Perjantaibiisi: Shed Seven – Speakeasy

Perjantai, you bastard! Tulit ja yllätit.

Tänään on mielessä suomen kielen minulla on -rakenne sekä sitä seuraavan nominin muoto: yksikössä nominatiivi, kieltomuodossa ja lukusanan (paitsi ei yksi) jälkeen partitiivi. Helppo juttu niin kauan, kunnes joudut opettamaan sitä ihmislle, joka ei osaa suomea.

Tänään on mielessä myös huominen SOLITIFEST. Me 1-vuotiaat Rosvo-bloggarit olemme saaneet luvan juhlistaa tuolla indieparaatin keskellä omia synttäreitämme. Ja tämä juhlinta tapahtuu dj:ksi tekeytymällä.

Eli nyt pitäis keksiä muutama naseva poppikappale keikkojen välissä soitettavaksi. Jotain, joka kuvaa She’s not anyone -blogin sisältöä oivallisesti? Jotain, mitä itse haluaisin kuulla? Vai jotain, mitä yleisö haluaa kuulla? Olettaen tietysti, että nämä eivät mene yks yhteeen (ei ne mene).

Jos minun pitäisi juuri nyt nopsaa ja todella spontaanisti (tässä suomen kielen pohtimisen keskellä) valita yksi kappale kuvailemaan minua ja blogiani, olisi se varmasti tämä Shed Sevenin Speakeasy.

Tavallaan Shed Seven kertoo minusta enemmän kuin Oasis, Stone Roses tai Blur, vaikka nuo toki ilmiselviä dj-settivalintoja ovatkin. Oasis, Stone Roses ja Blur tekevät minusta brittiläisen popmusiikin harrastajan. Shed Seven tekee minusta brittipopparin.

Nähdään huomenna!

(En väitä, etteikö joku voisi olla brittipoppari vaikka ei pitäisi Shed Sevenistä, vaan puhun subjektiivisella tasolla. Väitän, että rakastan Shed Seveniä sekä sitä tunnetta brittipoppariudesta, minkä yhtyeen musiikin kuunteleminen minussa aiheuttaa.)

There’s no heart you can’t melt with a certain little smile

Onko tänään Matti Heikkisen päivä? – ”Suoraan sanottuna en usko”. Näin fiilistelee olympialaisissa Yle Urheilun asiantuntija Pirjo Muranen.

Aika tylsää. Ja epächarmanttia.

Uskookohan Pirjo, että tänään on minun päivä? Joka päivä on! Sillä mulla on uusi haasteiden ja kilpailutilanteiden kohtaamiseen tarkoitettu metodi:

Sen sijaan, että tiukan paikan edessä jännittäisin, epäröisin ja valmistautuisin häviöön, kiillotan kenkäni, silitän kaulukset ja hymmyilen. Sillä kuten brittipoppari tietää,

no challenge should be faced without a little charm and a lot of style.

Jos hävitään niin ollaanpa ainakin vimpan päälle.

Space Monkeys – Escape From The 20th Century

Maailmassa tapahtuu toisinaan ihan super yllättäviä juttuja. Niin kuin vaikka sellaisia, että jo toimintansa lopettanut suosikkiyhtye julkaisee vuoden 2013 päätteeksi vuonna 1999 äänitetyn, mutta silloin julkaisematta jääneen kakkosalbuminsa.

Ja tämä tällainen yhtyehän on brittiläinen Space Monkeys.

space_monkeys

Minun ja Space Monkeysin tarina sai alkunsa vuonna 2011. Ensikohtaamisesta voi lukea vanhan blogin puolelta.

Niille, jotka eivät yhtyettä tunne, kerrottakoon, että Space Monkeysin tekemisen voi kiteyttää aika hyvin sanaan ”Manchester”. Sopivia kuvailuja manchesteriläisyhtyeen (!) musiikille lienevät myös ”post-Madchester”, ”rumpukoneella ryhditetty Oasis” tai ”acid house meets britpop”.

Yhtye julkaisi vuodet 1995 – 2000 kattaneen aktiiviuransa aikana yhden kokopitkän, vuonna 1997 ilmestyneen The Daddy of Them All -albumin. Kakkoslevyksi kaavailtu Escape From The 20th Century äänitettiin vuonna 1999, mutta sen julkaisu jäi bändin levy-yhtiönä toimineen Factory Recordsin romahduksen jalkoihin.

Viime vuoden lopulla yhtyeen pehmytääninen laulaja Richard McNevin-Duffi kuitenkin yllättäen ilmoitti Twitter-tilillään, että tämä ”lost Factory Records album from 1999” julkaistaan vuoden 2013 lopulla. Huikeaa – hihkaisin minä!

Ja mitä tuosta postuumisti julkaistusta kakkoslevystä sitten voisi sanoa? No ainakin sen, että se kuulostaa Space Monkeysin vuonna 1999 tehdyltä kakkoslevyltä – eli ihan kivalta! Useimpien mielestä tämä todennäköisesti tarkoittaa epätrendikästä, tällaisen epätrendikkyydessä elävän korvissa kuitenkin soi sellainen oman elämäni ajattomuus. Tai joskus hyväksi todettu. Onhan levy paikoin vähän junnaava, välillä vähän sekava, menoltaan rauhaton ja täynnä kaikenlaista sälää, mutta se toisaalta lienee yksi jutun ideoista.

Levy osoittaa siis selkeästi sen, ettei 14 vuotta tunnu missään sellaisen yhtyeen kohdalla, joka ei lähtökohtaisestikaan ollut mitenkään ajan hermoilla, vaan puuhasteli oman juttunsa parissa. Tuollaista arvostan!

Sen verran vähän arvostettu Escape From The 20th Century on, ettei sen palasia ole jaettu YouTubeen. Spotifysta ja iTunesista levy kuitenkin löytyy. Pari biisitärppiä: Who’s Afraid Of The Big Bad Wolf?, Space Invaders, Sound Of Music ja tämä lällyosastoa edustava Dark Star (huom. lopun Oasis-jouset).

Perjantaibiisi: Blur – There’s No Other Way

Olen kuunnellut tänään jostain syystä koko aamun Blurin Leisure-debyyttiä. En tiedä, miten levy nyt liittyy mihinkään minun elämässä (paitsi vähän ehkä siihen, että viime viikolla kampaajalla käydessäni harkitsin hetken tuollaisen baggy-tukan leikkauttamista), joten homman nimi lienee vain se, että tykkään taas todella paljon siitä, miltä levy kuulostaa synty- ja ilmestymiskontekstistaan täysin irrotettuna. Ja kivaltahan se, kuten aina.

Levyhän ei ollut vuonna 1991 ilmestyessään kummoinenkaan menestystarina tai mikään vielä itseään etsivän bändin sielukas hengentuote, vaan ehkä ennemminkin sellainen levy-yhtiön painostuksessa muovaantunut yritys hypätä silloin ajankohtaisen tanssi-indien bandwagoniin.

Brittipopin kannalta levyn pienoinen floppaaminen ja todella isojen singlebiisien puuttuminen on tietysti vain hyvä juttu. Jos kolmantena singlenä julkaistu Bang olisikin myynyt isosti, ei yhtye olisi välttämättä tullut kyseenalaistaneeksi tyylivalintaansa. Ja kuka tietää, ehkä tässä tapauksessa yhtye olisi päätynyt huuman laannuttua jonnekin tanssi-indiebändien hautausmaalle. Hui kauhistus.

Luojalle kiitos siis Leisuren huonosta menestyksestä (ja tietysti There’s No Other Way -klassikosta sekä Fool– ja Bad Day -hienouksista) sekä siitä, että Damon pakkasi Amerikan-kiertueelle mukaan juuri Kinksin levyn. Sillä mitä ihmettä minusta olisikaan tullut ilman Modern Life Is Rubbishia, joka tunnetusti on erittäin Kinks-esque?

Vaikka kyllähän minä toki aina näidenkin kitaroiden vaikutuksesta väristelen.

Believe me, it was fucking emotional

IMG_20130712_142703

Britpop was the most vital, fun, exuberant, bright and universally creative era you can ever imagine. It was fucking emotional.

Viime päivien perusteella on kyllä taas todettava, että myös hän täällä on ihan fucking emotional. Ei siis mikään ihme, että tullaan niin hyvin toimeen, brittipoppi ja minä.

Kuva räpsäisy Uncut- ja NME-lehtien Britpop-erikoisnumerosta vuodelta 2005, Steve Sutherlandin artikkelista.

The Class of ’92

Mitä Manchesteriin ja jalkapalloon tulee, niin en kyllä tunnusta punaista.

Mutta tämä juuri ilmestynyt The Class of ’92 -dokkari on silti nähtävä. Sen verran paljon viehätyn hienosti tehdyistä ajankuvista, noissa ajankuvissa esitetyistä ilmiöistä sekä tarinoista näiden ilmiöiden takana. Sukupolvikokemuksista.

Ja tietysti maailmasta, jossa musiikki ja jalkapallo kohtaavat. Etenkin jos siihen maailmaan kuuluu 90-luku ja Manchester. Ja hei, Manin hymy! Virne.

Levykassissa: Elastica

Kuten eräs blogin lukija kerran jossain kommentissaan osuvasti totesi, pitäisi kaikkien kuunnella enemmän Elasticaa. Koska olen äärimmäisen paljon samaa mieltä, löytyy yhtyeen vuonna 1995 ilmestynyt debyytti Kirjasto 10 -kassistani.

Vaikka liitin oheen Connection-hitin videon, ei tarkoitukseni ole kirjoittaa taas yhtä kyseistä kappaletta ihailevaa tekstiä. Vaan hetkestä ennen sitä. Niistä parista hiljaisesta sekunnista, jotka tapahtuvat Annien ja Connectionin välissä.

Muistan, kuinka keskusteluntutkimuksen alan graduni ohjaaja aina muistutteli siitä, kuinka tärkeää ihmisten välisiä keskusteluja analysoidessa on ottaa huomioon vuorojen väleissä esiintyvät tauot. Kuinka kauan ne kestävät, kuka niiden jälkeen jatkaa keskustelua ja millä tavalla? Keskustelu etenee aina suhteessa edeltävään.

Ihastuin tuolloin ajatukseen, että keskusteluissa ilmenevissä hiljaisuuksissa ja tauoissa ei olekaan kyse tyhjästä, vaan niillä on väliä. Ne luovat kontekstia tulevalle. Vaikuttavat seuraavan vuoron muotoon, ehkä jopa herättävät odotuksen tietynlaisesta jatkosta.

Merkityksellisestä tauosta on kyse myös näissä Elastican albumin parissa sekunnissa. Se, kuinka juuri ja juuri minuutin kestävä Annie loppuu yhtäkkiä, kuin seinään. Sitten pari hiljaista sekuntia, ei tyhjää, vaan täynnä odotusta säkenöivästä jatkosta. Hiljaisuus, joka luo kontekstin näille Connection-kappaleen alun kitaroille – ja saa ne kuulostamaan taianomaisilta.

Kerro se levyin

fotor_138241503703822

London swings, again!

Matka läpi 90-luvun brittipopin hurmoksen sekä parhaat välähdykset jatkoilta.
Kokoelma kitarapoppia, joka elää ikuisesti.

Stay young.

Tästä päivästä lähtien nyt sitten jännitän, tarttuuko kukaan tällaiseen syöttiin.

Me Rosvot-portaalin musiikkibloggarit saimme nimittäin mahdollisuuden koota parinkymmenen levyn blogikohtaisen levykassin, jota helsinkiläinen musiikkiin erikoistunut Kirjasto 10 sitten tarjoaa lainattavaksi. Kirjasto kympistä on itse asiassa ollut jo aiemmin mahdollista lainata esimerkiksi eri genren ympärille koottuja levykasseja, joiden sisällön kirjaston henkilökunta on valinnut.

Aikamoinen mahdollisuus tulla vaikka itselle vähän vieraamman musiikin kanssa tutuiksi.

Tarkkasilmäiset voivatkin nähdä kuvassa osan She’s not anyone -kassin sisällöstä. Vaikka joukosta oli pakko jättää monta olennaista levyä pois, riittää kassin sisältö kyllä kertomaan ne kaikista olennaismmat jutut kokoajastaan ja tästä blogista, mutta ennen kaikkkea johdattelemaan ihmiset jonnekin 90-luvun Britanniaan, vähän Suomeen, vähän tämän päivän olennaisuuksiin. Sinne ikuisesti elävän kitarapopin maailmaan, jossa jokaisen soisin pistäytyvän.

Koska onhan se nyt aika Alright.

Palaan levykassin sisältöön vielä kera tunnelman tiivistävän soittolistan.

It girls

Olen lueskellut viime päivinä Alexa Chungin tuoretta omaelämänkerrallista ja tyylitarinallista It-kirjaa. Vaikka osa tämän brittiläisen malli-juontajan ja tyylitytön kiinnostavuudesta hälvenikin sillä hetkellä, kun seurustelu Alex Turnerin kanssa päättyi parisen vuotta sitten eroon, on Alexa edelleen yksi särmikkäin seurattava ja nokkelin pukeutuja. Jos nyt tytöistä pitäis valita.

Ja sitten musiikkiin.

Quickly she came dressed up for fame, riding her perfume downstairs.

Jos 2000-luvun it-tytöistä ei voi puhua mainitsematta Alexa Chungia, ei brittipopista voi puhua mainitsematta Sleeperiä, jonka kakkoslevy The It Girl on nyt sitten tietysti kummitellut mielessä. Ja vaikka en Louise Wenerin, tuon oman aikansa tähtitytön, kaikkia tyyliratkaisuja (enää) niin kovin ihastelekaan, niin kyllähän laulajatar – nykyään muuten kirjailijatar – on minulle aina todella it.

She tries not to look like she cares.

Niin, The It Girl -albumin se kappale sitten taas on mielestäni ehdottomasti What Do I Do Now? -klassikko. On aina ollut. Laulu kiteyttää melko täydellisesti 90-luvun ollen samalla näköjään kutakuinkin ikuinen. Olen nimittäin taas ties kuinka monennen kerran elänyt useamman päivän kappaleen tahtiin.

Vaikka biisi onkin melodioineen ja kertosäkeineen jotenkin todella ilmiselvä, jopa helppo, on se silti ihan huippu. Ysärihelmi. Ai että. Huomaan pitäväni yhä aina vain siitä, millä tavoin kappale suorittaa sitä tehtävää, johon popmusiikki minusta mitä olennaisimmin kuuluu – eli spekuloi kahden ihmisen yhteenkuuluvuutta. Herttaisesti, vähän naiivisti. Ilman turhia runollisuuksia ja syvällisyyksiä, tutun arkisesti ja konkreettisesti kipuillen. Suoraan kysyen. What did I do wrong? I thought we had it sorted? Was it when I said I wanted to have children? Jotenkin niin ikuista tuokin.

Kuvat omia räpsyjä Alexa Chungin It-teoksesta, kannen design Alexa Chung ja Stefanie Posavec

Sitaatit Sleeperin What Do I Do Now -kappaleesta

Brittipopklassikoita: Reading 1994

Miksi?

Pulp esittää ensimmäisen kerran Common People -kappaleensa.

Kuten tuosta videotaltioinnista huomaa, on kappale tässä vaiheessa vielä sellainen suloinen luonnosversio – erityisesti lyriikoiden osalta. Jarvis Cocker on kertonut kirjoittaneensa tekstejä esitystä edeltävänä iltana, saamatta niitä valmiiksi.

Tarina kertoo myös, ettei yhtye itse pitänyt kappaletta oikein minään, vaan havahtui sen hittipotentiaaliin vasta, kun huomasi sen uppoavan Reading-festivaalin yleisöön. Niin, ties millaiseksi historiankirjoitus olisi muotoutunut ilman tätä hetkeä.

Tätä katsellessa on hauska ajatella, että yhtye on vielä tuiki tietämätön niistä taianomaisista merkityksistä, mitä lauluun tulee kiinnittymään. Viimeistään vuosi myöhemmin Glastonburyssä, kun Pulp hyppäsi viime hetkillä pääesiintyjäksi päättämään festarilauantain ja paikkaamaan suuren paluunsa peruuttanutta Stone Rosesia, kävi selväksi, ettei Common Peoplesta tule ainoastaan yhtyeen menestyinen single, vaan yksi koko brittipopin suurimmista määrittäjistä. Mutta tuo vuoden 1995 Glastobury, se onkin sitten jo ihan oma tarinansa.

Voi muistaisinpa sen hetken, kun kuulin kappaleen ensimmäisen kerran.

What’s a Wonderwall anyway?

Oletko koskaan nähnyt sitä veikeää videopätkää, jossa Liam Gallagheria pyydetään mainitsemaan kymmenen asiaa, joista hän ei pidä? Ja vastauksena on pienen tuumailun jälkeen ”I hate Man United ten times”.

No, tähän kohtaan sopisi heittää, että ”I like Wonderwall two times”.

Tai siis oikeastaan pidän Oasiksen Wonderwallista JA Travisin Writing To Reach You -kappaleesta. Mutta. Travisin Fran Healyn sanoin ”You can sing Writing to Reach You over Wonderwall, and vice versa”. Ooh!

Niin, kuten tiedetään, on Writing To Reach You tehty suoraan Wonderwallin sointukuvioon; Travis on muuttanut omaan sävellykseensä ainoastaan rytmin ja melodian. Ihailtavan kätevää biisinkirjoittamista yhtyeeltä, ja tuskinpa kuulijaakaan tällainen kustannustehokas lainailu haittaa. Saatiin sentään kaksi klassikkoa yhden hinnalla.

Ja sitä paitsi: what’s a Wonderwall anyway?, kuten kappaleessa kysytään.

Vaikka Travisin The Man Who -albumi julkaistiin aikoinaan (1999) keväällä, on se minulle ennen kaikkea syyslevy. Tai jopa talvi-. Levyn synnyttämät assosiaatiot sekä sen estetiikka kansilehdistä aina kappaleiden inspiroimaan videotaiteeseen vain jotenkin huokuvat harmautta, sadetta, surumielisyyttä – jonkin vehreän ja kepeän katoamista. Levyn seesteinen tunnelma rauhoittaa levottomasti ja lujaa eletyn kesän jälkeen.

Samasta syystä levy on myös mitä suurimmissa määrin vuoden 1999 levy: vuosia jatkuneiden kepeiden, levottomien ja värikkäiden brittipopbileiden jälkeen kansa oli valmis kohtaamaan arkisen harmaan. Rauhoittumaan ja täyttämään päänsä kokaiinin ja hedonismin sijaan aistikkaalla kitarapopilla.

Ja tämä kappale tässä näin on ehkä koko tämän postbritpop-ajan herkistelygenren kaunein tuotos.

Otsikko Travis – Writing to Reach You
Fran Healy -lainaus: Q Magazine 1001 Best Songs Ever -special issue 

Cool Britannia eli kuusi brittiläisyyden kiteyttävää laulua

Elbow-yhtyeen laulaja, manchesteriläinen Guy Garvey laati BBC American verkkosivuille listan kappaleista, jotka hänen mielestään edustavat erityisen hyvin Britanniaan. Rosvojen Jyri vinkkasi minulle listasta arvaillen, että ehkä innostuisin laatimaan oman versioni. No hei!

Tässä siis minun versioni kera perusteluiden. Ei mikään ”ultimate mixtape”, vaan joukko suosikkikappaleita, jotka kertovat jotain mielestäni kiinnostavaa saarivaltiosta ja erityisesti sen musiikista. Garveyn samanmoinen löytyy täältä.

The Bluetones – Slight Return (1996)

Pop

Jos jotain, niin pop Britannia ainakin on.

Kirjoitan paljon siitä, miten rakastan popmusiikkia, popkulttuuria ja brittipoppia. Mainitsen viehtyväni popestetiikasta ja asioista, jotka ovat mielestäni jollain viehättävällä retrohenkisellä tavalla pop. Tekstini toisin sanoen vilisee epämääräistä pop-terminologiaa.

Lähelle minun pop-totuuttani päästään The Bluetonesilla demonstroiden. Yhtye kun taitaa sellaisen popin, jolla itse tuon termin sisällön mieluiten täytän. Kitarat kainaloissa, rummut tyynessä rytmissä. Lauluissa A- ja B-osat, melodiat, kertosäkeet, you and me:t ja stemmat kohdillaan. On parkat, duffelit, pikkutakit, kauluspaidat ja farkut, tennarit, maiharit, höpsöt tanssimuuvit ja moppitukat. 60-lukua, 90-lukua, vähän ladia, vähän modia ja paljon brittiä. Ja poppia. Ja sitä iänikuista brittipoppia.

The Coral – Don’t think You’re The First (2003)

Nostalgia

Britannia ja nostalgia kuuluvat ehdottomasti yhteen. Tai, no, ei oikeastaan edes mikään menneisyyteen ikävöinti ja haikailu, vaan sinne unohtuminen. Uskon, että jokainen maassa vieraileva kaipaa jossain vaiheessä matkaansa vähän enemmän modernia maailmaa.

Menneellä tunnelmointi onkin paljon viehättävämpää silloin, kun se tapahtuu kylpyhuonesuunnittelun ja byrokratian sijaan musiikissa. Nostalgiayhtyeiden aateliin lukeutuvan liverpoolilaisen The Coralin sanoin don’t think you’re the first ja just find a feeling, pass it on… Kunnon liverpoolilaisten tavoin yhtye muistelee menneitä päätyen kuulostamaan useimmiten siltä kuin seilaisi Mersey Ferryllä yhdessä Gerry & The Pacemakersin kanssa. Ja The La’sin. Ja Castin. Ja The Captive Heartsin.

Blur – For Tomorrow (1993)

London swings again!

Mitä tapahtuu, kun brittiläisten vahva kansallinen itsetunto ja kaikki kliseiset Britti- ja Lontoo-symbolit siirretään musiikkiin? Syntyy alakulttuuri. Factory Records -levy-yhtiön  perustaja Tony  Wilsonin mukaan nimenomaan alakulttuurit ovat olleet Britannian merkittävin myyntivaltti.

Se, kuinka Damon Albarn käytännössä loi nokkelilla modern life is rubbish -visioillaan raamit kokonaiselle brittipop-aikakaudelle, kertoo mielestäni nimenomaan tästä: brittiläisten orientoitumisesta alakulttuuri-ilmiöhin. Enkä tarkoita tällä ainoastaan yhtyeiden lokerointia ja määrittelyä, vaan sellaista kokonaisvaltaisempaa heittäytymistä. Että on se oma juttu. Ne tietyt kengät, tietynlaiset takit, tukka just oikein, kaulukset tärkissä ja housut prässissä – aina kunkin sukupolven äänitorven esimerkin mukaan. Yksinkertaistetusti.

Ja aina siinä tapauksessa, kun ilmiö ei enää synnytäkään mitään uutta, voi puhua revivalista

The Stone Roses – I Am The Resurrection (1989)

Sukupolvikokemukset ja hurmos

Spike Island toukokuussa 1990 ja Knebworth elokuussa 1996. Mitään muuta en elämässä harmittele, kuin sitä, etten ole saanut olla mukana noissa The Stone Rosesin ja Oasiksen johtamissa kansanjuhlissa. Tuskin olen ainoa, joka vaihtaisi  minkä tahansa oman ysärimuistonsa ja muistan, kun Estonia upposi -sukupolvikokemuksensa tällaiseen hurmokseen.

The Stone Rosesin Spike Island -keikka ei ehkä ollut mikään musiikillinen menestys, mutta sen merkitystä baggy-sukupolvelle tuskin voi liiaksi korostaa. Sisäänpäinkääntyneen, herkän, kantaaottavan ja jopa vähän ahdistuneen indievuosikymmenen jälkeen The Stone Roses toi estraadille bileet, joista ei puuttunut kokoa, itsevarmuutta, hedonismia ja nautintoaineita.

The Stone Rosesin merkitys sekä vaikutukset nuorisoon on nähtävissä melkolailla suoraan Oasiksessa ja Liam Gallagherissa, tuossa ei vain oman elämänsä, vaan myös aika monen muun elämän isoimmassa rokkitähdessä. Siinä missä Spike Islandille kookoontui 27 000 pössyttelijää, keräsi Knebworth Oasiksen johdolla yhteen 320 000 kuulijaa, 160 000 kumpanakin keikkapäivänä. Jos kaikki halukkaat olisivat saaneet lipun, olisi paikalla ollut 2,6 miljoonaa ihmistä. Niinpä. Puoli Suomea. Sukupolvikokemus, todellakin

Spike Islandin itseoikeutettu päätöskappale:

The Courteeners – Opener (2010)

Kotiseuturomantiikka

Oletko koskaan lukenut juttua brittiläisestä yhtyeestä ilman mainintaa kotikaupungista? Niinpä. Tai ollut jonkun brittiyhtyeen ”kotiinpaluukeikalla”? Niinpä, huh huh.

Britanniassa taustalla on merkitys, ja se tuodaan esiin. Vaikka vahvistimeen kiinnitetyllä Walesin lipulla.

Toisinaan yhtyeen kotiseutu ei näy – se kuuluu. Kotikaupunkia romantisoivissa lyriikoissa ja taustat paljastavana aksenttina. Manchesteriläisen The Courteenersin lyriikoissa kaipaillaan maailmalta ”kaduille, joilla kasvettiin”, suudellaan Victoria Parkissa, käydään Night & Day -baarissa ja missataan a dirty double decker Stagecoach. Ja kaikki tämä tehdään aksentilla, joka paljastaa Manchesteriä tuntemattomallekin, että pohojosessa olhaan.

Kasabian – Club Foot (2004)

Ladismi

Uho, testosteroni, itsevarmuus. Joukko kukkoilevia lädejä kävelemässä kädet ylhäällä, käsissä tuopilliset stellaa. Kasabian jos mikä siirtää tämän saman nuorten miesten intensiteetin, agressiivisuuden ja positiivisen uhon musiikkiin. Tällaista Kasabianin jopa brutaalia energiaa on ainakin minun vaikea kuvitella vaikkapa ranskalaisten herkkään ja hienovaraiseen popmusiikkiin.

Lyyristä poptaidetta

charlatans_poster_north

charlatans_poster_red_laughed

The Charlatansin lyriikoista tehdyt julisteet ovat epäilemättä kauneinta, mitä olen vähään aikaan nähnyt. Poptaidetta – todellakin! Kunnia printeistä kuuluu Ian Caulkettille.

Tällä hetkellä saatavilla olevista julisteista kehyksiin ja tämän fanitytön seinälle päätyisi ehdottomasti debyyttilevyn  White Shirt -kappaletta lainaileva punainen She laughed and then she died -kuva.

Mutta kaikista mieluiten teettäisin vielä yhden printin, omalla The Charlatans -suosikkirivillä varustettuna, tietenkin.

Live for the day
I see your heart is empty
I’ve got plenty

Ai että, rakastan tätä biisiä. Ja tuo video! Klassista. Mitä sinun The Charlatans -printistä löytyisi?

Ian Caulkettin julistekuvat täältä. Julisteita myynnissä täällä.