Supergrass – The Strange Ones 1994 – 2008

Supergrassin uusi kokoelmalevy on huikein juttu hetkeen.

Levyn kappaleet kulkevat kronologisesti käänteisessä järjestyksessä – kokoelma alkaa yhtyeen uran loppuvaiheen kappaleilla. Tämä muodostaa kokoelmalle upean musiikillisen kaaren. Alussa soi aikuistuneen yhtyeen klassinen rock, kypsä svengi ja psykedelia. Levyn edetessä päästään 2000-luvun aliarvostettuihin kappaleisiin (St. Petersburg, Grace, Seen The Light) ja niistä vielä edelleen biiseihin, joiden hammond aikoinaan mullisti yhtyeen soundin.

Loppupuoliskolla soivat sitten tietysti ne brittipop-kauden valtavirtahetket, jotka muistuttavat siitä, miksi kaikki aikoinaan rakastivat yhtyettä. Debyytin intensiiviseen nuoruuden voimaan, ihanasti siloittelemattomaan Buzzcocks-vauhtiin tultaessa kuulija on totaalisen mykistynyt yhtyeen uran musiikillisesta upeudesta ja monipuolisuudesta.

Supergrass on mykistävä yhtye. Ja mykistävien yhtyeiden kokoelmalevyjä ei koskaan ole liikaa. Supergrass is 10 -kokoelma vuosikymmen sitten paketoi yhtyeen uran erityisesti meille aikalaisille. Tämä uusin kokoelma toivottavasti opettaa myös uutta brittipop-sukupolvea ihastelemaan oxfordilaisten neroutta.

Brittipopklassikko: Sproston Green

The Charlatansin debyyttilevy Some Friendly täyttää tänään 8.10 vuosia – 27 sellaista! Albumi on merkittävä ja huikea, paljon aikansa madchester-lapsi, mutta myös universaalisti mahtava kitarapop-levy. Albumilta löytyy useampikin klassikkokappale, mutta aivan omanlaisensa pikkuklassikko ja kulttibiisi on albumin viimeinen raita, Sproston Green. Tämä biisi nimittääin päättää ihan jokaisen The Charlatans -keikan. Vuodet ovat tehneet tästä biisistä ei vain The Charlatans -klassikon, vaan myös brittipop-klassikon.

Vielä viime toukokuuhun asti to do -listallani luki: kuule Sproston Green livenä. Sillä eihän elämä ole ennen valmis! Ja viime toukokuussa sitten pääsin tuon yhden ikonisimman päätösraidan hurmaamaksi.

Viisi kertaa Sleeper

Elokuun alussa toteutui yksi suuri unelmani – näin 90-luvun ja brittipop-kauden yhden hehkeimmän yhtyeen livenä! Mikä ihana sattuma, että Sleeper päätti aktivoitua 19 vuoden jälkeen juuri silloin, kun lomailin Lontoossa. Yhtye oli selkeästi Star Shaped -festivaalin odotetuin esiintyjä.

Tässä viisi syytä rakastaa yhtyettä:

Ihana ihana Louise Wener

Sleeperin laulaja Lousie Wener oli 90-luvun indieuskottava it-tyttö, jonka viehkeä olemus ja kliseinen ysärityttötukka pinneineen löytyvät ehkä noin miljoonan tuon ajan musiikkilehden kannesta. Toiseen tyttöidoliini, Elastican Justine Frischmanniin verrattuna Wenerin tyyli oli vähän pehmeämpi ja popimpi. Frischmann viihtyi pääosin farkuissa, maihareissa ja rockahtavassa nahkatakissa, Wenerin tavaramerkkeinä tykkään pitää housujen seuraksi puettua lyhyttä toppia.

Ja ai niin. Tietty myös 60-luvulta lainattua, mutta 90-lukulaisittain käytettyä minihelmaa.

Sleeperblokes

Wenerin viehätysvoimasta ja merkittävyydesta kertonee jotain se, että lopusta yhtyeestä käytettiin usein nimitystä ”Sleeperblokes”. Myönnän, olen itsekin keskittynyt yhtyeessä pääasiassa Wenerin valovoimaisuuteen ja biisinkirjoitustaitoon, muut yhtyeen jäsenet ovat jääneet minulle totaalisen anonyymeiksi. Jonkinlaista ajankuvaa tämäkin: 90-luvulla jos jolloinkin indiebändissä soittaminen, kappaleiden kirjoittaminen ja rokkitähteys kuuluivat myös naisille. Miespuoliset kollegat oli ihan ok jättää vähän varjoon, eikä vain musiikkivideolla.

Atomic

Jos Louise Wener on 90-luvun it-tyttö, niin Sleeperin versio Blondien Atomic-kappaleesta on kyllä 90-luvun it-kappale. Biisi soi tietysti yhden 90-luvun ja cool britannia -kauden symbolin, Trainspotting-elokuvan klubikohtauksessa. Just siinä missä Renton tapaa nuoren Dianen – ja taitaa vähän rakastua.

Kuolematon elokuva- ja musiikkihetki, ehdottomasti.

Wenerin lauluääni

Louise Wenerin huokaileva, henkäilevä ja välillä kuiskailevastikin soiva lauluääni on yksi ikisuosikeistani. Ihanan uniikki ja sopii aivan loisteliaasti Sleeperin tarttuviin poppikappaleisiin. Jos et usko, niin kuuntele tämä Nice Guy Eddie, jolla sekä yhtye että Louise Wener laulajana ovat minusta parhaimmillaan.

Inbetweener

Inbetweener taitaa olla yhtyeen kappaleista itseoikeutetusti se, joka yksinkertaisesti pitää valita 10 kappaleen brittipop-kaanoniin. Vuonna 1995 yhtyeen debyytillä ilmestynyt kappale ei ole vain yhtyeen suurin hitti, vaan yksi olennaisimmista brittipop-kappaleista. Vaikka yhtyeellä onkin tusinan verran ihan hittejä biisejä ja monia unohtumattomia kertsejä, niin kyllä tämä biisi on se, joka minulle aiheuttaa kroppaan ne suurimmat kylmät väreet ja mieliin ihanimmat 90-luvun maisemat.

 

Tulossa: I Was Britpopped

Talvi ja kirjat!

Lokakuun rutiinit: fiksailla parka talvikuntoon ja haalia ikkunalaudalle pino kirjoja talvihorrosta viihdyttämään.

En ole enää aikoihin, siis varmasti vuosiin, lukenut mitään brittipoppiin liittyvää, mutta nyt tuntuu, että voisin taas. Etenkin, kun talven uutuuskirjoista löytyy kirja nimeltä I Was Britpopped.

I was Britpopped… is a souvenir guide to the Britpop era, for anyone who grew up in the nineties (… and for some that didn’t). The very first A-Z of Britpop, contains almost 500 categories dedicated to the last great British musical movement that swept the entire nation, including singles, albums, artists, bands and moments synonymous with the time.

Kirjan on kirjoittanut kaksi 90-luvun brittipop-nuorta, ystävykset Tom ja Jen. Teos kokoaa brittipop-aakkoset A:sta Z:an, vähän samaan tyyliin kuin vaikkapa Paolo Hewittin super kiva The A to Z of Mod. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, en usko kirjan tarjoavan mitään uutuudellaan viehättävää tietoa niille, jotka ovat brittipoppinsa eläneet ja John Harrisinsa lukeneet, mutta symppis fiilistelykirja, sitä tämä varmasti on.

Kirja ilmestyy joulukuussa, ja sille ehtii vielä parin päivän ajan antaa taloudellisen tukensa.

https://vimeo.com/183225178

Brittipopklassikko: Bändi ja valkoinen huone

90-luku – kun musiikkivideoilla vielä oli väliä.

Jos jaksaisin vielä opiskella, hakeutuisin varmasti jonnekin, missä voisin analysoida ja jaotella 90-luvun brittipopskenen musiikkivideoita. Hmmm tyyliin ”Englantilainen maisema ja elämänmeno -videot”, ”Brittiläistä yhteiskuntaa kommentoivat videot”, ”Bändi hämyisässä huoneessa” -videot, ”Sarjakuvamaiset ja teatterimaiset lavastusvideot”, ”Mustavalkoiset videot”, ”Bändi soittaa varastorakennuksessa/teollisuushallissa” -videot  ja tietysti

”Bändi valkoisessa huoneessa” -videot!

No, ehkä keskityn kehittelemään brittipopin kaariteoriaani (kuulet siitä vielä!) ja jätän videoanalyysit muille. Mutta siltikin, tässä neljä suosikkiesimerkkiäni tuosta brittipopin videoestetiikasta söpöimmästä, bändi ja valkoinen studiotausta.

Nyt vain sitten miettimään, millaisia akateemisia analyyseja tuosta visuaalisesta ratkaisusta voisi saada irti.

 

Parhaat ystäväni: Manic Street Preachers – Everything Must Go

parhaatystavani

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Manic Street Preachersin neljäs albumi

Ilmestymisvuosi: 1996

Erityisen ihanaa: Levy on täysin uniikki rockin, brittipopin, melankolian, toiveikkuuden, herkän, lempeän, vihaisesti sanovan, leppoisasti laulelevan, kantaaottavan, tunnelmoivan, ronskien kitaroiden ja jylhien jousien yhteisymmärrys.

Ystävä silloin kun: Kun haluan kuunnella levyä, joka on tuttu, hitti ja rakas, mutta ei lainkaan loppuunkuunneltu tai muuten klisee.

***

Manic Street Preachersin Everything Must Go ilmestyi toukokussa 1996, eli melko tasan 20 vuotta sitten. Levystä tuli yhtyeen kaupallinen ja noh, kritiikillinenkin läpimurto. Se päätti yhdenlaisen ja aloitti uudenlaisen Manic Street Preachers -ajan.

Vaikka minulle jo ikäsyistä se ensimmäinen ja ehkä siksi myös se rakkaudellisin Manics-albumi onkin This Is My Truth Tell Me Yours, tuli myös Everything Must Gosta nopeasti yksi parhaista ystävistäni. Tässä siis jälleen maailman epäjournalistisimpia kuvailuja sille, millaisena minä näen albumin. Selityksiä sille, miksi levy on juuri minulle rakas.

Kun un-Manicsistä tulee the Manics. Yksi Everything Must Go -albumin jutuista on minusta, se, kuinka sen myötä jostain todella epä-Manicsistä tulee todella Manics. Ja hassusti myös todella valtavirtaa. Ilmestyessäänhän levy oli monellakin tapaa reilu irtiotto yhtyeen alkuaikojen visioista. Yhtye ei oikeastaan ollut levyllä oma itsensä, tai ainakaan se itsensä, mihin oli totuttu. Ei musiikillisesti eikä ulkomusiikillisesti.

Everything Must Gon myötä esiin astunut uusi Manics ei ollut enää mikään performanssi tai rokkishow. Everything Must Golla yhtye ei ”ole rockyhtye”, se vain on.

Nyt 20 vuotta myöhemmin voidaan varmastikin todeta, että Everything Must Gon sekä musiikillisista että ulkomusiikillisista ratkaisuista muotoutui lopulta yhtyeen ehkäpä ne tunnusmerkillisimmät piirteet. Alkuajoista on tavallaan tullut poikkeavuutta – tain toisaalta joillekin se ainoa oikea Manics. Koulukuntakysymyksiä. Niin, Everything Must Go herättikin ajatuksen erilaisista Manicseistä ja erilaisista Manics-ihailun koulukunnista. Leoparditakki ja puuhka vai reistaskuhousut?

manics_everything

Levyn kansi ja polaroid-tunnelma. Mikä yhdistää rakkaimpien levyjen kansia? Ne aiheuttavat väristyksiä, koska ne merkitsevät. Everything Must Gon kansi on minusta yksi aikamme ikonisimmista. Se on juuri oikealla tavalla yksinkertainen, sellaisella vähän uncoolilla tavalla tosi cool. Tuossapa yksi tapa kuvailla ”stadion-kauden Manicsiä”. Kannen bändikuva myös alleviivaa uutta post-Richie-Manicsiä ja tavallaan synnyttää yhden Manics-symbolin: tuota jäsenkuvakollaasia ja sellaista pikkuista polaroid-henkisyyttä yhtye on kierrättänyt sittemmin esimerkiksi Forever Delayed -kokoelmalvyn visualisoinnissa ja useissa fanituotteissan. Lisäksi tietysti isojen kirjaimien, sanojen ja tekstipätkien hyödyntäminen visuaalisena elementtinä. Tunnistettavaa Manicsiä, väitän.

manics_forever

Paikka brittipopkaanonissa. Everything Must Go ilmestyi vuonna 1996, aikana, jolloin brittipop eli ehkäpä viimeistä suurta vuottaan. Huipentumaansa. Kitaramusiikki oli trendikästä, valtavirtaa, joten toki Manic Street Preachersistäkin tuli brittipop-yhtye. Everything Must Go jos joku on hieno muistutus siitä, kuinka 90-luvulla oli mahdollista olla yhtä aikaa sekä yleisömenestys, että kriitikoiden suosikki.

Mitä Everything Must Go sitten toi brittipoppiin? Älykkyyttä, pientä vakavamielisyyttä ja tukun isoja, stadioninkokoisia indie-anthemeja. Very britpop.

Myös yhtyeen uudessa tavistyylissä on paljon (yhdenlaista) brittipopestetiikkaa. Collegea, kauluspaitaa, t-paitaa, perusneuletta, reisitaskuhousua. Ruskeaa, beigeä, mustaa ja tummansinistä. Sellaista korostetun näkymätöntä tyyliä, tavallisuutta, joka on rokkia ja coolia vain brittipop-kontekstisssa. Vertaa: alkuaikojen Oasis ja yhtyeen Marks & Spencer -tyyli taikka minkä tahansa ajan Cast ja The Bluetones. Tuollainen tyylitön tyylikkyys on ehdottomasti yksi omien brittipopesteettisten mieltymysteni kulmakivistä.

 

 

 

The Girl Who Wanted To Be God. Everything Must Go -levyllä Manics avautuu tietynlaiselle popille, kepeydelle. Girl Who Wanted To Be God on minusta tällä tavalla uudenlaisen Manicsin lippulaivakappale. Se on raikas, myönteinen ja Manics-kuvastossa uudella tavalla mukaansatempaava. Manicsien pop ja kepeys ei kuitenkaan koskaan ole helppoa tai halpaa. Ei Everything Must Golla eikä sen jälkeen. Yksi suosikkikappaleistani levyltä.

Lyriikoiden avautuminen, näkökulman vaihto. Myös lyriikoiden maailma muuttuu yksilön kipuilusta kohti laajempaa näkökulmaa. Richeyn katoamisen ja uudenlaisen lyriikoiden kirjoittamisen myötä Manicsistä alkaa tulla se yhteiskunnallisesti sanova Manics, jollaiseksi yhtye jatkuvasti leimataan. Ihmisenä olemisen vaikeuden sijaan yhtye alkaa opettaa meitä ympäröivästä maailmasta, niin kuin vaikka siitä, miten amerikkalaisuuden ihannointi lipuu osaksi brittiläistä kulttuuria. Se sivistää meitä valokuvaaja Kevin Carterin kohtalosta. Vääryyden osoittaminen tulee entistä vahvemmin osaksi Manics-maneereja.

Mainstream olematta huonolla tavalla helppo tai ajatukseton. Everything Must Go on musiikillisesti tavallaan aika helppo levy, ainakin sellaisella ensipuraisulla. Yhyeestä tuli sellaisella universaalilla tavalla tykättävämpi, minkä lisäksi levy tietysti istui ilmestyessään ajan musiikilliseen ihanteeseen. On Australian kaltaista klassista kitarapoppia.

Everything Must Gon valtavirtaisuus ja helppous on minusta kuitenkin vähän sellaista pintaa. Mukaansa tempaavien hittibiisien synnyttämää harhaa. Valtavirtaisenakin Manics on aina, aina älykäs yhtye.

Väitänkin, että levy on musiikillisesti monipuolisempi, monitasoisempi ja pureskeltavampi kuin mitä useimmat luulevat. Ilmiselviltä tuntuvien jousisovitusten lisäksi löytyy älykkäitä ja nokkelia musiikillisia jutskia. The Girl Who Wanted To Be God -kappaleen disco, Kevin Carterin puhallin ja tietysti se aloitusraidalta alkava ja levyllä myöhemminkin vieraileva näppäilyliplatus. Kuuntele vaikka Small Black Flowers That Grow In The Sky.

JDB:n laulutyyli. Olen tainnut joskus mainta siitä, kuinka en ole Richey Edwards -koulukuntaa, enkä edes Nicky Wire -koulukuntaa. Olen James Dean Bradfield -koulukuntaa. Rakastan!

Minusta JDB on yksi upeimmista laulajista ikinä. Ja tällainen hänestä tuli minun silmissäni aivan erityisesti juuri näennäisherkän, mutta silti paikoin ronskin ja tiukasti sanovan Everything Must Gon myötä. Kiitos siis suurien ja vähän vihaisten kappaleiden, kuten albumin nimibiisin, aloitusraidan ja A Design For Lifen tai vaikka Kevin Carterin lempeän säkeistön ja vihaisesti syöksähtävän kertsin välisen vuoropuhelun. Parhaimmillaan James Dean Bradfield onkin mies, joka laulaa hiljaa lujaa. Herkästi rajusti. Taiteilee upeasti melankolisen ja toveikkaan välillä. Kuuntele Further Away ja pökerry.

 

Olkoon Enola/Alone myös levyn kappaleista se, jolla Bradfieldin laulu vie aivan erityisen paljon mennessään. Ykis Manicsien hienoimpia kappaleita, jonka unohtuneisuus muistuttaa meitä yhdestä Everything Must Gon erityispiirteestä: se sisältää joukon kappaleita, joiden hyvyyttä ei ehkä tiedetä tai muisteta.

Enola/Alonella Bradfieldin lempeä laulu vuoropuhelee ronskin kitaran kanssa – värisyttävä pari vuonna 1996, värisyttävä pari jokaisella Manics-levyllä sen jälkeen, värisyttävä pari tänään illalla keikalla.

Manic Street Preachers ja Everything must go -levyn juhlakeikka tänään 20.4. Helsingin Jäähallissa

Le vintage: and then she

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.

Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.

manics_helsinki

Seuraava teksti on julkaistu alun perin 15.10.2014.

* * *

Kirjoitan usein siitä, kuinka minulle monen kappaleen viehättävyys syntyy jostain mitättömän pieneltä vaikuttavasta yksityiskohdasta. Niin kuin vaikka tavasta, jolla laulaja laulaessaan tuottaa jonkun sanan. Ehkä jopa äänteen. Mitä oudompi, pienempi ja vaikeammin perusteltava tuo detalji on, sitä tärkeämmältä ja enemmän vain ”minun omalta” kappale tuntuu.

Se, ettei kukaan ymmärrä, miksi herkistyn aina, kun Ian Brown laulaa Corpses In Ther Mouths -kappaleessa It’s cut like crystal chandeliers juuri niin kuin laulaa, on minusta ihan parasta. Se tarkoittaa sitä, että jotain tapahtuu vain minun ja Ian Brownin välillä – mikä ihana ajatus!

Jotain on tapahtunut myös minun ja Manic Street Preachersin sekä minun ja The Charlatansin välillä.

Ihastumiseni sekä Manicsien The Girl Who Wanted To Be God -kappaleeseen (1996) että The Charlatansin White Shirtiin (1990) on nimittäin sekin seurausta pienestä yksityskohdasta, pienestä pätkästä (hämmentävän samanlaista) poplyriikkaa.

Seurausta siitä, kuinka hän tekee ensin jotain ja sitten jotain odotuksenvastaista. Sellaista, mikä saa hänet tuntumaan absurdilta – ja siksi niin ihanalta – tyypiltä.

She told the truth, told the truth and then she lied (Manic Street Preachers, The Girl Who Wanted To Be God)

She laughed and then she died (The Charlatans, White Shirt)

Hän puhui totta ja sitten valehteli. Hän nauroi ja sitten hän kuoli. Yksinkertaisesti rakastan noita pikkuisen paradoksaalisia kohtia! Se, että lyriikoissa lauletaan nimenomaan hänestä, ei vaikka sinusta, on mielestäni asian ydin. Syntyy vaikutelma etäältä tarkkailusta ja tiedon välittämisestä jollekin, jolla ei ole tilanteeseen pääsyä. Jonkun tytön kummallisuuden ja epäjohdonmukaisuuden – mutta myös erityisyyden – ihmettelystä. Tässäpä tyttö, josta on kerrottavaa. Voisinpa olla tällaisten kappaleiden hän.

Hän alkoi karkkilakkoon ja sitten hän söi jäätelöä.

Hän katsoi hyväntuulisen elokuvan ja sitten hän itki.

Hän kirjoitti sekavan ja nolon blogitekstin ja sitten hän halusi olla jumala.

Hmmm. Miksei?

Brittipopklassikko: Jouset

90-luvun brittipopin yhdeksi olennaisuudeksi on aina ihan pakko listata jouset. Voi sitä kitarapopin kohtaavien ja indie anthemeja synnyttäneiden jousisovitusten määrää!

Brittipopjousissa on jotain todella 90-lukua, jotain toooooooodella brittipppia, cool britanniaa. Niissä nimittäin haisee raha, suuret visiot, itsevarmuus ja hedonismi, kukkoilu ja mahdollisuuksien ja budjettien rajattomuus, överiys. Tuossapa muutama sana, joilla voidaan hahmotella brittipop-kauden ajankuvaa.

Överiys ja rajattomat mahdollisuudet – niin, Oasiksen tuskin on tarvinut miettiä sitä, kuinka paljon Lontoon filharmoninen orkesteri jousiosuuksistaan velottaa.

Whatever lienee yksi merkittävimmistä jousibrittipokappaleista (ainakin jos ei lasketa Oasiksen I Am The Walrus -coverointia). Se on hieno siirtymä rock-Oasiksesta valtavirta-Oasikseen – ja valtavirtabrittipoppiin.

Klassikko alalla on kyllä myös Menswearin Being Brave. Whateverin tavoin tässäkin kappaleessa jouset on heitetty pelottomasti sinänsä melko vaatimattomaan, vähän hömelöin brittipopmaneerein laulettuun kappaleeseen. Tuo kotikutoisen popin ja överielegantin ja juhlavan jousitaustan yhdistelmä onkin just sitä brittipoppia. Vastustamatonta.

Klassisimmin ja ahkerimmin jousia on brittipoppiinsa lanseeranut varmastikin Richard Ashcroft, mutta kutakuinkin yhtä ansioituneesti on luksusjousimaailmaa hyödyntänyt esimerkiksi Ash. Manic Street Preachersin A Design For Life -kappale, olkoon sekin tälläkin saralla merkkiteos, popanthemeista hienoimpia.

Omanlaisensa vision popin ja jousien yhdistämiseen toivat ajankuvaan sellaiset yhtyeet kuin Divine Comedy ja My Life Story, joiden musiikkia kuvailemaan valitsen usein sanan sinfoniabrittipoppi. Näillä yhtyeillä jousien ja popin suhde alkaakin olla jo melko sinfooninen. Esimerkiksi My Life Storylla kyse ei ollut enää vain jousisovituksista, vaan yhtye oli ihan oikeasti noin 15-henkinen.

 

6 syytä rakastaa Graham Coxonia

Graham Coxon täytti eilen vuosia. En tiedä, kuinka paljon, mutta oikeastaan sillä ei ole väliä. Brittipopparit nimittäin ovat iättömiä ja ajattomia. I k u i s i a.

Synttäreiden kunniaksi 6 syytä rakastaa Graham Coxonia. You go Gra!

1. Blur – Tender (1999)

Oh my baby, oh my baby. Grahamin nörttinasaali nostaa kappaleen kiinnostavuuden aivan uudelle tasolle, anteeksi nyt vain kaikki Tenderiä rakastavat.

Näin Blurin keikalla Lontoossa keväällä 2003, pian sen jälkeen, kun Coxon oli jättänyt yhtyeen. Tuolloin Coxonin lauluosuutta paikkasi ehkä maailman sympaattisimmin rumpali-Dave. Yleisö taputti.

2. Standing On My Own Again (2006)

Vuoden 2006 Love Travels at Illegal Speeds -levyn avausraita ja ehkä Coxonin soolotuotannon kivoin kappale. Ajoittuu Coxonin poppikauteen: Love Travels at Illegal Speeds ja sitä edeltänyt Happiness In Magazines – mainioita kitarapopalbumeita kumpainenkin.

3. Happiness In Magazines -albumi (2004)

Vuoden 2004 Happiness In Magazines esitteli uudenlaisen soolo-Grahamin, kun vaihtoehtonörtistä kuoriutui suuren (tai ainakin entistä suuremman) yleisön rakastama poppari. Hurmaava ja symppis levy, joka sai uskomaan, ettei lähtö Blurista ollut mitenkään traumaattinen kokemus. Jotain ehkä loppui, mutta Happiness In Magazinesin myötä jotain myös alkoi – uusi uljas sooloura.

Bittersweet Bundle Of Misery -kappaletta dominoiva kitararenkutus on NIIN tuttu, esimerkiksi Coffee And TV -biisistä. Omaa toki voi kierrättää.

4. Blur – Coffee And TV (1999)

Tämä nyt vain on yhtä kuin Graham Coxon.

5. Grahamin Cheryl-paita

Graham Coxonista ei voi puhua mainitsematta Cheryl-paitaa: Graham arrived sporting his old ’Cheryl’ t-shirt, kirjoittetiin eräässä Blurin Glastonbury-comebackin arviossa vuonna 2009. Kaikkien rakastama julkkis ja brittipopklassikko Cheryl-paidasta tuli Blurin legendaarisen, vuoden 1994 Alexandra Palacen keikan myötä.

Kulttisuosikki, Blurin kultavuosien symboli ja melkein yhtä paljon rakastettu kuin mies itse, sitä Cheryl-paita on nykyään. Lisäksi se on ainakin toistaiseksi vielä ainoa t-paita, joka on saanut minut itkemään. Ja tämä tapahtui Lontoon Forumissa 27.11.2004. Coxon, Cheryl-paita ja Pete Doherty yhtä aikaa lavalla. Enempää onnea en olisi kestänytkään.

6. Blurin Chemical World ja sen kitara (1993)

Taitaa olle melko yleinen mielipide, että Coxonin kitararatkaisut ovat tällä kappalleella kohdillaan erityisen kiehtovasti kohdillaan.

Parhaat ystäväni: Menswear – Nuisance

Zemanta Related Posts Thumbnail

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Brittipop-yhtye Menswearin debyytti Nuisance (tai melkein ainokainen, kakkoslevy julkaistiin vain Japanissa).

Ilmestymisvuosi: 1995

Erityisen ihanaa: Kitaristi Chris Gentry, joka on 90-luvun söpöin ilmestys. Oui, paljon söpömpi kuin Take Thatin Mark Owen!  Vuonna 1977 syntynyt Gentry oli albumin ilmestymisen aikaan vain 18-vuotias – kauan eläköön 90-luvun teinimuusikot, joita löytyi Menswearin lisäksi nyt ainakin Ashistä ja Supergrassista. Gentry muuten seurusteli hetken Elastican kitaristin Donna Mattewsin kanssa. Olennaista!

Ystävä silloin kun: haluan kertoa 48 minuutissa ja 54 sekunnissa sen, mitä brittipoppi on. Albumi on ehdottomasti yksi brittipop-kauden täydellisimmistä symboleista.

 

 

 

 

 

 

 

Menswearin Nuisance ei ole merkittävä albumi ja paras ystävä siksi, että se olisi synnyttänyt jotain uutta tai muuttanut maailmaa. Oikeastaan päinvastoin! Se on pieni, kiireessä, hurmoksessa ja epäammattimaisen taustajoukon kanssa työstetty levy, joka syntyi jo olemassa olevasta. Brittipoppiudesta ja hurmoksesta, brittipopskenestä. Uuden luomisen sijaan se toisintaa. Yhtye olikin vuonna 1995 kaikkea sitä, mitä ihmiset vuonna 1995 halusivat, mutta myös kaikkea sitä, mitä oli jo olemassa.

Nuisance jos joku olikin ilmestyessään täydellinen tiivistys siitä, mitä brittiläisessä indie- ja popmusiikissa oli viimeisen parin vuoden aikana tapahtunut. Nuisancelta löytyy Blurin englishness-visiot ja mod-ote, sen Modern Life Is Rubbish -albumin aikainen viehätys pukuihin ja maihareihin (vrt. esim. I’ll Manage Somehow ylempänä). Lisäksi on Pulpin teatraalisuus, joka ilmenee ehkä viehättävimmin laulaja Johnny Deanin olemuksessa. Ja toki Nuisanceakin on kasvatettu 90-luvulla liki pakollisiksi muodostuneilla jousisovituksilla (vrt. esim. Being Brave). Tämän Daydreamer-kappaleen tunnelma ja kitarat puolestaan ovat kuin suoraan aikalaisyhtye Elasticalta lainattuja.

 

 

 

 

 

Sleeping In -kappale taas on very britpop ja very 90s, koska se julistaa rakkautta 60-luvun popmusiikillista estetiikkaa kohtaan.

 

 

 

Mutta eivät Menswear ja Nuisance ole ainoastaan musiikillisia symboleja 90-luvulle ja brittipopille. Yhtye ilmentää täydellisesti indien populaaristumista ilmiönä, sitä, kuinka indiestä tuli mainstreamia. Yhtäkkiä jokainen levy-yhtiö halusi löytää oman oasiksensa, mikä tietysti johti siihen, että yhtyeitä syntyi tuon tuosta. Levy-yhtiöillä oli rahaa, eikä levytyssopimuksen saaminen ollut aina kovin vaikeaa. Esimerkiksi Menswear perustettiin nayttäytymispaikkana tunnetussa Blow Up -yökerhossa, se sai levytyssopimuksen ennen yhtään keikkaa ja listaohjelma Top Of The Popsissaki se esiintyi ennen kuin oli julkaissut ainuttakaan singleä.

The perfect product from a band that is better known for being seen than being heard”, kuvailtiin Nuisance-albumia jossain.

Yhtyeen lyhyt, ulkonäkökeskeinen ja hedonistinen ura toimii mitä parhaimpana ajankuvana ja brittipop-ilmapiirin ilmentymänä ja kiteyttäjänä. Siitä huokuu arroganttius ja itsevarmuus sekä 90-lukuun yhdistyvä kepeys ja hauskanpito. Hetken aikaa kestävät bileet. Menswear ei edusta samalla tavalla absoluuttisn hienoa rock-kokemusta kuin vaikka Oasis, vaan saa merkityksensä nimenomaan brittipop-kontekstissa. Levyssä ei ole mitään monumentaalista tai jylhää, mutta klassikko se on, ehdottomasti. Brittipopparin klassikko ja identiteettilevy.

Nuisance täyttää 24.10 20 vuotta. Levylle ei järjestetä vuosijuhlia ja sille tuskin on faniryhmää (paitsi ehkä minun oma privaattiklubini). Vaikka levy ei muuttanutkaan maailmaa, on sillä minun mielestäni (hienon musiikillisen kuuntelukokemuksen lisäksi) yksi tärkeä tehtävä vielä nytkin, vuonna 2015.

Sen tehtävänä on muistuttaa siitä, että brittipopissa on kyse niin paljon enemmästä kuin vain Oasiksesta. Tai ei edes enemmästa, vaan pohjimmiltaan jopa muusta. Muusta kuin Oasiksen kaltaisesta rock-klassikosta, Blurin pitkästä ja kriitikoiden ylistämästä urasta. Muusta kuin muista isoista: Suedesta tai Pulpista. Sillä yhtä lailla kuin kriitikoiden kiitoksista, klassikoista ja pysyvästä, on brittipopissa kyse väliaikaisuudesta, yhden levyn ihmeistä. Hetken kestävästä tähteydestä.

Ja siksi meillä on Menswear.

 

Kolme kertaa Suede-ish

Minua sivistettiin tänään. Opin, että Blossoms tulee Manchesteristä ja on hyvä, kantsis kuunnella. Sain linkin tähän yhtyeen tuoreimpaan Blown Rose -sinkkuun.

No kuuntelin ja mietin että ”Suede”.

Eli kirkkaasti jatkoon.

En ole kuunnellut Suedea intensiivisesti aikoihin, viimeisin maaninen Suede-jakso sijoittuu varmaankin 2014 kesään, kiitos Ruisrockin. Mutta nyt tuli pakottava tarve kuulla Brett Andersonin laulua. Tuo Blossomsin Tom Odgenin niin kovin Anderson-esque lauluääni vain vei Camdeniin ja vuoteen 93, minkäs teet.

Olen huomannut, että minua muistuttavat Suedestä ihan aina myös nämä kaksi yhtyeen aikalaistapausta, brittipopklassikkoa oikeastaan. Ensinnäkin Mansunin Taxloss (1997), joka on viehättävästi pikkaisen niin kuin Sueden Head Music -tunnelma sekä toiseksi Longpigsin Sally Dances (1996), jolla laulaja Crispin Huntin ääni värähtelee paikoin kuin Brettanilla konsanaan. Ja suedemäistä dramatiikkaakin on.

Flow 2015: Ride-hurmos

Minulla ei ehkä ole täysin kirkasta kuvaa siitä, mitä Ride on tai on ollut parhaimmillaan livenä. Mutta väitän kyllä, että yhtye oli eilen Suvilahdessa upea. Hieno paluu 90-luvun klassikkoyhtyeeltä.

En ollut alkuillasta kovin innokas lähtemään Flow-alueelle. Yksin, väsyneenä. Takana kaksi nihkeintä työpäivää aikoihin. Mutta festivaalialueelle päästyäni sain kehiteltyä itselleni jonkinlaisen Ride-hurmoksen. Kaikki alkoi siitä, kun näin Andy Bellin Instagram-tililtä miehen fiilistelevän CHICiä just tässä lavankulmassa. Vaikka en itse miestä löytänytkään, jäi tuosta loppuillaksi sellainen epäuskoisen onnellinen tunne, että täällä me nyt sitten ollaan, samassa maailmassa.

Minä ja Andy Bell.

Bellin somekäyttäytymisestä jäi fiilis, että yhtye piti Flow’sta. Yhtyeen keikasta puolestaan jäi fiilis, että Flow piti yhtyeestä. Minusta keikalla oli hieno, arvostava ja kunnioittava tunnelma, niin kuin klassikoiden keikoilla kuuluukin olla!

Oman Ride-keikkani voi tiivistää kolmeen ihanaan:

1. Andy Bellin denim on denim -look.

Farkkua ei näköjään voi olla liikaa. Pidin muutenkin Andy Bellin meiningistä (no, en ehkä lippalakista). Kiehtova hahmo, joka on tavallaan vähän charmiton, mutta oikeastaan kuitenkin jotenkin jänskä ja salaperäinen.

2. Keikan aloittanut Leave Them All Behind -kappale. Juuri sellainen aloitusbiisi, joka pistää toden ja epätoden sekaisin.

3. Loppuvaiheen parivaljakko Taste ja Vapour Trail. Jälkimmäisen aikana alkoi itkettää. Kai se minä ja Andy Bell samassa maailmassa -tunne oli sitten lopulta vähän liikaa.

Flow 2015: Viisi kertaa Andy Bell (Ride)

On kamalan kiva fiilistellä sitä, että näen lavoille palanneen Riden livenä pian. Mutta faktahan on se, että oikeasti tuosta fiilistelystä iso osa liittyy siihen, että näen pian Andy Bellin livenä. Hui, elämäni tapauksia.

Sen lisäksi, että Andy Bell on Ride-klassikko, on hän tietty myös jonkinlainen brittipopklassikko. Vaikka mies ei mikään valovoimainen keulahahmotyyppi (tai varsinaisesti valovoimainen mikään muukaan) ollutkaan, on hänen kädenjälkensä ollut brittipopparin maailmassa merkittävää – ja valovoimaistakin, hitto vie.

Ride – I Don’t Know Where It Comes From (1994)

Kirjoitin aiemmin, että pidän paljon Riden kolmannesta albumista, edeltäjiään enemmän klassisesta rockista ammentavasta Carnival Of Lightista. Levyn ehkä miellyttävin kappale on tämä I Don’t Know Where It Comes From, josta (niin kuin koko albumista) on musiikillisesti äärimmäisen lyhyt matka siihen, että muutama vuosi myöhemmin Bell soitti kitaraa Hurricane #1 -brittipopyhtyeessä ja vähän useampi vuosi myöhemmin bassoa Oasiksessa ja tietysti jälleen kitaraa Oasiksen tuhkista syntyneessä Beady Eyessa.

Tässä laulussa ei ole pop- tai rockmusiikillisesti mitään kovin jännää, mutta on kuitenkin. Kaikki. Turhaa lienee mainita, että rakastan tuota videon ajankuvaa ja visuaalista maailmaa – vuotta 1994. Ja mites tuo brittipopkomppi ja Andy Bellin laulutyyli? Tykkään vain hulluna.

Carnival Of Light -albumin yksi erityisyys on muuten se, että sille on tallentunut hienosti yhtyeen kahden kitaristi-keulahahmon tulehtuvat välit. Levy on sananmukaisesti kahtiajakautunut. Toisella puolella levyä ilmestyivät Mark Gardenerin kirjoittamat biisit, toisella Andy Bellin kappaleet, niin kuin vaikka juuri I Don’t Know Where It Comes From.

Imagine an argument where the way you win, is by saying ’I don’t want my songs on the same side of the album as yours’ and it ACTUALLY HAPPENS. We were allowed by the people around us to behave like total babies. – Andy Bell

Hurricane #1 – Step Into My World (1997)

Yksi cool britannia -kauden merkkikappaleista (ja yhtyeistä), jossa herkullisinta saattaa olla tuo Andy Bellin kitara ja sillä fiilistelty pariminuuttinen biisinlopetus. Uskomattoman komea, ei voi mitään. Kirjoitin yhtyeestä muuten blogiin aika tasan vuosi sitten. Joskus sitä vain tietää, mistä tykkää. Täältä löytyy yksi sympaattinen livetaltiointi kappaleesta.

Oasis – Familiar To Millions -kiertue (2000)

Andy Bell toimi Oasis-basistina vuodesta 1999 yhtyeen loppuun saakka, kymmenisen vuotta siis. Ymmärrän tavallaan sen, että jollekin kyse ei ollut enää tuossa vaiheessa oikeasta Oasiksesta. Mutta toisaalta en kyllä ymmärrä lainkaan.

Kyse ei ole tietenkään samasta Oasiksesta, mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, että yhtyeen 2000-luvun tekemisiä eivät kaikki osaa riittämiin arvostaa. Itse ajattelen niin, että Andy Bellin ja Gem Archerin myötä Oasiksesta tuli sellainen oikea rokkibändi. Se ei ollut enää lädeilevä kaveriporukka, eikä enää samalla tavalla Noelin musiikillinen projekti kuin aiemmin, vaan upea yhtyeellinen taitavia muusikoita. Mutta kuitenkin vielä Oasis. Ja jos joku on jonkun yhtyeen jäsen 10 vuotta, niin kai se nyt aika oikeaa on.

Tämä vuoden 2000 Familiar to Millions -kiertueen keikka on timanttinen. Uskomaton, oikeastaan. Ja tietysti uuden kokoonpanon esiinmarssi. Bongaa vaikka Shakermaker (19:39) ja ihastele Andy Bellin hyvää meininkiä.

Beady Eye – Blue Moon (The Beat Goes On) (2011)

Tämä Andy Bellin avaruuskypärävalinta on klassikko. (Yksi) Tarina kertoo, ettei mies ei suostunut esiintymään Manchester Cityä rakastavan kappaleen videolla omilla kasvoillaan, vaan naamioitui kuukävijäksi. Etelänpelle, totesi Cityä kannattava ystäväni kerran. Vitsillä, toki. Ihanan totista, sanon minä. Harmi, ettei leikkaus kulje suoraan Cityn uutta pelipaitaa suutelevasta Liamista joukkuetta halveksivan Bellin kasvoihin. Tai kypärään.

En mene takuuseen tarinan paikkaansapitävyydestä, mutta se on niin maukas, että olen päättänyt uskoa siihen.

Beady Eye – I’m Just Saying (2013)

Andy Bell mielletään varmasti ensisijaiseti huikeaksi kitaristiksi, mutta taitaa hän olla kelpo biisinkirjoittajakin. Vaikka Bell kirjoittikin biisejä jo Oasis-aikana, ilmestyivät hänen kiinnostavimmat ei-Ride-kappaleensa minusta vasta Beady Eyen levyillä. Oma pelkästään Bellin käsialaa oleva suosikkini niistä on tämä.

Andy Bellin Ride Flow’ssa perjantaina 14.8 klo 00.00 (Lapin Kulta Blue Tent)

Onhan noita tekstejä ollut

Jos sille päälle ryhtyisin, saisin helposti aikaiseksi surkeilevan tekstin siitä, kuinka ystävätön olen. Kuinka onnistun ystävystymään lähinnä levyjen ja kertsien kanssa, kuinka minulla ei olisi ketään ilman Liamia, kuinka Roddy laulaa juuri minulle, että are you lonely yet. Ja näin, tiiät kyllä. Onhan noita tekstejä ollut.

Mutta en ryhdy. SIllä kuka välittää määrästä, kun laatu on priimaa? Kuka tarvitsee ystäviä, kun on ystävä, joka käy Lontoossa ja muistaa Helsingissä odottavaa surkimuspoloista tällaisella? Vau.

IMG_20141209_184438

Sometimes I can get along alone enough. Niin.

Olen pörrönä sykähdyttäviin päätösraitoihin. Ja kuten hyvin tiedetään, oli 90-luku juuri tällaisten levykokonaisuuksia paketoivien valioyksilöiden juhla-aikaa. Mahtavuus, isous, juhlavuus, jylhyys, arvokkuus. Usein pieneen malankoliaan liitettynä.

Tuollaiseksi valioyksilöksi on laskettava myös tämä Ocean Colour Scenen Marchin’ Already -albumin päättävä It’s a Beautiful Thing. Arvokkuus ja juhlavuus tulevat duettopari P.P. Arnoldin laulusta ja kappaleen soulista, isous yltyvästä taustakuorosta ja viipyillen mukaan tulevasta sähkökitarasta – lemppari. Melankolisten lyriikoiden uskotaan liittyvän Simon Fowleriin omakohtaisiin kokemuksiin homoseksuaalisuuden julkituomisen vaikeuksista. Oh, it’s a beautiful thing. Oh, it’s a terrible thing.

Levyllä myös tämä päätösraita saa arvoisensa lopetuksen, sillä biisin päättävä kolmiminuuttinen jammailu on super cool. Tässä kuitenkin lyhyempi videoversio.

Oasis-päivä

Sanotaan se nyt suoraan: tämä päivä on ollut ihan paska. Tähän mennessä.

Heräsin aamulla päässäni ajatus, että onko millään mitään väliä. Ja siitä se sitten lähti. Tai jatkui – eilen oli nimittäin aika sama fiilis.

Olen kuitenkin onnistunut skarppaamaan tänään kahteen otteeseen.

Ensin muutaman lohduttoman aamutunnin jälkeen skarppasin itseni ulos. Silloin, kun millään ei ole mitään väliä, on mahdottoman tärkeää pukea päälle, jotain, jolla on todella paljon väliä.

Minä valitsin tänään Adidas-verkkatakin, parkan ja vaaleat desert bootsit. Päähän lätsä. Sillä mitä Liamimpi sitä välimpi.

Parka näytti kulahtaneelta eikä hattu löytänyt luontevaa asentoa. Verkkatakki tuntui piukalta, housuista nyt puhumattakaan (Silloin, kun millään ei ole mitään väliä, on yleensä samanaikaisesti myös läskipävä, eli jollain kuitenkin on väliä: läskeillä. Sekopäistä!). Mutta skarppasin.

IMG_20141004_174658 IMG_20141004_165104

Toisen kerran skarppasin, kun kaupungilla merkityksettömänä pyöriessäni ostinkin lohtukarkkipussin sijaan uuden huulipunan. Mietin, että kuules Miia, ostaisko Liam tällaisessa tilanteessa karkkia, josta tulee huonompi fiilis, vaiko huulipunan, josta tulee parempi fiilis?

Skarppasin ja veikkasin, että huulipunan.

Ajattelin skarpata tänään vielä kolmannen kerran. Mennä Lepakkomieheen Oasis-vuosijuhlaan. Vaikka kuinka tuntuis, ettei silläkään ole mitään väliä.

Mutta Liam menisi. Laittaisi sitä uutta huulipunaa ja menisi.

Sillä Liamin mielestä ”Oasis-päivä” kuulostaa paremmalta kuin ”paska päivä”.

IMG_20141004_122254