HEY LYLA!Unohtuneita brittipop-suosikkeja: Soda
Posted on 24.4.2021
Unohtuneita brittipop-suosikkeja, eli brittipop-yhtyeitä valtavirran laitamilta. Aiemmin pikkuyhtyeistä huomiota ovat saaneet Kenickie ja LICK.
Hullilaisen Sodan ura oli monille 90-luvun obskuureille brittipop-yhtyeille ominaisesti lyhyt ja ytimekäs – yhtye oli aktiivinen parisen vuotta, 1995-97. Soda julkaisi muutaman singlen, lämppäsi brittipop-ajan kuumimpia yhtyeitä ja sen taustalla vaikutti samoja joukkoja kuin brittipop-ajan menestyjällä Shed Sevenillä. Yhtye oli kuitenkin niiiiiiiin täydellisen paljon brittipop, aikansa ja ympäristönsä tuote, että kun brittipop-huuma alko hiipua, hiipui myös yhtyeen ympärille syntynyt varovainen loisto.
Itse asiassa bändi ei ehtinyt edes julkaista työstämäänsä debyyttileyä, ennen kuin se jo alkoi vaikuttaa levy-yhtiöiden silmissä epäajankohtaiselta ja epäkiinnostavalta. Artficial Flavour -albumi julkaisiin lopulta nostalgian saattelemana vuonna 2016.
Yksi lempiasioitani koko 90-luvun brittipop-ilmiössä on juuri tällaiset kuplan synnyttämät kliseiset ja ah niin mainiot brittipop-yhtyeet, joiden merkitys ja olemassaolo perustuu todella tiukasti tuohon brittipop-hetkeen, parin vuoden aikaikkunaan. Ne muistuttavat brittipop-ilmiön ohimenevyydestä sekä musiikillisesta yltäkylläisyydestä ja ylitarjonnasta.
Brittipop-kuvastossa ja -aikajanalla, musiikillisessa kartastossa Soda sijoittuu ilmiön alkuvuosien ihanteen mukaisesti Camden-skeneen ja sen estetiikkaan, sanoisin, että yhtye on todella 95. Siinä ei ole merkkejä brittipopin myöhemmin kokemasta lädiytymisestä tai jalkapallokannattajaestetiikasta, vaan se on häpeilemättömän värikäs, ysäri ja pop. Tamburiini, jouset, kappaleiden tarttuvuus ja pop-vetoisuus. Assosioin yhtyeen Menswearin ja Sleeperin kanssa kimppaan – One Track Mind -balladi voisi olla Menswearin levyltä, kuvien poser-meininki Menswearin promokuvista.
Sodassa ei ole mitään ajatonta ja universaalia rock-hyvyyttä, kuten Oasiksessa, vaan se on totaalisesti ajankuva ja aikansa klisee, häpeilemättömän brittipop, niin musiikillisesti kuin ulkomusiikillisesti. Soda kuulostaa ja näyttää siltä, miltä brittipopista syntynyt bändi ysiviisysikuus kuulostaa. Yhtyeen Instagram, promokuvat ja musiikkivideot tarjoavatkin silmiä hivelevät tyyli-inspiraatiot ysäripopparille.
Omia suosikkikappaleitani yhtyeen ianokaiselta levyltä ovat Down, Inside, Let Mysef Slip ja The Young Own The Town. Yhtye muuten julkaisee syksyllä uudelleen debyttisinglensä Slave To The Fashion Page.
(What’s the Story) Morning Glory? 25 vuotta
Posted on 4.10.2020
”I was 9 when this album came out I remember buying it on CD in Woolworths, yes that’s right, remember Woolworths! Glorious!
Why hey now?? For me it was the song that drew me in, I don’t know why it just it took my mind somewhere and the day dreams started, it still gives me the same feeling at the old age I am today!
It was a no brainer for me to cover this song as I’ve ALWAYS wanted to cover it so let’s raise a glass in celebration and have a cheers to the best album of our generation!”
– Miles Kane
Oasiksen kakkoslevy, klassikkoalbumi (What’s the Story) Morning Glory? täytti perjantaina 2.10 hurjat 25 vuotta. Minulle levy on ajankohtainen ja tärkeä ihan joka vuosi, mutta oli kiva seurata, miten albumia huomioitiin ja juhlittiin viikonlopun aikana.
Tässä muutama albumia kunnioittava juttu tutustuttavaksi:
Musiikkibloggarinakin vaikuttaneen toimittaja Visa Högmanderin teksti MTV 3:n sivuilta.
Return To Rockfield -minidokkari
Radiokanava Radio X:n watch party:
Unohtuneita brittipop-suosikkeja: Kenickie
Posted on 21.9.2020
Unohtuneita brittipop-suosikkeja, eli tärkeitä 90-luvun brittipop-yhtyeitä valtavirran ja myyntiennätysten ulkopuolelta. Aiemmin kirjoitin Lickistä, tänään Kenickiestä.
Vuosina 1994-98 vaikuttanut Kenickie julkaisi lyhyen uransa aikana kaksi levyä: vuonna 1997 ilmestyi debyytti At The Club ja vuotta myöhemmin Get In. Erityisesti ensilevy kuuluu minun brittipop-kaanoniini.
Vaikka Kenickie ei nyt, 25 vuotta brittipop-hurmoksen jälkeen, meinaakaan mahtua suuren yleisön brittipop-mielikuviin ja muistoihin, sinne Oasiksen, Blurin, Sueden, Pulpin ja Elastican kaltaisten suurien nimien joukkoon, ei kyseessä ole kuitenkaan ihan mikään muutaman pubikeikan pikkubändi. Yhtyeen debyyttilevy ylsi ilmestyttyään listasijalle 9, top 40 -sinkkuja ilmestyi useampi. Oasis-pomo ja Creation-levy-yhtiön perustaja Alan McGee yritti saada bändiä listoilleen, mutta yhtye hylkäsi McGeen tarjouksen. Lopulta Kenickie julkaisi deyyttialbuminsa St. Etiennen Bob Stanleyn ja Pete Wiggsin EMIDisc-levy-yhtiölle.
Jos mietitään brittipopin musiikillista karttaa, sijoittuu Kenickien pop-punk jonnekin Sleeperin ja Elastican läheisyyteen. Minun korviini yhtye soi Elastricaa popimpana, mutta toisaalta paikoin Sleeperiä raaempana. Välillä tulkinta muistuttaa brittiduo Shampoota. Lyriikoiden maisemassa on paljon samaa kuin Sleeperillä: nuoruutta, juhlia ja pussailua. Ajankuvaa sekin.
At The Club on hurja ja hengästyttävä 14 kappaleen albumikokonaisuus. Liki jokaisessa biisissä on koukkua ja hurmaavuuttaa, tykkään levystä todella! Lempikappaleitani ovat tietysti suurimmat hitit ja brittipop-klassikot In Your Car ja Punka. Myös Millionare Sweeper, Come out 2 Nite, Elasticasta muistuttava Spies sekä rauhaisa päätösraita Acetone hienoine jousisovituksineen ovat minun suosikkeja.
Kenickie ei ehkä tehnyt pitkää uraa tai ollut kansainvälisesti menestynyt vientituote, mutta yhtye kuuluu ehdottomasti aikakautta määrittävien bändien joukkoon. Se on yksi niistä kulttimainetta nauttivista lyhyen, mutta intensiivisen uran tehneistä brittipop-kauden yhtyeistä, jotka muistuttavat aikakauden sähäkästä, ohimenevästä, hedonistisesta ja musiikillisesti yltäkylläisestä luonteesta. Yhtyeen värikäs ja raikas pop-punk laajentaa käsitystä brittipopista ja muistuttaa siitä, miten monenlaisia kitaramusiikin ilmentymiä brittipop-kattotermin, tietyn aikakauden ja sen ajan hengen alle mahtuu.
Kenickie kannattaa ehdottonasti fiilistellä YouTubesta löytyvillä live-taltioinneilla. Autenttinen ysärimiljöö saa yhtyeen kuulostamaan entistä mainiommalta.
Yhtyeen laulaja Lauren Laverne on tehnyt sittemmin hienon uran televisiotöissä ja radio-dj:nä. Laverne sanoi muutaman vuoden takaisessa haastattelussa brittipopin olleen mahtavaa ja hauskaa, mutta hänen mielestään musiikki vain on nykyään hurjan paljon parempaa. Laverne viittasi tällä nykyisen digiajan musiikilliseen monipuolisuuteen. Enää yhtä saarivaltiota tuskin saisi seisomaan vain kitaramusiikin taakse.
Alkuvuoden levylöytöjä
Posted on 2.5.2020
Starsailor – Silence is Easy, 2003
Wiganilaisen post britpop -yhtyeen kakkoslevy löytyi Kampin Rolling Recordsista fiksuun hintaan. Sain levystä vinkin tutulta – kiva, että ihmiset tietää, mistä tykkään!
Minulle Starsailorin kaksi ensimmäistä levyä ovat klassikoita, debyyttilevy Love is Here löytyikin jo hyllystä vinyyliversionakin, joten tämän löydön jälkeen Starsailorin tärkeimmät on vinylipinoon löydetty.
Starsailorissa on ihanaa omintakeisuutta. Soitto on musikaalista, paikoin upean jylhäää, paikoi herkkää. Rakastan vahvoja koskettimia ja James Walshin persoonallista lauluääntä (ja ihanaa tukkaa). Levyn yhtenä tuottajana toiminut Phil Spector kohtasi albumin aikoihin murhasyytöksen. Hänet tomittiin myöhemmin. Spectorin tuotantoa kuullaan ainakin Silence is Easy – ja White Dove -kappaleilla.
Northern Uproar – Northern Uproar, 1996
Myös tämä ysäriaarre löytyi Kampin Rolling Recordsista. Vuonna 1996 ilmestynyt brittipoppi-albumi kustansi höpsöt 15 euroa.
Levy sisältää muutaman kerrassaan mainion kappaleen. From A Window ja Livin’ It Up sekä niiden punkahtava powerpoppi, lädiballadi Town sekä Rollercoaster – siinäpä muutama pikkuhitti yhtyeeltä. Albumin nuoruutta ja 90-lukua huokuva energia on somaa.
Manicsien James Dean Bradfield on muuten ollut mukana tuottamassa levyn viittä kappaletta. Ehkä häntä on kiittäminen Townin Manics-jousista.
Ash – 1977, 1996
Ikinuoren klassikkoyhtyeen ikinuori klassikko löytyi Levykauppa Äxästä. Brittipop-kaanonin avainlevy ja oma ikisuosikki oli tietysti merkittävä löytö, aarre suorastaan! Levy, joka näyttää – ja tuoksuu – 90-luvulta. Kiitos sille tyypille, joka luopui tästä. Hinnakkain käytetty levy, minkä olen ostanut, mutta tietysti kaikkien pyydettyjen kymppien arvoinen lisä brittipoppikokoelmaani.
DMA’S – The Glow
Posted on 17.4.2020
Tuntuu, että olen odottanut DMA’sin uuden levyn julkaisua jo ikuisuuden, ja siltikin siihen on vielä melkein kolme kuukautta!
Australialiasyhtyeen kolmas albumi The Glow ilmestyy suunnitellun huhtikuun sijaan vasta heinäkuussa, tässä tänään ilmestynyt nimikappale odotustuskaa lieventämään.
DMA’s on ehdotomasti yksi minun mielestä parhaita yhtyeitä ikinä. Yhtyeen molemmista albumeista on tullut minulle tosi tärkeitä ja rakkaita – ylipäänsä tykkään kaikesta, mitä nuorukaiset tekevät.
Kolmesta tulevalta albumilta irrotetusta singlekappaleesta suosikkini on Silver. Se on sitä rauhaisaa kitarapop-DMA’sia, joka yleensä sykähdyttää minua varmimmin. Biisi on ehdottomasti yhtyeen parhaita. Tämä The Glow ja aiemmin keväällä ilmestynyt tanssibiisi Life is a Game Of Changing ovat kelpo kappaleita, mutta toivon silti, että tulevalta levyltä löytyy muutama ne hyvyydellä lyövä biisi.
Kolme kertaa huikea keikkataltiointi Youtubessa
Posted on 17.4.2020
Olen katsonut viime aikoina muutamia upeita keikkataltiointeja YouTubesta – tennarit jalassa.
Suurin suosikkini koko YouTuben tarjonnasta on varmaankin Arctic Monkeysin vuoden 2007 Glastonbury-keikka. Sheffieldin helmi on ollut Glastonburyn yksi kolmesta pääesiintyjästä kaksi kertaa – vuonna 2007 ja 2013. Molemmat keikat löytyvät netistä, itse katson niistä mieluiten nimenomaan tätä yhtyeen ensimmäistä pääesiintyjähetkeä. Tämä on minun Arctic Monkeys. Alex Turner moppitukassaan, kitara kainalossa. Matt Helders raitaverkkareissaan. Taianomainen ja erityinen keikka, uniikki energia, intensiivinen ja taidokas soitto. Siinä muutama kehu.
Arctic Monkeys, Glastonbury 2007, osa 1
Arctic Monkeys, Glastonbury 2007, osa 2
Vuosi tuon Arctic Monkeysin esiintymisen jälkeen Glastonburyn päälavalla nähtiin The Verve. Vuoden 2008 muut pääesiintyjät olivat Kings of Leon ja Jay Z – kuten Richard Ashcroft spiikissään muistuttaa.
Tämä yhtyeen ainoa Glastonburyn pääesiintyjyys ajoittuu bändin viimeisen come backin aikaan. Yhtye teki loppuvuodesta 2007 loppuunmyydyt paluukeikat, kesällä 2008 taas Love is Noise -single odotteli julkaisuaan. Kuukausi Glastonburyn jälkeen ilmestyi albumi Forth.
Klassikkoyhtyeiden paluut eivät ole aina kaikkien mielestä yksiselitteisen positiivinen juttu. Ehkä niihin liittyy pelko romahduksesta ja ei-niin-hyvästä? Niin tai näin, tämä The Verven keikka on upea. UPEA!
Soitto on jykevää, täyteläistä ja todella rock. Kitarointi on mahtavaa ja Richard Ashcroftin laulu upeaakin upeampaa. Paikalla olleista tuskin ketään harmittaa, että toisinaan vanhat klassikot tekevät paluita.
The Verve, Glastonbury 2008, koko keikka
En ole suuri Radiohead-fani. Kelpuutan yhtyeeeltä kuunteluun lähinnä Bendsin ja muutamia tiettyjä hetkiä OK Computerilta. Teoriassa Radiohead voisi olla minun sukupolvikokemukseni, mutta yhtye on aivan liian alternative minun makuuni. Ymmärrän, että Radioheadissa on sielua ja taikaa, mutta minulle se sielu ja taika ovat Bendsin brittipopahtavaa simppeliyttä ja ysäriajankuvaa lukuunottamatta vääränlaisia.
Mutta koska Bends ja juuri julkaistu OK Computer, on tämä vuoden 1997 Glastonburyn keikka soma. Huikea yleisö, 90-luvun keikkapuitteet, nuoruuttaan ja suurta nostetta elävä yhtye – ne ovat tässä taltioinnissa kohdallaan. Ysäri ja ajankuva – siinäpä tämän blogin käytetyimmät sanat.
Radiohead, Glastonbyry 1997, koko keikka
Artikkelikuva: Kon Karampelas/Unsplash
Videosuosituksia
Posted on 23.3.2020
Olen YouTuben suurkuluttaja. En omista televisiota, mutta kaipaan usein kotielämälle taustahälyä. Levymusiikin lisäksi seura löytyy yleensä juuri YouTubesta.
Tässä muutama minua viime aikoina ilahduttanut YouTube-video:
Geri Halliwellin Union Jack -mekko on varmasti yksi 90-luvun ikonisimpia asioita. Tällä Voguen toimittamalla videolla mekon tarinan kertoo itse tarinan päähenkilö, Ginger Spice. Herttainen tarina, hienoa ajankuvaa – kyllä pop-kulttuuri on kiehtovaa!
Ashin Kung Fu -single täytti viime viikonloppuna 25 vuotta. Sinkun kannessa on ikoninen kuva jalkapalloilija Eric Cantonan pahamaineisesta kung fu -potkusta. Olen Arsenal-fani, ja Manchester United kuuluu suuriin inhokkeihini, mutta ranskalaisjalkapalloilija ja ManU-legenda Cantona on kyllä kiintoisa hahmo.
Ashin Kung Fun lisäksi myös Cantonan ja Crystal Palace -kannattajan kung fu -yhteenotto viettää juhlavuottaan, niinpä tästä tammikuussa 1995 tapahtuneesta välikohtauksesta on kirjoitettu taas paljon. Ainakin tämä Guardianin artikkeli viime tammikuulta kannattaa lukea. Artikkelin yhteydessä julkaistu Lego-video toistaa tapahtumien kulun hauskasti.
Ashin ja Cantonan kung fut – molemmat 90-luvun klassikoita.
Noiseyn sarja The British Masters esittelee otsikkonsa mukaisesti brittiläisiä musiikkimestareita. Toimittaja John Doranin haastattelemista muusikoista brittipopparia kiinnostaa ainakin Auteurs-yhtyeen Luke Haines, Sueden Brett Anderson, Noel Gallagher, Johnny Marr, Richard Ashcroft ja Manicsien Nicky Wire.
Artikkelikuva: Kon Karampelas/Unsplash
Levy: Supergrass – The Strange Ones 1994 – 2008
Posted on 15.2.2020
Supergrassin uusi kokoelmalevy on huikein juttu hetkeen.
Levyn kappaleet kulkevat kronologisesti käänteisessä järjestyksessä – kokoelma alkaa yhtyeen uran loppuvaiheen kappaleilla. Tämä muodostaa kokoelmalle upean musiikillisen kaaren. Alussa soi aikuistuneen yhtyeen klassinen rock, kypsä svengi ja psykedelia. Levyn edetessä päästään 2000-luvun aliarvostettuihin kappaleisiin (St. Petersburg, Grace, Seen The Light) ja niistä vielä edelleen biiseihin, joiden hammond aikoinaan mullisti yhtyeen soundin.
Loppupuoliskolla soivat sitten tietysti ne brittipop-kauden valtavirtahetket, jotka muistuttavat siitä, miksi kaikki aikoinaan rakastivat yhtyettä. Debyytin intensiiviseen nuoruuden voimaan, ihanasti siloittelemattomaan Buzzcocks-vauhtiin tultaessa kuulija on totaalisen mykistynyt yhtyeen uran musiikillisesta upeudesta ja monipuolisuudesta.
Supergrass on mykistävä yhtye. Ja mykistävien yhtyeiden kokoelmalevyjä ei koskaan ole liikaa. Supergrass is 10 -kokoelma vuosikymmen sitten paketoi yhtyeen uran erityisesti meille aikalaisille. Tämä uusin kokoelma toivottavasti opettaa myös uutta brittipop-sukupolvea ihastelemaan oxfordilaisten neroutta.
Uusi vuosi, uusi Ash
Posted on 8.1.2020
Ikisuosikki Ash viettää tänä vuonna juhlavuottaan. Ikiteinit julkaisevat helmikuun 14. päivä kokoelmalevyn Teenage Wildlife: 25 Years Of Ash.
Myös tämä uusi erittäin upbeat, raikas ja mieleen tarrautuva kappale löytyy kokoelmalta. Huh, ja näin jälleen yksi uusi vuosikymmen kera Ashin on startannut! Rrrrrrakastan näitä oman elämäni klassikoita!
Kappaleessa soi ikihyvä Ash-ote mielenkiintoisilla torvilla ryhditettynä, sanoisin.
Luukku 17: Vuoden 2019 tärkeät 20-vuotiaat
Posted on 20.12.2019
Vuonna 1999 brittipopin valtakausi oli tullut päätökseen. Oasis oli julkaissut pari vuotta aiemmin överin Be Here Now -levynsä, jota pidetään yhtenä eran lopun symbolina. Viimeisin naula brittipop-hurmoksen arkkuun oli Blurin vuonna 1999 ilmestynyt 13.
Ensinnäkin levy on erolevy: brittipopin kuningas ja kuningatar – Damon Albarn ja Justine Frischmann – erosivat vuosi aiemmin. Lisäksi yhtye ottaa levyllä etäisyyttä brittipop-visioonsa. Albumilla yhtye on brittipop-kauden poppia alternativempi, ja Graham Coxon saa enemmän tilaa omille musiikillisille mieltymyksilleen.
Lue lisää levystä täältä.
Muita tänä vuonna 20 vuotta täyttäneitä tärkeitä levyjä:
Stereophonics – Performance and Cocktails
Mainio kakkoslevy walesiläisyhtyeeltä.
Suede – Head Music
Arvostelukatastrofi, mutta minusta ei todellakaan mikään farssi. Toki meno on välillä levotonta ja musiikillisesti hermoja raastavan meluisaa ja sähköistä, mutta levyllä on muutama yli-ihana hetki. Tämä levy on Sueden uralla samantyyppinen lakipiste ja täyteen pakattu ylilyönti kuin Be Here Now Oasiksen uralla. Rakastan molempia.
Levy on minun nuoruus ja loppujen lopuksi se albumi, jonka kautta aloin Suedea ottaa suuremmin haltuun.
Supergrass – Supergrass
Oxfordilaisten kolmas albumi todistaa, että yhtye toimii myös ilman brittipop-viitekehystä. Hieno albumi yhtyeeltä, joka kehitti tekemistään levy levyltä. Hurjaa, että yhtyeen jäsenet ovat tälläkin levyllä vasta noin 23-vuotiaita. Uskomattoman kypsää ja hienoa tekemistä.
Shed Seven – Going For Gold
No okei, tämä on kokoelmalevy, mutta brittipop-klassikon uralla olennainen sellainen. Levystä ilmestyi tänä vuonna 20-vuotisjuhlapainos. Disco Down on albumin uusi biisi,
Travis – The Man Who
Tämä levy on mestariteos ja mahdollisesti yksi kauneimmista levyistä ikinä. Kiteyttää hienosti sen, miltä pos-tbritpop -kuulosti. Totaalisen rakastettava klassikko ja taideteos.
Soittolista: vuosi 2021
HEY LYLA! 