla ikävä ja haikeus, kunnes loppua kohden tunnelma taas raikastuu ja rytmi käynnistyy. Levyn hienous ei kuitenkaan missään vaiheessa rakoile. Albumi toimiikin sekä yksittäisinä popkappaleina että tyylikkäänä kokonaisuutena.

Ehkä tässä onkin syy sille, miksi Meet The Humans on niin upea: Steve Masonilla on taito tehdä, hyvin kaikki se, mitä hän tekee. Harva artisti on samalla tavallaan parhaimmillaan kaikessa. Jokaisessa kappaleessa, jokaisessa sävellyksessä, yksityiskohdissa, kokonaisuuksissa, jokaisessa yrityksessä välittää joku tunne.

Omat suosikkikappaleet levyltä: Water Bored, Run Away, Hardly Go Through, Alright, To A Door, Planet Sizes

Soittolista: vuosi 2015

Eilen perjantaina ilmestyi Sueden uusi Night Thoughts -albumi. Mutta ennen kuin haluan mennä siihen, tai suuremmin vuoteen 2016, haluan vielä viimeistellä vuoden 2015. Pilkotaan siis mennyt vuosi vielä palasiksi ja kappaleiksi.

Vuosi 2015 oli muun muassa:

Vanhojen klassikoiden paluulevyjen vuosi:

The Charlatans – Modern Nature: Sielukas paluulevy yhdeltä parhaimmista. Ehkä vuoden paras levy.
Blur – The Magic Whip: Hieno kokonaisuus ja onnistunut sekoitus klassista Bluria ja uutta visiota. Vuoden parhaita.
Ash – Kablammo!: Ash Ashinä. Jää kuunteluun.
The Libertines –  Anthems ForDoomed Youth: Ympyrä sulkeutuu eli paluu vuoteen 2002 ja yhtyeen debyyttiin. Odotettua viimeistellympi tuotanto tekee levystä tätä päivää. Ehkä vuoden toiseksi paras levy.
New Order – Music Complete: Hyvä levy, kiva kuunneltava, mutta ei itselleni lopulta  kuitenkaan kovinkaan merkittävä.
Idlewild – Everything Ever Written: Vanhan suosikin levy jätti vähän kylmäksi, ei kuitenkaan mikään katastrofi.

Perushyvä perushyvän indien vuosi:

Peace – Happy People: Debyytin tavoin mukava, brittiläisen indien ja popin historiaa läpileikkaava sekamelska. Tasaisesti hyviä biisejä – ja ihanan hyväntuulinen tunnelma.
The View – Ropewalk: Ei yhtyeen parhaimmistoa, mutta kelpo silti.
Circa Waves – Young Chasers: Liverpoolilaisyhtyeen debyyttilevy.
The Vaccines – English Graffiti: Debyytin aikainen indie-bandwagon ehkä meni, mutta yhtyeen näkemys brittiläisestä popista toimii edelleen ihan hyvin.
The Maccabees – Marks To Prove It: Moderni pikkuklassikkoyhtye melkeinpä parhaimmilaan.
Swim Deep – Mothers: Birminghamiläisten kakkoslevy. Kiva utuinen tunnelma, tanssittava rytmi.

Vähän rock-vuosikin:

Palma Violets – Danger In The Club: Yhtä hyvä kuin loistava debyytti, kokonaisuutena ehkä parempikin. The Libertinesin jälkeen parasta hoilotusta mitä Britannia on 2000-luvulla tarjonnut. Ehkä vuoden kolmanneksi paras.
Carl Barât and the Jackals – Let It Reign: Levy, jossa ei ole mitään vikaa.
The Strypes – Little Victories: Nuorukaisten kakkoslevy on debyyttiä vähän modernimpi. Jos pidit vuoden 2013 Snapshotia liian R’n’B:nä ja bluesahtavana, pidät tästä uudesta enemmän. Little Victories on nimittäin edeltäjäänsä rockimpi. Tykkään. 
Paul Weller – Saturns Pattern: Levy siitä hyvästä fiiliksestä, kun on ollut eksynyt ja sitten löytää paikkansa. Rock, ryhdikäs. Tykkään todella paljon, yksi vuoden parhaita.
Stereophonics – Keep the Village Alive: Kaikella mittapuulla aika perus, etenkin yhtyeen alkuvuosiin verrattuna. Melko aikuisrockia ja vähän särmätön. Ei oma suosikkini.
The Spitfires – Response: Modrevivalrevival

Vähän vihainen vuosi:

Slaves – Are You Satisfied?: Noh, vihainen ja vihainen. Astetta ronskimpi bilelevy. 
Sleaford Mods – Key Markets: Levyllinen yhtyeelle ominaista länkytystä. Edelliseen verrattuna vielä vähemmän melodinen. Toimii.

Hienojen keulahamojen vuosi:

Florence + The Machine – How Big, How Blue, How Beautiful: Jylhä, kunnianhimoinen, tunteikas. Elokuvalliset videot tekevät levystä noh, elokuvallisen. Moderni klassikko ja yksi vuoden kohokohdista.
Noel Gallagher’s High Flying Birds – Chasing Yesterday: Noeliksi yllättävän monipuolinen ja moniulotteinen. Tykkäsin, erityisesti kesän keikan jälkeen.

Ja vielä omat suosikkikappaleet:

1. The Libertines – The Milkman’s Horse

Olin pitkään varma, että The Charlatansin Let The Good Times Be Never Ending olisi minulle tämän vuoden tärkein kappale, lemppari ja suosikki. Valitsin kuitenkin suosikikseni The Libertinesin The Milkman’s Horse -kappaleen, tämän lyriikkapätkän vuoksi:

What you’ve done
Get out of my dreams you scum
They weren’t meant for anyone
They weren’t meant for anyone but me

Niin osuvaa. Ja niin vuotta 2015.

2. The Charlatans – Let The Good Times Be Never Ending

Biisi on musiikillisesti upea, melodialtaan tarttuva, sen lyriikoiden tunnelma on lupaava ja luottavainen, mutta ennen kaikkea biisi toi The Charlatansin takaisin, loisteliaampana kuin uskalsin edes unelmoida. Jatkukoon nämä hyvät ajat yhtyeen kanssa ikuisesti. 

3. DMA’s – Feels Like 37

Tätä kappaletta kuunnellessa tulee yksinkertaisesti todella hyvä ja onnellinen olo. Vähän sellainen nousuhumalainen ja elämää rakastava, nuori ja kaikkivoipa. Parasta uutta brittipoppia.

Muita omia suosikkikappaleita viime vuodelta, suurin piirtein järjestyksessä. Alla myös soittolistana:

The Libertines – Heart of The Matter
The Charlatans – Come Home Baby
Florence + The Machine – Ship To Wreck
The Maccabees – Kamakura
Suede – Outsiders
Noel Gallagher’s High Flying Birds – Lock All The Doors
Palma Violets – English Tongue
Blur – Pyongyang
Palma Violets – Coming Over To My Place
Blur – I Broadcast
Paul Weller – Saturns Pattern
Ash – Cacoon
The View – Marriage
Carl Barât and the Jackals – Glory Days
New Order – Restless

Kolme suurta paluuta

Vuosi 2015 oli musiikillisesti hieno, eikä vähiten siitä syystä, että kolme isoista teki paluun. Sykähdyttävän paluun.

The Charlatansin, Blurin ja The Libertinesin paluulevyissä on minusta ideatasolla paljon samaa. Kaikkien kolmen yhtyeen takaisin tulemisen taustalla on tehty valintoja, joiden seurauksena takaisin ei tullut mikä tahansa The Charlatans, ei mikä tahansa Blur, ei mikä tahansa The Libertines. Tuli kaikista mahdollisista The Charlatanseista minun The Charlatans. Tuli kaikista mahdollisista Blureista se kaikista Blurein. Ja tuli se The Libertines, johon vuonna 2002 rakastuin.

Sekä Blurin että The Charlatansin ura on ollut pitkä ja musiikillisesti kirjava, kokeilevakin. Yhtyeiden historia jakaantuu kausiksi tai ajanjaksoiksi, joiden taustalla vaikuttaa erilaiset musiikilliset visiot ja innoittajat. Samalla kuitenkin on mahdollista, väitän, nimetä se molempien yhtyeiden ominaislaatuisin piirre tai piirteet. Joku ydin, symbolijoukko tai kiteytymä, se mikä on blureinta ja charlatanseinta. Ja noita puoliaan molemmat yhtyeet kierrättävät myös viime vuoden paluulevyillään.

Damon Albarnin maiharit, Harrington-takki. Perryn pikeet – yhtyeen mod- ja brittipop-kulttuuria symboloivat tyylivalinnat ylipäänsä. Kakkoslevyllä lanseerattu (ja myöhemmin koko Life-trilogiaa määrittävä) soundimaailma, o o ooo, cockney-aksentti. Samoja keinoja, joita hyödyntäen yhtye synnytti itsensä uudelleen vuonna 1993, Leisure-debyytin jalkeen. Keinoja, jotka ovat osa kakkoslevy Modern Life Is Rubbish -albumin englantilaisuus-kerrontaa ja samalla koko brittipop-ilmiön konkretiaa. Ja nyt pari vuosikymmentä myöhemmin ne ovat niitä valintoja, joilla Blur teki itsensä taas näkyväksi, vuosien jälkeen.

Niin myös The Charlatansin Tim Burgessin vuoden 2015 baggy-moppi on vanha tuttu – siitä kaikki vuonna 1990 alkoi. Ehkä se on yhtyeelle yksi tapa (hammondin, soulin, svengin ja popin lisäksi) olla taas se The Charlatans, joka se ehkä eniten on.

IMG_20160120_214325

Samalla tavalla myös vuoden 2015 The Libertines on mahdollista kiteyttää ihan samoihin asioihin kuin vuoden 2002. Sopiva kaaos, hoilotus, Carlin ja Peten vuorolaulu, se kitarasoundi, sopivalla ikääntymisen tuomalla sovituksellisella viimeistelyllä varusteltuna. Albion, Camden, Lontoo. Albumin kansitaide kollaaseineen ja tekstimuotoiluineen. Täysin sama kuvasto kuin ensimmäisellä levyllä. Täysin sama mielikuva yhtyeestä.

Noiden visioiden kanssa The Libertines päätti tulla takaisin 11 vuoden tauon jälkeen. Koska sitä se myös omasta mielestään olennaisimmillaan on. Anthems for Doomed Youth onkin niin The Libertines, että paluulevyn sijaan puhun mieluummin tarinan jatko-osasta. Trilogiasta?

Kaikki edellä ajattelemani voi tuntua pieneltä ja epäolennaiselta, mutta minulle ne ovat merkkejä siitä, että me, minä ja suosikkiyhtyeeni, ymmärrämme toisiamme. Edelleen tai taas, ehkä jopa aina.

 

Miksi rakastaa Ashiä myös vuonna 2015?

Ashin Kablammo!-albumi ilmestyi viime toukokuussa. Huomasitko? Niin, aika harmillisen hissukseen tällainen klassikkoyhtye joutuu uuden albuminsa vuonna 2015 julkaisemaan.

Vaikka Kablammo! onkin jo yli 20-vuotiaan yhtyeen kuudes täyspitkä studioalbumi ja vaikka se jääkin etäälle yhtyeen parhaimpien taiasta (1977, 1996 ja Free All Angels, 2001), löytyy siltä oikeastaan kaikki tutut, tarpeelliset ja riittävät syyt rakastaa Ashia – myös  vuonna 2015.

Levyn juju piilee siinä, että se saa kuulijan jälleen, vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin näkemään Ashin ytimeen. Tässä pieni tiivistys siitä.

Ikinuori musiikkikäsitys

Ash on yhtye, joka ei aikuistu. Isosti ajateltuna Ashissä parasta on ehkä juuri se, että se ei ole vanhentunut samaa tahtia kertyneiden työvuosien kanssa, vaan sen kantavana piirteenä on edelleen poikamaisuus. Myöskään laulaja Tim Wheelerin laulutyyli ei ole menettänyt poikamaista karismaansa.

Kablammo!-levyllä on pari kolme kappaletta, jotka voisivat koulubändimäisen suoraviivaisuuden puolesta löytyä jopa yhtyeen parilta ekalta levyltä. Levyn avaava Cacoon voisi olla yksi niistä, tai ainakin se on vuoden 2015 Burn Baby Burn. Tuskin sattumaa, että juuri tällainen ashiyden ilmentymä on valittu avausraidaksi. Bang ja pop!

Naiivit pop-lyriikat

Yhtye on pysynyt koko uransa ajan uskollisena sellaiselle ihanan naiiville tavalle kirjoittaa (rakkaus)lyriikkansa. Vaatii rohkeutta tehdä vuonna 2015 lyriikoita, jotka ovat avoimen sokerisia ja ajatuksellisesti yksinkertaisia – etenkin, kun kyse on jo aikamiesten yhtyeestä. Mutta naiivius ja  liki söpöt rakkauslaulut, ne ovat Ashin juttu. Ihanaa, ettei yhtye ole niistä luopunut.

Can I navigate your heart

With the guidance of the stars?

Moondust on uuden levyn kappaleista se, jonka nostaisin Ashin rakkauslaulukaanoniin. Se ottaa kantaa korkeintaan ikävään ja kaipaukseen eli toimii upeasti popmusiikin jaloimmassa tehtävässä.

Lisäksi se on pakattu täyteen jousia, tietenkin. Puhutaanhan nyt Ashistä.

ash_moondust

Jouset, kuu, tähdet, planeetat

Brittipop on opettanut minulle kaiken tärkeän elämästä, niin kuin vaikka sen, ettei jousia voi olla koskaan liikaa. Oasis tiesi tämän, Richard Ashcroft todella tiesi tämän. Ja Ash ymmärsi tämän vuosituhannen alussa.

Vuoden 2001 There’s A Star on yksi suurista Ash-suosikeistani. Uuden albumin Moondust voisi olla sen vähän melankolisempi sisarkappale. Selkein kappaleita yhdistävä tekijä on tietystikin ihanan peloton jousien käyttö.

Pidän kuitenkin myös siitä, kuinka molemmat kappaleet ovat oivia esimerkkejä Ashin fantasiamaailmallisesta ja avaruudellisesta kielikuvastosta. Jack Names The Planets (viittaus Stephen Kingin ja Peter Straubin The Talisman -fantasiakirjaan), Girl From Mars, There’s A Star, Moondust. Luulen yhtyeen olleen mielissään siitä, että sen Clones-kappale päätyi kymmenisen vuotta sitten Star Wars -pelin musiikiksi.

Free on toinen Kablammo!-albumin jousisavotalla koristelluista kappaleista. Mutta ei sen hienous piile vain jylhissä, kappaleen loppua hallitsevissa jousisovituksissa, vaan aivan erityisesti uskalluksessa tehdä tällainen klassinen, ajaton ja ikuinen, pienestä korkeuksiin nouseva pop-kappale vuonna 2015. Tässä ei ole mitään undergroundia, ei mitään coolia, ei mitään vihaista tai kyynistä. Jonkun mielestä tämä on ehkä sellaisella Sueden Positivity-tavalla lälly ja äklö, minusta onnellinen.

Usko kitaroihin

Sekä yhtyeen laulaja Tim Wheeler että basisti Mark Hamilton pyysivät 12-vuotiaina kumpainenkin joululahjaksi kitaraa, tarkoituksena perustaa bändi ja tulla kuuluisiksi. Ja sitten he saivat kitarat ja perustivat bändin ja tulivat kuuluisiksi. Nyt tuo Tim Wheelerin Free-videollakin näkyvä scifi-kitaravalinta on klassikko.

Minulla Ash on aina ollut yksi kitaraisimmista bändeistä. Ashissä kitara merkitsee. Kyse ei ole varsinaisesti siitä, että soittaminen olisi poikkeuksellisen taitavaa, vaan ennemminkin siitä, että yhtyettä kuunnellessa tuntuu koko ajan – yhä edelleen – siltä, että se on perustettu 12-vuotiaan pojan halulle soittaa kitaraa. Ashin tapauksessa Iron Maideniä.

Vaikka minun teksteissäni yhtye esiintyykin usein aika poppina, pidän sille ihan yhtä olennaisena ominaisuutena tiettyä musiikillista raskautta.

Perjantaibiisi: Modernistit – Sun pitää nousta

Eri variaatioin, sävyin ja vaikuttein suomirokkaava Modernistit julkaisee ensi viikolla uuden levynsä. Levynjulkkarikeikka on huomenna lauantaina Loosessa Helsingissä.

Tiedän yhtyeen laulajan Chrisin suureksi Embrace-faniksi (ja Oasis-), ja olikin taannoin hienoa kuulla häneltä, että juuri Embrace, tuo meidän molempien yksi lemppariyhtye on toiminut ainakin tämän yhden kappaleen suurena innoittajana.

Tiedätte, että palvon Embracen vuonna 1998 ilmestynyt The Good Will Out -debyyttiä. Olen nimennyt sen yhdeksi parhaista ystävistäni, mutta pelottomasti myös yhdeksi brittirockin hienoimmista. Sun pitää nousta -kappaleen innoittajana on toiminut tuon herkän mutta myös uhmakkaan ja rujon albumin se uhmakas ja rujo puoli: välittyy The Last Gasin, One Big Familyn ja I Want The Worldin kaltainen ryhdikkyys ja ylväys, jylhä itsevarmuus ja painavat kitarat. Ja painava sana. Ja toki Embrace-tykkäyksistä käyvät myös na na naat.

Slaves – minä koska muutkin

Brittiläinen hmmm, punk-duo Slaves julkaisi Are You Satisfied? -nimeä kantavan debyyttilevynsä keväällä. Jotenkin ajattelin, että äh, ei tuo varmaan ole minun juttu ja jätin nuorukaiset rauhaan. Kesän ja syksyn aikana yhtye tuli kuitenkin vastaan ärsyttävyyteen asti ihan joka paikassa, ja päätin sitten lopulta testata bandwagonin kyytiä. Minäkin, koska muutkin.

Vähän siinä sitten kävi niin, että jonkinlaista vientiä on seurannut – siitäkin huolimatta, että minua varoitettiin rähinästä. Mutta hei, koska olen pelännyt jotain, mikä on yhdistetty brittiaksenttiin?

Ennen tätä virallista debyyttiään yhtye on julkaissut vuonna 2012 yhden ep:n, mutta itse tosiaan havahduin yhtyeeseen vasta nyt, räjähtäneen suosion myötä.  Are You Satisfied? on soinut syksyn aikana useamman kerran ja onnistunut inspiroimaan sellaiseen sopivan maltilliseen, mutta riittävän ryhdikkääseen uhoon joka kerta.

Vaikka olenkin ottanut yhtyeen melkoisen hyvin vastaan, täytyy tunnustaa, että jotain hupaisaakin parivaljakon olemuksessa on. Sellaista karikatyyrimäisyyttä, jota ei ehkä aina voi ottaa tosissaan.

13 rykäisyä sisältävälle  levylle mahtuu biisejä, jotka eivät varsinaisesti sytytä, mutta myös useampi hyvä kappale. Nämä kolme nyt ainakin sisältyvät omien suosikkien joukkoon.

Suede – Outsiders

Suede ilmoitti kuun alussa julkaisevansa uuden albumin 26. tammikuuta. Night Thoughts onkin stten yhtyeen seitsemäs studioalbumi ja seuraaja pari vuotta sitten ilmestyneelle Bloodsports-paluulevylle. En keksi yhtään syytä sille, miksi en odottaisi levyä. Pidin Bloodsportista paljon ja vakuutuin yhtyeen Ruisrock-keikasta. Mitä musiikkiin ja suosikkiyhtyeihini tulee, olen harvoin skeptinen. 

Vuoden 2015 Suede kuulostaa ainakin tältä. Ensimmäiset sekunnit säikäyttävät, ovat jotenkin oudon modernin kuulosia ollakseen minun Suedeani. Sellaisia geneerisiä alternativerokkibändisekunteja. Oma kiinnostukseni kappaletta kohtaan herääkin vasta Brettin laulun myötä. Onneksi kertsi lähtee ihan hienosti, Bloodsports-albumin Barriersista muistuttaen. Kitaroiden sävykin alkaa tuntua kappaleen loppua kohden jotenkin enemmän suedemäiseltä.

Harvoin jään hiljaiseksi, kun minulta kysytään mielipidettä, mutta nyt tuntuu, että en oikein tiedä, mitä mieltä olen. Ihan jees kyllä, mutta onko kutenkaan niin hyvä? Ainakin vielä tuntuu siltä, että kaksi vuotta sitten Bloodsportsin ensijulkaisut värisyttivät enemmän.

The Maccabees – Marks To Prove It

Brittiyhtye The Maccabees julkaisi neljännen albuminsa heinäkuussa. Odotin levyä kovasti, mutta kun se lopulta ilmestyi, jäi se etäiseksi ja jotenkin tarpeettomaksi. En löytänyt sille oikeaa aikaa tai paikkaa.

Halusin kuitenkin todella pitää levystä, joten palasin sen pariin viime viikonloppuna. Arvelin, että syksyn tullen elämästä voisi löytyä taas tilaa pienelle haikeudelle tai jopa alavireisyydelle, jota olin levystä ollut aistivinani.

Ja ette uskokaan, miten onnelliseksi levy (sen haikeus ja pieni alavireys) on minut viime päivinä tehnyt. Viikonlopun saldona muun muassa yksi vuoden tärkeimmistä kappaleista. Syyslevy, kyllä.

Now the summer’s been and gone
No one says a word because it breaks a heart

Mutta ei kyse ole vain tästä yhdestä kappaleesta. Koko albumi on parempi kuin mitä uskalsin sitä edeltävän levyn perusteella odottaa. Jossain vaiheessa tuntui, että yhtye on menossa turhan paljon sellaista epämääräistä äänimaisemaa ja yksittäiset biisit kadottavaa tunnelmointia kohti, mutta nyt tuntuu, että ideana on taas vähän enemmän kitarabändinä toimiminen. On mieleenpainuvia kappaleita ja hyviä kertsejä, mutta myös sitä tunnelmaa yllin kyllin.

Suurimmaksi osaksi levy on hellä ja lempeä. Rauhaisa. Tämä nimikappale onkin jonkinlainen vauhdikas poikkeus kokonaisuudessa. Later… with Jools Holland -taltiointi on viime sunnuntailta.

Jos joskus kyllästyn tuohon Kamakuraan, veikkaan uudeksi suosikiksi Ribbon Road -kappaletta taikka jylhää Something Like Happinessiä, jonka kohdalla varmasti voimme puhua hittiaineksesta.

Volter – 1995

Siitä on kulunut jo hyvä tovi, kun tamperelainen Volter julkaisi viimeksi jotain. Vuonna 2012 No Return -debyytillä visio oli ilmiselvän retro, 60-lukulainen. Psykedelisiä urkuja ja kitaroita, vähän stemmalaulua ja sellaista. Äänimaailmaa, joka tuo klassikoiden lisäksi mieleen muutaman suosikkiretroilijani: The Moonsin, Miles Kanen, The Coralin ja paikoin vähän ehkä jopa The Last Shadow Puppetsin. Albumi löytyy Spotifysta, kuuntele ainakin hurmaava päätösraita Reaching For The Satellites, paheellinen Dance With Me ja The Coral -henkiset Sunset Blvd ja Ghost Town. Tykkään myös There’s No-One I Really Do Love -dueton klassikoita ihastelevasta kertosäkeestä.

Tällä uudella, elokuussa julkaistulla singlellään Volter ei sitten olekaan enää 60-luvulla, vaan no, 90-luvulla. Tarkemmin sanottuna melko lähellä Manchesteriä.

Ensireaktioni olikin tyyliä ”No nyt!”. Biisin sanoma? 1995 asiat oli paremmin.

Blur – I Broadcast

Blur julkaisi tovi sitten uuden videon ja vihdoin, vihdoin se on I Broadcast -kappaleesta! Kyseessä ei ole mielestäni ainoastaan yksi yhtyeen paluulevyn, Magic Whip -albumin parhaista kappaleista, vaan yksi onnistuneimmista Blur-kappaleista ikinä!

Minusta tämän bisiin olisi pitänyt olla koko albumin lippulaivakappale. Ensimmäinen sinkku. Se biisi, joka rikkoo yhtyeen pitkän uusien kappaleiden hiljaisuuden. Kappale vain yksinkertaisesti on todella mallikas bluriuden edustaja: se lainaa äärimmäisen paljon Modern Life Is Rubbish -albumin soundeja, siitä löytyy Parklife-albumin leikkisyys ja cockney-överit, se ihastelee The Great Escape -albumin helppoa poppia ja brittipophurmosta eikä sitä todellakaan olisi ilman Popscenen, Bank Holidayn tai Song 2:n kaltaisten kappaleiden intensiivisyyttä ja tehokkuutta.

Jotain uutta: DMA’s

Kiinnostavinta uutta musiikkia vähään aikaan: DMA’s. Tämä australialaisyhtye on tällä hetkellä se yhtye, jota suosittelen kaikille brittipoppariuteen taipuvaisille ystävilleni.

Niinku vaikka just sulle: Ihan parasta, älä jätä väliin.

DMAs

Itse sain vinkin yhtyeestä tämän blogin lukijalta. Vaikka yhtye onkin valikoitunut jo esimerkiksi NME-lehden sivuille, olin onnistunut sivuuttamaan sen täysin. Hyi, miten kamala ajatus.

Niin, mitä sitä kaunistelemaan – olen ihan totaalisen lätkässä.

Kolmikon kuuden kappaleen ep on tehty sulle ja mulle. Ep:n ilmiselvin musiikillinen kunnianosoitus 90-luvun Britannialle on varmaankin aloituskappale Laced tai b-puolen aloittava Feels Like 37, joka saapi minun puolestani tulla kutsutuksi vaikkapa yhdeksi vuoden 2015 kivoimmista biiseistä.

Eikä tässä touhussa ole kyse vain musiikista, kitarapopista tai nuoresta Liam Gallagherista muistuttavasta laulusta, vaan laajemmasta ammentamisesta. Estetiikasta. 90-luvun paluusta. Lyriikoihin valikoituneesta retoriikasta.

I want you to staaaaaaayyyyy. It don’t shiiineee…

Ehtaa brittipoppia. Ihan parasta, sanoinko jo?

Koko ep löytyy Spotifysta.

Take the past skip present to the future

The Charlatansin viimeisin videoasun saanut kappale, Let The Good Times Be Never Ending on juuri nyt kaikki. Everything. Uskomaton, uskomaton biisi.

Siinä myös on kaikki: groove, tanssi, soul, pop, yhdessä ja samassa kappaleessa.

Toin biisin hienouden esiin jo vähän aikaa sitten, mutta tuon uudelleen, tämän uuden videon seuralaisena. Sillä. Kuinka moni yhtye on yhdessä 25 vuotta, selviää 2 jäsenensä kuolemasta, konkurssista ja fanaattisesta huumeidenkäytöstä ja julkaisee vielä kaiken tämän jälkeen, 12:nnella studioalbumillaan yhden parhaimmista kappaleistaan?

Kuinka moni yhtye selvisi edes brittipopista? Kysynpä vaan!

Kaikessa tässä – siinä, että kuuntelen nyt yhtyettä, jota olen rakastanut noin aina, taikka tuossa videossa, yhtyeen tarinassa ja kappaleen lyriikoissa – on jotain sellaista, joka saa minut tajuamaan, ettei maailma (ei edes minun) lopu siihen, että sain siltä yhdeltä ihanalta filosofian opiskelijatyypiltä pakit.

 

Blur – Ong Ong

Se, että Blurin tuoreehkon The Magic Whip -paluulevyn uusin single on nimenomaan tämä Ong Ong -kappale, ei ole minusta ylläri lainkaan. Aika monta kesäkappaaleen tunnusmerkkiä voi tätä kuunnellessa löytää. Kappale on itse asiassa niin tarttuva ja ilmiselvä, että aluksi epäilin sen laadukkuutta verrattuna levyn muihin kappaleisiin. Ääääääh, biisi on ärsyttävän ihana.

Minulle ei kuitenkaan tule kappaleesta mieleen vain kesäbiisit yleensä, vaan ihan konkreettisesti viime kesä ja viime kesän kesäbiisi. Muistatko sooloilevan Damon Albarnin juuri kesän kynnyksellä videokuosinsa saaneen Mr. Tembo -kappaleen? Ihana parivaljakko, kuin kaksi marjaa! Helppoa (vai pienieleisen nerokasta?), lauleskelevaa ja rytmikästä hyväntuulisuutta molemmissa.

Toinen syy ihastella Ong Ongia ja sen videota on tietysti Damon Albarnin videolla esittämä Mr Cream -jätskityyppi, jota katsellessa en voi olla muistelematta Milkyä. Saanhan, saanhan kuvitella, että Mr. Creamillä ja Milkyllä on jotain tekemistä toistensa kanssa?

Palma Violets – English Tongue

Viikonlopun aikana tapahtui mm. sitä, että uusi Palma Violets -video ilmestyi.

Ja uuuuuuh, tässä on nyt vihdoin sitä PV-nostetta, hoilotusta ja sellaista melodista, mutta ei liiaksi sliipattua elämisen hurmosta, jota ekalta vähän vaisummalta ja sekavammalta sinkkubiisiltä jäin kaipaamaan. Vaikka toki sekin sellaisella yhtyeelle ominaisella tavalla hoilotteleva oli.

Tätä olisi ehkä pitänyt kuunnella viikonloppuna pubissa kädet levällään, ystävien ympäröimänä, elämää rakastaen. Eli minun elämäni kannalta täysin epärealistisissa olosuhteissa.

Onneksi kappale saa merkityksiä myös näin maanantai-kontekstissa. Se puskee ja kannustaa kulkemaan kohti nostetta, hurmosta ja niitä (vielä) vähän epärealistisia visioita.

Hieno kappale.

Noel Gallagher’s High Flying Birds – Chasing Yesterday

Noel Gallagherin’s High Flying Birds julkaisi toisen levynsä ja se on ihan hyvä.

Ihan siksi, että kun ensimmäinen single In the Heat of the Moment viime lokakuussa ilmestyi, säikähdin. Tuli tunne, että nyt on lähdetty nykyaikaistamaan vanhaa kunnon kitararockia tavalla, joka tekee siitä lopulta vain geneerisen ja sieluttoman. Vielä, kun mies käytti kaiken media-aikansa nuorten muusikoiden haukkumiseen, mietin, että tässä nyt sitten on. Entinen nuorisoidoli, josta on tullut vanha vihainen aikuisrokkia soittava aikuinen.

Mutta ei se ihan niin ollutkaan.

Sen sijaan, että käyttäisin vielä yhden viikon tämän tekstin muotiluun (levy imestyi 25.2), päätin antaa muotoilujen olla ja hyödyntää sitä vapautta, mikä minulla bloggarina on. Sitä, että minulla on mahdollisuus julkaista blogissani vaikka epäjohdonmukainen lista ajatuksistani jos niin haluan.

Kuvittele siis nyt, että Arto Nyberg kysyy minulta, mitä minulle tulee mieleen sanoista Noel Gallagher’s High Flying Birds Chasing Yesterday. Ja minä vastaan nopeasti (mutta aika pitkästi).

N- Y-T NYT!

Levy on parempi kuin edeltäjänsä. Ei niin uinuva ja jumittava, vaan rokimpi, eteenpäin menevämpi ja yritteliäämpi. Tässä on enemmän mahdollisuuksia ja tarttumapintaa.

Levyä kuunnellessa jää olo, että tämän tekemiseen on tarvittu bändi. Ja siitä tykkään, olen bändityttöjä. Edellisestä ei ehkä niinkään jäänyt.

Aloitusraita Riverman on huhujen mukaan Noelin oma suosikki ja täytyy kyllä olla aika höpsö jos ei biisin alusta kuule, että asialla on entinen Oasis-heppu. Myöhemmin mukaan tuleva saksofoni yrittää kyllä hämätä.

The Girl WIth The X-ray Eye -kappleen alku on kuin Oasiksen The Masterplan. Tämä on minusta se kappale, joka voisi löytyä myös Noel Gallagherin’s High Flying Birds –debyytiltä. Siihen, kuka tuo kappaleen tyttö on, oli jossain oikein joku tarinakin. Muistaako joku? Don’t Look Back In Angerin Sallyn sisko? Vai Lylan? Emmie muista.

In The Heat Of The Moment toimii nyt levyllä paremmin kuin syksyllä singlenä. Tämä on levyn biiseistä se, joka on tehty miljoona kertaa. Ja on varmasti juuri siksi niin helppo mukana laulettava – kappale on niin tuttu, että sen oppii sekunnissa eikä siihen tarvita musikaalisuutta. Mutta ne na na naat eivät edelleenkään toimi. Ne ovat turhia eivätkä edes istu levyn kokonaistunnelmaan, joka on lopulta alkuperäisempi kuin tämän kappaleen tuotettu ote antaa ymmärtää.

Levyllä on paljon pieniä yksityiskohtia ja juttuja, joista tulee olo, että sitä on tehty ajatuksen kanssa. Monissa kappaleissa joku pikku juttu tekee niistä erityisempiä kuin mitä ne olisivat ilman tuota ratkaisua. Esimerkiksi rytmi.

Useiden kappaleiden rytmeissä ei ole tyydytty ilmiselvään ja suoraviivaiseen. Ja pidän siitä. Esimerkkinä vaikka While The Song Remains The Same.

Lock All The Doors on levyn biiseistä se, jonka haluaisin kuulla Liamin laulamana. Biisi voisi olla loppuaikojen Oasiksen menoraita. Eikun Liamin laulamana tämä olisi Beady Eyeta. Vai onko rytmi kuitenkin liian nopea Liamin laahavalle ja venyvälle laulutyylille?

Lock All The Doors on myös salainen paheeni. Biisi on ehkä levyn suoraviivaisin rokkikappale, niin sanotusti helpoin kuunneltava. Kappaleesta ei ole edes yrittetty tehdä sovituksellisesti mitenkään jänskää – niin kuin levyn muista biiseistä – se vain on ja kulkee hienolla energialla eteenpäin. Erottuu kokonaistunnelmasta. Ilahdun aina, kun biisin vuoro tulee.

Useiden ihmisten suosikkikappale tuntuu olevan The Dying Of The Light -slovari. Ei minun.

Jammaileva ja musikaalinen The Right Stuff on levyn ylläri ja musta lammas, mutta toimii lopulta hyvin toisen puoliskon aloittajana. Kontrasti Lock All The Doorsin helppoon pop-rockiin on valtaisa.

Myös The Mexican voisi olla Liamin laulamana Beady Eyeta. Äänimaailman puolesta helppo visioida BE-levylle Second Bite of the Apple -kappaleen viereen. Jänskä biisi.

Aluksi tuntui pitkään siltä, että vaikka levyä kuinka kuunteli, jäi sieltä muutama kappale aina unohduksiin, etenkin loppupuoliskolta.

Useimmat levyn kappaleista ovat pohjimmiltaan aika yksinkertaisia ja universaaleja pop-kappaleita, vähän niin kuin Noelilta ehkä voi biisikirjoittajana odottaa. Tietynlaisella sovituksella ja tuottamisella tällaisista biiseistä tulee kuitenkin helposti sellaisen geneerisen radiomusiikin oloisia. Turvallisia. Ihan kivoja, mutta jotenkin kliinisiä. Genrettömiä. Tai kaikkigenreisiä. Vaikea selitää. Sellaisia Coldplay-tavalla kaikille maistuvia. Kai tuo sitten on nykyään se isojen yhtyeiden tapa tehdä.

Ja kyllä minusta tällä levyllä on tuota särmän puutetta, kliinisyyttä ja geneerisyyttä havaittavissa, esimerkiksi ihan loppupuolen You Know We Can’t Go Back -biisissä, joka alkaa olla isoudessaan ja kirkassoundisuudessaan jo tasoa jalkapallon MM-kisojen tunnaribiisi.

Ja vähän The Ballad Of The Mighty I -kappaleessakin, joka kuitenkin toimii minulle hyvin. Joku tämän biisin pelastaa, olisiko se vaikka Noel. Hyvä päätösraita (ja kivan höpsö video).

Levyä on ajoittain kiva kuunnella.

Instagramin perusteella Noel on edelleen nuorisoidoli.

Siihen nähden, että Noel on ollut koko alkuvuoden vihainen ja pettynyt vanha rokkari, on tämä levy kokonaisuutena aika kesy. Joku vihaisuus puuttuu.

Mutta kyllä mie ihan tykkään, vaikka tämä tuntuukin ”vain” levyltä ja ”vain” musiikilta, ei minun maailmaa uudelleen muotoilevalta kokemukselta.

Kolme kautta viis.