Luukku 9: Vuoden 2019 remaster

Vuoden 2019 ihmeellisyyksiin voi laskea skotlantilaisen Genevan paluun. 90-luvun lopussa voimakkaalla brittipopilla hurmannut yhtye palasi lavoille ja julkaisi kahdesta albumistaan uusintaversiot.

Vuoden 1997 Further on elämäni levyjä. Kyllä, sekin! Andrew Montgomery on tulkitsijana 90-luvun ilmiselviä erityisiä ja yhtyeen kappaleet ajan estetiikan vaatimukset täyttäviä. Oikestaan kaikesta, mitä vaikkapa näille yhtyeen videoille on tallentunut, tulee ikävä 90-lukua, ikävä muusikoita tennareissa ja collegeissa, ikävä aikaa, kun tällainen musiikki sai joukot yhteen.

WHY?

Further out, Further in.

Further back?

It seems it’s time.  Why do bands reform?
​​
A million reasons.

But one above all.

Because they can. Because they want to. Because it feels good.
Because it’s worth doing and no-one else can do it.
​​
Unfinished business? Maybe so. Geneva was something special.

Geneva is something special.

Where will it lead? Who knows? If the journey is exciting, the destination can wait.

Back again, enjoying the confusion.

Be honest, have you seen the horizon lately?

Tästä Further-albumiin. Puolitoista tuntia jousihurmosta, hittejä ja b-puolia.

Soittolista: vuoden 2018 top 12

Kaksitoista vuonna 2018 ilmestynyttä lempikappaletta. Kokosin kappaleet myös Spotify-listan muotoon.

DMA’s – Emily Whyte

Yhtyeen toinen kokopitkä on minulle vuoden levy ja tämä balladi tuolta levyltä se kappale.

Kappale on pieni ja simppeli, mutta silti todella suuri. Vaikka biisissä ei ole monia erilaisia elementtejä, on siinä silti kaikki. Kompleksisen sijaan kappaleen viehättävyys perustuu toistoon: se täydellisesti löydetty melodiakuvio, teema ja ne muutamat täydellisesti löydetyt tekstirivit pyörivät ympyrää sydäntä särkevän kauniisti.

Ja sanon nyt, vaikka en tiedä, uskallanko: Rakastan kappaleen Savage Garden -viboja.

Oasis meets Savage Garden.

Suoraan sydämeen ja hautajaislaululistalle.

Ride – Pulsar

Klassikkoyhtye Riden Tomorrow’s Shore -ep:ltä löytyvä Pulsar oli sellainen instant vau – tiesin heti ensi kuulemalta, että tästä tulee minun elämään uusi ikuisuushitti. Parasta kappaleessa on sellainen hurmoksellinen ja lennokas kokonaistunnelma. Yksityiskohdista minut hurmaa biisin härski basso ja kappaleen päättävä, melkein kliseinen Andy Bell -kitarointi. Biisin pohjasoundissa taas on jotain samaa, mikä tekee MGMT:n Time To Pretend -biisistä vastustamattoman.

Lily Allen ft. Giggs – Trigger Bang

Biisi oli ensimmäinen single Lily Allenin upealta No Shame -albumilta. Räppäri Giggsin kanssa tulkittu kappale on nerokas ja super tyylikäs! Coolin ja elegantin toteutuksen viimeistelee harkitut ja tarkkaan valitut yksityiskohdat sekä Allenin tällaiseen itsereflektointiin täydellisesti sopiva, elävästi kertoileva laulutapa.

Manic Street Preachers – Hold Me Like a Heaven

Vuoden anthemeita! Kuinka upeaa on, että yhtye, jota olet rakastanut yli 20 vuotta, tekee jollain miljoonannellaan albumillaan yhden hienoimmista kappaleistaan? Uusi väristyksiä aiheuttava suosikkibiisi yhtyeen keikkasettiin. Isous, kauneus, haikeus ja elämän suuret kysymykset samassa paketissa.

The 1975 – Give Yourself A Try

Biisi, jonka tahtiin juoksin vuoden parhaimmat lenkit. Kappale on minulle ehkä sellainen klassinen vuoden hitti – hetken aikaa ihan ylikoukuttava! Muistan vuoden 2018 tästä biisistä ja tämän biisin vuodesta 2018.

Yhtyeen kehuttu ja kiitelty huippulevy ei minua muilta osin saavuttanut, mikä on tavallaan vähän harmi. Olisi ollut kiva hypätä bandwagoniin ja nauttia sukupolvikokemuksesta. Mutta ei. Albumi on minulle musiikillisesti vieras. En varmaankaan ole riittävän milleniaali.

Onneksi tämä karkki toimi ikimuistoisesti.

The Vaccines – Rolling Stones

2010-luvun indie survivor The Vaccines teki albumillisen hienoja kitaraindie meets rock meets britpop -kappaleita. Tämä rauhaisa biisi on vuoden helmiä. Urut, kappaleen monet musiikilliset tasot ja sydämen sulattava väliosa veivät mennessään.

Uusi rakkausbiisi.

Peace – From Under Liquid Glass

Peace teki pari vuoden parhaista kappaleista. Tällä biisillä on hieno
Radiohead-alku, ihana ysärifiilis ja huikea loppunousu. Kappale on sovitettu sellaiseksi, että se säväyttänee kylmintäkin kuulijaa: ensin yksi kierros kitaran tahtiin, sitten mukaan hiipii vähän bassoa, sitten otetaan kitarat samalla, kun laulu kasvaa ja muuttuu tuskaisemmaksi.

Sitten kitarasoolo, jonka jälkeen klassinen himmailu.

Ja lopussa mennään sellaisissa isouksissa ja sfääreissä, että kitarapoppari on ihan myyty.

Ash – Confessions in The Pool

Kappaleen tarttuvuus ja mukaansatempaavuus ovat huippuluokkaa. Vähän sellainen biisi, josta on pakko tykätä, vaikka ei haluaisikaan! Huoleton ja harmiton jumppa ja sellainen ihana saispa jammailla -kokemus.

Mull Historical Society – Wakelines

Vuoden yllättävin suosikkibiisi. Kirjoitin lokakuussa biisistä näin:

Ah, aivan erityisesti kappaleessa säväyttää sen sovitus ja tuotanto. Rakastan biisin soundeja, koko äänimaailmaa. Tarkkaa kuuntelua vaativia yksityiskohtia, Butlerin totaalisen eeppistä kitaraa. Kuulen biisissä paljon sitä samaa musikaalista täyteläisyyttä ja kerroksisuutta, Phil Spectoria huokuvaa tekemistä, mitä kuulen McAlmont & ButlerinYes-kappaleessa. Myös biisin loppua kohti tapahtuva kasvu ja liki maaniseksi yltyvä meno ovat tuolta 90-luvun klassikolta tuttuja. Bernard Butlerin kädenjälki ja nerokkuus toteutuvat tällä kappaleella kyllä loisteliaasti.

Kaikki tuo yhdistettynä Colin McIntyren vähän naivistiseen lauluun toimii vuoden suosikin veroisesti.

Markus Krunegård – Så också in Finspång

Markus Krunegårdilla on omintakeinen kädenjälki. Indiebändinuoruus yhdistyy liki ylitsevuotavaksi kasvavaan Ruotsi-iskelmäpoppiin. Tässä biisissä maailmaa syleilevään melodisuuteen ja nousuun yhdistyy lämminhenkinen nuoruusmuistelu – vastustamaton pari!

The Charlatans – Totally Eclipsing

Tämä brittiklassikko ei julkaissut vuonna 2018 pitkäsoittoa, vaan neljän biisin ep:n. Totally Eclipsing on kappaleista huikein ja ihan totaalisen minua. Identiteettibiisi ja hieno uusi brittipop.

Spiritualized – I’m Your Man

Spiritualizedin uudessa albumissa oli potentiaalia vuoden ja koko elämän suureksi mahtavaksi, mutta viime aikoina sen paikoin liiaksi yltyvä levottomuus on alkanut vähän häiritä. Upea silti yhä!

Tämä odotetun albumin ensimmäinen singlebiisi on jäänyt kuitenkin pysyvästi uusien lempikappaleiden joukkoon. Jason Piercen myötätuntoa herättävä ja vaatimattomuutta soiva lauluääni ja kappaleen onnistunut sovitus maalaavat uniikin tunnelman. Kappaleen upeus on jotenkin ilmiselvää, mutta ei lainkaan pröystäilevää.

Levy: Glasvegas – Hometapes

Skottiyhtye Glasvegasin samaa nimeä kantavan debyyttilevy kuuluu elämäni merkkiteoksiin. Ehkä sinunkin? Albumi ilmestyi syksyllä 2008, eli se on viettänyt tänä vuonna juhlavuottaan.

Maailma on täynnä hienoja levyjä, mutta sellainen tajunnanräjäyttävyys ja suun auki jättävä upeus osuu kohdalle loppujen lopuksi aika harvoin. Se, miksi joku levy saa aikaan ikuisen jäljen jättävän henkilökohtaisen vau-kokemuksen, on varmasti paljon ihan vain oikean ajan ja paikan kysymys, mutta varmasti myös jonkin tason mysteeri.

Glasvegasin ensilevyn tajunnanräjäyttävyys liittyy tietysti ensisijaisesti sen musiikilliseen hienouteen. Levyssä on oikeastaan totaalisen hienosti toteutettuna kaikki, mitä brittiläisessä popmusiikissa tai romanttisessa indie-musiikkimaailmassa rakastetaan: on liki koko saarivaltion DNA:ssa kulkeva kitarapopin taju, on anthem-kertsejä ja korvissa soivia melodioita, on paljon kitaroita. On paikallisuus, on yhteiskunnalliset muutokset ja politiikan raadollisuus sekä niiden vaikutus pieneen ihmiseen. Ylipäänsä jonkinlainen brittiläinen maisema. Tai skotlantilainen. Levy rakentuu siis tutulle musiikilliselle pohjalle, mutta pienet ykityiskohdat, goottiviba ja James Allanin tulkinta tekevät siitä uniikin. Tutun jutun uuden version. Klassikon.

Minun muistikuvissani kymmenen vuoden takainen musiikillinen tunnelma oli jotenkin haastava. Oli lähinnä (sinänsä siis ihan hyvä) Oasiksen viimeiseksi jäänyt albumi, oli vieraalta tuntuva Bloc Partyn levy ja Travisin uran surkein teos. Indiemusiikissa oli tapahtumassa jonkinlainen murros: kitara-indiestä siirryttiin aivan toisenlaiseen indie-ihanteeseen. Yhtäkkiä ennen niin ihanasti kitaramusiikilla käyneet indie-diskot täyttyivät erilaisesta musiikista. Indiesoundi muuttui rouheasta brittirockista elektroniseen. Tuntui, että koko maailma kuunteli Lykke Li:tä  tai Phoenixia. En sietänyt noista kumpaakaan. Muutaman vuoden kestänyt britpop-revival loppui, Oasis veteli viimeisiään ja ja ja. Ja sitten tuli tietysti Facebook, jonne piti kirjoittaa kamalasti statuspäivityksiä.

Huh.

Tuossa ympäristössä Glasvegas tuntui ihan todella vahvasti parhaalta ystävältä ja identiteettilevyltä. Timantilta, joka kuulosti minulta silloin, kun oma identiteetti oli vähän hukassa, koska maailma ympärillä ei oikein tukenut siinä, mitä halusin olla.

Yhtye julkaisi vastikään Spotifyssa Hometapes-nimeä kantavan äänitteen. Olen kuunnellut sitä nyt viikonlopun ja saanut taas vähän kiinni siitä väreilevästä fiiliksestä, mikä yhtyeen debyyttilevyn ensikuulemiseen kymmenen vuotta sitten liittyi. Geraldine, S.A.D. Light, Flowers & Football Tops, Daddy’s Gone ja It’s My Own Chating Heart That Makes Me Cry – kaikki nuo kappaleet sisältävät jotain, mikä tekee onnelliseksi yhä edelleen ja ihan tuollaisina raakoina kotiääniteversioinakin. Niihin on tallentunut albumin nerokkuus, dramaattisuus ja koskettavuus niin, että ne ovat ihan yhtä totta tänään kuin kymmen vuotta sitten.

Sellaisille ihmisille, jotka elävät maailmassa, jossa brittipop ei koskaan kuole, Glasvegas oli varmastikin se albumi, joka auttoi Oasiksen hajoamisen yli. Joka piti brittipopin eetoksen hengissä ja nauhan katkeamattomana.

Levy: Bill Ryder-Jones – Yawn

Liverpoolilainen Bill Ryder-Jones on aina ollut lahjakas ja näkemyksellinen muusikko, jolle on ollut ominaista inspiroitua musiikista laaja-alaisesti. Erityisesti Ryder-Jones on hakenut tuotantoonsa vaikutteita klassisesta musiikista. Tällä neljännellä levyllään muusikko on kuitenkin hylännyt orkesterisovitukset ja päätynyt tekemään melko simppelin ja riisutun albumin. Musiikillisten visioiden sijaan albumia tuntuukin ohjaavan henkilökohtaisuus ja tarve kirjoittaa. Tarve käsitellä koettua ja elettyä elämää.

Yawn onkin avoin ovi Ryder-Jonesin maailmaan. Levyn parhaimpiin kappaleisiin lukeutuvalla Mither-kappalella Ryder-Jones laulaa äidistään, John-kappleella isästään. Lisäksi jo aiemmassa tuotannossa kuulunut tarve käsitellä Daniel-veljen kuolemaa muuntuu tälläkin levyllä lyriikoiksi ja melodioiksi.

Yawnin musiikillinen maisema on kauniisti yhtä kappaleiden omakohtaisuuden ja siitä seuraavan herkkyyden ja vilpittömyyden kanssa. Intiimin soitannan ja lähelle päästävän, kuiskailevan laulun yhdistelmä on kaunis ja haavoittuvaisen kuuloinen. Ryder-Jonesin laulun lisäksi levyn musiikillisessa pääroolissa on sello, joka onneksi on roolitettu melkein jokaiselle kappaleelle. Huikeimmillaan sello vie samanlaiseen tunnelmaan, kuin Riden Vapour Traililla. Erityisesti rakastan niitä levyn kohtia, joissa sello jää kappaleen lopuksi pauhaamaan yhdessä kitaroiden kanssa.

Tykkään levyllä myös  siitä, miten sillä yhdistyy laulaja-lauluntekijyys ja tunne bändilevystä. Selkeälinjainen ja riisuttu lopputulos on laulajan tulkinnalle tilaa antava, mutta toisinaan taas välillä luulee kuuntelevansa Pavementistä inspiroituvaa indiebändiä, joka antaa kitara-aaltojen puskea ja purkautua. Kauniin ja herkän melodisuuden ja rähisevän noiserockin vuorottelu sävähdyttää.

Minusta Ryder-Jonesin päätös repiä itsensä levylle auki, paljastaa itsensä ja haavoittuvaisuutensa kuulijan edessä, on tämän vuoden parhaita asioita. Yawn vie hänet laulunkirjoittajana aivan uudelle tasolle. Vaikka olen pitänyt Ryder-Jonesia olennaisena tyyppinä jo vuosia, aina hänen The Coral -ajoistaan lähtien, koen vasta nyt tämän levyn myötä saaneeni hänestä irti jotain sellaista, joka todella osuu ja koskettaa.

Siihen, että löydän levystä todella paljon tarttumapintaa ja merkitsevyyttä, saattaa vaikuttaa se, että olemme Ryder-Jonesin kanssa samanikäisiä ja selvästi samanlaisessa itsereflektion täyteisessä elämänvaiheessa. Minusta onkin ihanaa kunnella Yawnia teoksena 35-vuotiaalta toiselle 35-vuotiaalle.

Voi Bill, olisitpa täällä.

The Good, the Bad & the Queen @ Jools Holland

Supergroup The Good, the Bad & the Queen kävi Jools Hollandin klassikko-ohjelmassa esittämässä uuden kappaleensa. Merrie Land kuulosti huikealta jo päiviä sitten, ensikuulemalta videon kera, mutta aivan erityisesti tykkään tämän live-esityksen mukana tulevasta sielukkuudesta.

Damon Albarnin taiteilijuutta, kasvua ja kypsymistä artistina ja tulkitsijana on ollut huikea seurata. Mies lyö ällikällä taas. Tykkään tässä erityisesti sellaisesta crossover-tunnelmasta. Tavallaan ollaan jollain vähän syvemmällä artistiuden tasolla, tekemässä sellaista kriitikoiden ylistämää juttua, mutta samalla ollaan kuitenkin helposti lähestyttäviä ja populaarimusiikillisia. Albarn mm. kierrättää tavaramerkkilauluaan, sitä samaa tiivislyyristä tapaa kuivailla ympäristöään ja maisemoida näkemäänsä, mitä hän on käyttänyt sekä Blurin tuotannossa että soololevyllään.

Uuden The Good, the Bad & the Queen -albumin on kerrottu saaneen inspiraationsa Pohjois-Englannista. Albumi ilmestyy 16.11.

Steve Mason – Stars Around My Heart (ja vähän artistin ylistystä)

Steve Masonin uusi kappale on aina ilonaihe. Lisäksi se pistää taas miettimään, että miten ikinä pystyn sanallistamaan Masonin hienouden niin, että koko maailma sen tajuaisi.

Yritän.

The Beta Bandista soolouralle siirtymisen jälkeen skotlantilainen Mason on julkaissut omalla nimellään kolme soololevyä. Ensi tammikuussa ilmestyvä About The Light on siis artistin neljäs.

Mason on onnistunut luomaan soolouransa aikana itselleen vahvan artisti-identiteetin. Ensinnäkin Masonin musiikillinen ydin on helppo kuulla ja tunnistaa. Kaiken tekemisen perustana on samat ydinelementit, joita hän kierrättää ja soveltaa taitavasti. On vihaisenakin pehmeä lauluääni, herkkä tulkinta, elegantti svengi, omintakeinen rytmikkyys, heleys ja modernit gospel-vaikutteet. Näiden päälle Mason rakentaa jokaisella albumilla jotain vähän uutta. Kakkoslevy oli vähän anarkistinen ja vihainen konseptialbumi, viimeisin taas baggy-rytmejä hyödyntä pop-levy. Tälle uudelle kappaleelle on tuotu torvet ja taas uudenlainen tulkinta svengistä ja rytmistä. Mason osaa uudistua tyylillä, luopumatta ydinminästään. Tekemisestä jää olo, että kaikki kumpuaa jostain aidosta tarpeesta, muusikkoudesta. Että mikään mitä hän tekee, ei ole tekemällä tehtyä tai väkisin rakennettua.

Lyriikoiden tasolla Masonia ovat yhtälailla omakohtaiset surut ja kivut kuin yhteiskunnallinen vaihtoehtoisuuskin. Teksteissä on elettyä elämää ja tunteita, ei vain sanoja. Hahmona ja tekijänä Mason on tinkimätön ja periaatteellinen tekijä, vilpitön. Sellainen tyyppi, jota on helppo arvostaa maailmassa, jossa liki kaikki on myytävänä.

Yksinkertaisesti Masonin hienous piilee varmaankin siinä, että hän osaa tehdä pop-musiikista taidetta. Hänen yllään leijuu artistin aura. Joku sellainen muusikkous, näkemyksellisyys ja osaaminen, joka herättää suurta arvostusta ja kunnioitusta. Ja tuollainen aura ei ole mitenkään itsestäänselvä juttu. Itse asiassa olen päätynyt viime aikoina siihen tulokseen, että esimerkiksi Noel Gallagherilta sellainen puuttuu. En keksi mitään muuta syytä sille, miksi sinänsä hyvän tekijän soololevyistä jää kerta toisensa jälkeen puuttumaan se viimeisin taianomaisuus. Joku selittämättömän ja käsittämättömän hyvä juttu.

Mutta Steve Masonin taianomaisuus, se tekee minut jatkuvasti onnelliseksi, ehkä sinutkin.

Jotain uutta: Wallows

Los Angelesissa vaikuttava Wallows on vähän sellainen indierock-yhtye, joka kuulostaa koko ajan tutulta. Usein joltain kivalta renkutukselta, toisinaan vähän syntikkavetoisemmalta indieltä ja toisinaan ihan vain lempeältä kitarapopilta. Sellainen oman uniikin äänen puuttuminen ei minusta kuitenkaan ole näissä kekkereissä mikään suuri erhe. Oikeastaan päinvastoin. Vahvan perinteen genressä vahvojen perinteiden viehättävä toistaminen on vain ihanaa.

Jos jotain ihan erityistä haluaa Wallowsista löytää, voisi se olla vaikka yhtyeen videot, jotka luovat kivasti visuaalista mielikuvaa aika simppelin ja tavanomaisen tekemisen tueksi. These Days on biisinäkin herttainen pop, mutta videon kera aivan erityisen. Pictures Of Girls on soma rykäisy, jossa minusta ihaninta on vähän kumiseva New Order -basso ja Joy Division -tummuus (erityisesti tuossa alta löytyvässä livevedossa).

Wallows julkaisi keväällä debytti-ep:nsä. Spring EP löytyy myös Spotifysta. Kahden jo mainitsemani kappaleen lisäksi suosittelen kiinnittämään huomiota It’s Only Right -biisiin, jossa soi vähän sellainen kakkoslevyn aikainen The Strokes. Näin yhden julkaisun perusteella yhtye kuulostaa aika moniääniseltä, oma juttu tuntuu vähän vaihtuvan biisistä toiseen. Mutta onhan tämä nyt laadukasta ja somaa, tarkkailuun siis.

Erityisesti tätä Pictures Of Girls -biisin liveä olen tykännyt kuunnella ja katsella tänä aamuna. Toooosi hyvä!

 

Gaz Coombes – World’s Strongest Man

Muistatko Damon Albarnin Everyday Robots -soololevyn muutaman vuoden takaa? Totta kai muistat, tuo albumihan on unohtumaton taideteos!

Supergrass-mies Gaz Coombesin uudessa, kolmannessa soololevyssä on konseptitasolla jotain samaa taideteosmaisuutta kuin tuossa Albarnin albumissa.

World’s Strongest Man kuulostaa taitavan muusikon, artistin ja visionäärin albumilta. Se on enemmän kuin levy, enemmän kuin kokoelma lauluja. Albumi ei ole täynnä ilmiselviä hittibiisejä, vaikka hyviä yksittäisiä kappaleita toki löytyy. Levy on vähän salakavalammalla tavalla hieno. Sen hyvyys perustuu selvästi suunniteltuun ja harkittuun kokonaiskuvaan, tunnelmaan, jolla musiikillisesti monipuolisesta kokonaisuudesta on saatu harmoninen. Erilaiset sovitukselliset ratkaisut ja kikkakailut (naiskuoro, viulu, lapsikuoro, koskettimet ja vaikka mitä) eivät tunnu päälleliimatuilta, vaan tunnelmaa palvelevilta. Tulee tunne, että levyn tekemisessä on todella käytetty ajatusta.

Levy on yhtä aikaa jänskästi sekä moderni että vähän retro. Toisinaan fiilis vie jonnekin 70-luvun aurinkoiseen Amerikkaan, levyn kansikuvan ja Goombesin habituksen avustamina. Albumin myötä on todella helppo ihastua sellaiseen jammailevaan rockiin. Vähän utuiseen ja salaperäiseen tunnelmaan, naiskuoroihin. Ja aivan ehdottomasti Goombesin svengaavaan lauluun.

Minusta Coombes joukkoineen loistaa aivan erityisesti tällä Wounded Egos -kappaleella. Tässä kiteytyy paljon sitä, millaisena tunnelma-albumina levy näyttäytyy minulle.

Pidän todella myös The Oaks -kappaleesta. Myös tälle kappaleelle on kiteytetty Goombesin parhaita puolia ja levyn erityistä tunnelmaa.

Albumin hittibiiseinä toimivat Deep Pockets ja Walk The Walk.

Minun mielestä World’s Strongest Man voisi olla vuonna 2018 se pitkänlinjan muusikon levy, jolla krittikoiden ylistys ja kuuntelijoiden ymmärrys kohtaavat. Vuoden hienoimpia ja kiehtovimpia.

Manic Street Preachers @ Sataman Yö

Manic Street Preachersin keikka on aina tapaus. Se nähtiin taas viime perjantaina Jyväskylän Sataman yössä. Lähtökohtaisesti yhtyeen ennakkoonkin jännitetty esiintyminen ilman suuresta surusta toipuvaa Nicky Wirea – basistia, lyyrikkoa, hahmoa ja yhtyeen ydinsielua – olisi voinut jättää jälkeensä monta ylipettynyttä ja katkeraa fania, mutta minun mielestä puolitoistatuntisesta tuli jälleen uusi upea yhdessäelämisen hetki. Keikka nimittäin vahvisti sen, minkä tavallaan jo tiesinkin: Manic Street Preachersin fanit ovat aina yhtyeen puolella.

Ja niille muille yleisössä olleille musiikinystäville, joille basistilla ei ole niin väliä, keikka oli tietysti ilman epäilyjä tai kyseenalaistamisia puhtaasti hieno rockesitys.

Soitannallisesti Nicky Wiren poissaolo ei ollut suurikaan isku, vaikutukset tuntuivat lähinnä henkisessä fiiliksessä, pieninä väreilynä tunnelmassa sekä siinä, millaisena joukkona yhtye itsensä lavalla esitti. Manic Street Preachers on rockyhtye, mutta se on myös lapsuudenystävien yhteinen elämäntyö – ja ehkä tämä puoli yhtyeen olemisesta jäi Nickyn poissaolon vuoksi puuttumaan. Mutta. Minusta oli todella nautinnollista seurata sitä, kuinka tällainen muutos dynamiikassa toi aivan erityisen hyvin esiin ydinjäsenten lisäksi lavalla vaikuttaneet keikkamuusikot. Ihan kuin Manic Street Preachers olisi brändännyt itsensä parin tunnin ajaksi uudelleen, aivan erityisesti festarilavan kokoiseksi rock-yhtyeeksi.

Ja vaikka itse olenkin aina ollut tiukasti äärimmäisen paljon nimenomaan laulaja-kitaristi James Dean Bradfieldin ihailija, niin kyllä minusta tuntuu, että viime perjantain jälkeen on moni muukin. Sillä jos jotain juuri tämä Manics-versio korosti, niin James Dean Bradfieldin erinomaisuutta, taitavuutta, ammattitaitoa, hiljaista karismaa ja ihanuutta.

manics_vaalea

Yhtyeen keikkasetti oli soma sekoitus tarpeellisia klassikoita, vaihtoehtoisia yllätyksiä ja uusia julkaisuja. Oikeastaan yhtyeen kappalevalinnat kuvaavat hyvin sitä, mistä Manic Street Preachersin urassa on kyse: koko kansan anthemeista (keikkasetin alun hittiputki), mutta toisaalta myös vaihtoehtorockista. Ja näköjään myös uusista klassikoista. Jokainen uudelta albumilta soitettu kappale oli livenä ihan puhdasta festarikeikkakultaa. Jos kuulit ja ennen kaikkea tunsit illan hienoimman hetken, uuden albumin Hold Me Like Heaven -kappaleen ja sen kollektiivisen ooo ooo oon, oivalsit varmasti, ettei kolmikymppisessä Manicsissä ole laisinkaan kyse nostalgiasta. Sen sijaan, että muistaisimme Jyväskylän keikkana, jolla Nicky ei ollut, voimme muistaa sen keikkana, jolla tajusimme uuden, lähes A Design For Lifen tai If You Tolerate This Your Children Will Be Next -kappaleen veroisen Manics-klassikon syntyneen. Kesän kylmimmät väreet.

Kappalevalintoina yllätyksiä olivat oma ikisuosikkini Let Robeson Sing, upein No Surface All Feeling – joka taitaa olla peruja Everything Must Go -kiertueelta sekä Kevin Carterin b-puoli, trumpettifiilistely Horses Under Starlight. Itselleni merkityksettömistä Manics-biiseistä hienosti toimi Walk Me To The Bridge, jonka vaihtoehtoisuus rakensi onnistuneesti sillan vanhan You Love Us -rockin ja uuden albumin heleän stadionrockin välille.

manics_mustavalk

Manic Street Preachers on ainutlaatuinen tapaus. Se on niin ammattimainen yhtye, että se soittaa upean keikan ilman perustajajäsentään, vaikka tietääkin, että vaarana on tiaratyttöjen ja muiden ikifanien sydämien särkyminen. Mutta ratkaisu toimii, ei vain siksi, että lavalla soi aikamme upein rock-musiikki, vaan myös siksi, että oikeastaan yhtye on niin paljon enemmän kuin lavalla fyysisesti esiintyneet soittajat. Se on insituutio, jolla on käsissään joukko aikamme upeimpia, ihan omaa elämäänsä eläviä kappaleita, joiden kuuleminen itsessään on jo elämys, myös tällä kertaa. Se on kappaleisiin tallentunut manicsiys, tunne, olemus. Asenne, lyriikat, tapa sanoa ja olla mieltä asioista. Se on JDB:n armeijatakki ja Sean Mooren rumpuhanskat. Manics on sydämen asia, kaiken kestävää ja ymmärtävää faniutta ja uskollisuutta. Se on omalaatuinen menneisyys, se on Richey Edwards. Ja viime perjantaina se oli paljon myös Nicky Wire.

Ja siksi ilta jäi mieliin taas yhtenä hienona, tällaisena Manic Street Preachers -keikkana.