Pete Doherty & The Puta Madres – Who’s Been Having You Over

The Libertines -legenda Pete Dohertyn soolotuotanto on ollut aika runollista, kaunista ja herkkää. Ehkä siksi tämä Dohertyn ja hänen Puta Madres -bändinsä ensimmäisen singlen raskaus ja sellainen upbeat rock vähän yllätti. Who’s Been Having You Over tavoittaa jopa jotain Dohertyn vanhan Babyshambles-yhtyeen tuotannosta.

Doherty on hieno muusiikko ja artisti. Taitelijasielu ja ikuinen runopoika. Hänen musiikkiinsa ja teksteihinsä, jonkinlaiseen päänsisäiseen maailmaan uppoutuminen on aina seikkailu. Jopa päättymätön ja ikuisesti lisää oivalluksia tarjoava sellainen. Dohertyn kappaleista ei helposti merkitykset lopu.

Siksi onkin upeaa, että huhtikuussa saamme kokonaisen albumillisen Pete Doherty & The Puta Madres -materiaalia. Levy on äänitetty ranskalaisessa kalastajakylässä – erittäin romanttista ja taiteilijasielukasta!

Taiteilijasielun ja runopojan lisäksi Dohertyssä asuu tietysti rokkari. Kiva siis, että tekeminen on tällä kertaa bändimäistä. Rokkibändin keulahahmona oleminen kun pukee miestä.

Mull Historical Society – Wakelines

Minun tämänhetkisistä suosikkikappaleista se ihan suosikein on tämä Mull Historical Societyn Wakelines. Kappale avaa skottiartisti Colin McIntyren aka Mull Historical Societyn juuri ilmestyneen samannimisen albumin. Levyn on tuottanut Bernard Butler – ja sen kyllä huomaa.

Ah, aivan erityisesti kappaleessa säväyttää sen sovitus ja tuotanto. Rakastan biisin soundeja, koko äänimaailmaa. Tarkkaa kuuntelua vaativia yksityiskohtia, Butlerin totaalisen eeppistä kitaraa. Kuulen biisissä paljon sitä samaa musikaalista täyteläisyyttä ja kerroksisuutta, Phil Spectoria huokuvaa tekemistä, mitä kuulen McAlmont & Butlerin Yes-kappaleessa. Myös biisin loppua kohti tapahtuva kasvu ja liki maaniseksi yltyvä meno ovat tuolta 90-luvun klassikolta tuttuja. Bernard Butlerin kädenjälki ja nerokkuus toteutuvat tällä kappaleella kyllä loisteliaasti.

Miten herttaista, että syksyn yllättävin biisirakkaus tulee tyypiltä, jota ihastelin kovasti kahden ensimmäisen levyn verran, mutta jonka kadotin 15 vuotta sitten. Voi osaisinpa sanallistaa paremmin sen, miten huikeana kappaleen kuulen.

Tämä biisi ansaitsisi sen.

Kuvat: Soren Kristensen, SOLK

Spiritualized – I’m Your Man

Minun Spiritualized-tuntemisessa on suuria aukkoja. Pitkän ja hartaan tykkäämisen sijaan olen nauttinut Jason Piercen ja kumppaneiden tekemisistä muutamina satunnaisina kausina. Let It Come Down -levy oli aikoinaan joka paikassa, myös minun levysoittimella. Toisen kerran hurahdin suuresti vuonna 2012 ilmestyneen Sweet Heart Sweet Ligh -albumin myötä. Tuo levy, se oli tajunnanräjäyttävä se!

I’m Your Man on uusi Spiritualized-kappale ja täytyy sanoa, että olen super fiiliksissä tästä. Rakastan sitä, miten ensin tyynet torvet räjäyttävät kaiken mylvinnäksi. Ja toki yltyvää gospelmaisuutta. Kitarasoolokin toimii.

Vuoden 2018 hienoja juttuja tämä paluu.

Unelmien Manic Street Preachers -keikka

Manic Street Preachers esiintyy perjantaina 15.6 Jyväskylässä Sataman yössä. Vaikka jokainen Manics-keikka on unelmakeikka, niin en malttanut olla visioimatta omaa 25 kappaleen Manics-unelmaani.

Soittolistojen teko on ihanan kamalaa. Vaikeaa! Tällä listalla on joukko minun suosikkikappaleita jollain tavalla toimivassa järjestyksessä. Aika kiva draamankaari tuli!

Listasta ehkä huomaa, että minun Manicsini on se reistaskuhousuinen brittipop-kauden Manics tai toisaalta elegantisti vanhentunut ja kypsynyt Manics.

Niin tai näin: huh, mikä yhtye!

Motorcycle Emptiness (Generation Terrorists, 1992) Minun unelmien avausbiisi. Vie täydellisesti sille taajudella, missä Manics-keikalla haluan olla – onnellisuuden huumassa.

International Blue (Resistance Is Futile, 2018) Uusi suosikkini keikan alkupuoliskolle. Klassisten ja ajattomien Manics-biisien uusin tulokas.

Liverpool Revisited (Resistance Is Futile, 2018) Katso edellinen.

Some Kind of Nothingness (Postcards From A Young Man, 2010) Täydellinen pari uudelle Liverpool Revisited -biisille. Joko duettona tai ilman.

La Tristesse Durera (Scream to a Sigh) (Gold Against the Soul, 1993) Kiehtova himmailujammailu. Ihana ihana.

Love’s Sweet Exile (Generation Terrorists, 1992) Ah, menen tästä ihan sekaisin. Huikeat rumut, ihanan härskit kitarat. Paras meininki!

The Second Great Depression (Send Away The Tigers, 2007) Tahkoava kitara ja yksi yhtyeen upeimmista kertosäkeistä. Ja ihanat lyriikat.

The Everlasting (This Is My Truth Tell Me Yours, 1998) Tietty. Ja mieluiten ei akustisena.

There By The Grace Of God (Forever Delayed, 2002) Voi miten aliarvostettu Manics-suosikki. Biisi löytyy vuoden 2002 kokoelmalevyltä uutena kappaleena. Olen kuullut biisin livenä pari kertaa – molemmat keikat oli singlebiisiin keskittyviä best of -keikkoja. Tykkään kappaleen minimalistisesta sovituksesta. Biisi on yksinkertaisesti todella kaunis.

Ocean Spray (Know Your Enemy, 2001)  Ihana äänimaailma ja tunnelma.

Misguided Missile (Futurology, 2014) Ai samperi, mikä kertsi! Ja saksankieliset lyriikat uppoaa aina.

Hold Me Like Heaven (Resistance Is Futile, 2018) Uusin manics-hitti minun unelmasetissä.

A Design For Life (Everything Must Go, 1996) Klassikoin.

Kevin Carter (Everything Must Go, 1996) Minulle yksi suurista Manics-klassikoista. Rakastan sitä, kun kitarat rämähtävät kertsissä.

You Stole The Sun From My Heart (This Is My Truth Tell Me Yours, 1998) Keikan hyppybiisi. Ihana pop. Tykkään siitä, miten yleisö reagoi tähän.

So Why So Sad (Know Your Enemy, 2001)

Ready For Drowning (This Is My Truth Tell Me Yours, 1998) Nuoruus, suru.

Let Robeson Sing  (Know Your Enemy, 2001) Ihanat soundit, manicsmäiset lyriikat, koukuttava kitaranäpyttely.

30-Year War (Rewind The Film, 2013) Manicsien huikeimpia protestilauluja. Biisi lähtee lentoon aivan uskomattoman hienolla tavalla.

The Next Jet to Leave Moscow (Futurology, 2014) Euroopan lävistämältä Futurology-albumilta löytyvä biisi, joka on lyriikoiltaan hurmaava ja aika Manics: vähän poliittinen, vähän itseironinen.

You’re Tender And You’re Tired (This Is My Truth Tell Me Yours, 1998) Teiniaikojeni Manics-suosikki, jonka ihanuus unohtuu helposti hittien alle.

If You Tolerate This Your Children Will Be Next (This Is My Truth Tell Me Yours, 1998) Tietty

From Despair To Where (Gold Against The Soul, 1993) Top 5 -kappaleiden joukossa.

Everything Must Go (Everything Must Go, 1996)

No Surface All Feeling (Everything Must Go, 1996) Illan viimeinen hidas, upein sellainen.

Spotify-listaan kuvaa klikkaamalla. 

Manic Street Preachers – Resistance Is Futile

Manic Street Preachersin uusi Resistance Is Futile -albumi on hieno levy. Se ei kuitenkaan ole ihan kymmenen pisteen levy. Mutta se on ehdottomasti kymmenen pisteen Manics-levy.

Katsos vaikka.

Levy on luonnollinen osa Manicsien musiikillista tarinaa

Resistance Is Futile on walesiläisyhtyeen 13. albumi ja oikeastaan kuulostaa juuri siltä – ja ehdottomasti hyvällä tavalla! Levyssä kuuluu kokemus ja yhtyeen pitkä historia, oma ääni. Sen kantava musiikillinen voima on jonkinlainen tuttuus ja tavallisuus. Iso, melko simppeli ja suoraviivainen kitararock. Levy edustaa suurelta osin sellaista anthemia rakastavaa stadionrock-Manicsiä ja on sisarlevy Everything Must Go -klassikolle ja aivan erityisesti uudemmalle Postcards From A Young Man -levylle. Esimerkiksi Liverpool Revisited voisi helposti olla vaikkapa Somekind Of Nothingnessin kanssa samalla albumilla. International Blue taas on todella klassinen Manic Street Preachers -anthem. Ja entäs sitten Distant Colours? Minusta tuo biisi on hieno esimerkki siitä, miten helpon kuuloisesti tällaiset isot kappaleet tuntuvat yhtyeeltä irtoavan.

Se, että yhtyeen uusi albumi on juuri tällainen klassinen kitararock-levy, ei ole mitenkään outoa, onhan yhtye viimeksi kiertänyt juuri Everything Must Go -albumin tiimoilta. Lisäksi yhtyeen kaksi edellistä levyä oli omistettu kokeiluille (sähkökitaraton Rewind the Film ja sähköisen sekalainen krautrockahtavakin Futurology)

Manic Street Preachers on yhtye, joka tietää milloin uudistua ja milloin puolestaan toistaa itseään. Nyt oli oikea aika toistaa itseään, olla tuttu ja turvallinen.

Siitä kaksi Manics-pistettä.

Levyllä haetaan oikeutta

Levy on humaani, sen kappaleissa haetaan oikeutta kaltoin kohdelluille tai annetaan ääni niille, joita ei kuunnella – tai kuunneltu. Se puhuu ihmisten vaikeuksista ja ammentaa tämän päivän yhteiskunnallisesta ja poliittisesta tilanteesta.

Ja tämä on totaalisen manicsiä.

Tällä Resistance Is Futile -albumilla yhtye muistaa ja kunnioittaa Hillsborough’n jalkapallo-ottelun tragedian uhreja ja muistuttaa oikeuden ja väärinymmärrysten oikaisun tärkydestä. Debyyttilevyn Little Baby Nothing -biisin teemana on naisten hyväksikäyttö ja sen naislauluosuudet laulaa pornotähti Traci Lords. Hittibiisin If You Tolerate This Your Children Will Be Next taustalla on Espanjan sisällissota, Rewind The Film -albumi toi esiin walesiläisten kaivoskaupunkien ihmisten arjen Thatcherin raa’an politiikan keskellä. Tuon albumin kappale 30 Year War yllyttää vastaiskuun niin lyriikoiden kuin rytminsäkin puolesta ja on ehdottomasti yksi yhtyeen vahvimmista kannanotoista.

It’s the longest running joke

In history

To kill the working classes

In the name of liberty

Manic Street Preachersin tapa hakea oikeutta ja nousta valtarakenteita vastaan tekee minusta yhtyeestä pohjimmiltaan punk-yhteen. Debyytillä yhtye vastusti vahvasti kapitalsimia ja kuluttamista. Sen sijaan, että yhtye räyhäisi ja huutaisi, käyttää se asemaansa eleganttiin, seesteiseen ja lyyriseen sanomiseen. Liverpool Revisisted on minusta uuden albumin toiseksi hienoin kappale jaManics Street Preachers -tuotannossa jo nyt yksi olennaisimmista. Se kiteyttää niin paljon yhtyeen tapaa olla, tehdä ja sanoa.

Fight for justice, fight for life

There is dignity and pride

There is poetry and life

Kaksi Manics-pistettä.

Levyllä pudotellaan nimiä

Uuden albumin Dylan Thomas, Caitlin Mcnamara ja Vivian Maier asettuvat esimerkiksi Kevin Carterin, Paul Robesonin ja L. S. Lowryn seuraksi Manicsien kappaleiden henkilögalleriaan. Tämä Manicsien namedroppailu tekee yhtyeen kuuntelemisesta seikkailun ja sivistävän historiantunnin. Nicy Wiren tapa antaa ääni väärinymmärretylle, merkittävälle, kiehtovalle tai kiistanalaiselle hahmolle taikka muuten kertoa ihmisten tarinoilla jotain maailman tilasta, on kahden Manics-pisteen arvoinen suoritus.

Levyllä on naisvierailija

Yksi manicsein asia maailmassa on James Dean Bradfieldin ja naisvokalistin yhteislaulu. Useimmissa tapauksissa nämä vierailut ovat päätyneet klassikoiksi tai muuten erityisen viehättäviksi. Valitettavasti tällä levyllä näin ei ole, sillä minun mielestä alkoholinhuuruiisesta ja myrskyisästä parisuhteesta kertova Dylan & Caitlin -dialogi on musiikillisesti albumin heikoin hetki.

Silti yksi Manics-piste.

Levyllä kuuluu se, mistä kaikki alkoi

Vaikka Manic Street Preachers onkin tullut aika kauas debyytin hard rockista, glam-rockista ja Gunnari-soundeista, ei yhtye ole koskaan varsinaisesti kääntänyt juurilleen selkäänsä. Päin vastoin. Yhtye antaa Generation Terrorists -kauden kitarasoundien kuulua aika ajoin uudessakin tuotannnosa – muistatko vielä vuoden 2014 ja Futurology-levyn Sex, Power, Love and Money -kappaleen?

Jos tällainen Manics on sinun juttusi, niin nauti Resistance is Futile -albumilta vaikka Broken Algorithms -biisin kitaraosista. Myös Sequels of Forgotten Wars on erityisen rock.

Menneisyyden sekä glam rock -koulukuntaa edustavien Manics-fanien kunnioittamisesta yksi Manics-piste.

James Dean Bradfield laulaa hiljaa lujaa ja herkästi rajusti

Yksi Manics-piste myös tälle albumille menee siitä hyvästä, että JDB on yksi aikamme hienoimmista laulajista. Miehen tapa laulaa lempeästi rajusti ja hiljaa lujaa, on upeaa kuunneltavaa. Se, miten lempeän ja lämpimän sekunnin jälkeen hän hakee voimaa sanomiseensa pienestä karjahduksesta, on monen Manics-biisin sielu.

Tällä albumilla suosikkini Jamesin laulusuorituksista tapahtuu tällä kauniilla A Song For The Sadness -kappaleella.

Albumilla on yksi laulu, joka tuntuu juuri tällä hetkellä parhaalta Manics-biisiltä ikinä

Manic Street Preachers on siitä(kin) uskomaton yhtye, että se pystyy tekemään jokaiselle albumille yhden aivan erityisen pökerryttävän biisin. Kappaleen, joka kuulostaa niin ihanalta ja tärkeältä, että sitä pitää hetken yhtyeen parhaimpana kappaleena. Tämä on se biisi, joka saa sinut rakastamaan yhtyettä entistä enemmän vielä vuosienkin jälkeen.

Loppujen lopuksi biisistä tulee sinun oman elämän moderni pikkuklassikko, joka löytää tiensä Manicsien parhaiden kappaleiden listalle. Tällä levyllä tuo kappale on Hold Me Like Heaven.

Yksi Manics-piste

Yhteensä 10 Manics-pistettä

Kuva: Alex Lake

Manic Street Preachers esiintyy Jyväskylässä Sataman Yössä perjantaina 15.6

Jotain uutta: Superbeat

superbeat3

Oululainen Superbeat saattaa olla sinulle jo tuttu – ehkä olet törmännyt yhtyeen Frogmouth-singleen, joka ilmestyi viime keväänä.

Superbeat on kiinnostava yhtye: sen vaihtoehtorockin lomassa soi myös selvä brittipopestetiikka. Yhtyeen pop-käsitys ei kuitenkaan ole sievä, nätti ja suoraviivainen, vaan cool ja vähän kompleksinen. Dramaattinenkin. Lopputuloksessa on hienoa jännittävyyttä ja charmia. Brittipopin kartalla yhtye asettuu minusta luontevasti jonnekin Sueden, nuoren Placebon tai vaikka Mansunin läheisyyteen. Lisäksi yhtye tekee paljon asioita samalla tavalla kuin kotimainen Come Inside (yksi maamme parhaista brittipopyhtyeistä) 1990-luvun lopulla teki. Sekä Come Insidessa että Superbeatissa hyvällä tavalla keskiöön nousevat laulajan lauluääni, laulumaneerit ja aksentti sekä yhtyeen vahva kitarointi.

Superbeat julkaisi juuri uuden singlen. Outshiningissa kiteytyy melko hyvin kaikki se, mitä edellä yritin sanoa, ehkä yhtye on siis onnistunut tallentamaan tälle biisille ydinjuttunsa. Yhtyeen persoonallisen olemuksen, intensiivisen soittamisen ja kelpo kappaleiden yhdistelmä kuulostaa minun korviini täysin levylle valmiilta.

Superbeatin voi nähdä keikalla Helsingissä Elmun Baarissa huomenna torstaina 12.10.

Kuva: Joel Karppanen

This is my Manics tell me yours

Samalla otsikolla on rakastettu Manic Street Preachersiä ennenkin. Mutta koska Manicsissä jos jossain on kyse eri kuulijoiden eri manicsista, on otsikko yhtyettä käsittelevälle kirjoittelulle mitä parhain.

Mitä parhain otsikko on myös siksi, että viime keskiviikkona oli taas tilaisuus miettiä, että mikä se minun Manicsini oikein on. Yhtye kun aloitti Pre-Futurology -kiertueensa Eurooppa-osion Helsingistä.

Ja kuten aina hienojen ja tunteisiin vetoavien keikkojen aikana, myös tällä kertaa havainnot yhtyeestä olivat korkealuokkaista musiikkijournalismia.

Minun Manicsini on:

Sean Mooren soittohanskoja

Yksi yhtyeen keikkojen suurimmista jännitysmomenteista: onko rumpali Sean Moorella, anteeksi Sean Anthony Moorella (rakastan sitä, kuinka yhtye esittelee jäsenistönsä kokonaisin nimin) käsissään mustat (nahkaiset?) soittohanskat vai ei. Usein on, niin myös viikko sitten. Miestähän ei juuri rumpusetin takaa näy, joten vilahtelevat hansikkaat ovat suorastaan taikuutta.

Soittamatta jääneitä suosikkikappaleita

Love’s Sweet Exile, There by the Grace of God, Ready For Drowning, From Despair to Where, No Surface All Feeling, Roses In The Hospital… Aina niitä odottaa, mutta koskaan niitä ei tule. Ellei sitten ole kyse massiivista singlekokoelmaa juhlistavasta massiivikeikasta. Ehkä kymmenen vuoden ja jälleen yhden kokoelmalevyn kuluttua sitten.

Soitettuja suosikkikappaleita

Niin, The Circusissa yhtye yllätti Enola/Alone- ja Ocean Spray kappaleilla. Hämmennys oli äärimmäisen paljon onnensekaista.

Kummallisia uusia kappaleita

Minun Manicsinin uudet kappaleet kuulostavat aina aluksi vähän oudoilta ja epäilyttäviltä. Uudenlaista asennoitumista vaativilta. Viimeisimmän levyn ensimmäinen pala Rewind The Film oli aluksi vähän vieras, eikä tämä tulevan Futurology-albumin Europa Geht Durch Mich -kappalekaan ihan selvä peli vielä ole, vaikka kuulostikin livenä tiukalta. Mutta aina niihin lopulta, viimeistään osana levykokonaisutta ihastuu.

Duettoja jotka eivät ole duettoja

Minun Manicsini tekee duettoja, jotta voi kaapata ne sitten keikoilla niin sanotusti omiin nimiinsä.

Helsingissä ilman duettoparia kuultiin keikkavakkari ja levyllä Nina Perssonin kanssa jaettu Your Love Alone Is Not Enough sekä viimeisimmän albumin nimiraita Rewind the Film (levyllä vokaaleissa myös Richard Hawley). Omia keikkasuosikkejani ovat tietty myös Little Baby Nothing ja tällaisen This Is My Truth Tell Me Yours -koulukuntaa edustavan fanitytön muikeaksi saava Some Kind of Nothingness. Ja toki myös ihan ilman Traci Lordsia tai Echo & the Bunnymenin Ian McCullochia.

Richey-koulukuntalaisten sieluja hellivä Nicky Wire

Minun Manicsini on yhtä kuin Nicky Wire, joka miettii, ehtiköhän vuonna 1995 kadonnut Richey koskaan käydä bändin mukana Helsingissä/Kölnissä/missä milloinkin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Nicky puhuu bändikaveristaan sanoin greatest lyricist ever, heilahtavat fanityttöjen tiarat liikutuksesta. Upeaa seurattavaa.

James Dean Bradfield

Eräs ystäväni ja iso Manics-fani tiedusteli minulta kerran, että kuulunko Nicky Wire -lahkoon. En kuulu, kuulun James Dean Bradfield -lahkoon. JDB, mies, joka laulaa hiljaa lujaa. Herkästi rajusti. Yksi upeimmista laulajista ikinä.