Luukku 14: The Electric Soft Parade vuonna 2019

Rakastin Brightonilaista The Electric Soft Parade -yhtyettä joskus noin 17 vuotta sitten enemmän kuin mitään. MITÄÄN. Säilytin yhtyeen keikan takahuoneesta muistoesineeksi napattua Pepsi-tölkkiä, kunnes se joskus vaihtovuonna poksahti vanhempieni kylmässä varastossa muuttolaatikon sisällä.

Kuljetin yhtyeen vuonna 2002 ilmestynyttä Holes in the Wall -debyttiä yhdessä Come Insiden Mosaic-albumin kanssa kotibileisiin, kunnes sain bilekutsuuni ehdon: kunhat et tuo omia musiikkeja mukana.

Pakotin kaikki kuuntelemaan Silent To The Darkia ja sitä, miten täydellisesti sen kertsi lähtee.

The Electric Soft Parade, Holes in the Wall sekä noin itseni ikäiset veljekset Thomas ja Alex olivat joskus parasta maailmassa ja se rakkauden tunne aidoin ja voimakkain elämässäni, noh, varmaan ikinä. Joskus pelkään, että aikuisuus vie minusta pois kyvyn rakastua niin vilpittömästi ja niin täysillä.

Joskus nuoruuden tuliset rakkaudet hiipuvat. Vaikka edelleen tunnistan veljesten debyyttilevyn upeuden ja erityisyyden, en ole akiivisesti seurannut ESP:n käänteitä enää uoden 2007 jälkeen. Siksi olikin lämpöistä, että sosiaalinen media toi yhtyeen yksi päivä takaisin elämääni.

Veljekst ovat siis tulleet takaisin, katsotaan, millaista suhdetta näin aikuisena alan yhtyeeseen rakentaa. Nämä kuuden vuoden tauon jälkeen julkaistut kaksi kappaletta ainakin ovat todella viehättäviä.

Niin viehättäviä, että jos olisin 19-vuotiaana tatuoinut itseni The Electric Soft Parade -tekstein ja -symbolein, en katuisi.

(Jos uskallat, niin kurkkaa nämä tekstit.)

Uusi albumi Stages ilmestyy 8.1.2020.

The S.L.P – Favourites

Kasabian-hahmo ja yhtyeen musiikillinen sielu Serge Pizzorno julkaisi juuri The S.L.P-sivuprojektina aivan hurjan hienon ja kiehtovan kappaleen!

Biisissä soi kyllä Kasabian-poljento ja soundimaailma. Alussa sellainen yleistuttu Kasabian-fiilis, lopussa vielä aivan erityisesti jokin sellainen 48:13-kauden tunnelma. MC Meighanin omintakeisen lädilaulun puuttuminen tekee tästä kuitenkin Kasabiania ehkä vähän elegantimman. Lauluäänenä kappaleella on mukana Little Simz.

Heittäen kevätlistalle.

Kuva: Aitor Throup Studio

Paljon onnea, 13

Blurin taitekohta-albumi ja studiotyöskentelyn mestarieteos13 täytti perjantaina 20 vuotta.

Kun levy vuonna 1999 ilmestyi, en ymmärtänyt sen hienoutta. Olin pettynyt siihen, miten brittipopin avainyhtye, luottobändi ja suureksi identiteettisymbolikseni muodostunut yhtye hylkää minut, naulaa viimeisen naulan brittipop-arkkuun ja alkaa soittaa monitasoista vaihtoehtorockia.

Se, miksi en ole liki 20 vuoteen pitänyt levystä muutamaa yksittäiskappaletta lukuunottamatta, ei ole siis mitenkään johtunut siitä, että levy olisi jotenkin huono, vaan siitä, että en ole pitänyt niistä lähtökohdista ja olosuhteista, missä levy on syntynyt. Siitä, miksi se on tehty.

En pitänyt siitä, että Damon Albarn ja Justine Frischmann erosivat. En pitänyt siitä, että brittipop loppui. En pitänyt siitä että 90-luku loppui. En pitänyt siitä, että yhtyeen edellisellä Blur-albumilla alkanut brittipop-kauden aikana syntyineistä karikatyyreistä irrottautuminen ei ollut yhtyeelle mikään ohimenevä vaihe, vaan uusi normaali. En pitänyt siitä, että yhtye halusi – ja tarvitsi – uuden alun.

Paljon puhutaan siitä, mihin ja milloin brittipop loppui. Yksi vakiintunut ajatelma on vuosi 1997, Oasis ja Be Here Now -albumi, johon kiteytyy paljon brittipopin överiyttä ja lakipistettä. Liian suuriksi kasvaneita bileitä ja ehkä luonnollista käännekohtaa. Valomerkkiä ja tarvetta rauhoittua.

Pidän itse myös juuri Blurin 13-albumia sinä viimeisenä naulana brittipopin arkussa. Ympyrän sulkijana. Levyllä Damon Albarn lopettaa jotain, minkä Modern Life Is Rubbishilla vuonna 1993 aloitti. Edellisellä albumilla, vuoden 1997 Blur-levyllä yhtye kärvisteli ja pyristeli, voi huonosti. Rimpuili itseään irti neljän vuoden brittipop-bileistä. Se ei ihan tiennyt, mitä tehdä tai miten olla. Miten ilmaista itseään. Se alkoi toteuttaa vahvemmin Graham Coxonin musiikillisia visioita.

13-levyllä yhtye viimein avautuu ja käsittelee itsensä vapaaksi – ja brittipopin kuoliaaksi. Albumin kantava teema on Justinen ja Damonin, noiden brittipop-kuninkaallisten ero. Se, miltä Damon Albarnista tuntui vuonna 1997, kun viimeinen yhteinen lomamatka Justinen kanssa päättyi eroon. Ihmissuhdesynkkyyden lisäksi albumilla pestään myös muuta cool britannia -ajan likapyykkiä. Brttipop-hurmoksen huumeahdistuksia (Caramel, Trimm Trabb) sekä Graham Coxonin alkoholiongelmaa (Coffee and TV).

Tällä levyllä yhtye myös vaihtaa tuottajan pop-velho Stephen Streetistä Wiliam Orbitiin. Samalla Blur luopuu Streetin kanssa vuosia jatkuneen yhteistyön aikana syntyneestä chirpy-popista, lalalaasta ja nananaasta. Helppo pop vaihtuu Orbitin ohjauksessa monitasoiseksi musiikilliseksi ilmaisuksi. Damon Albarn hylkää brittipop-symboliksi muodostuneen mockney-laulunsa ja alka ailmaista itseään sielukkaammin, luoda laulullaan tunnelmia ja maisemia.

13 on brittipop-kauden lopullinen viimeistelijä, sillä tällä albumilla Blur riisuu viimeisetkin karikatyyrimäiset ja sarjakuvamaiset brittipop-vaatteet – niin musiikistaan kuin ulkoisesta imagostaankin. Se luopuu lopuistakin cool britannia -kauden maneereistaan ja rooleistaan ja luo itsensä uudelleen.

Minulle 13 näyttäytyy jänskänä levynä. Vuonna 1999 pidin sitä liian epä-Blurina ja vaihtoehtoisena. Olin jumissa yksinkertaistetussa brittipop-visiossani, enkä hyväksynyt eteenpäin kulkevaa maailmaa. Mutta kun tarkastenlen levyä nyt, 20 vuotta myöhemmin osana Blurin koko tuotantoa, huomaan levyn olevan varsin Blur ja kovin hyvä. Enää se ei tunnu kovinkana randomilta, vaan luonnolliselta muutokselta. Oikeastaanhan levy ennakoi hienosti Think Tankia ja Damon Albarnin 2000-luvun musiikillisia ideoita. Sillä kuuluu myös kaikuja Gorillazista.

Nykyään Bugman on yksi suosikkikappaleitani Blurilta. Biisin Song 2 meets Prodigy tuntuu yllättävän ajankohtaiselta, mutta samalla myös todella pajon 90-luvun lopulta. Trimm Trabb sykähdyttää aina ja tietystiTender ja No Distance Left To Run ovat minulle elämää suurempia tunnareita. Niissä soi Justine Frishmannin ja Damon Albarnin ero ja sitä myötä yhden suuren aikakauden päätös.


Jotain uutta: Gently Tender

Kun Palma Violets viime vuonna lopetti, perusti suurin osa yhtyeen muusikoista Gently Tender -nimisen bändin. Uudeksi jäseneksi ex-palmojen rinnalle napattiin The Big Moon -yhtyeen Celia Archer. Palma Violetsin valovoimainen basisti Chili Jesson puolestaan tekee tällä hetkellä musiikkia Crewel Intentions -yhtyeensä kanssa.

Gently-Tender-Press-Shot

Siinä missä Palma Violets oli selkeästi indierock-maineista bändimusiikkia, ystävien nuoruusprojekti ja eloisa ilottelu, on Gently Tenderin tekeminen genrettömämpää, kypsempää ja seesteisempää. Kolme julkaistua kappaletta on antanut melko monipuolisen ja vivahteikkaan kuvan yhtyeen visioista, vaikka tuttu laulusoundi vähän hämääkin ja saa kuulemaan Palma Violets -kaikuja.

12 kertaa vuoden 2018 lempibiisi

Kaksitoista vuonna 2018 ilmestynyttä lempikappaletta. Kokosin kappaleet myös Spotify-listan muotoon.

DMA’s – Emily Whyte

Yhtyeen toinen kokopitkä on minulle vuoden levy ja tämä balladi tuolta levyltä se kappale.

Kappale on pieni ja simppeli, mutta silti todella suuri. Vaikka biisissä ei ole monia erilaisia elementtejä, on siinä silti kaikki. Kompleksisen sijaan kappaleen viehättävyys perustuu toistoon: se täydellisesti löydetty melodiakuvio, teema ja ne muutamat täydellisesti löydetyt tekstirivit pyörivät ympyrää sydäntä särkevän kauniisti.

Ja sanon nyt, vaikka en tiedä, uskallanko: Rakastan kappaleen Savage Garden -viboja.

Oasis meets Savage Garden.

Suoraan sydämeen ja hautajaislaululistalle.

Ride – Pulsar

Klassikkoyhtye Riden Tomorrow’s Shore -ep:ltä löytyvä Pulsar oli sellainen instant vau – tiesin heti ensi kuulemalta, että tästä tulee minun elämään uusi ikuisuushitti. Parasta kappaleessa on sellainen hurmoksellinen ja lennokas kokonaistunnelma. Yksityiskohdista minut hurmaa biisin härski basso ja kappaleen päättävä, melkein kliseinen Andy Bell -kitarointi. Biisin pohjasoundissa taas on jotain samaa, mikä tekee MGMT:n Time To Pretend -biisistä vastustamattoman.

Lily Allen ft. Giggs – Trigger Bang

Biisi oli ensimmäinen single Lily Allenin upealta No Shame -albumilta. Räppäri Giggsin kanssa tulkittu kappale on nerokas ja super tyylikäs! Coolin ja elegantin toteutuksen viimeistelee harkitut ja tarkkaan valitut yksityiskohdat sekä Allenin tällaiseen itsereflektointiin täydellisesti sopiva, elävästi kertoileva laulutapa.

Manic Street Preachers – Hold Me Like a Heaven

Vuoden anthemeita! Kuinka upeaa on, että yhtye, jota olet rakastanut yli 20 vuotta, tekee jollain miljoonannellaan albumillaan yhden hienoimmista kappaleistaan? Uusi väristyksiä aiheuttava suosikkibiisi yhtyeen keikkasettiin. Isous, kauneus, haikeus ja elämän suuret kysymykset samassa paketissa.

The 1975 – Give Yourself A Try

Biisi, jonka tahtiin juoksin vuoden parhaimmat lenkit. Kappale on minulle ehkä sellainen klassinen vuoden hitti – hetken aikaa ihan ylikoukuttava! Muistan vuoden 2018 tästä biisistä ja tämän biisin vuodesta 2018.

Yhtyeen kehuttu ja kiitelty huippulevy ei minua muilta osin saavuttanut, mikä on tavallaan vähän harmi. Olisi ollut kiva hypätä bandwagoniin ja nauttia sukupolvikokemuksesta. Mutta ei. Albumi on minulle musiikillisesti vieras. En varmaankaan ole riittävän milleniaali.

Onneksi tämä karkki toimi ikimuistoisesti.

The Vaccines – Rolling Stones

2010-luvun indie survivor The Vaccines teki albumillisen hienoja kitaraindie meets rock meets britpop -kappaleita. Tämä rauhaisa biisi on vuoden helmiä. Urut, kappaleen monet musiikilliset tasot ja sydämen sulattava väliosa veivät mennessään.

Uusi rakkausbiisi.

Peace – From Under Liquid Glass

Peace teki pari vuoden parhaista kappaleista. Tällä biisillä on hieno
Radiohead-alku, ihana ysärifiilis ja huikea loppunousu. Kappale on sovitettu sellaiseksi, että se säväyttänee kylmintäkin kuulijaa: ensin yksi kierros kitaran tahtiin, sitten mukaan hiipii vähän bassoa, sitten otetaan kitarat samalla, kun laulu kasvaa ja muuttuu tuskaisemmaksi.

Sitten kitarasoolo, jonka jälkeen klassinen himmailu.

Ja lopussa mennään sellaisissa isouksissa ja sfääreissä, että kitarapoppari on ihan myyty.

Ash – Confessions in The Pool

Kappaleen tarttuvuus ja mukaansatempaavuus ovat huippuluokkaa. Vähän sellainen biisi, josta on pakko tykätä, vaikka ei haluaisikaan! Huoleton ja harmiton jumppa ja sellainen ihana saispa jammailla -kokemus.

Mull Historical Society – Wakelines

Vuoden yllättävin suosikkibiisi. Kirjoitin lokakuussa biisistä näin:

Ah, aivan erityisesti kappaleessa säväyttää sen sovitus ja tuotanto. Rakastan biisin soundeja, koko äänimaailmaa. Tarkkaa kuuntelua vaativia yksityiskohtia, Butlerin totaalisen eeppistä kitaraa. Kuulen biisissä paljon sitä samaa musikaalista täyteläisyyttä ja kerroksisuutta, Phil Spectoria huokuvaa tekemistä, mitä kuulen McAlmont & ButlerinYes-kappaleessa. Myös biisin loppua kohti tapahtuva kasvu ja liki maaniseksi yltyvä meno ovat tuolta 90-luvun klassikolta tuttuja. Bernard Butlerin kädenjälki ja nerokkuus toteutuvat tällä kappaleella kyllä loisteliaasti.

Kaikki tuo yhdistettynä Colin McIntyren vähän naivistiseen lauluun toimii vuoden suosikin veroisesti.

Markus Krunegård – Så också in Finspång

Markus Krunegårdilla on omintakeinen kädenjälki. Indiebändinuoruus yhdistyy liki ylitsevuotavaksi kasvavaan Ruotsi-iskelmäpoppiin. Tässä biisissä maailmaa syleilevään melodisuuteen ja nousuun yhdistyy lämminhenkinen nuoruusmuistelu – vastustamaton pari!

The Charlatans – Totally Eclipsing

Tämä brittiklassikko ei julkaissut vuonna 2018 pitkäsoittoa, vaan neljän biisin ep:n. Totally Eclipsing on kappaleista huikein ja ihan totaalisen minua. Identiteettibiisi ja hieno uusi brittipop.

Spiritualized – I’m Your Man

Spiritualizedin uudessa albumissa oli potentiaalia vuoden ja koko elämän suureksi mahtavaksi, mutta viime aikoina sen paikoin liiaksi yltyvä levottomuus on alkanut vähän häiritä. Upea silti yhä!

Tämä odotetun albumin ensimmäinen singlebiisi on jäänyt kuitenkin pysyvästi uusien lempikappaleiden joukkoon. Jason Piercen myötätuntoa herättävä ja vaatimattomuutta soiva lauluääni ja kappaleen onnistunut sovitus maalaavat uniikin tunnelman. Kappaleen upeus on jotenkin ilmiselvää, mutta ei lainkaan pröystäilevää.

Bill Ryder-Jones – Yawn

Liverpoolilainen Bill Ryder-Jones on aina ollut lahjakas ja näkemyksellinen muusikko, jolle on ollut ominaista inspiroitua musiikista laaja-alaisesti. Erityisesti Ryder-Jones on hakenut tuotantoonsa vaikutteita klassisesta musiikista. Tällä neljännellä levyllään muusikko on kuitenkin hylännyt orkesterisovitukset ja päätynyt tekemään melko simppelin ja riisutun albumin. Musiikillisten visioiden sijaan albumia tuntuukin ohjaavan henkilökohtaisuus ja tarve kirjoittaa. Tarve käsitellä koettua ja elettyä elämää.

Yawn onkin avoin ovi Ryder-Jonesin maailmaan. Levyn parhaimpiin kappaleisiin lukeutuvalla Mither-kappalella Ryder-Jones laulaa äidistään, John-kappleella isästään. Lisäksi jo aiemmassa tuotannossa kuulunut tarve käsitellä Daniel-veljen kuolemaa muuntuu tälläkin levyllä lyriikoiksi ja melodioiksi.

Yawnin musiikillinen maisema on kauniisti yhtä kappaleiden omakohtaisuuden ja siitä seuraavan herkkyyden ja vilpittömyyden kanssa. Intiimin soitannan ja lähelle päästävän, kuiskailevan laulun yhdistelmä on kaunis ja haavoittuvaisen kuuloinen. Ryder-Jonesin laulun lisäksi levyn musiikillisessa pääroolissa on sello, joka onneksi on roolitettu melkein jokaiselle kappaleelle. Huikeimmillaan sello vie samanlaiseen tunnelmaan, kuin Riden Vapour Traililla. Erityisesti rakastan niitä levyn kohtia, joissa sello jää kappaleen lopuksi pauhaamaan yhdessä kitaroiden kanssa.

Tykkään levyllä myös  siitä, miten sillä yhdistyy laulaja-lauluntekijyys ja tunne bändilevystä. Selkeälinjainen ja riisuttu lopputulos on laulajan tulkinnalle tilaa antava, mutta toisinaan taas välillä luulee kuuntelevansa Pavementistä inspiroituvaa indiebändiä, joka antaa kitara-aaltojen puskea ja purkautua. Kauniin ja herkän melodisuuden ja rähisevän noiserockin vuorottelu sävähdyttää.

Minusta Ryder-Jonesin päätös repiä itsensä levylle auki, paljastaa itsensä ja haavoittuvaisuutensa kuulijan edessä, on tämän vuoden parhaita asioita. Yawn vie hänet laulunkirjoittajana aivan uudelle tasolle. Vaikka olen pitänyt Ryder-Jonesia olennaisena tyyppinä jo vuosia, aina hänen The Coral -ajoistaan lähtien, koen vasta nyt tämän levyn myötä saaneeni hänestä irti jotain sellaista, joka todella osuu ja koskettaa.

Siihen, että löydän levystä todella paljon tarttumapintaa ja merkitsevyyttä, saattaa vaikuttaa se, että olemme Ryder-Jonesin kanssa samanikäisiä ja selvästi samanlaisessa itsereflektion täyteisessä elämänvaiheessa. Minusta onkin ihanaa kunnella Yawnia teoksena 35-vuotiaalta toiselle 35-vuotiaalle.

Voi Bill, olisitpa täällä.

The Charlatans ja reissuet

Suosikkiyhtyeisiini lukeutuvalta The Charlatansilta ilmestyi viime viikolla kaksi uudelleenjulkaisua. Vuonna 2004 ilmestynyt Up At The Lake ja vuoden 2001 Wonderland  saivat vinyyliformaatin ensimmäistä kertaa ikinä.

Minua nämä uudelleenjulkaisut ilahduttavat, ei siksi, että levyt olisivat minun suuria suosikkeja, vaan juuri päinvastoin. Sekä Wonderland, mutta aiavn erityisesti Up At The Lake ovat minulle sitä vierainta ja etäisintä The Charlatansia. Pitkäikäisen ja monipuolisen yhtyeen tuotannosta olen nimittäin kiintynyt erityisesti bändin kuuteen 90-luvun albumiin sekä kahteen viimeiseen ”paluulevyyn”. Noiden väliin jäävät neljä levyä ovat sitä The Charlatans -vaihetta, josta en ole oikein saanut tai osannut ottaa otetta samalla intohimolla, kuin yhtyeen baggy- ja brittipop-kaudesta (etääntyminen yhtyeestä alkoi jo vuoden 1999 Us and Us Only -levystä).

The Charlatansin ura on ollut monivaiheinen ja sitä on ohjannut paljon bändin ja aivan erityisesti laulaja Tim Burgessin rohkeasti elävät visiot. Burgess on suuri musiikki- ja levydiggari, mikä on aina jollain tapaa tuntunut ja kuulunut The Charlatansin tuotannossa. Yhtye ei ole juminut tiettyyn genreen tai tapaan tehdä musiikkia, vaan on antanut omien muuttuvien inspiraationlähteiden viedä tekemistään vapaasti eri suuntiin.

Kun vuonna 2001 kuulin Wonderlandiltä löytyvän Love Is The Key -biisin ensimmäisen karran, olin kamalan pettynyt. Biisi oli Q-lehden ilmais-CD:llä yhdessä mm. Ashin Shining Lightin kanssa. En vain pystynyt ymmärtämään, miksi The Charlatans ei tehnyt enää brittipoppia. En tajunnut yhtään, miksi yhtye halusi kuulostaa yhtäkkiä Lenny Kravitziltä, kun se voisi kuulostaa esimerkiksi itseltään – tai Ashiltä!

Nyt, kun olen fiksu ja kypsä, ymmärrän ehkä paremmin Burgessin Amerikka-vaiheet ja muut tyylikokeilut. Sekä sen, ettei brittipoppi enää vuonna 2001 inspiroinut ketään muuta kuin minua ja Tim Wheeleriä.

Siksi tuntuukin oikeastaan kivalta alkaa sillä kuuluisalla aikuisiällä luoda uutta lämpimämpää suhdetta näihin minun silmissä välilevyiksi leimautuneisiin albumeihin.