Miles Kane – Blame it on the Summertime

Uusi kappale Miles Kanelta on aina kiva juttu. Kesäbiisimäinen Blame it on the Summertime vie videon kera näennäisesti aurinkoiseen Amerikkaan. Kuitenkin, kun kappaleen länsirannikon sävyttämää aurinkoista pintaa vähän raaputtaa, löytyy alta melko lailla se sama tuttu retrosävyinen kitarapoppis, mitä liverpoolilaismuusikon kolmella soololevyllä on saatu kuulla.

Aivan erityisen paljon minulle tulee kappaleesta mieleen Kanen kakkoslevy ja sen Better Than That -söpöys. Ihan samaa biisiperhettä!

Olen harmitellut viimeiset vuodet Kanen muuttunutta habitusta. Skarppi ja viehättävä mod-henkisyys on vaihtunut taakse vedettyyn limatukkaan ja avonaisiin paidannappeihin – liikaa Alex Turnerin seuraa, sanon minä.

Onneksi Kanen aurinkolasityyli, miehen viime aikoina paljon sporttaama bucket hat, sylissä viihtyvä kitara sekä laulutyyli muistuttavat etäisesti myös Richard Ashcroftista.

Noh, hyvin etäisesti.

Miles Kane – Coup De Grace

Jos minulta kysyttäisiin, kuuntelisin mieluusti Miles Kanen debyytin nostalgisen romanttista ja vintagesävytteistä poppia tai vähän rockimmaksi ryhditettyä kakkoslevyn retropoppikappalesikermää loppuelämäni. Vuorotellen maisemaan istuvien, Kanen ja Alex Turnerin sivuprojektin The Last Shadow Puppets -albumeiden kanssa. Mutta eihän minulta kysytä.

Sillä niin vain on Kane mennyt minulta kysymättä, ja vielä yhdessä Jamie T:n kanssa, hämmentämään pakkaa, sekoittamaan ihanaa ominaisjuttuuaan ja artistiääntään tarpeettomalla rokkikukkoilulla. Lopputulos on se, että kolmannella albumillaan Kane kyllä hapuillen yrittää laajentaa musiikillista skaalaansa, mutta päätyy silti kuulostamaan parhaimmalta tehdessään ihan just sitä, mitä on ennenkin tehnyt.

Coup De Gracen parhaimmat hetket soivat minusta nimenomaan niinä kappaleina, jotka voisivat löytyä Kanen kahdelta ensimmäiseltä albumilta. Ja ne hetket ovatkin sitten kaikessa mittakaavassa upeita! Crying On My Guitar on huikea biisi, sellainen Miles Kanenelle ominainen, varovaisesti rockiksi naamioitu pop-kappale. Biisi sopisi huikean hyvin Kanen kakkoslevylle, I Feel Better Than That -biisin sisarkappaleeksi. Videolla voisi olla tyylikkääseen pikkutakkiin pukeutunut Kane poppitukassaan, taustalla pukuihin sonnustautunut bändi ja yksi minimittaan pukeutunut tanssityttö. Videon värimaailma olisi sellainen retrolla tavalla keltaisen ruskea… kuulostaako tutulta, hah?

Debyyttilevyn kauniista nostalgiasta ja sovituksellisesta äänimaailmasta puolestaan muistuttaa Lana Del Rayn kanssa yhteistyössä kirjoitettu Loaded, joka tuo minusta loistavasti esiin Kanen parhaat puolet laulajana. Ihana tunnelma, hyvä kappale. Tykkään myös älyttömästi Killing The Joke -biisin maailmasta, joka on taas toooooodella mileskane. Myös albumin päättävä, todella TLSP-tyylinen Shavambacu-hitailulu menee sekin niiden biisien joukkoon, joilla Kane seikkailee onnistuneesti siellä, missä on seikkaillut ennenkin. Ja päätyy kuulostamaan loistavalta. Vauhtibiiseistä huikein on albumin lopusta löytyvä Something To Rely On -biisi, joka on albumin indierock ja biiseistä se, jolla kirjoitusyhteistyö Jamie T:n kanssa selkeimmin kuuluu. Hitti!

Cold Light of Day, nimibiisi Coup De Grace sekä Silverscreen ovat sen sijaan minusta biisejä, joilla Kanen charmi katoaa.  Minusta Kane vain ei ole parhaimmillaan tällaisilla rykäisevillä rock-kappaleilla. Onneksi näitä kappaleita, joilla Kane kadottaa oman tutun äänensä ja eirtyisyytensä, kahdella aiemmalla levyllä alleviivatun ja onnistuneesti rakennetun imagonsa, on loppujen lopuksi vähän. Lähinnä ne aiheuttavat turbulenssia ja pakottavat kuulijaa hetkellisesti tasapainoilemaan tutulla tavalla soivan sekä poikamaisesti elegantin charmin ja paheellista rokkikuikkoilua yrittävän artistin välillä.

Olen pelännyt Miles Kanen musiikkikäsityksen ja artisti-imagon muuttumista jo jonkin aikaa, varmaankin siitä asti, kun Alex Turner leväytti tukkansa tötterölle ja paidannappinsa auki. Vielä Kanen vision eläminen ei kuulu hänen musiikissaan liiaksi, vaan Coup De Grace soi Miles Kane -fanin korvaan upeasti. Ne muutamat harha-askeleet voi vaikka nimetä kokonaisuuden kannalta pakollisiksi menoraidoiksi ja keskittyä levyn rauhallisempaan tunnelmaan. Kuitenkin tällaiselle kokonaisvaltaisesti pop-kulttuuria elävälle myös artistin mielenmaisematason muutokset voivat olla nihkeitä. Se, että päässä on keltaiset peililasit, aiemmin visusti kiinni pysyneet paidan ylänapit auki ja tukka limaisesti sliipattu, voi näyttäytyä uhkakuvana ja saada albumin soimaan popparin korvissa pikkuisen vinosti ja vääränsävyisesti.

Onneksi se rokkikukkolarppi on aika kesyä, eikä sitä ole kovin paljon, ja Kanen voi vielä löytää debyytin hurmaavasta pop-käsityksestä, vähän elegantista Pariisista, vähän 60-luvun svengaavasta Lontoosta. Välillä kotikaupungistaan Liverpoolistakin. Vielä jos albumilla olisi kakkoslevyltä löytyvän Don’t Forget Who You Are -anthemin kaltainen pubihoilotus, en olisi lainkaan huolissani.

Miles Kane x Fred Perry

Miles Kane oli vuosia minun tyyli-idoli. 2000-luvun alkuvuosina liverpoolilaismuusikko vaikutti The Rascals -yhtyeessä ja sporttasi ajalle tyypillisesti sellaista indielädi-tyyliä. Ei siis mitään turhan yritteliästä, vaan indiepoikatyyliin farkkua, tennaria ja neuletta. Oikein somaa.

Sitten tuli The Last Shadow Puppets -projekti Alex Turnerin kanssa, ja tennarit plus farkut vaihtuivat pikkuvanhaan ja nostalgiseen pukutyyliin. Ai että!

The Last Shadow Puppetsista alkoi Miles Kanen tie moderniksi mod-idoliksi. Kahden soololevyn retroon ja mod-vaikutteiseen konseptiin kuului asianmukainen fiksu ja viimeistelty tyyli. Just oikeanlainen tukka. Puvut, pikkutakit, skarpit päällystakit ja oikeanlaiset nahkarotsit, slimmit housut, skarpit kengät. Kaulukset. Kaikki vimpan päälle. Tuolloin julistin Miles Kanen valkoisten housujen kuninkaaksi ja aikamme tyylikkäimmäksi nuorukaiseksi.

Mutta sitten, voi sitten.

Tuli toinen kierros The Last Shadow Puppetsia ja Alex Turnerin rinnalla myös Miles Kane antoi tyylinsä ryöpsähtää. Ennen skarppi paitayyli vaihtui avoinaiseen kaulukseen ja hiukset taakse sliipattuun limatukkaan (pardon). Viimeistään pornoviikset päättivät minun ja Miles Kanen yhteisen tyylitaipaleen. Tällaiselle 60-luvun viatonta pop-estetiikkaa ihastelevalle vuosikymmen ja viattomuuden aste vain olivat totaalisen vääriä.

Joo, olisin toivonut, että Kane olisi pysynyt loppuelämänsä sinä pikkkuvanhana mod-wannabenä, joka halutaan yhteiskuviin Paul Wellerin kanssa. Mutta ainakin vielä tänään Kanella on minun kanssa kovasti erilainen visio tyylikkyydestä.

Miles Kane x Fred Perry -mallisto ilmestyi vähän aikaa sitten ja siinä Kane on päässyt toteuttamaan juuri sitä sellaista vuoden 2016 limaista TLSP-tyyliä. Ei tässä nyt ihan hukassa olla, kuuluuhan mallistoon ihan vain klassista kauluspaitaa (joiden napit fiksu tyyppi ymmärtää pitää kiinni), mutta kyllä tuon tukan nyt jo vois leikata.

Kuvat: Fred Perry

High Hazels – Sequin Eyes

Esittelin brittiyhtye High Hazelsin sievän ja lempeän kitarapopin blogissa reilu pari vuotta sitten. Nyt yhtye on julkaissut uuden kappaleen, jota kuuntelen täällä ihan sydämen kuvat silmissä!

Kappaleesta löytyy oikeastaan kaikki se, mitä jo tuolloin aiemmin yritin yhtyeen debyyttilevystä sanallistaa. Kauneus, herkkyys, pehmeys. Kirkas ja helisevä kitara, toiselle tasolle nouseva kertsi.

Aivan erityisen ihanaa tässä Sequin Eyes -kappaleessa on toisen sheffieldiläisyhtyeen, nimittäin Arctic Monkeysin entistä vahvempana kuuluva kaiku. Laulajan lempeä, kuiskailevan kertova lauluääni yhdessä muun alexturnermaisuuden kanssa vie ainakin minut oitis vuoteen 2011 ja Suck It And See -albumin aikaiseen poppi-Arctic Monkeysiin. Kuuntele vaikka kertosäkeen sulkevat loppusekunnit kohdasta 1:55 alkaen. Erittäin Mr. Turner.

Kesä pakettiin: Flow 2016

Syksy!

Olen just se tyyppi, joka alkaa elokuun 1. päivä odottaa kesän päättymistä. Minussa on kesäihmistä ehkä noin promillen verran, se kantaa juuri ja juuri yli heinäkuun.

Vuoden kohokohtiin kuulukin se, kun voin taas pitkästä aikaa käyttää parkaa. Tänäkin vuonna kesävaatteet saivat ensimmäisen parkakuorrutuksensa juuri Flow-viikonloppuna. Toiset hyvästelevät Flow’ssa kesän, toiset vastaanottavat syksyn.

Parkan lisäksi minun Flow’ssani olennaisia olivat – aivan kuten ennakoin – ylihyvä Sleaford Mods, viihdyttävä The Last Shadow Puppets, totinen Morrissey ja turvallinen New Order. Lisäksi pidin Iggy Popista, Massive Attackista, J. Karjalaisesta ja jonkin verran myös Savagesista, erityisesti yhtyeen potentiaalista tulla kiinnostavaksi.

Flow Festival/Samuli Pentti
Flow Festival/Samuli Pentti

Näkemistäni keikoista ehkä eniten kaikki kohdallaan oli Sleaford Modsin perjantai-illan setissä. Se vain oli ihan napakymppi! Heti, kun Jason Williamsonin sylkevä puheflow alkoi, siirryin helsinkiläiseltä, vimpan päälle viimeistellyltä festivaalilta jonnekin Nottinghamin nuhjuiseen pubiin kuuntelemaan sen pöydän ärhäkäimmän vastarannankiisken manifestia.

Kiittelin etten jäänyt silittämään pikeetä tai vaihtanut kakeinnähnyttä parkaa fiinimpään.

Hurmaannuin keikan autenttisuudesta ja Williamsonin räpin omistautuneesta ja keskittyneestä virtauksesta. Turhasta riisuttu setti oli show, vaikkei oikeastaan yrttänyt olla. Parivaljakko muodosti kiehtovan kombon. Täydellä intensiteetillä laukova Williamson ja olutpullon kanssa läppärinsä vieressä henggaileva Andrew Fearn – vastustamaton pari.

Täyden kympin keikan viimeisteli aivan huikea, heittäytynyt yleisö. Toisaalta, hetkestä oli helppo pitää: coolia ja itsevarmaa esiintymistä, mutta ei kuitenkaan ylpeää. Yllätyin vähän siitä, miten lempeästi yhtye kohteli yleisöä, sillä jostain syystä odotin yleisöönkin yltävää vihaa ja ylimielisyyttä, mutta ei ei. Me olimme selväst kaikki samalla puolella niitä vastaan.

Sleaford Modseista siirryin juosten Massive Attackiin, jonka keikasta ehdin nähdä viimeiset 40 minuuttia. Musiikillisesti hyppäys teltasta päälavan eteen oli valtaisia: Sleaford Modsien pelkistetystä, jumittavasta ”epämusikaalisesta” Massive Attackin rytmikkääseen musikaalisuuteen.

Nottinghamista Bristoliin.

Massive Attack taisi vähän herättää joissain kuulijoissa ristiriitaisia fiiliksiä – minusta ne 40 minuuttia olivat upeat.

Flow Festival/Konstantin Kondrukhov
Flow Festival/Konstantin Kondrukhov

Tosiaan. Tämän vuoden Flow’n teemaksi muotoutui minun osaltani jonkinlainen vastakohtien, jopa ääripäiden festivaali. Se, kun kuuntelin Siaa ja FKA Twigsia ja tunsin oloni vanhaksi ja jämähtäneeksi, mutta Iggy Popin kanssa taas vielä kovin nuoreksi. Lauantaina menin The Last Shadow Puppetsin ja Morrisseyn keikkojen aikana laidasta ja fiiliksestä toiseen.

Molemmat keikat olivat hyviä ja erityisiä, mutta eri tavalla. The Last Shadow Puppets piti hauskaa, viihdytti. Pilke silmäkulmasssa, show mielessä. Vekkuli, vähän hiprakkaisen oloinen Alex Turner pisti parastaan, Turnerille hymähtelevän ja naurahtelevan Miles Kanen lavaolemus oli vähän hillitympi ja vähemmän keimaileva. Ihana silti.

TLSP oli ihana, koska se ei ollut mitään turhan vakavaa, mutta silti musiikillisesti kunnianhimoinen ja taidokas esiintyminen. Hittien ja parin odottamattomamman valinnan kautta yhtye osoitti oman erityisyytensä ja aivan poikkeuksellisen keskinäisen ymmärryksen.

Voi harmi niiden ihmisten puolesta, jotka eivät näin uniikkia parivaljakkoa olleet näkemässä – koskakohan kitaramusiikki saa seuraavan tällaisen musiikillisen projektin?

Flow Festival/Konstantin Kondrukhov
Flow Festival/Konstantin Kondrukhov
alex_tomi_palsa
Flow Festival/Tomi Palsa

Lauantai-illan toinen kohokohta oli tietysti Morrissey ja toisin kuin TLSP, oli tässä kyse nimenomaan vakavasta. Totinen Morrissey on toki hieno, mutta siltikin koin, että jokin keikasta puuttui, ehkä charmi tai jokin taika, joka olisi saanut minut muistamaan, että tässä ollaan nyt aikojemme tärkeimpiin kuuluvan tyypin seurassa.

Toisaalta kyse voi olla myös olosuhteista, joissa en ihan päässyt kuulemaan, mitä Morrissey minulle keikallaan halusi kertoa. Tukkoinen teltta, ärsyttävien ja meluisten ihmisten ympäröimänä oleminen, yksinäisyys. Festarit.

Onneksi, onneksi Speedway, vaikka toki ehdinkin sekunnin ajan olla pettynyt kappaleen kikkailevaan sovitukseen. Siltikin: festareiden yksi kohokohta.

Flow Festival/Katri Naukkarinen
Flow Festival/Katri Naukkarinen

Morrisseyta enemmän pidin New Orderin keikasta. En ollut koskaan nähnyt yhtyettä livenä, joten innostuin aika yksinkertaisista jutuista: hiteistä, lavalla olevista elävistä ihmisistä, yhtyettä rakastavasta yleisöstä sekä siitä, että yhtye kuulosti oikeasti just sellaiselta kömpelön epävarman charmikkaalta kuin stereoissakin.

Flow Festival/Sami Heiskanen
Flow Festival/Sami Heiskanen

Flow’n hyvät asiat liittyivät toki musiikkiin, mutta ihan yhtä tärkeitä ovat muut vähän hölmöt muistot. Olin ison osan ajasta paikalla yksin ja tein tapani mukaan paljon trainer spottingia. Brittimusiikin festarit – retrotennarit ja parkojen määräkin sen jo kertoi. Oli kotoisa olo.

Festarimuistoista parhaimpia saattaa olla myös se, ettei  Alex Turner astellut lavalle siinä viime aikojen niljakkaassa olemuksessaan ja hömelössä puvussaan, vaan farkuissa ja nahkatakissa. Myös sliipatun tukan sijaan sain katsella hiuksia, jotka toivat minulle mieleen sen Alex Turnerin, joka yhtyeineen teki yhden elämäni teoksista, Arctic Monkeysin vuoden 2011 Suck It And See -levyn.

Pikkuinen juttu, iso muisto.

Flow 2016: Viisi kertaa Miles Kane

Kuten jo aiemmin kirjoitin, ei lauantain Flow’ssa ja The Last Shadow Puppetsin keikassa ole minulle kyse vain The Last Shadow Puppetsista, vaan iso tätä kivaa malttamattomuutta liittyy siihen, että samalla näen myös Miles Kanen.

Tässä viisi syytä ihastua Miles Kaneen.

1. First Of My Kind (2012)

First Of My Kind -kappale ilmestyi samannimisellä ep:llä Record Store Daynä vuonna 2012, Kanen kahden soololevyn välissä. Kappaletta on ollut kirjoittamassa myös eräskin Alex Turner – kuten monia Kanen debyyttilevynkin kappaleita.

Minusta First Of My Kind on Miles Kanen paras musiikillinen hetki. Se on upea pop-kappale kunnon kertseineen, mutta aivan erityisen hienoa siinä on tuo todella musikaalinen, ylväs, jylhä ja retroelegantti sovitus. Kappaleesta löytyy minun mielestäni yhdet 2000-luvun hienoimmat nostatukset.

Tällä kappaleella – ja sen videollakin – kiteytyy minusta Miles Kanen soolouran juttu: klassinen, skarppi mod-estetiikka ja harkitut, laadukkaat sovitukset yhdistettynä 2000-luvullakin relevantteihin pop-kappaleisiin. Jokin pieni indierock-huntukin on useisiin kappaleisiin saatu. Meidän aikamme kontekstissa ihan uniikki lopputulos.

Sanoituksissa Kane liikkuu usein sellaisen pikkuisen naiivin, vähän pop-kliseisenkin tekstityksen äärellä ( ”Don’t let your worries dictate who you are. // Don’t forget who you are.”) – mutta tekee sen tosi somasti. Toinen ihan ehdoton Kane-suosikkini on Don’t Forget Who You Are – kaikki kanemäisyydet läsnä siinäkin.

2. Valkoiset housut

Miles Kanea ihanampaa on ehkä vain Miles Kane valkoisissa housuissaan. Useimmilla valkoiset housut päätyvät näyttämään jotenkin väärältä,  vähän sinne päin, mutta kuten tuo First Of My Kind -videokin kertoo, kantaa Miles Kane mod-klassikon just oikein.

Vaikka valkoiset pöksyt (tai vaihtoehtoisesti istuva puku) ovatkin Kanelle jonkinlainen tavaramerkki, ei hänen tyylikkyytensä vain niistä ole kiinni. Kyllä kyseessä on läpeensä upea pukeutuja – tärkeimpiä tyylimuusiani, Liam Gallagerin, Paul Wellerin, Graham Coxonin, Damon Albarnin ja Alexa Chungin ohella.

first_of_my_kind

3. The Last Shadow Puppets

Miles Kanen ja Alex Turnerin tutustuivat, kun Miles Kanen The Rascals -yhtye kiersi Arctic Monkeysin lämppärinä. Backstage-jammailu synnytti idean yhteisestä musiikkiprojektista – syntyi The Last Shadow Puppets. Vuonna 2008 ilmestyi The Age of the Understatement, josta tuli heti noh, klassikko.

Suuri yleisö saattaa pitää The Last Shaow Puppetsia Alex Turnerin projektina, mutta viimeistään Kanen ensimmäisen soololevyn ilmestymisen jälkeen tajusin, miten paljon tuossa kaikessa on oikeasti kyse Miles Kanen jutusta. Kanen soolodebyytti on kuin pieni jatkotarina sille, mitä TLSP:n vuonna 2008 teki. Ei yhtä elokuvallinen tai scottwalkermainen, mutta joku sama visionjyvä siellä on.

Siinä vaiheessa (vuonna 2013), kun Arctic Monkeysista alkoi tulla minun makuuni vääränlainen, aloin todella toivoa Milexin yhteenpaluuta. Olin hetken aikaa vakuuttunut siitä, että nimenomaan Miles Kane on parasta, mitä Alex Turnerille on tapahtunut.

Aviaton on ehdottomasti vuoden 2016 hienoin avausraita – ja Miles Kanen laulu kappaleella aivan uskomattoman hieno. Tuo lauluäänen Liverpool-soundi! Toinen aivan erityisen hieno Miles Kane -roolitus TLSP:lla on minusta Meeting Placen alkusekunnit. Se, miten nimenomaan Kane avaa kappaleen ja tekee sitten vuorostaan tilaa Turnerin säkeelle.

4. The Rascals

Ennen The Last Shadow Puppetsia Kanen merkittävin bändiprojekti oli The Rascals. Yhtyeestä ei tullut mitään suurensuurta, vaikka minusta sen tummanpuhuva indierock onkin keskivertoa parempaa. Aliarvostettu, ehkä.

Jos olet katsonut Awaydaysin, tuon mainion jalkapallohuligaanikasvutarinan, muistat ehkä The Rascalsin ja Miles Kanen pikkuroolin siinä. Yhtye soittaa klubilla Echo &The Bunnymenin All That Jazz -kappaletta, ja sitten keskustellaan ihanasti paksulla scouse-aksentilla.

5. Liverpool

Niin, se aksentti ja laulun Liverpool-soundi. Ehdottomasti osa Kanen musiikkia ja muusikkoutta. Uskon,  että Kanen ei-niin-modernissa popmusiikkivisiossa on isosti kyse juuri liverpoolilaisuudesta. Kaupungin klassisesta ja ikiaikaisesta musiikkikulttuurista, historiasta.

Kanen toisen albumin kanteen kuvattu AJ Skelley  -kauppa löytyy tietysti Liverpoolista ja on muuten Miles Kanen äidin omistama. Leidit kuvassa ovat Kanen äiti ja kaksi tätiä.

rsz_dont-forget-who-you-are

Brittipopparin Flow: The Last Shadow Puppets

Tämän vuoden Flow’ssa on aivan erityisen paljon artisteja brittipopparin ja kitarapopparin makuun. Neljä festareille buukattua esiintyjää on minulle tärkeydessään aivan omaa luokkaansa, minkä lisäksi esiintyjälistalta löytyy muutama sellainen melko kiinnostava.

Aiemmin julkaistu teksti Sleaford Modsista löytyy täältä. Tässä seuraava minun Flow’ni kohokohdista:

The Last Shadow Puppets (lauantai 13.8 klo 21, Main Stage)

tlsp_flow

En ihan tarkalleen pysty visioimaan sitä, mitä minussa tapahtuu lauantaina, kun The Last Shadow Puppetsin Miracle Aligner (vuoden 2016 tunnarini) alkaa Suvilahdessa soida, mutta jotain ikimuistoista se on. Silloin en anna minkään tulla minun ja Milexin väliin.

Miles Kanen ja Alex Turnerin The Last Shadow Puppetsin näkeminen ei ole vain Flow’n ja kesän kohokohta, vaan koko elämän merkkitapauksia. Nyt puhutaan kuitenkin ihmisistä, jotka ovat 2000-luvulla jatkaneet  – yhdessä ja erikseen – sitä onnelliseksi tekemistä, minkä Gallagherit, Damon Albarn, Brett Anderson, Justine Frischmann, Richard Ashcroft ja sellaiset klassikot 90-luvulla aloittivat.

Parasta lauantaissa onkin se, että yhdessä keikassa on kyse niin monesta eri onnesta. Ensinnäkin kyse on tietysti isosta ja jylhästä popmusiikista, kesästä 2016 ja vuoden 2016 The Last Shadow Puppets -versiosta, joka on tehnyt tämän vuoden sen minulle tärkeimmän levyn.

Toiseksi aion samalla elää myös pienen paluun vuoteen 2008 ja TLSP:in The Age of the Understatement -albumiin, jonka elokuvallisuus ja popjuhlavuus, hyvyys ylipäänsä meni tuolloin yli minun ymmärryksen. Aion leikkiä hetken 25-vuotiasta wannabe-modia, nähdä Kanen ja Turnerin moppitukkaisina nuorukaisina, skarpeissa takeissaan.

Kovin moneen albumiin en ole tuon vuoden 2008 jälkeen samalla tavalla päätä pahkaa rakastunut. The Age Of Understatement, Standng Next To Me, Meeting Place – tuon lähemmäksi 25-vuotiaan Miian sielunelämää tuskin enää koskaan pääsen. Erityinen lauantai-ilta.

Kolmannneksi, vanhan ja uuden The Last Shadow Puppetsin lisäksi lauantaissa on kyse tietysti ihan vain Alex Turnerin kohtaamisesta. Vaikka Turnerin nykyinen niljakas look tuntuukin tulleen aika kauas siitä poikamaisesta charmista, johon vuonna 2006 Arctic Monkeysissa tutustuin, riittää miehen lauluääni onneksi merkiksi siitä, että kyseessä todella on sama tyyppi. Jo 10 vuotta elämäni parantajana – ehdottomasti osa elämäni tärkeiden ihmisten kaanonia.

Ja neljänneksi:

lauantaina näen vihdoin Miles Kanen! The Last Shadow Puppets on ihana, Alex Turner on ihana, mutta kyllä Miles Kane on aivan erityisellä tavalla se minun juttu. Soolokontekstista irrotettunakin. Moderni mod-idoli, tyylimuusa, joka kahdella soololevyllään (Colour of the Trap, 2011 ja Don’t Forget Who You Are, 2013) palautti uskoni 2010-luvun popmusiikkiin.

Jotain uutta: Fronteers

Olen viime aikoina tykännyt Fronteersista. Yhtye tulee Hullista ja tekee musiikkia klassiseen kitarapoppiin uskoen.

Lähtökohtaisesti tässä ei ole kyse mistään uudella tavalla kekseliäästä yhtyeestä, vaan ennemminkin siitä, että yhtye tekee keskivertoa paremmin sen, mitä kitarapopin saralla kuuluu tehdä. Yhtye onnnistuu kuulostamaan kiinnostavalta, koska sen soundi ja tekeminen kulkee oikeasti todella taitavasti läpi kaikkien kitarapopin ydinaikakausien. Se poimii ne olennaisimmat jutut 60-luvulta, 90-luvulta ja vielä 2000-luvun kitarapoppareiltakin (esim. The Kooks). Laulajan Miles Kanea (no joo myös Alex Turneria) muistuttava lauluääni yhdistettynä Suck It And See -kauden kitarapoppi-Arctic Monkeysiin on aika viehko yhdistelmä. 90-luvun brittipopin kartalla yhtye taas sopii jonnekin sinne Castin vintagefiiliksen rinnalle.

Ei siis mitään super omaperäistä, mutta vahvaa tekemistä juuri tämän jutun sisällä.

Yhtye on julkaissut alkuvuodesta pari singleä. Heinäkuussa ilmestyy Streets We’re Born In -ep.

Vuonna 2016: The Last Shadow Puppets – Everything You’ve Come to Expect

Miles Kanen ja Alex Turnerin musiikillinen rakkauslapsi The Last Shadow Puppets saa tarinalleen viimein jatkoa. Uusi levy ilmestyy 1. huhtikuuta ja se on seuraaja vuonna 2008 ilmestyneelle The Age of the Understatement -albumille. Tällä viikolla Flow ilmoitti kiinnittäneensä yhtyeen Suvilahteen. Hienoa. 

Eräs ystäväni sanoi hankkineensa yhtyeen debyytin sen kansikuvan perusteella. Ei huono perustelu, kansi on huikea. Se on kaunis plus se kiteyttää viehkosti albumin musiikillisen vision ja esteettisen maiseman. Toinen syy albumin hankkimiselle voisi olla vaikka se, että se on äärettömän hyvä. Uskomattoman kypsä, tyylikäs ja sävellyksellisesti taidokas työnäyte, joka minun mielestäni kuuluu 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen – vähintään – klassikoihin.

Milexin ensimmäisestä yhteisestä albumista on siis jo seitsemän vuotta. Siinä missä debyytti oli 60-lukulainen, sievä, mutta paikoin jylhä, joskus aika herkkäkin, on uusi materiaali eri maailmasta. On 70-lukua ja sähäkkyyttä. No, jotain elokuvallista tässäkin. Bond-elokuvallista?

 

The Last Shadow Puppetsia on kiusaus pitää jotenkin Alex Turnerin juttuna. Arctic Monkeysin keulahahmona hän on tästä parivaljakosta ehkä se helpompi syy innostua yhtyeestä. Kun The Rascalsissa aikoinaan vaikuttaneen Miles Kanen soolodebyytti ilmestyi, kävi minusta kuitenkin selväksi, että oikeasti TLSP-sielu ja vision ydin, tähtikin oli Miles Kane. Kanen Colour of the Trap -soolo on kuin jatko-osa The Age of the Understatementille. (Kuuntele parina vaikka TLSP:in The Age Of The Understatement ja Miles Kanen First Of My Kind.)

Debyytissä TLSP:in vahvuus on minusta elokuvallisuus, haikeus, romantiikka. Se on levy rakkaudesta. Levy on niin kaunis, harkittu ja viimeistelty, että se tuntuu taideteokselta. Kun sen musiikilliseen kypsyyteen ja visioon sekä vuosituhannen popkappaleisiin, klassiseen ratsukomppiin tai barokkimaisen komeisiin sovituksiin lisätään parikymppiset Turner ja Kane pikkutakeissaan ja moppitukissaan, ei tuosta taidekokemuksesta toivu ikinä. Se koko konsepti, ai että, täysi kymppi.

Niin täysi, että joskus sen kokeminen tuntuu liikaa. (Miksi en ole niin ihana kuin se tyttö siinä kannessa.)

Nyt asiat ovat toisin. Musiikilla tavoitellaan nyt erilaista ajankuvaa. Pikkutakit ovat vaihtuneet nahkaan ja hohtaviin verkka-asuihin. Silmää sievästi hivelevästä johonkin paheellisempaan. Vaikka Bad Habitsin visuaalisuus ei ole samalla tavalla minua kuin debyytin mod-maailma, uskon, että musiikillisesti myös uudesta kokonaisuudesta on tulossa hieno ja uniikki. Konseptialbumi, jossa on alusta loppuun mietitty juttu, joku juju.

tlsp

Miles Kane – Johanna

Voi Miles, sinä kaikkien modernien mod-tyttöjen suloisin päiväuni ja leopardikuosinen taruolento, sinua on ollut ikävä!

 

Tarina muuten kertoo, että minusta oli todella lähellä tulla Johanna, mutta näytinkin sitten kuulemma ihan Miialta. Hyvä toki niin, vaikka nyt just tuntuisikin varmasti melko maukkaalta olla Johanna. Osaisinkohan?

Tämä Milesin Johanna sulostuttaa mm. Johnny Deppin tähdittämän Mortdecai-elokuvan ääninauhaa.  Liverpoolilaiskomistus on kirjoittanut kappaleen yhdessä elokuvan musiikista vastaavien Mark Ronsonin ja Geoff Zanellin kanssa.

Mikä svengi!

Kun vähän rapsuttaa tukevien torvien täyttämää pintaa, alkaa Johanna assosioitua Milesin debyytin, vuonna 2011 ilmestyneen Colour of the Trap -albumin maailmaan (ja ne torvet assosioituvat tietysti Mark Ronsoniin). Joka taas puolestaan on Milesin ja Alex Turnerin The Last Shadow Puppets -projektin The Age of the Understatement -levyn pikkuisen paheellisempi jatkokertomus.

Johannasta päästäänkin sujuvasti toivomusten äärelle: Jos minulta kysyttäisiin, voisi vuosi 2015 kuulostaa enemmän The Last Shadow Puppetsilta ja vähemmän Arctic Monkeysilta.

Jotain uutta: High Hazels

Ryan Lee Turton / cc

Ryan Lee Turton / cc

Aloitin tämän viikonlopun kuuntelemalla sheffieldiläisen High Hazelsin ihan juuri julkaistua esikoislevyä. Kovin usein uudet yhtyeet eivät onnistu kiinnostamaan näin kovasti, mutta tässä kuulin heti jotain sellaista, minkä tiesin vievän mennessään. Hyvät yksittäiset kappaleet, nyt lähtee -kertsit ja laadukas soundimaailma ovat yhtä kuin vahva, tasalaatuinen kokonaisuus. Ihana levy! Ja miten kaunis nimi yhtyeellä!

Yhtyeen ominaisjuttu muistuttaa minua 90-luvun brittipopklassikosta Genestä, sekä samalla tietysti myös The Smithsistä. Jos uusista yhtyeistä sellainen kuin The Heartbreaks on innostanut, saatat pitää myös High Hazelsistä.

Mutta ei tässä ole kyse vain sievästä kitarapopista, kuten nuo mainitsemani vaikutteet antavat ymmärtää. Esimerkiksi levyn ensimmäinen singlekappale Misbehave voisi löytyä Miles Kanen ekalta levyltä tai vaikkapa The Moonsin kappaleiden joukosta. Eli onnistuneet 60-lukuvaikutteet yhdistettynä hyvään kappaleeseen ja tiukkaan kertsiin, toimii minulle.

Ja on toki vielä Last Shadow Puppetsin ja Alex Turnerin kaiut. Esimerkiksi tuossa huikeassa Misbehave -kappaleessa, mutta aivan erityisen paljon sitä seuraavassa How Long’s It Gonna Be -biisissä, joka on jotenkin jänskästi Arctic Monkeys. Johtuu varmaan Sheffieldistä.

Levy löytyy Spotifysta, kannattaa kuunnella. Olen tosissani.

Rokkarit muuttuu minä en

Rosvot-portaali täyttää ihan just vuoden. Tämän kunniaksi me bloggarit olemme lupautuneet muistelemaan blogiuriemme alkuja. Vanhaa I’m happy to be here tonight -blogiani pöyhiessä huomasin, että myös oma bloggariuteni on vanhentunut jälleen salakavalasti yhdellä vuodella. Kirjoitin nimittäin ensimmäisen blogitekstini 29.7.2009.

Ja sehän kuului näin:

”29.7.2009

I’ve seen your frown and it’s like looking down the barrel of a gun and it goes off

Olen pesunkestävä pop-romantikko. Jo vuosien ajan suurin haaveeni on ollut, että joku kirjoittaisi minusta laulun, että olisin täydellisen pop-kappaleen arvoinen. No, minusta tai elämästäni ei ole ollut inspiraatioksi suurille lyyrikoille. En ole ajanut yhtään poppariparkaa hulluuden partaalle, en inspiroinut suuriin rakkaudentunnustuksiin tai säveltämään katkeraa erolevyä.

Sydäntäni särkee, kun ajattelen, että minusta ei koskaan kirjoiteta yhden yhtäkään laulua. Nämä täydelliset pop-kappaleet kirjoitetaan muista ja muunlaisista tytöistä. Minulle sen sijaan, minulle ei tapahdu mitään hyvää, kuten kunnon arkipäivän kyynikkona toisinaan ajattelen.

Kun muutama vuosi sitten kuulin Arctic Monkeys –yhtyeen biisin Mardy Bum, koki kyynisyyteni kolahduksen. Urban Dictionaryssa termi mardy bum määritellään mm. seuraavasti: someone who complains alot, moans about their life, someone who moans when they don’t get their own way and yet don’t do anything for themselves.

Yleisen käsityksen mukaan tämän laulun mardy bum on yhtyeen laulajan entinen tyttöystävä. Mutta, mutta. Laulu voisi kertoa minusta. Miten monta kertaa olenkaan ollut tämän laulun you. Minä jos kuka tiedän, mitä Alex Turner tarkoittaa laulaessaan you turned over there pulling that silent disappointment face the one that I can’t bear.

Vaikka ei ole mitään syytä tai mahdollisuutta siihen, että laulu kertoisi minusta, tietenkään ei, on siitä jollain tapaa tullut minun lauluni: kuvitelmissani Alex laulaa juuri minulle ja juuri minusta. Tänään olen siis haaveeni suhteen rauhallinen ja luottavainen: minunlaisistanikin tehdään järisyttävän kauniita, täydellisiä lauluja. Olemassaoloni laulukelpoisena sinänä ja hänenä on tunnustettu. En ole kenenkään wonderwall tai songbird, mutta sen sijaan olen ollut valittava, tyytymätön ja riidanhaluinen tyttöystävä, todellinen mardy bum.

Tuskin koskaan tulen olemaan yhtään tämän enempää se, josta kirjoitetaan lauluja. Joka tapauksessa, Mardy Bum on niin hieno kappale, että välillä olen jopa ylpeä menneiden vuosieni pestistä paskamaisena ja tympeänä tyttöystävänä, joka näyttää pettynyttä ja nyrpeää naamaa, kun asiat eivät mene niin kuin hän vaatimuksissaan ja toiveissaan haluaisi. Ehkä minäkin vielä joskus saan oikeasti oman lauluni.”

————————————————–

Kun nyt luen tuota tekstiä ja katson tuota videota, en voi kuin todeta, että rokkarit muuttuu, minä en juurikaan. Luulen, että olisin voinut kirjoittaa tuon tekstin tänään, viisi vuotta myöhemmin. Mutta Arctic Monkeys, noh, yhtye ei olisi voinut kirjoittaa tuota kappaletta tänään. Sillä sellaista musiikkia, joka laukaisisi minussa niin ison tunnekokemuksen, että sen purkamiseksi on perustettava musiikkiblogi, ei yhtye minun silmissäni ole viime aikoina enää tehnyt.

Mutta tuolla videolla on olemassa ne syyt, miksi Arctic Monkeysista alun alkaen pidin. Niitä syitä on oman blogitekstin verran, mutta kiteytetään ajatus nyt tässä yhteen sanaan: verkkarit.

Ja niin on tuosta tekstistäkin luettavissa paljon sitä, miksi musiikkiblogin aloitin ja mikä toisaalta yhä edelleen piirtää bloggaamiselleni ääriviivat. On maailman parhaita lauluja, jotka käyvät läheisimmiksi ja tärkeämmiksi kuin useimmat ihmiset. On epäajankohtaisuutta. On vilpittömiä ja tunteiden viemiä sanomisia, jotka ovat myös ehkä pikkuisen höpsöjä ja noloja – ainakin vuosien jälkeen. On tekstikaupalla rakkautta ja melkein yhtä paljon sen puutetta. On tarinaa siitä, kuinka joku laulaa juuri minulle.

On kirjoittaja, joka on aika herkkis.

I’m happy to be here tonight -blogin päättymisen syy kertonee paljon tuon blogin luonteesta: lopetin blogin syksyllä 2012, koska koin olevani liian onnellinen sen kirjoittamiseen. Jos jotain olen viiden musiikkiblogatun vuoden aikana oppinut niin ainakin sen, että musiikista voi kirjoittaa, vaikka sydäntä ei aina niin särkisikään.

Sitä ihan omaa, minusta kirjoitettua kappaletta en toki vieläkään ole saanut. Mutta vahvemmin kuin vuonna 2009, uskon tänään siihen, että se voisi olla ehkä vähän enemmän tyyliä Oasiksen Songbird kuin tuo mököttelevä Mardy Bum.

She’s not anyone.

Mutta missä on Miles?

Alkuun on tarkennettava, että mitä jalkapalloon tulee, niin en kannata Englantia. Mutta.

Aina kun mahdollista, kannatan Leighton Bainesia.

10250183_10152933058329689_5577082467627724590_n

Jalkapallosta puhuvat popparit ovat heikkouteni, se on selvä. Mutta toimii homma toisinkin päin: popista puhuvat jalkapalloilijat, oi kyllä! Tämän tietää myös MM-kisoihin Brasiliaan työmatkalle matkannut ystäväni, joka nappasi Englannin joukkueen treenikeskuksessa vieraillessaan Facebook-seinälleni kuvan Leighton Bainesista, tuosta Englannin maajoukkueen puolustajasta. Kuva on muuten täydellinen, mutta siitä puuttuu Miles Kane.

Niin, todellakin. Muusikko Miles Kanen bestis, tukkajumala ja moderni modi-brittipoppari. Siinäpä syitä rakastaa jalkapalloilijaa!

Näiden liverpoolilaissällien ystävyydessä on metkaa muuten se, että Kane on Liverpool FC -kannattaja ja Baines pitkäaikainen Everton-pelaaja.

Mutta, tässä Miles Kane puhelee jalkapallosta ja ystävyydestä Leighton Bainesin kanssa.

Ja tässä Leigthon Baines puhelee musiikista, Glastonburystä. Ja toisessa videossa siitä, kun tapasi vahingossa Brasiliassa Morrisseyn, joka sattui yöpymään samassa hotellissa kuin Englannin maajoukkue (ok, tuosta nykyisestä Alex Turner -tukasta en niin perusta).

Kuva: Topias Kauhala

It girls

Olen lueskellut viime päivinä Alexa Chungin tuoretta omaelämänkerrallista ja tyylitarinallista It-kirjaa. Vaikka osa tämän brittiläisen malli-juontajan ja tyylitytön kiinnostavuudesta hälvenikin sillä hetkellä, kun seurustelu Alex Turnerin kanssa päättyi parisen vuotta sitten eroon, on Alexa edelleen yksi särmikkäin seurattava ja nokkelin pukeutuja. Jos nyt tytöistä pitäis valita.

Ja sitten musiikkiin.

Quickly she came dressed up for fame, riding her perfume downstairs.

Jos 2000-luvun it-tytöistä ei voi puhua mainitsematta Alexa Chungia, ei brittipopista voi puhua mainitsematta Sleeperiä, jonka kakkoslevy The It Girl on nyt sitten tietysti kummitellut mielessä. Ja vaikka en Louise Wenerin, tuon oman aikansa tähtitytön, kaikkia tyyliratkaisuja (enää) niin kovin ihastelekaan, niin kyllähän laulajatar – nykyään muuten kirjailijatar – on minulle aina todella it.

She tries not to look like she cares.

Niin, The It Girl -albumin se kappale sitten taas on mielestäni ehdottomasti What Do I Do Now? -klassikko. On aina ollut. Laulu kiteyttää melko täydellisesti 90-luvun ollen samalla näköjään kutakuinkin ikuinen. Olen nimittäin taas ties kuinka monennen kerran elänyt useamman päivän kappaleen tahtiin.

Vaikka biisi onkin melodioineen ja kertosäkeineen jotenkin todella ilmiselvä, jopa helppo, on se silti ihan huippu. Ysärihelmi. Ai että. Huomaan pitäväni yhä aina vain siitä, millä tavoin kappale suorittaa sitä tehtävää, johon popmusiikki minusta mitä olennaisimmin kuuluu – eli spekuloi kahden ihmisen yhteenkuuluvuutta. Herttaisesti, vähän naiivisti. Ilman turhia runollisuuksia ja syvällisyyksiä, tutun arkisesti ja konkreettisesti kipuillen. Suoraan kysyen. What did I do wrong? I thought we had it sorted? Was it when I said I wanted to have children? Jotenkin niin ikuista tuokin.

Kuvat omia räpsyjä Alexa Chungin It-teoksesta, kannen design Alexa Chung ja Stefanie Posavec

Sitaatit Sleeperin What Do I Do Now -kappaleesta