The Courteeners – No One Will Ever Replace Us

Hah, juuri kun olen kirjoittanut The Courteenersin uudesta kappaleesta että ”kuulen sekunnissa, ettei tästä tule minun The Courteeners -suosikkia”, näen siihen tehdyn videon ja tulen tänne pyörtämään puheeni.

Tykkään.

En nyt oikein keksi muuta selitystä tälle takinkäännölle kuin tuon Liam Frayn pikeen, sillä sitä minulla totta vie on ollut ikävä! Luulen, että olen nähnyt suuren tyylimuutoksen läpi käyneen (brittipopparista hipsteriytyneksi) Frayn pikeessä viimeksi yhtyeen toisen levyn aikoihin, vuoden 2010 tienoilla. Ja se on tietenkin sääli, etenkin kun paidan mukana katosi myös miehen Manchester-tukka. Ja joku kahden ensimmäisen albumin brittipopillinen hurmaavuus.

Ja jos joku nyt ajattelee, että ”Miia, tuo on oikeasti ihan paska biisi”, ei se mitään. Olkoon tämä sitten taas vain yksi todiste siitä, että rakastun vaikka jätesäkkiin, jos se on pukeutunut pikeeseen.

The Courteeners vuonna 2016: The 17th ja No One Will Ever Replace Us

Tiedätte varmasti, että manchesteriläinen The Courteeners on minulle yksi niistä 2000-luvun yhtyeistä, jotka nostan tärkeimmiksi 90-luvun brittipoppiyhtyeiden rinnalle. Todellinen rakkausyhtye siis.

Yhtyeen edellinen albumi ilmestyi vuonna 2014, seuraava (Mapping The Rendezvous) tänä syksynä, lokakuussa. Loppuvuodesta tuli hetkessä vähän kivempi.

The Courteeners on siitä mainio tapaus, että se on alusta asti toteuttanut jotain courteenersmaista, mutta on silti muokkautunut raa’asta kitara-indiestä brittipopestetiikan kautta isoa, stadionhenkistä ja erilaisia sovituksellisia sävyjä saavaa rockia soittavaksi yhtyeeksi.

Myös nämä kaksi tulevan albumin raitaa osoittavat sen, että yhtye on löytänyt oman ytimensä, jota se toteuttaa aina vähän erilaisin musiikillisin elementein (kitaramusiikin sävyjen sisällä toki).

Pidän tosi paljon jo tovi sitten julkistetusta The 17th -kappaleesta, joka vain on ihan sata prosenttista Liam Frayta. Lyriikoissa tarinallisuutta, haikeutta, mennyttä elämää tarkastelevaa, vähän vaikeaa rakkautta, ihania (manchesteriläisiä) yksityiskohtia ja (manchesteriläistä) yöelämää. Tuo diskohtava jumputus, musiikillinen tummasävyisyys ja joku ihana sähköisyys ovat vähän uudempia tavaramerkkejä: vilahtelvasti tuttuja jo yhtyeen toiselta levyltä (oi oi, ihana You Overdid It Doll), mutta aivan erityisesti kahdelta viimeiseltä.

Myös No One Will Ever Replace Us -biisistä, vaikka kuulenkin sekunnissa, ettei tästä tule minun The Courteeners -suosikkia. Mutta edelleen: tarina, me, vähän stressaava rakkaus.

Teenage Fanclub – I’m In Love

Todellakin, uusi Teenage Fanclub -albumi ja vuoden 2010 Shadowsin seuraaja ilmestyy 6. syyskuuta. Tämä I’m In Love on albumin ensimmäinen single. Ihanan perinteinen ja turvallinen kappale, ihana video!

”Here is the brand new promo for I’m In Love, our first moving image ”video” for over 10 years.”

Nyt taas muistaa, miten tärkeää on, että maailmasta löytyy bändejä, jotka tekevät jotain noin kymmennen vuoden välein.

Kolme juttua, joista nyt pitää tykätä

Pitää ja pitää, mutta ainakin nämä tulevat mieleen, jos minulta kysytään tämän vuoden läpilyöntejä tai muuten sellaisia vuoden 2016 olennaisia juttuja. Ainakin näistä on nyt hyvä aika tykätä.

Rat Boy

Nyt parikymppinen Jordan Cardy, artistinimeltään Rat Boy, teki vuonna 2014 demon, lähetti sitä eri levy-yhtiöihin ja vuoden 2015 alussa syntyi sitten levytyssopimus. Vuoden 2015 lopulla alkoi radiokanavien ja musiikkilehdistön – ja toki yleisönkin – hypetys. Alkuvuoden aikana juttu on sitten vain kasvanut, kun nuorukainen on lunastellut taidokkaasti lupauksia ja odotuksia. Ehkä se vuoden 2016 virallinen tulokas Britanniassa.

Rat Boy muistetaan jatkossa varmaankin erityisesti Glastonburyn yllärikeikastaan, jonka veikkaan jäävän jonkinlaiseksi sukupolvikokemukseksi paikalla olleelle nuorisolle. Kai jokainen sukupolvi tarvitsee tällaisen urbaanin, hip hopilla tai sen sellaisella leikittelevän indiemusiikin äänen? Shaun Ryder, Mike Skinner, Jamie T – Rat Boy sopinee jotenkin tuohon jonon jatkoksi. (Itse taidan olla iätön, siirryn sen verran sujuvasti sukupolven äänestä toiseen…)

Blossoms

Minulla on ollut vähän vaikeuksia lämmetä Blossomsille, siksi yhtyeestä on kuultu täälläkin vain ohimennen, viime elokuussa. Pidin ensimmäisistä kuulemistani kappaleista kyllä, mutta kaikesta hypestä huolimatta en ole löytänyt sellaista hurmosta kuin olisin toivonut. Olisi ihana hypätä pitkästä aikaa johonkin vähän lujempaa kulkevaan bandwagoniin, käydä keikoilla, rakastua rumpaliin ja metsästää nimmarit sinkun kanteen. Suunnittelin kyllä hankkivani yhtyeen t-paidan, ihan vain koska kaikki Instagramissa seuraamaani super coolit muotibloggari/rokkarin tyttöystävät poseeravat sellaisessa.

En ole osannut täysin tulkita sitä, mikä yhtyeessä vielä tökkii (pidän esimerkiksi laulajan äänestä paljon), ehkä se on liian jumppaava rytmi tai joku tuossa soundissa. Voi myös olla, etten ole myöskään ihan saanut kiinni yhtyeen jutusta, se tuntuu vähän seilailevan.

Ehkä innostun Blossomsista sitten joskus,  kun se wagon on jo ajanut ohi. Yksi vuoden 2016 odotetuimmista debyyttilevyistä ilmestyy elokuussa.

Bill Ryder-Jones

The Coralin perustajajäseniin kuuluva, sittemmin yhtyeen jättänyt Ryder-Jones ei todellakaan ole mikään uusi tekijä. Sellaista pienen luokan mainetta ja kunniaa jo vuosia soolotekemisillään ja elokuvasävellyksillään kerännyt artisti onnistui kuitenkin aivan erityisen hyvin vasta vuoden 2015 lopussa julkaistulla West Kirby County Primary -albumillaan.

Selvästi hieno muusikko, joka on nyt kuluneen vuoden aikana viimein saanut vähän suurempaa huomiota ja laajempaa ihastelua.

Jotain uutta: White Room

White Room on yhtye, joka itse kuvailee musiikkiaan sanoilla psycho rock, 90’s. Yhtyeen kitaristin suosikkibiisejä on The Stone Rosesin Bye Bye Badman ja suurin musiikki-ikoni Richard Ashcroft. Omien sanojensa mukaan yhtye inspiroituu musiikkia tehdessään The Doorsista, The Stone Rosesista ja 90-luvusta. Ja kaikki tuo tietysti kuuluu ja näkyy.

Muihin 90-luvusta viime aikoina inspiroituneihin uusiin yhtyeisiin verrattuna (esim. DMAs) White Room todella on retrompi. Lisäksi sellainen oasismainen tai pohjoisenglantilainen lad-attitude puuttuu, tässä ollaan jotenkin eri taajuudella. Jos mietitään brittipopyhtyeiden kartastoa, tulee minulle ainakin tästä Think Too Much -kappaleesta pikkuisen mieleen Ocean Colour Scene. Voi olla, että se on vain tuo video, joka jotenkin todella paljon tuo mieleen tämän.

Think Too Much on todella herttainen biisi, olen tykännyt kyllä. Ei se tietystikään kamalan omaperäinen ole, mutta harvoin näitä on liikaakaan.

 

The Spitfires – So Long + On My Mind

thespitfires

Kun kuulin watfordilaista The Spitfiresiä ensimmäisiä kertoja, en oikein syttynyt yhtyeen todella pitkälle vietyyn thejamiyteen ja laulajan super suureen Welleriltä lainailuun. Pidin sitä vähän ärsyttävänä ja turhan persoonattoamana tapana olla yhtye.

Mutta lopulta väsyin olemaan vaikea ja annoin itselleni luvan tykätä yhtyeestä. Kun kerran oikeasti kuitenkin vähän tykkäsin. Tuli Stand Down -sinkku ja lopulta vuonna 2015 kelpo levykin. Eipä täällä kukaan mitenkään kovin uniikki ole. Itse pukeuduin perjantaina Richard Ashcroftiksi, tänään vuoden 1994 Damon Albarniksi.

Yhtye julkaisee uuden levynsä elokuussa. Tässä kaksi esimerkkiä siitä, miltä tuleva albumi kuulostaa. Aika sama tekemisen idea kuin debyytillä, ja hyvä niin, nostan hattua sille, että joku pitää näinä vaikeina aikoina tällaisen klassisen kitaramusiikin puolia.

Vaikea sanoa, kummasta kappaleesta pidän enemmän. So Long on jotenkin retrompi ja pikkuisen ronskimpi plus tykkään siinä soivista koskettimista todella. Toisaalta On My Mindin torvet ja loppua kohti villiintyvä isous ovat aika ok.

Jagwar Ma – O B 1

Australialaisen Jagwar Man tanssidebyytti kolmen vuoden takaa oli loistava, on loistava! Oikeastaan Howlin’ on edelleen yksi kesälevysuosikeista, melodista madchesteriä, letkeää baggya. Kiehtovaa, modernia psykedeliaa. Ei mitään turhan aggressiivista. Tykkään niin, että kai voisin alkaa jo puhua modernista pikkuklassikosta.

Yhtye julkaisee vihdoin ensi syksynä toisen albuminsa. O B 1 on sen ensimmäinen sinkkubiisi. En ehkä ihan saa kappaleen alusta otetta, mutta kertosäkeessä ollaankin sitten jo ihan täysin siellä missä pitääkin. Kesän 2016 kivoin.

Todella jees.

The Rifles – Wall Around Your Heart

Kuudes syy rakastaa The Riflesiä?

Kirjoitin aiemmin, kuinka brittiyhtye The Rifles julkaisee elokuussa uuden albuminsa. Alkukesästä jaettu kappale (Numero Uno) ei herättänyt minussa oikeastaan mitään tuntemuksia, joten onneksi, onneksi uusi Wall Around You Heart -julkaisu on super hyvä!

Sorrun usein analysoimaan biisitykkäykseni puhki, tiedän. Vaikka oikeastaan hyvässä kappaleessa on kyse yhdestä ja samasta asiasta: haluaako kappaletta kuunnella aina uudestaan ja uudestaan. No tätä haluan!

Mutta en silti malta olla tulkitsematta tykkäämistäni vähän: maailman theriflesmäisin kertosäe on tosi ok ja lauluttomien jaksojen kitara, erityisesti se kirkas, aivan huikea. Ja sitten on toki se sellainen lähinnä vain laululla ja rumpukompilla täytetty suvantokohta, jossa tekee mieli lyödä käsiä yhteen.

Melko monta kohtaa, joiden kuulemista oikein odotan.

Kaiser Chiefs – Parachute

Jalkapallon EM-kisat ohi. Vähän tyhjä olo. Olen juuri se tyyppi, joka löytää arvokisoista ja muista muutaman viikon projekteista ihanan syyn paeta oman elämän nihkeyttä. On kiva hetki vain rillutella menemään keskittyen sokeasti johonkin yhteen juttuun ja lykätä asioita ja ajattelua.

Toisaalta taas huomaan, että nyt jo pidän siitä, kuinka kisojen päättyminen vapauttaa aikaa ja energiaa taas kaikkeen muuhun. Esimerkiksi musiikille.

Jos olet kuullut Kaiser Chiefsin uuden Parachute-kappaleen, arvaat varmaan, etten kauheasti pidä siitä. Kyse ei ehkä niinkään ole siitä, että se olisi jotenkin super huono, vaan ennemminkin siitä, ettei tällainen musiikki vain ihan ole minun juttu.

Oman suosikkibändin muuttumiset ovat hankalia paikkoja. Periaatteessa yhtye ei tee tälläkään kappaleella mitään väärin, vaan oikeastaan aika rohkeasti ja ehkä jopa ihan kelpo tavalla vastaa tämän päivän musiikilliseen kysyntään. Tällaistahan ”bändimusiikki” tänä päivänä on, eikö? Epäorgaanisen ja orgaanisen ihmeellistä sekoittumista ja jonkun kliinisen ja freesin sekä ilmavan ja ison tunnelman tavoittelua. Ja sitten tietysti tuo tanssittavuus ja kepeys. Melodiassa helppo yritys koskettaa ja saada ihmiset tuntemaan elämän ihanuus ja joku näennäinen vapaus. Lennellä laskuvarjolla ja nauttia elämästä. Ja siis kaikki tuo on ihan ok, se on vuotta 2016.

Uskonkin, että joidenkin mielestä kappale on hyvä, ja toki itsekin siinä jotain kuulen, helppoa kesäbiisiä ehkä. Mutta en Kaiser Chiefsia. Jonkun muun yhtyeen kappaaleena varmasti sivuuttaisin tämän harmittomana ja kivana, mutta nyt en jotenkin osaa. En vain haluaisi tämän olevan juuri Kaiser Chiefsin kappale! (Jos tämä olisi esimerkiksi Coldplay, ajattelisin vain, että tämä on Coldplay). Sitä paitsi, minusta Ricky Wilsonin ääni ei oikein sovi tällaiseen.

Veikkaan, että ne, jotka pitävät tästä, eivät ole niitä samoja tyyppejä, jotka ihastuivat yhtyeeseen 2000-luvun alkuvuosien brittipoppina. Tai sitten heillä on laaja ja seilaileva musiikkimaku. SIllä kyllä minulle ainakin tulee tätä kuunnellessa ikävä yhtyeen alkuvuosien mod-rumpalia taikka parin ekan albumin siloittelematonta musiikillista ronskiutta. Särmikkyyttä. Tässä ollaan vain jo aika kaukana kaikesta.

On varmasti hankalaa olla yli vuosikymmenen ajan musiikkia tehnyt yhtye tai artisti. Toisaalta sinulta vaaditaan uutta ja muuttuvaa, mutta sitten, kun muutut, joku tietysti valittaa. Puolustuksekseni voin sanoa, etten ole koskaan, koskaan halunnut Kaiser Chiefsin muuttuvan tai modernisoituvan uuden vuosikymmenen mukana. Olen tyyliin aina pitänyt yhtyettä ja sen tekemistä vilpittömästi relevanttina, vuoden 2014 Education, Education, Education & War -levy mukaanlukien (no, on siellä välissä ollut epäilyksen hetkiä). Mitä musiikkiin (ja erityisesti suosikkiyhtyeisiin) tulee, en juurikaan kyllästy tai kaipaa uutta ja erilaista, en ainakaan lähtökohtaisesti.

Viisi kertaa The Rifles

Brittiyhtye The Rifles ilmoitti julkaisevansa uuden albumin. Big Life ilmestyy 19. elokuuta ja on yhtyeen viides levy. Debyytistä taitaa olla epäuskoiset kymmenen vuotta.

Ajattelen nykyisin, että The Rifles on jonkinlainen selviytyjäyhtye. Indie survivors. 2000-luvun puolivälissä, kun The Rifles julkaisi ensilevyään, oli tällainen perisimppeli kitararenkuttelu normi. Yksi nuorison – ja NME:n – laajasti fiilistelemistä jutuista, noh genreistä. Kitarat olivat jo hetken aikaa olleet taas cooleja, kiitos The Strokesin ja The Libertinesin. Kitarayhtyeitä tuli ja niitä myös meni. Oli The Ordinary Boys, oli Pigeon Detectives, oli Razorlight.

90-luvulla kitaramusiikin voittokulkua kutsuttiin brittipopiksi, tämä 2000-luvun alkuvuosien hurmos on saanut nimekseen landfill indie.

Jokaisesta musiikillisesti yhtenäisestä ajanjaksosta tai skenestä taitaa aina löytyä pari yhtyettä, jotka vielä hurmoksen laannuttua jäävät sinnikkäästi marginaaliin toteuttamaan juttuuaan. 90-luvun olennaisista brittipopyhtyeistä esimerkiksi The Bluetones pysyi jutulleen uskollisena ja julkaisi 2000-luvun ensikymmenellä, kaukana brittipophuumasta vielä neljä mainiota albumia. Samalla tavalla The Rifles päätti selvitä suuren yleisön mielenkiinnon hiipumisesta ja olla vähän enemmän kuin parin albumin kokoinen ajankuva.

Olen aina pitänyt The Riflesistä paljon. Minusta se on useita landfill indieksi nimettyjä yhtyeitä kiinnostavampi ja persoonallisempi. Erilaisempikin jotankin, en tiedä miksi. Ehkä siitä syystä, että se on pitkän uransa vuoksi saanut itsensä näyttäytymään musiikillisesti vivahteikaampana. Oikestaan The Rifles onkin jollain tavalla vahvasti brittiläisen musiikkihistorian (ei siis ainoastaan vuoden 2006) kuuloinen ja ehkä siksi jotenkin ajattomampi ja klassisempi kuin useat. Näin erityisesti viimeisillä levyillään.

Tässä viisi syytä rakastaa yhtyettä, yhä vain.

1. Local Boy (2006). Kappale on hyvä, minkä lisäksi se on hieno ajankuva vuodesta 2006 (kuin myös tämä biisi). Koulukirjaesimerkki siitä renkutusindiestä, mitä briteissä tuohon aikaan tehtiin paljon. Kappale on myös äärimmäisen havainnollistava selvitys sille, mitä tarkoitan, kun puhun pubi-indiestä tai lädi-indiestä. Tässä biisissä on paljon, paljon minun nuoruutta.

2. Peace & Quiet (2005/2006). Jälleen alkuaikojen The Riflesiä. Kappale ilmestyi ensin demoversiona vuonna 2005 ja uudelleenjulkaistuna singlenä vuotta myöhemmin. Ajalle ominainen kitarasoundi, hoilottava lädilaulu ja simppeli, nätti melodia. Toimii mulle aina.

3. Sometimes (2009). Yksi yhtyeen kakkoslevyn parhaista. Jälleen näennäisesti todella simppeli kappale, jonka melodinen mieleenpainuvuus on huippuluokkaa. Näitä koukuttavia kertosäkeitä minulla on ikävä.

4. Sweetest Thing (2011). Pidin tästä laulusta tosi paljon, kun se ilmestyi vuonna 2011. Kappale on vähän erilaista The Riflesiä, laulajaksi on valikoitunut kitaristina ja taustalaulajana vaikuttava Lucas Crowther. Biisissä tuntuu hyvin juuri se, kuinka yhtye oli vuoteen 2011 mennessä vähän aikuistunut ja kypsynyt. Suoraviivaiseen debyyttiin verrattuna albumissa on enemmän ajatusta ja monimuotoisuutta. Niin kuin vaikka juuri Sweetest Thing -kappaleen pieni psykedelia, josta tykkään tosi paljon.

5. Tangled Up In Love (2011). Seesteinen ja musiikillisesti kypsynyt The Rifles taas. Kliseemäinen ajankuva on karissut pois ja yhtye kuulostaa hyvällä tavalla ajattomalta kitarayhtyeeltä. Helpotti vuonna 2011 brittipopin kaipuussa.

 

Jamie T – Tinfoil Boy

Jamie T – aina hyvä idea. Vai onko? Ainakin nyt kepeässä kesälomamielentilassa nuorukaisen uusi – ja jotenkin vieraalta tuntuva – Tinfoil Boy -single kuulostaa aika raskaalta, erityisesti sen kertosäe.

Mutta toisaalta taas kappale on sellaisella Jamie T:lle ominaisella tavalla jotenkin cool ja pikkuisen kompleksinen. Täytyy vähän miettiä, että mikäs nyt on homman nimi, mitä artisti haluaa meille valinnoillaan kertoa.

Muutamalla kuuntelukerralla kovin epätrendikkään (ja ainakin nyt kovin epäviehättävän) kertsin lisäksi mieleen jää joku säkeistöissä Arctic Monkeysia ihanasti muistuttava. Ehkä se on lauluääni, Alex Turnerilta lainattu lauleleva mystisyys. Ehkä joku muu soundi.

Vaikka nyt vielä vähän epäilenkin, on mahdollista, että jossain vaiheessa pidän kappaleesta enemmän. Koska Jamie T nyt vain on. Ihana.

Jotain uutta: Fronteers

Olen viime aikoina tykännyt Fronteersista. Yhtye tulee Hullista ja tekee musiikkia klassiseen kitarapoppiin uskoen.

Lähtökohtaisesti tässä ei ole kyse mistään uudella tavalla kekseliäästä yhtyeestä, vaan ennemminkin siitä, että yhtye tekee keskivertoa paremmin sen, mitä kitarapopin saralla kuuluu tehdä. Yhtye onnnistuu kuulostamaan kiinnostavalta, koska sen soundi ja tekeminen kulkee oikeasti todella taitavasti läpi kaikkien kitarapopin ydinaikakausien. Se poimii ne olennaisimmat jutut 60-luvulta, 90-luvulta ja vielä 2000-luvun kitarapoppareiltakin (esim. The Kooks). Laulajan Miles Kanea (no joo myös Alex Turneria) muistuttava lauluääni yhdistettynä Suck It And See -kauden kitarapoppi-Arctic Monkeysiin on aika viehko yhdistelmä. 90-luvun brittipopin kartalla yhtye taas sopii jonnekin sinne Castin vintagefiiliksen rinnalle.

Ei siis mitään super omaperäistä, mutta vahvaa tekemistä juuri tämän jutun sisällä.

Yhtye on julkaissut alkuvuodesta pari singleä. Heinäkuussa ilmestyy Streets We’re Born In -ep.

Toistolla juuri nyt

Ette uskokaan, miten paljon olen rakastanut Steve Masonin tammikuussa ilmestynyttä Meet The Humans -albumia! Levy on läpeensä loistava. Ihanan ysäri, ihanan raikas, heleä, rytmikäs, mutta toisinaan sopivan dramaattinen. Ripaus baggya ja sen sellaista niille, jotka eivät sitä vuoden 2016 Stone Rosesista saaneet.

Levyn jokaisessa kappaleessa on suosikkiainesta, oikeasti! Tammikuussa rakastin albumin melankolista puolta, nyt auringon ja kesän tultua puolestaan raikasta ja hyvätuulista tanssittavuutta. Tämän hetken jumituskappale on tämä Alive, joka on jotenkin jänskä.

Pidän esimerkiksi siitä, miten vivahteikkaasti laulaen Mason biisin tulkitsee. Ja joka kerta, kun hän laulaa beibeee, sulan.

Because the songs that they sing to you, baby
They made you crazy

Artikkelikuva: Unsplash

Super Furry Animals – BingBong

Super Furry Animals julkaisi tällä viikolla ensimmäisen singlensä seitsemään vuoteen. Jos Wales ei olisi mukana jalkapallon EM-kisoissa, tuskin löytäisin juuri tällaiselle BingBongin kaltaiselle ulostulolle perusteluja.

Mutta koska Wales on mukana kisoissa, tuntuu tämä kaikki psykedelinen jumputtelu jopa aika coolilta, hah!

Bing Bong is finally revealed to the world after its prolonged hibernation, released to bring colour and hope to Europe’s footballing, and semi- or non-footballing, nations. Bing Bong isn’t a song of victory or defeat, but a beacon of faith to return to when your best centre-forward gets sent off, or it rains at your festival.

Kivaa on tietysti se, että biisi on laulettu kymriksi, super tyylikästä se, että bändi on pukeutunut videolla Adidas-velho Gary Aspdenin  Adidas Spezial -sarjan Beckenbauer-verkkareihin.

Artikkelikuva: Unsplash

Tervetuloa Wales-bandwagoniin!

Viimeistään tämän kappaleen jälkeen se on selvää: tulevissa jalkapallon EM-kisoissa kannatan Saksaa JA Walesiä. Sillä se, että Wales selvitti tiensä EM-kisoihin on selvästi parasta aikoihin.

Ja se, että juuri Manic Street Preachers teki Walesin joukkuueen virallisen kisabiisin, on selvästi täydellisen oikein. Olen bandwagonissa, tervetuloa seuraksi.

Tässä touhussa on jotain.

Together Stronger (C’mon Wales) on uskomattoman tyylikäs ja säväyttävä kappale. Sellainen, joka saa ihmiset puolelleen, koskettaa, synnyttää hurmosta – ja tekee sen uskottavasti, vakuuttavasti. Kappaleessa kuuluu yhtyeen, erityisesti sanoittaja Nicky Wiren rakkaus lajia kohtaan. Tietämys. Mutta koska kyseessä on Manic Street Preachersin kappale, ei se tietystikään kerro vain jalkapallosta, vaan myös elämästä, ihmisistä.

Mutta aivan erityisen paljon se kertoo Manic Street Preachersistä. Siitä, millainen yhtye se on.

1) Manic Street Preachers laulaa ihmisistä, jotka se haluaa meidän muistavan

Manic Street Preachers on yhtye, joka usein muistuttaa meitä unohdetuista ihmiskohtaloista, kertoo meille tapahtumista tai vääryyksistä, jotka ehkä muuten unohtuisivat tai jäisivät kokonaan kertomatta. Yhtye vaalii kappaleissaan kunnioittamiensa ihmisten muistoa, tekee näkyväksi arvostamiaan henkilöitä.

Let’s not forget Gary Speed
And if he is looking down, then our love is all around

Together Stronger (C’mon Wales) -kappaleessa ehkä manicseintä onkin se, kuinka yhtye muistaa myös niitä, jotka eivät enää ole mukana. Teksteissä osoitetaan kunnioitusta uransa lopettaneelle Ryan Giggsille sekä Gary Speedille, joka teki ensin pitkän uran Walesin pelaajana ja myöhemmin päävalmentajana. Ja itsemurhan 4 vuotta sitten. Kaunis, manicsmäinen ele.

2) Manic Street Preachers laulaa usein pienten ihmisten elämästä ja kohtalosta

Manic Street Preachers on yhtye, jonka lauluissa näkökulmana on usein tavallisten, pienten ihmisten kokemus. Together Stronger (C’mon Wales) huokuu tällaista ihmisten kokemaa aitoa, vilpitöntä ja elämänmakuista iloa. Ihmisten elämää hurmosta. Kappale ei rakennu aggressiivisten tai tiukkapipoisten menestystoiveiden ympärille, vaan sen kantavana ajatuksena on ilo siitä, että ollaan mukana. Fiilistellään sitä, että nyt me saatiin tämä hetki. Yhdessä.

But now that France has arrived It feels so good to be alive.

3) Manic Street Preachers rakentaa tulevaa historian kautta

Kappaleen hurmos ja yhteishengen nostatus ei perustu tyhjänpäiväiselle hokemalle, vaan se rakennetaan tarinalla, historian ja yhteisen kokemusmaailman avulla. Gary Speed, skotlantilaisen Joe Jordanin kaivelemaan jäänyt käsivirhe, vuosi 1978.

Ja tuosta yhteisestä (ehkä pettymysten) historiasta tehdään sopivan hurmoksellinen aikahyppy yhteiseen tulevaisuuteen, kesään 2016: Aaron Ramsay, Gareth Bale, Ashley Williams ja kumppanit.

Huh, toimivan kertosäkeen voima on ihmeellinen: Arsenalia ihastelevana en ole ollut kovin innostunut ailahtelevasta ja epäluotettavasta Ramsaysta, mutta kiitos Manicseille, nyt Walesin bandwagonissa aion suorastaan rakastaa tyyppiä.