Sometimes it happens feelings die

Päivän levy on ollut Ashin Free All Angels. Ikisuosikki ja yksi isoimmista identiteettini rakentajista.

Tuskin mitkään käytössämme olevat rakastamisverbit pystyvät riittävän hyvin kiteyttämään sitä rakkauden määrää, mitä tunsin Tim Wheeleriä kohtaan levyn ilmestyessä keväällä 2001. Lähimmäksi totuutta intensiteetin kuvailussa päästään varmaankin toteamalla, että rakastin Tim Wheeleriä tuolloin niin paljon kuin 18-vuotias tyttö voi sinusta ja minusta laulavaa rokkitähteä ja idoliaan rakastaa.

Kun yhtälöön lisätään vielä ne ihailevat katseet, joilla kitaristi Charlotte Hatherleyta tarkkailin, voi todellakin puhua vaikuttavasta musiikkikokemuksesta.

Miksi juuri Free All Angels? Eikä vaikka sitä edeltävä Nu-Clear Sounds -albumi? Tai 1977? No nekin toki. Mutta Free All Angels koska se on erityisen paljon isoin kertosäkein ja huikein melodioin sekä tunteisiin vetoavin brittipopjousin somisteltu levy. Ja koska sillä lauletaan rakkausjutuista. Erityisen paljon.

Ja kaikki, jotka ovat joskus olleet 18-vuotiaita tyttöjä, tietävät, mikä vaikutus ihmiseen voi olla sillä, kun söpö 24-vuotias popparipoika laulaa You have always been a thorn in their side, but to me you’re a shining light.

Tai:

I miss your warm skin, beside me at night
I miss your flesh, in the dawn light
Sometimes, sometimes

Sometimes it happens feelings die
Whole years are lost in the blink of an eye

Se saa toivomaan sydänsuruja. Ja seurustelua vain jotta voisi erota ja kuunnella, kuinka Tim laulaa juuri minulle ja minusta. Se saa tuntemaan vähän liian isosti suhteessa elämänkokemukseen sekä olemaan mustasukkainen Nicolelle.

Jos jotain haluaisin tuolle nuorelle tytölle sanoa, olisi se, että ole huoletta, aikuisuus toteuttaa kyllä toiveesi. Et ehkä saa Tim Wheeleriä, mutta kuolevia tunteita, ikävää ja niitä sydänsuruja kyllä.

There’s no heart you can’t melt with a certain little smile

Onko tänään Matti Heikkisen päivä? – ”Suoraan sanottuna en usko”. Näin fiilistelee olympialaisissa Yle Urheilun asiantuntija Pirjo Muranen.

Aika tylsää. Ja epächarmanttia.

Uskookohan Pirjo, että tänään on minun päivä? Joka päivä on! Sillä mulla on uusi haasteiden ja kilpailutilanteiden kohtaamiseen tarkoitettu metodi:

Sen sijaan, että tiukan paikan edessä jännittäisin, epäröisin ja valmistautuisin häviöön, kiillotan kenkäni, silitän kaulukset ja hymmyilen. Sillä kuten brittipoppari tietää,

no challenge should be faced without a little charm and a lot of style.

Jos hävitään niin ollaanpa ainakin vimpan päälle.

Believe me, it was fucking emotional

IMG_20130712_142703

Britpop was the most vital, fun, exuberant, bright and universally creative era you can ever imagine. It was fucking emotional.

Viime päivien perusteella on kyllä taas todettava, että myös hän täällä on ihan fucking emotional. Ei siis mikään ihme, että tullaan niin hyvin toimeen, brittipoppi ja minä.

Kuva räpsäisy Uncut- ja NME-lehtien Britpop-erikoisnumerosta vuodelta 2005, Steve Sutherlandin artikkelista.

Poor James

Legendaariset bändihaastattelut, siinäpä vasta viihdemuoto!

Tänään olen ihastellut sitä, millaista jälkeä syntyi vuonna 1996 tökerön ja hyökkäävän haastattelijan ja silminnähden olonsa epämukavaksi, epäkiinnostuneeksi ja ärtyneeksi tuntevan James Dean Bradfieldin kohdatessa.

Viimeistään kohdassa 04.10 on selvää, että haastatteluun pakotetun muusikon katselu sattuu lähes yhtä paljon kuin tv-mainokseen ”esiintymään” pakotetun urheilijan.

Onneksi Jamesin ei sentään tarvitse mainostaa huippuhyvää maitoa.

Perjantaibiisi: Catatonia – Road Rage

Tykkään niin näistä viikoista, kun torstaina tuntuu perjantailta ja perjantaina lauantailta. Mutta lauantaina ei kuitenkaan vielä sunnuntailta!

Minulla on nyt selvästi meneillään jonkinlaiset Wales-viikot. Viikon ensimmäiset päivät olivat vahvasti Manic Street Preachers -teemaiset, pari viimeistä päivää olen omistanut Super Furry Animalsille ja Catatonialle. Olen ehkä myös katselluta muutaman kuvasen näyttelijä Rhys Ifansista (en ymmärrä sitä Ryan Gosling -juttua, mutta onneksi on Rhys).

Ja kylläpä vain muuten onkin kuulostanut Catatonia vuonna 1998 ilmestynyt kakkoslevy International Velvet jälleen ihan törkeän hyvältä. Hyvät kappaleet, toisinaan iso ja kunnianhimoinen soundi (ei kuitenkaan millään Be Here Now -tavalla…), Cerys Matthewsin ääni sekä 90-luvun tyttöbändeiltä lainatut taustalaulut ja vähän rumpujututkin – jes!

Levy on myös loisto esimerkki siitä, kuinka 90-luvulla todella hallittiin kertosäkeet sekä sellaisten herkkien mutta mahtipontisten slovareiden tehtailu. Tänään sitten illan viimeiseksi hitaaksi vaikka Strange Glue.

Mulder and Scully (videolla Rhys) on soitto- ja settilistojeni vakkari, mutta tänään huikeimmalta on kuulostanut tämä yhtyeen toinen hitti. Niin, tuo kertsi!

Pillifarkut, my ass

embrace_farkut

En tule oikein toimeen pillifarkkujen kanssa.

Vielä kymmenisen vuotta sitten tämä ei ollut lainkaan ongelmallista, ja sainkin viettää varsin miellyttävän ja liehulahkeisen popparinuoruuden ja vielä opiskelijaelämän alkutaipaleenkin. Mutta sitten tapahtui jotain. Tuli vuosi 2005, eikä mistään saanut enää muita kuin pillifarkkuja.

Niinpä on vähintäänkin ikuistamisen paikka, kun käsiin tarttuu pari farmareita ajalta, jolloin farkut vielä olivat farkkuja eikä legginsejä. Nämä Levi’s-yksilöt elikkäs ysäribootcutit löysin viime viikolla. Toisen roska, brittipopparin aarre (kuin myös kaikki ne muiden hylkäämät viisnollaykköset)…

Höpsöt, sanoo muotitietoinen, britpop never dies, sanon minä!

Puolustukseksi on kyllä todettava, ettei väri todellisuudessa ole ihan noin ysäri.

No niin tai näin, nyt mulla kuitenkin on taas hetken jälkeen Manchester-farkut (ens kerralla jalkaan Gazellet)! Tottelevat myös nimeä Embrace-farkut.

Tai miten olis Gomez-farkut?

 

Keikalle: Velvert

Sunnuntaita!

Tänään on hyvä aika kirjoittaa vähän Velvertistä. Yhtye nimittäin julkaisee ensimmäisen kokopitkänsä ensi perjantaina 29.11 ja soittaa sen kunniaksi levyjulkkarikeikan Kallion Libertessä keskiviikkona 27.11.

Itse tutustuin yhtyeen tekemisiin jo jonkin aikaa sitten, kun löysin tieni yhtyeen laulaja-kitaristin blogiin. Minun ja Jussin musiikkimieltymykset menevät suurilta osin yks yhteen, joten tokihan brittipopin täyttämä blogi teki vaikutuksen. Erityisen huikealta on tuntunut löytää toinen varsin vannoutunut ja pitkäikäinen Come Inside -fani… Yhtyeen mukaan nimetystä blogista löytyykin satunnaisten Velvert-kuulumisten lisäksi kiehtovia ja näppäriä musiikkifiilistelyjä.

Ja tokihan sama blogista tuttu brittipopestetiikka soi myös Velvertin musiikissa. Näiden parin biisin perusteella tämä kolmea ep:tä seuraava ja ilmeisesti melko pitkän kypsyttelyn tuloksena syntynyt debyyttikokopitkä soi sellaisella visioiden, ideoiden, vaikutteiden ja toteutuksen taajuudella, jolla on hyvä viihtyä.

Tässä siis pari palaa Velvertiä, lisää yhtyettä sitten ensi keskiviikkona Libertessä. Levyjulkkarikeikan väliaikamusiikista vastaa muuten meitsi elikkäs Dj Hey Lyla! Tervetuloa!

Velvert, Mikko Siikavesi, DJ Hey Lyla!
Liberte, Kolmas Linja 34
Klo 22

Tapahtuma Facebookissa
Velvert Soudcloudissa
Velvert-blogi

”Who’s Liam Gallagher?” ”Me.”

Pari kirjaa, jotka inspiroivat tällä hetkellä: Paul Mathurin Take Me There: Oasis – The Story vuodelta 1996 ja Saku Tuomisen uudehko Hyvä elämä – Lyhyt oppimäärä.

Ja pari syytä siihen, miksi luen niitä muistikirjan kanssa (ja miksi olen viimeaikaisesta itseluottamuksen kasvusta velkaa Liam Gallagherille ja Saku Tuomiselle):

”Every single Oasis song is a classic”, says Liam [Gallagher].  ”Even when we were going to gigs supporting a load of twats I knew we were better than them. It’s the fucking songs and the singer, mate. We just pissed on them. Always will.”

So has it always been about self-confidence?

”No, it’s always been about being fucking better than anyone else.” (Take Me There: Oasis – The Story, s. 58)

Tai kuten Tuominen unelmoinnin tarpeellisuudesta ja mahdollisuuksien maailmasta muistuttavassa pamfletissaan toteaa:

Unelmoinnin puolesta puhuminen on kuitenkin haasteellista. Aina kun yksi yrittää, toinen korottaa äänensä ja sanoo, että on edesvastuutonta antaa ihmisen luoda vääriä odotuksia ja kasvattaa katteetonta itseluottamusta.

Millä oikeudella tämä toinen tekee sen?

Kuka loppujen lopuksi tietää, mitkä ovat vääriä odotuksia, ja mitä ihmettä on katteeton itseluottamus? (Hyvä elämä – Lyhyt oppimäärä, s. 13)

Oikeastaan tuossa on myös pari syytä siihen, miksi idolikirjat usein ovat yhtä kuin elämäntaitokirjat. Molemmathan selkeästi tarjoavat malleja ja uskallusta olla itsevarmempi, rohkeampi, luottavaisempi tai jotain muuta elämänlaatua ehkä parantavaa.

Myös Tuominen ja Mathur ovat teoksissaan loppujen samalla asialla: he vetävät lukijaa pois epäilemisen kulttuurista.

Sillä mitä muuta kuin katteettomalta itseluottamukselta kuulostavaa on se, kun Noel Gallagher vuonna 1993 heti Oasiksen levytyssopimuksen allekirjoittamisen jälkeen toteaa, että ”We’ve always been rock ’n roll stars. This is fucking brilliant, but you haven’t seen anything yet. We’re going to start proving it.”

Mutta niin, kuten Saku Tuominen muistuttaa, ”aina joskus joku kykenee”.

————————————————————————————————————-

Otsikko: Paul Mathur Take Me There: Oasis – The Story

It girls

Olen lueskellut viime päivinä Alexa Chungin tuoretta omaelämänkerrallista ja tyylitarinallista It-kirjaa. Vaikka osa tämän brittiläisen malli-juontajan ja tyylitytön kiinnostavuudesta hälvenikin sillä hetkellä, kun seurustelu Alex Turnerin kanssa päättyi parisen vuotta sitten eroon, on Alexa edelleen yksi särmikkäin seurattava ja nokkelin pukeutuja. Jos nyt tytöistä pitäis valita.

Ja sitten musiikkiin.

Quickly she came dressed up for fame, riding her perfume downstairs.

Jos 2000-luvun it-tytöistä ei voi puhua mainitsematta Alexa Chungia, ei brittipopista voi puhua mainitsematta Sleeperiä, jonka kakkoslevy The It Girl on nyt sitten tietysti kummitellut mielessä. Ja vaikka en Louise Wenerin, tuon oman aikansa tähtitytön, kaikkia tyyliratkaisuja (enää) niin kovin ihastelekaan, niin kyllähän laulajatar – nykyään muuten kirjailijatar – on minulle aina todella it.

She tries not to look like she cares.

Niin, The It Girl -albumin se kappale sitten taas on mielestäni ehdottomasti What Do I Do Now? -klassikko. On aina ollut. Laulu kiteyttää melko täydellisesti 90-luvun ollen samalla näköjään kutakuinkin ikuinen. Olen nimittäin taas ties kuinka monennen kerran elänyt useamman päivän kappaleen tahtiin.

Vaikka biisi onkin melodioineen ja kertosäkeineen jotenkin todella ilmiselvä, jopa helppo, on se silti ihan huippu. Ysärihelmi. Ai että. Huomaan pitäväni yhä aina vain siitä, millä tavoin kappale suorittaa sitä tehtävää, johon popmusiikki minusta mitä olennaisimmin kuuluu – eli spekuloi kahden ihmisen yhteenkuuluvuutta. Herttaisesti, vähän naiivisti. Ilman turhia runollisuuksia ja syvällisyyksiä, tutun arkisesti ja konkreettisesti kipuillen. Suoraan kysyen. What did I do wrong? I thought we had it sorted? Was it when I said I wanted to have children? Jotenkin niin ikuista tuokin.

Kuvat omia räpsyjä Alexa Chungin It-teoksesta, kannen design Alexa Chung ja Stefanie Posavec


Sitaatit Sleeperin What Do I Do Now -kappaleesta