The Stone Roses – All For One

The Stone Roses vuonna 2016. Alun tuttu kitara, tuttu kaikuisa laulu. Vieraalla tavalla suoraviivaisempi ja musiikillisesti tarmokkaampi ja pirteämpi kuin ennen. Rockimpi ja ronskimpi. Enemmän The Stone Roses vuonna 94 kuin 89. Enemmän The Seahorses.

Yhdentekevämpi, tavanomaisempi ja taiattomampi kuin mitä toivoimme, mutta silti minusta ihan tykättävä.

Riittävästi tarttuvaa ja tuttua. Sen verran uutta aikaa ja päivitettyä, ettei itsensä pastissiksi ryhdy. Tuntuu eri yhtyeeltä, eri uralta.

Ei tämä nyt ehkä ole juuri se laulu, joka maailmasta – tai Roses-katalogista –  puuttuu, mutta riittävän symppis, olkoon siis olemassa.

Päätin ottaa vastaan.

Hurula – Ont som jag

Ruotsalainen Hurula eli Robert Hurula Pettersson palaa tänä vuonna toisella sooloalbumillaan. Vuonna 2014 ilmestynyt debyytti Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för oli yksi vuoden parhaimmista, tärkeimmistä. Hieno edelleen. Moderni pikkuklassikko.

Hurulassa on vastustamatonta sellainen tietty poppiin sekoittuva raakuus, ronskius. Aitous, viimeistelemättömyys. Sekä soitossa että laulussa on intensiivisyyttä, voimaa ja siloittelemattomuutta, joka tuntuu vaativan pop-määritteen rinnalle joitain muita määreitä.

Ruotsalaiselta Hurula nyt ainakin kuulostaa, ehkä siksi, että maassa on Håkan Hellströmin kaltaisen artistin myötä tällaisen elämänmakuisen, vähän repivän kitarapopin kulttuuri. Vaikka Hurula edelleenkin Hellströmiä rosoisempi onkin.

Tulevan albumin ensisingle Ont som jag ei tunnu vielä ainakaan ihan yhtä kovaa kuin debyytin rakkaimmat, mutta jotain siinä silti on.

Aiempi Hurula-teksti

SULK – The Tape Of You

SULKin uuden albumin ilmestymiseen on vielä reilu viikko. Tässä tuorein video, The Tape Of You -kappaleeseen tehty. Hämyisä, sumuisa ja kaihoisa. Yhtyeen kierrättämien popmusiikkivaikutteiden asteikolla vähän enemmän shoegaze taijotain, kuin brittipop.

Nätti kappale.

Kuva: Tageshi Suga

DMA’s – Too Soon

Tykkään kirjoittaa sunnuntaisin blogia, mutta tänään tuntuu, etten saa mitään sellaista oikeaa tekstiä aikaiseksi. Siksi nyt siis vain tällainen räiskäys: DMA’s julkaisi uuden videon muutama päivä sitten.

Kappale ei ole minusta juuri nyt ainakaan mikään superb, jotenkin vähän sekavan oloinen. Paljon kaikkea, mutta mikään kohta ei jää mieleen. Joku melodisuus puuttuu. Kelvollinen se toki on, ja luulen, että jossain olotilassa vielä ihanakin. Mutta pidän tuosta aurinkolasit päässä suoritettavasta lesoilusta. Sopii kokonaiskuvaan ja siihen noh, visioon, jota yhtye selkeästi musiikillaan ja muusikkoudellaan toteuttaa.

Soitin perjantaina Black Doorissa yhtyeen viime vuonna ilmestyneen Feels like 37 -kappaleen, jonkun Oasiksen perään taisi mennä. Täytyy sanoa, että kuulosti pubiympäristössä ihan yhta hyvältä kuin kotosalla soitettuna.

Vuonna 2016: The Last Shadow Puppets – Everything You’ve Come to Expect

Miles Kanen ja Alex Turnerin musiikillinen rakkauslapsi The Last Shadow Puppets saa tarinalleen viimein jatkoa. Uusi levy ilmestyy 1. huhtikuuta ja se on seuraaja vuonna 2008 ilmestyneelle The Age of the Understatement -albumille. Tällä viikolla Flow ilmoitti kiinnittäneensä yhtyeen Suvilahteen. Hienoa. 

Eräs ystäväni sanoi hankkineensa yhtyeen debyytin sen kansikuvan perusteella. Ei huono perustelu, kansi on huikea. Se on kaunis plus se kiteyttää viehkosti albumin musiikillisen vision ja esteettisen maiseman. Toinen syy albumin hankkimiselle voisi olla vaikka se, että se on äärettömän hyvä. Uskomattoman kypsä, tyylikäs ja sävellyksellisesti taidokas työnäyte, joka minun mielestäni kuuluu 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen – vähintään – klassikoihin.

Milexin ensimmäisestä yhteisestä albumista on siis jo seitsemän vuotta. Siinä missä debyytti oli 60-lukulainen, sievä, mutta paikoin jylhä, joskus aika herkkäkin, on uusi materiaali eri maailmasta. On 70-lukua ja sähäkkyyttä. No, jotain elokuvallista tässäkin. Bond-elokuvallista?

 

The Last Shadow Puppetsia on kiusaus pitää jotenkin Alex Turnerin juttuna. Arctic Monkeysin keulahahmona hän on tästä parivaljakosta ehkä se helpompi syy innostua yhtyeestä. Kun The Rascalsissa aikoinaan vaikuttaneen Miles Kanen soolodebyytti ilmestyi, kävi minusta kuitenkin selväksi, että oikeasti TLSP-sielu ja vision ydin, tähtikin oli Miles Kane. Kanen Colour of the Trap -soolo on kuin jatko-osa The Age of the Understatementille. (Kuuntele parina vaikka TLSP:in The Age Of The Understatement ja Miles Kanen First Of My Kind.)

Debyytissä TLSP:in vahvuus on minusta elokuvallisuus, haikeus, romantiikka. Se on levy rakkaudesta. Levy on niin kaunis, harkittu ja viimeistelty, että se tuntuu taideteokselta. Kun sen musiikilliseen kypsyyteen ja visioon sekä vuosituhannen popkappaleisiin, klassiseen ratsukomppiin tai barokkimaisen komeisiin sovituksiin lisätään parikymppiset Turner ja Kane pikkutakeissaan ja moppitukissaan, ei tuosta taidekokemuksesta toivu ikinä. Se koko konsepti, ai että, täysi kymppi.

Niin täysi, että joskus sen kokeminen tuntuu liikaa. (Miksi en ole niin ihana kuin se tyttö siinä kannessa.)

Nyt asiat ovat toisin. Musiikilla tavoitellaan nyt erilaista ajankuvaa. Pikkutakit ovat vaihtuneet nahkaan ja hohtaviin verkka-asuihin. Silmää sievästi hivelevästä johonkin paheellisempaan. Vaikka Bad Habitsin visuaalisuus ei ole samalla tavalla minua kuin debyytin mod-maailma, uskon, että musiikillisesti myös uudesta kokonaisuudesta on tulossa hieno ja uniikki. Konseptialbumi, jossa on alusta loppuun mietitty juttu, joku juju.

tlsp

Vuonna 2016: Travis – Everything At Once

Kun Travisin The Man Who vuonna 1999 ilmestyi, mykistyin. Mykistyn yhä edelleen, kun kuuntelen levyä. Kun Travisin The Invisible Band vuonna 2001 ilmestyi, mykistyin taas.

Siinäpä kaksi albumimuotoista taideteosta.

Travisin merkitys sille, että maailma vielä brittipop-huuman hiivuttuakin ihannoi kitaramusiikkia, oli suuri. Yhtyeen hissutteleva ja pehmeä pop-näkemys kiteyttää sen, mitä vuosituhannen vaihteen post-brittipop parhaimmillaan oli.

Useimpien näkemysten mukaan yhtye ei enää toipunut vuonna 2003 ilmestyneen 12 Memories -albumin saamasta väheksynnästä. Ei levy tietystikään mikään The Man Who ole, mutta sisältää kuitenkin yhden yhtyeen kauneimmista kappaleista. Yhtyeen huonontumisen sijaan ongelma oli ehkä ennemminkin siinä, että pop-käsitys muuttui taas astetta ronskimmaksi. Tuli The Libertinesit ja Razorlightit ja sellaiset. Taika Travisin ympäriltä vain katosi.

Nyt, vuonna 2016 Travis julkaisee kahdeksannen studiolevynsä. Useimmille yhtye on varmaankin ollut kuollut jo vuosikausia. Tavallaan ymmärrän kiusauksen pitää tällaista yhtyettä mitäänsanomattomana, etenkin näinä aikoina, kun pitäisi säväyttäa ja olla muutenkin mykistävä taikka shokeerava. Itse olen kuitenkin tykännyt kaikista yhtyeen myöhemmistäkin albumeista, lukuunottamatta vuoden 2008 Ode to J. Smith -levyä. Yhtyeen edellisestä, pari vuotta sitten ilmestyneestä Where You Standistä pidin aivan erityisen paljon.

Sen vuodet Travisin seurassa ovat minulle opettaneet, että yhtye on ehdottomasti parhaimmillaan melankolisena, sievänä, melodisena, sympaattisena, sellaisena hyvällä tavalla tavanomaisena. Aina kun yhtye on yrittänyt muuttua erilaisemmaksi, se on epäonnistunut.  Siksipä viime vuoden lopulla julkaistu tulevan levyn Everything At Once -kappale säikäyttää – se ei ole hyvä, eikä se ole se Travis, joka yhtyeen minun mielestäni pitäisi uskaltaa olla. Vaikka maailma ei sitä arvostaisikaan.

Hyh.

Onneksi tämä viime viikolla julkaistu 3 Miles High -on turvallisempi, travismäisempi. Jos huhtikuussa ilmastyvä Everything At Once -albumi on enemmän tätä, en ehkä pety niin paljon.

Vuonna 2016: Sulk – No Illusions

sulk

Vuodesta 2016 on tulossa levyvuosi brittipopparin makuun. Eikä kyse ole vain vanhojen varmojen ja ikiaikaisten uusista levyistä (Suede, The Coral, Kula Shaker ja sen sellaiset), vaan myös yhtyeistä, jotka luovat uutta brittipopkulttuuria: DMA’s ja Sulk. Siinäpä kaksi esimerkkiä 2010-luvun brittipopista. Elää ja voi hyvin, sanon minä!

Sulkin vuonna 2013 ilmestyeen Graceless -debyytin heleä pop-tulkinta oli niin vakuuttava, että huhtikuussa ilmestyvän kakkoslevyn odottamisesta taitaa tulla minulle alkuvuoden juttu. Brittipop, indie, pop, madchester, shoegaze – mikäli nämä ovat debyytin tavoin myös tulevan No Illusions -albumin idea, tulee keväästä hieno! Ja ovathan ne, mikäli Black Infinity (Upside Down) -kappaleeseen on luottaminen.

Joskus parasta on vain jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin.

Kesälevy 2016?

No Illusions ilmestyy 15.4.

Blogin aiemmat Sulk-aiheiset tekstit löytyvät täältä.

Vuonna 2016: Kula Shaker – K 2.0

kula_2_copy

Vuoden 2016 Kula Shaker on niin Kula Shaker! Ensimmäinen ajatus onkin, että tässä yhtye nyt parodioi itseään. Minuutin ajan tosin mietin, että missä on rock, mutta tuleehan sekin sieltä, minuutin ja puolentoista kohdalla.

Himmailevan alun jälkeen tykkään siitä, miten kappale käynnistyy ja rockiutuu loppua kohden.

Brittipop-kauden klassikkoyhtyeen ura on ollut sen verran repaleinen, että helmikuun 16. ilmestyvä K 2.0 on järjestyksessään vasta sen viides levy. Edellisestä albumista on jo vuosia.

Yhtye lopetti uransa 90-luvun lopulla, kahden albumin jälkeen (K, 1996 ja Peasants, Pigs & Astronauts, 1999) ja teki paluun vuonna 2007 Strangefolk-albumilla. Viimeisin levy Pilgrims Progress ilmestyi sitten vuonna 2010 – ja on muuten yksi lemppareistani. Levy on jännästi melko riisuttu yhtyeen tavaramerkeistä, sitarista ja muusta intialaisvaikutteesta. Tunnelmaltaan se onkin jotenkin brittiläisempi, klassinen. Pop, mod.

Tänä vuonna ilmestyvä K 2.0 voisikin sitten ainakin tämän Infinite Sun -kappaleen perusteella olla paluu Kula Shakerin ytimeen, 20 vuoden taakse K-albumiin. Niin, kaipa tuo albumin nimikin viittaa jonkinlaiseen toiseen versioon tutusta, omasta itsestä. Paluusta alkuun.

Vuonna 2016: DMA’s – Hills End

dmas_levy

Tein uutena vuotena tuttuun tapaan noin tuhat lupausta. Ja tuttuun tapaan olen viikko uuden vuoden jälkeen totaalisen väsynyt ajatukseen, että taas pitäsi yrittää muuttua.

Huom yrittää. Hui, miten lupaavaa.

OLEN NIIN VÄSYNYT TÄHÄN.

Yrittämisestä ja muuttumisesta uupuneena menin kiteyttämään ne tuhat lupausta yhdeksi:

kuuntelen enemmän (uutta) musiikkia.

Sillä vaikka väsynyt olenkin, en sentään niin, ettenkö uskoisi siihen hyvän kierteeseen, minkä hyvä musiikki synnyttää.

Siispä:

Vuodelta 2016 en odota: menestystä, ihastumista, rakkautta, onnistuneita karkkilakkoja, laihtumista tai muuta muokkaantumista. En odota minulle vierasta itsekuria, joka tekee minusta (minulle vieraan) yli-ihmisen. En sitä ainaista kehittymistä ja ihmisenä kasvamista.

Sen sijaan vuodelta 2016 odotan: hyvän musiikin tuomaa onnellisuutta, uusia levyjä. Eiköhän niiden mukana sitten tule kaikki, mitä tarvitsen.

Suede, Steve Mason, The Coral, myöhemmin keväällä taikka kesällä The Last Shadow Puppets, Gorillaz, Primal Scream, Richard Ashcroftin uudestakin on liikkunut huhuja. Ja sitten on tietysti DMA’s, jonka helmikuussa ilmestyvä debyyttilevy tekee minut jo nyt niin onnelliseksi, että uskon sen lopulta muuttavan kaiken. Kasvattavan minua ihmisenä, tai ainakin minuna, enemmän kuin mikään lakko.

Viime vuonna tämä australialaisyhtye herätti brittipoppareissa odotuksia kuuden kappaleen ep:llään, Hills End -debyyttiä he ovat päättäneet herätellä eloon tällä Delete-kappaleella. Kappalehan oli mukana jo tuolla viime vuoden julkaisulla, mutta vasta vuosi 2016 ja tämä uusi raikastettu ja yksinkertaistettu näkökulma ovat saaneet minut kuulemaan sen ylivertaisen hienouden.

Huomaatko, miten ihastuttavaksi kappale kasvaa tuon vaatimattomalta tuntuvan alun jälkeen? No nii-in!

Vuosi 2016, olet minun.

The Coral – Chasing The Tail Of A Dream

The Coral on jälleen tekemässä jotain hienoa. Ainahan se!

Vaikka yhtyeen vuonna 2014 yllättäen julkaistu, vuonna 2006 äänitetty ja silloin julkaisematta jätetty The Curse of Love -albumi olikin hyvä ja hieno lisä yhtyeen tuotantoon, odotan tätä uuden uutta The Coralia nyt kyllä aika erilaisella jännityksellä. Uusi Chasing The Tail Of A Dream -kappale ainakin kuulostaa huikealta – ja kiehtovan itsevarmalta, kiitos ronskin psykedelian. Mikään hissukka välialbumi sieltä ei selvästikään ole tulossa.

Olen aina pitänyt liverpoolilaista The Coralia jotenkin todella uniikkina yhtyeenä. Se tekee sellaisella omalla hiljaisella tavallaan huikeita musiikillisia levykokonaisuuksia, vuodesta toiseen. Yhtye ei pidä meteliä itsestään, ei koreile tai kukkoile, vaan fokus tuntuu olevan musiikillisessa ilmaisussa, musiikillisten visioiden toteuttamisessa. Jotenkin yhtye on onnistunut pysymään riippumattomana. Ajasta, paikasta, trendeistä, odotuksista. Sillä on selkeästi oma juttunsa ja identiteettinsä, mutta silti se osaa yllättää, herättää aina uuden kiinnostuksen.

Jollain jännällä tavalla The Coralissa on jotain vähän vinksallaan. Hyvällä tavalla. Vähän outolintua. Visionäärejä ja musiikillisia ajattettelijoita taitavat olla.

The Coralin kahdeksas studioalbumi Distance Inbetween ilmestyy 4.3.

Ps. Minulle tuli tuosta Chasing The Tail Of A Dream -kappaleesta mieleen tämä Miles Kanen debyyttisoolon biisi. Vaikka Kanen kappale tuota The Coralin esiintuloa kesympi ja viattomampi onkin, kuulen kaikuja samanlaisista valinnoista ja näkemyksistä menneen suhteen, 60-luvun. Ehkä se on tuo ratsastuskomppi, joka lähti tuota ajatusta synnyttämään.

Steve Mason – Planet Sizes

Hyvää alkanutta vuotta! Tänään on ollut helppo uskoa, että siitä tulee hieno. Steve Mason – suosikkimieheni (yksi heistä) ja yksi aikamme hienoimmista musiikillisista visionääreistä  – nimittäin paljasti uuden kappaleensa, helmikuussa ilmestyvän kolmannen sooloalbuminsa ensisinkun.

Ja muistutti minua siitä, että ihanuudella ei ole ylärajaa.

Tuo ääni, tuo dramaattisen säkeistön rikkova kirkas, raikas ja rytmikäs kertosäe. Poljento. Tuo liplattava kitara. Kappaleen vaivaton musikaalisuus ylipäänsä. Ihanuudella ei ole ylärajaa.

Olkoon se vaikka vuoden 2016 kantava ajatus.

Meet The Humans -albumi ilmastyy 26.2. Blogin aiemmat Steve Mason -aiheiset tekstit löytyvät täältä.