Soittolista: Elokuu 2020

Loppukesän uudet kappaleet soittolistalla. Listalla mm. Andy Bell, Sam Shingler, James Dean Bradfield, Gruff Rhys, Glasvegas, IDLES, Hurula ja Doves. Listaan pääset kuvaa klikkaamalla.

Andy Bell – Love Comes In Waves

Ride-, Hurricane #1 – ja Oasis-hahmo Andy Bell julkaisee enimmäisen soololevynsä. Riden julkaisutauolla valmistunut The View From Halfway Down ilmestyy lokakuun 9. päivä. Bell on minun suuria muusikko- ja musiikkihahmosuosikkeja, tyyli-idolikin, joten ajatus muusikon soololevystä on ihana. Albumin teossa on avustanut toinen Oasis-legenda Gem Archer, mikä tekee kaikesta vain entistä mahtavampaa.

Belliltä ilmestyi kesällä kasettina äärimmäisen rajoitetusti myyty (100 kpl) Plastic Bag -sinkku, joka myytiin tietty hetkessä loppuun. Digitaalisena biisit toki saa. Alun perin tuo debyyttisingle ilmestyi loppuvuodesta 2019 osana levy-yhtiö Sonic Cathedralin Sngles Club -julkaisukampanjaa.

Lokakuussa ilmestyvän albumin ensimmäinen singlekappale on kuitenkin tämä hieno Love Comes In Waves. Tämä taitaa olla kaikista elokuussa ilmestyneistä uusista biiseistä minun suosikki.

Ridea rakastavia tämä miellyttänee.

Flow 2015: Viisi kertaa Andy Bell (Ride)

On kamalan kiva fiilistellä sitä, että näen lavoille palanneen Riden livenä pian. Mutta faktahan on se, että oikeasti tuosta fiilistelystä iso osa liittyy siihen, että näen pian Andy Bellin livenä. Hui, elämäni tapauksia.

Sen lisäksi, että Andy Bell on Ride-klassikko, on hän tietty myös jonkinlainen brittipopklassikko. Vaikka mies ei mikään valovoimainen keulahahmotyyppi (tai varsinaisesti valovoimainen mikään muukaan) ollutkaan, on hänen kädenjälkensä ollut brittipopparin maailmassa merkittävää – ja valovoimaistakin, hitto vie.

Ride – I Don’t Know Where It Comes From (1994)

Kirjoitin aiemmin, että pidän paljon Riden kolmannesta albumista, edeltäjiään enemmän klassisesta rockista ammentavasta Carnival Of Lightista. Levyn ehkä miellyttävin kappale on tämä I Don’t Know Where It Comes From, josta (niin kuin koko albumista) on musiikillisesti äärimmäisen lyhyt matka siihen, että muutama vuosi myöhemmin Bell soitti kitaraa Hurricane #1 -brittipopyhtyeessä ja vähän useampi vuosi myöhemmin bassoa Oasiksessa ja tietysti jälleen kitaraa Oasiksen tuhkista syntyneessä Beady Eyessa.

Tässä laulussa ei ole pop- tai rockmusiikillisesti mitään kovin jännää, mutta on kuitenkin. Kaikki. Turhaa lienee mainita, että rakastan tuota videon ajankuvaa ja visuaalista maailmaa – vuotta 1994. Ja mites tuo brittipopkomppi ja Andy Bellin laulutyyli? Tykkään vain hulluna.

Carnival Of Light -albumin yksi erityisyys on muuten se, että sille on tallentunut hienosti yhtyeen kahden kitaristi-keulahahmon tulehtuvat välit. Levy on sananmukaisesti kahtiajakautunut. Toisella puolella levyä ilmestyivät Mark Gardenerin kirjoittamat biisit, toisella Andy Bellin kappaleet, niin kuin vaikka juuri I Don’t Know Where It Comes From.

Imagine an argument where the way you win, is by saying ’I don’t want my songs on the same side of the album as yours’ and it ACTUALLY HAPPENS. We were allowed by the people around us to behave like total babies. – Andy Bell

Hurricane #1 – Step Into My World (1997)

Yksi cool britannia -kauden merkkikappaleista (ja yhtyeistä), jossa herkullisinta saattaa olla tuo Andy Bellin kitara ja sillä fiilistelty pariminuuttinen biisinlopetus. Uskomattoman komea, ei voi mitään. Kirjoitin yhtyeestä muuten blogiin aika tasan vuosi sitten. Joskus sitä vain tietää, mistä tykkää. Täältä löytyy yksi sympaattinen livetaltiointi kappaleesta.

Oasis – Familiar To Millions -kiertue (2000)

Andy Bell toimi Oasis-basistina vuodesta 1999 yhtyeen loppuun saakka, kymmenisen vuotta siis. Ymmärrän tavallaan sen, että jollekin kyse ei ollut enää tuossa vaiheessa oikeasta Oasiksesta. Mutta toisaalta en kyllä ymmärrä lainkaan.

Kyse ei ole tietenkään samasta Oasiksesta, mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, että yhtyeen 2000-luvun tekemisiä eivät kaikki osaa riittämiin arvostaa. Itse ajattelen niin, että Andy Bellin ja Gem Archerin myötä Oasiksesta tuli sellainen oikea rokkibändi. Se ei ollut enää lädeilevä kaveriporukka, eikä enää samalla tavalla Noelin musiikillinen projekti kuin aiemmin, vaan upea yhtyeellinen taitavia muusikoita. Mutta kuitenkin vielä Oasis. Ja jos joku on jonkun yhtyeen jäsen 10 vuotta, niin kai se nyt aika oikeaa on.

Tämä vuoden 2000 Familiar to Millions -kiertueen keikka on timanttinen. Uskomaton, oikeastaan. Ja tietysti uuden kokoonpanon esiinmarssi. Bongaa vaikka Shakermaker (19:39) ja ihastele Andy Bellin hyvää meininkiä.

Beady Eye – Blue Moon (The Beat Goes On) (2011)

Tämä Andy Bellin avaruuskypärävalinta on klassikko. (Yksi) Tarina kertoo, ettei mies ei suostunut esiintymään Manchester Cityä rakastavan kappaleen videolla omilla kasvoillaan, vaan naamioitui kuukävijäksi. Etelänpelle, totesi Cityä kannattava ystäväni kerran. Vitsillä, toki. Ihanan totista, sanon minä. Harmi, ettei leikkaus kulje suoraan Cityn uutta pelipaitaa suutelevasta Liamista joukkuetta halveksivan Bellin kasvoihin. Tai kypärään.

En mene takuuseen tarinan paikkaansapitävyydestä, mutta se on niin maukas, että olen päättänyt uskoa siihen.

Beady Eye – I’m Just Saying (2013)

Andy Bell mielletään varmasti ensisijaiseti huikeaksi kitaristiksi, mutta taitaa hän olla kelpo biisinkirjoittajakin. Vaikka Bell kirjoittikin biisejä jo Oasis-aikana, ilmestyivät hänen kiinnostavimmat ei-Ride-kappaleensa minusta vasta Beady Eyen levyillä. Oma pelkästään Bellin käsialaa oleva suosikkini niistä on tämä.

Andy Bellin Ride Flow’ssa perjantaina 14.8 klo 00.00 (Lapin Kulta Blue Tent)

Flow 2015: Brittipopparin Flow eli Ride, Florence + The Machine, Pet Shop Boys

Flow ei ehkä ole se ensimmäinen festari maailmassa, jonne minun kapeine musiikkimieltymyksineni kannattaa suunnata, mutta tänäpä vuonna ajattelin festareille kuitenkin mennä. Ainahan siellä jotain on.

Ride (Perjantai klo 00.00, Lapin Kulta Blue Tent )

Ride 02/11/14

Se lienee selvää, että juuri Ride on se yhtye, jonka perässä Flow’hun tänä vuonna menen. Järkytänpäs kuitenkin kaikki Ride-fanit, klassikkofanaatikot ja musiikkikriitikot paljastamalla, että 90-luvun klassikkoyhtyeen levyistä minua sattaa jollain oudolla tavalla miellyttää kokonaisuutena eniten kolmoslevy, vuonna 1994 ilmestynyt Carnival Of Light. Kyllä, samainen levy, joka on joskus kulkenut yhtyeen puheissa nimellä ”Carnival of Shite”. Tää on just tätä taas. Ei ehkä mikään tyylikkäin valinta, mutta varmaankin jollain tavalla brittipopein.

Onni on kuitenkin se, että pidän isosti myös yhtyettä ja shoegaze-maailmaakin varmasti määrittävästä Nowhere-debyytistä sekä Going Blank Again -kakkoslevystä. Tottakai! Lisäksi musiikkimakuani leimaa ihastus klassikoihin. Ei siis hätää, vaikka henki onkin varmasti se, että pitkälti noita teoksiaan (eikä vähäteltyä kolmosalbumiaan) yhtye on tulossa soittamaan – ja yleisö kuulemaan. Ja se on tietty riittävän erityistä.

Oikeastaan kyse ei olekaan siitä, että joku levy olisi huono ja joku hyvä, vaan ehkä ennemminkin siitä, että tunnen luontaisesti vähän enemmän vetoa selkeästi ryhtyviä kertsejä kuin väsymättömiä äänimaailmoja ja pikkuisen sumeita tunnelmia kohtaan. Ehkä siksi 1994 ensin 1990 ja sitten? Tai sitten taikasana on ihan vain tuo -94. Minusta kun ei voi koskaan tietää.

En voi mitenkään väittää olevani suuri shoegaze-genren asiantuntija tai edes isoin Ride-tietäjä (tiedän tietysti paljon Andy Bellistä, tästä lisää myöhemmin). Siksi en ehkä olekaan suhtautunut yhtyeeseen koskaan shoegaze-lähettiläänä, vaan jotenkin olen aina nähnyt bändin laajemmin. Popyhtyeenä. Melodisena. Sellaisena olennaisena ja tykättävänä välibändinä matkalla The Stone Rosesista brittipoppiin. Tärkeänä palana brittiläisen populaarikulttuurin ja sen kulttuurin kitarasoundien historiassa. Rakastankin sitä kaarta, jonka vaikkapa yhtyeen uran kolme ensimmäistä levyä piirtävät: Roses-kitaroista sellaiseen brittipopin kaltaiseen psykedelishenkiseen rockiin ja mod-poppiin.

Tulossa tärkeä ja hieno keikka.

Florence + The Machine (Sunnuntai klo 21.30, Main Stage)

florence

Jos et vielä ole Florence Welchin ja kumppaneiden bandwagonissa, on nyt hyvä hetki hypätä kyytiin. Viimeistään yhtyeen hehkutettu (ja Foo Fightersin äkillistä perumista seurannut) pääesiintyminen alkukesän Glastonbury-festivaaleilla osoitti, että jollain tavalla yhtyeen aika on (taas) juuri nyt – siitäkin huolimatta, että takana on jo kaksi levyllistä suitsutettua, arvostettua ja hienosti myynyttä musiikkia.

Florence + The Machinen viimeisin levy, toukokuussa ilmestynyt How Big, How Blue, How Beautiful on huikea, heittäen yksi tämän vuoden hienoimmista. Jylhä, iso, dramaattinen, tyylikäs, tunteikas, myrskyisä, taidolla toteutettu – kuten kokoonapanolta kahden edeltävän levyn perusteella odottaa voikin. Pidän sen torvista, kitarasoundeista. Pidän siitä, ettei albumissa ole oikeastaan mitään modernia, ei edes kahden edeltäjänsä vertaa. Levyllä ei ole oikeastaan paljoa mitään, mikä kertoisi juuri tästä ajasta. Mutta silti se on melkein parasta brittimusiikkia juuri tänään. Florence + The Machinessä on on myös sellaista genrettömyyttä, joka kiehtoo. Erilaiset musiikilliset vaikutteet ja inspiraatiolähteet kokoontuvat taidokkaasti kokoonpanon nimen alle.

Silloin, kun How Big, How Blue, How Beautiful ei ole ajaton, on se taaksepäin katsova. Se on myös ihastuttavalla tavalla genretön. Se on musiikkia. Ja vähän myös videoille tallennettua, jatkuvaa tarinaa.

Unelmieni Florence-keikkaa sisältää kappaleita tasaisesti kaikilta kolmelta albumilta. Vanhat hitit saavat soida, sekä tietysti ne parit omat suosikit, jotka eivät kuitenkaan tule. Mutta sama biiseille, keikan kruunaa joka tapauksessa Florence Welchin omistautunut ja heittäytyvä lavaesiintyminen. Enkä tarkoita heittäytyvää vain kuvainnollisesti: artisti esiintyi viimisellä Jools Holland -vierailullaan jalka paskana.

Jotain artistin hienoudesta ja minulle ajankohtaisuudesta kertoo varmaankin se, ettei vuoden 2015 parhaat kappaleet -listauksessa varmasti kärkeen sijoittuva Ship to Wreck ei ole edes mitenkään ylivoimaisesti levyn paras raita. Ehkä nippa nappa. Teitä Delilah ja Caught odottaen,

Miia.

Pet Shop Boys (Lauantai klo 22.30, Main Stage)

Foto: Leo Aversa - Crédito obrigatório.

Luin yhtenä päivänä Urheilulehden Veikkausliigaliitettä ja ystäväni sinne kirjoittamaan juttua Koillis-Englannista, jalkapallon merkityksistä siellä. Rakastin juttua. Mietin, että juuri tämä on sitä, mikä minua kiinnostaa jalkapallossa. Ja useimmiten musiikissakin. Ei vain peli, ei vain kitarat ja melodiat, vaan kulttuuri, merkitykset.

Pet Shop Boys ei ole minulle niin tuttu, että voisin kehuskella tai ylpeillä faniudella taikka edes suurella tykkämisellä. Olen aina arvostanut yhtyettä, pitänyt sitä erityisenä, kiinnostavana, hienona, tärkeänäkin, en vain ole koskaan jaksanut suuresti kuunnella sitä. Ne penäämäni merkitykset ja se kulttuuri ovat kuitenkin yhtyeen tekemisessä olemassa. Katsotaan, mitä Flow tekee sille musiikkipuolelle. Nyt vois olla hyvä aika innostua suuremmin.

En yksinkertaisesti pysty kirjoittamaan yhtyeestä mitään suurta analyysia, joten tyydyn niiden merkitysten ja sen kultuurin kuvailuun epämääräisen listauksen avulla.

Lontoo. Englanti. Klassikko. Avarakatseisuus ja kantaaottavuus. Brittiläistä jollain tavalla, mutta kuitenkin suuresti kosmopoliittia. Optimismi ja jännä juppikulttuurikuvailu. Syntyaikanaan moderni. Kulttuuri- ja aikasidonnaisuus. Syvällinen huolettomuus.

Ja tietysti linkki brittipopinkin kannalta olennaiseeen casual-kulttuuriin ja merkkitietoiseen, italialaisia vaatemerkkejä kunnioittavaan jalkapallokannattajapukeutumiseen. Yhtyeen Paninaro-kappaleen myötä 80-luvun jalkapallokannattajat innostuivat videon italiaisheppujen Paninaro-tyylistä ja laajensivat merkkiuskollisuutensa ulottumaan myös videolla näkyviin huippumerkkeihin.

Along with the look came the music of the Pet Shop Boys.

The Pet Shop Boys had a song called Paninaro and I had the video on tape. Chris Lowe, who I always thought was right at the cutting edge of the street fashion, comes up this escalator and there’s a sign for Emporio Armani behind him. I thought This looks good. I liked the idea of having the casual gear from a top designer like Emporio Armani. (Phil Thornton: Casuals; football, fighting & fashion)

No, tätä biisiä nyt tuskin kuullaan, mutta eiköhän päässä soi vielä lauantainakin

Armani – Armani – Ar, Ar, Ar – Armani

Bonuksia:

Belle & Sebastian

Olisiko aika alkaa tykätä Belle & Sebastianista? Jostain syystä en ole yhtyeeseen koskaan hurahtanut, mutta Flow voi kyllä muuttaa kaiken – tai sitten pidän yhtyeen musiikkia vielä viikon päästäkin liian sievänä ja pikkuisen ärsyttävänä. Katsotaan!

Róisín Murphy

Ysärityttö.

Beck

2000-luvun alussa kohtalaisesesti tykätty, mutta sittemmin unohtunut.

Parivaljakko: Lucky Man

90-luvulla miehet olivat tyylikkäitä – ja onnekkaita.

Kaksi eri kappaletta, yksi nimi. Molemmat kappaleet vuodelta 1997. Kumpi toimii paremmin? No, minusta tämä on aika selvä peli.

Vaikka kuinka ihastelenkin tuota Hurricane #1 -yhtyeen kappaleen alun kitaramurinaa ja melodisuuskin toimii, niin eihän se nyt mitenkään vedä vertoja The Verven onnekkuudelle. Ja vaikka kuinka pidänkin ensin mainitusta enemmän kuin useimmat, niin ei voi mitään. Noissa The Verven Urban Hymns -levyn jousisovituksissa on kuitenkin kyse brittipopklassikosta.

Hurricane #1 muuten ilmoitti jokin aika sitten comebackistä. Ymmärtääkseni alkuperäisestä kokoonpanosta paluuseen ei ole osallistumassa laulajan lisäksi juuri ketään. Tai ainakin kitaristi Andy Bell palaa lavoille mieluummin Riden riveissä, kuten tiedetään.

Kesä pakettiin: Kesälevy 2014

Melkein hävettää nimetä kesän 2014 viralliseksi levyksi vuonna 1997 ilmestynyt albumi. Mistä minä näitä mikä milloinkin -suosikkilevyjä oikein keksin? Kun mistään uudesta ihastuksesta ei tämänkään pakkomielteen kohdalla ole kyse.

Vaikka Manic Street Preachersin heinäkuussa ilmestynyt Futurology onkin soinut paljon ja rakkaudella, on mennyttä kesää määrittävä mielentila ollut Hurricane #1 -yhtyeen samanniminen debyyttilevy. Tai ehkä se teema tai mielentila onkin ollut vanhoihin tuttuihin rakastuminen, alkupisteeseen palaaminen ja sen sellaisten omien tykkkäämisääriviivojen tarkentelu, ja näiden ilmentymä sitten tämä kyseinen levyhurmos.

Minulle kesälevy syntyy ylläristä. Manicsiin hullaantuminen oli itsestäänselvää ja väistämätöntä, se olisi tapahtunut kesästä riippumatta.  Mutta Hurricane #1, se vain tuli jostain, kumpusi tästä ajasta. Tuli vastaan jonkun vanhan musiikkilehden selailussa tai YouTube-surffailussa ja alkoi inspiroida ja puhutella. Ja lopulta sitten taustoittaa jälleen uusia kesämuistoja.

Jos minun pitää valita toisen kierroksen oasiksista suosikein, osuu valintani ehdottomasti Gem Archeriin. Ihana mies, ja niin komeakin! Mutta sitten taas jos pitää valita Gemin glamrokahtavan Heavy Stereo -yhtyeen ja niin ikään oasistuneen Andy Bellin noelrokahtavan Hurricane #1:in välillä, kallistun todellakin jälkimmäiseen.

Ja te, jotka ette tunne yhtyeen kahden levyn kokoista tuotantoa, kuunnelkaa se. Mutta älkää kuunnelko, mitä ihmiset yhtyeestä puhuvat! Yleensä yhtyeen huonouteen ja halpaan Oasis-kopitointiin tarkertuvat samat tyypit, jotka väittävät, ettei Oasis ole tehnyt yhtään hyvää albumia sitten (What´s the Story) Morning Gloryn. Ja tämähän ei pidä lainkaan paikkaansa.

Älkää kuunnelko myöskään Liam Gallagheria.

”Hurricane #1? Never heard of them? Isn’t that some indie band with the guy from Erasure in them?” Liam Gallagher, 1997

Jos ihan rehellisiä ollaan, olisi ehkä syytä puhua kesälevypuolikkaasta. Elokuuhun tultaessa levyn kuunteleminen on jumittunut noudattamaan tiettyä kaavaa. Ensin huumaannun levyn alkuminuuteista – yksinkertaisesti rakastan Just Another Illusion -kappaleen alun musikaalisuutta ja Sielua. SItten tulee kelpo Faces in A Dream ja taas nokkelat urut. Kolmantena onkin jo albumin paras raita, Step Into My World, jonka jälkeen maltan vielä levyn Cool Britannia -vaikutteisimman kappaleen, Mother Superior -biisin sekä rauhaisan Let Go Of The Dreamin. Tämän jälkeen onkin pakko palata Step Into My Worldiin, laittaa yhden kappaleen toisto päälle ja heittäytyä haikeaksi. ”Tässä näin nyt sitten ollaan, taas”, mietin ja kuuntelen levyn kaksiminuuttista kitaraloppua (ei löydy tuosta liveversiosta).

Niin, ehkä se oli tämä livetaltiointi, joka kesälevyvalinnan lopulta sinetöi. Yksinkertaisesti inspiroivaa.

”He copies my haircut and then slags me off! What’s that about?” Liam Gllagher, 1997