HEY LYLA!Kolme kertaa huikea keikkataltiointi Youtubessa
Posted on 17.4.2020
Olen katsonut viime aikoina muutamia upeita keikkataltiointeja YouTubesta – tennarit jalassa.
Suurin suosikkini koko YouTuben tarjonnasta on varmaankin Arctic Monkeysin vuoden 2007 Glastonbury-keikka. Sheffieldin helmi on ollut Glastonburyn yksi kolmesta pääesiintyjästä kaksi kertaa – vuonna 2007 ja 2013. Molemmat keikat löytyvät netistä, itse katson niistä mieluiten nimenomaan tätä yhtyeen ensimmäistä pääesiintyjähetkeä. Tämä on minun Arctic Monkeys. Alex Turner moppitukassaan, kitara kainalossa. Matt Helders raitaverkkareissaan. Taianomainen ja erityinen keikka, uniikki energia, intensiivinen ja taidokas soitto. Siinä muutama kehu.
Arctic Monkeys, Glastonbury 2007, osa 1
Arctic Monkeys, Glastonbury 2007, osa 2
Vuosi tuon Arctic Monkeysin esiintymisen jälkeen Glastonburyn päälavalla nähtiin The Verve. Vuoden 2008 muut pääesiintyjät olivat Kings of Leon ja Jay Z – kuten Richard Ashcroft spiikissään muistuttaa.
Tämä yhtyeen ainoa Glastonburyn pääesiintyjyys ajoittuu bändin viimeisen come backin aikaan. Yhtye teki loppuvuodesta 2007 loppuunmyydyt paluukeikat, kesällä 2008 taas Love is Noise -single odotteli julkaisuaan. Kuukausi Glastonburyn jälkeen ilmestyi albumi Forth.
Klassikkoyhtyeiden paluut eivät ole aina kaikkien mielestä yksiselitteisen positiivinen juttu. Ehkä niihin liittyy pelko romahduksesta ja ei-niin-hyvästä? Niin tai näin, tämä The Verven keikka on upea. UPEA!
Soitto on jykevää, täyteläistä ja todella rock. Kitarointi on mahtavaa ja Richard Ashcroftin laulu upeaakin upeampaa. Paikalla olleista tuskin ketään harmittaa, että toisinaan vanhat klassikot tekevät paluita.
The Verve, Glastonbury 2008, koko keikka
En ole suuri Radiohead-fani. Kelpuutan yhtyeeeltä kuunteluun lähinnä Bendsin ja muutamia tiettyjä hetkiä OK Computerilta. Teoriassa Radiohead voisi olla minun sukupolvikokemukseni, mutta yhtye on aivan liian alternative minun makuuni. Ymmärrän, että Radioheadissa on sielua ja taikaa, mutta minulle se sielu ja taika ovat Bendsin brittipopahtavaa simppeliyttä ja ysäriajankuvaa lukuunottamatta vääränlaisia.
Mutta koska Bends ja juuri julkaistu OK Computer, on tämä vuoden 1997 Glastonburyn keikka soma. Huikea yleisö, 90-luvun keikkapuitteet, nuoruuttaan ja suurta nostetta elävä yhtye – ne ovat tässä taltioinnissa kohdallaan. Ysäri ja ajankuva – siinäpä tämän blogin käytetyimmät sanat.
Radiohead, Glastonbyry 1997, koko keikka
Artikkelikuva: Kon Karampelas/Unsplash
Richard Hawley – Off My Mind
Posted on 25.3.2019
Sheffield-legenda, Pulp-hahmo, Longpigs-kitaristi, ahkera Arctic Monkeys -vierailija ja aikamme charmanteimpiin artisteihin lukeutuva Richard Hawley on julkaissut uutta musiikkia.
Off My Mind on mainio rock-kappale. Hawleyn upea lauluääni ja torvet nostavat super simppelin biisin ihan kivan seuraavalle tasolle. Lopputulos kuulostaa helposti rullaavalta, vaivattomalta, mutta myös uskottavalta. Miksei Johnny Marr saa rockiinsa tätä samaa tekemisen tunnetta?
Hawley julkaisee uuden levyn kesäkuussa. Further on artistin kahdeksas soololevy. Muusikko kertoo inspiroituneensa tällä kertaa menevämmästä soitannasta – levyltä löytyy kuulemma useampikin tällainen kolmen minuutin rokkirykäisy.
Kuva: Chris Saunders/Press
Levy: Jamie T – B Sides (06-17)
Posted on 9.9.2018
Huikeaa, lontoolaisartisti Jamie T on taas kovin ajankohtainen. Ensinnäkin muusikko vaikuttaa olennaisena biisinkirjoittajana Miles Kanen juuri ilmestyneellä uudella albumilla, toiseksi hän julkaisi ihan hetki sitten kokoelmalevyllisen teitokoneelta löytyneitä lapsuudenkotidemoja, netissä aiemmin ripotellen ilmestyneitä harvinaisuuksia sekä uudempia singelejen b-puolia.
B Sides (06-17) löytyy esimerkiksi Spotifysta.
Ja täytyy kyllä sanoa, että tämä on yksi syksyn raikkammista kuunteluelämyksistä! Kokoelmaa hallitsee paluu viimeisteltyä tuotantoa edeltäneeseen aikaan ja raakilemaisiin kotidemoihin. Ja erityisesti juuri nuo hetket alleviivaavat hurjan hyvin Jamie T:n neroutta ja lahjakkuutta biisinkirjoittajana ja tulkitsijana.
Jamie T on esimerkiksi Lily Allenin ja Arctic Monkeysin ohella niitä indie-artisteja, jotka ovat luoneet uransa musiikkimailman ja musiikillisten tottumusten myllerryksessä. Kaikkien uran alkua leimaa itsetekeminen ja fanilähtöinen internet-suosio. Yksittäisten biisien jakaminen netissä. Jamie T:n kokoelmalevystä onkin saatu kiva kollaasi muusikon urasta – esimerkiksi viimeisimmän albumin aikainen Thomas Dunn sujahtaa uran alkuaikojen kotidemojen (esim. Fox News ja Oh My Girl), sekaan loppujen lopuksi mukisematta. Jotenkin siis ihanaa huomata, että Jamie T on ainakin jollain tavalla pitänyt kiinni siitä pienuudesta sekä tekemisen ja biisinkirjoittamisen tavasta, mistä kaikki hänen osaltaan alkoi.
High Hazels – Sequin Eyes
Posted on 9.2.2017
Esittelin brittiyhtye High Hazelsin sievän ja lempeän kitarapopin blogissa reilu pari vuotta sitten. Nyt yhtye on julkaissut uuden kappaleen, jota kuuntelen täällä ihan sydämen kuvat silmissä!
Kappaleesta löytyy oikeastaan kaikki se, mitä jo tuolloin aiemmin yritin yhtyeen debyyttilevystä sanallistaa. Kauneus, herkkyys, pehmeys. Kirkas ja helisevä kitara, toiselle tasolle nouseva kertsi.
Aivan erityisen ihanaa tässä Sequin Eyes -kappaleessa on toisen sheffieldiläisyhtyeen, nimittäin Arctic Monkeysin entistä vahvempana kuuluva kaiku. Laulajan lempeä, kuiskailevan kertova lauluääni yhdessä muun alexturnermaisuuden kanssa vie ainakin minut oitis vuoteen 2011 ja Suck It And See -albumin aikaiseen poppi-Arctic Monkeysiin. Kuuntele vaikka kertosäkeen sulkevat loppusekunnit kohdasta 1:55 alkaen. Erittäin Mr. Turner.
Parhaat yhtyeet top 20
Posted on 5.2.2017
Jostain syystä olen elänyt siinä uskossa, ettei yhtyeitä voi listata paremmuusjärjestykseen. Mutta kyllä ne näköjään voi, kunhan vain miettii kriteerit selkeiksi. Tässä on nyt 5.2.2017 muutamissa minuuteissa tehty lista minun mielestä parhaista yhtyeistä. Ensin piti olla top 10, jatkoin sitä top 15 -listaksi ja vielä top 20 -listaksi. Ehkä ensi kerralla uskallan pitää listan lyhyempänä.
Ja ne kriteerit? No oikeastaan mietin vain, että minkä yhtyeen koko tuotantoa kuuntelen mieluiten. Ja listaksi yhtyeet muodostuivat kysymällä, että no jos Oasista ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Bluria. Jos Oasista ja Bluria ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Manic Street Preachersia. Jos noita kolmea ei olis, kuuntelisin mieluiten The Charlatansia. Ja niin edelleen.
- Oasis
- Blur
- Manic Street Preachers
- The Charlatans
- Ash
- Kasabian
- The Stone Roses
- Shed Seven
- Elastica
- Suede
- The Libertines
- Courteeners
- Arctic Monkeys
- Embrace
- Supergrass
- Pulp
- Idlewild
- Travis
- Cast
- The Verve
Artikkelikuva: Unsplash
Brittipopparin Flow: The Last Shadow Puppets
Posted on 9.8.2016
Tämän vuoden Flow’ssa on aivan erityisen paljon artisteja brittipopparin ja kitarapopparin makuun. Neljä festareille buukattua esiintyjää on minulle tärkeydessään aivan omaa luokkaansa, minkä lisäksi esiintyjälistalta löytyy muutama sellainen melko kiinnostava.
Aiemmin julkaistu teksti Sleaford Modsista löytyy täältä. Tässä seuraava minun Flow’ni kohokohdista:
The Last Shadow Puppets (lauantai 13.8 klo 21, Main Stage)
En ihan tarkalleen pysty visioimaan sitä, mitä minussa tapahtuu lauantaina, kun The Last Shadow Puppetsin Miracle Aligner (vuoden 2016 tunnarini) alkaa Suvilahdessa soida, mutta jotain ikimuistoista se on. Silloin en anna minkään tulla minun ja Milexin väliin.
Miles Kanen ja Alex Turnerin The Last Shadow Puppetsin näkeminen ei ole vain Flow’n ja kesän kohokohta, vaan koko elämän merkkitapauksia. Nyt puhutaan kuitenkin ihmisistä, jotka ovat 2000-luvulla jatkaneet – yhdessä ja erikseen – sitä onnelliseksi tekemistä, minkä Gallagherit, Damon Albarn, Brett Anderson, Justine Frischmann, Richard Ashcroft ja sellaiset klassikot 90-luvulla aloittivat.
Parasta lauantaissa onkin se, että yhdessä keikassa on kyse niin monesta eri onnesta. Ensinnäkin kyse on tietysti isosta ja jylhästä popmusiikista, kesästä 2016 ja vuoden 2016 The Last Shadow Puppets -versiosta, joka on tehnyt tämän vuoden sen minulle tärkeimmän levyn.
Toiseksi aion samalla elää myös pienen paluun vuoteen 2008 ja TLSP:in The Age of the Understatement -albumiin, jonka elokuvallisuus ja popjuhlavuus, hyvyys ylipäänsä meni tuolloin yli minun ymmärryksen. Aion leikkiä hetken 25-vuotiasta wannabe-modia, nähdä Kanen ja Turnerin moppitukkaisina nuorukaisina, skarpeissa takeissaan.
Kovin moneen albumiin en ole tuon vuoden 2008 jälkeen samalla tavalla päätä pahkaa rakastunut. The Age Of Understatement, Standng Next To Me, Meeting Place – tuon lähemmäksi 25-vuotiaan Miian sielunelämää tuskin enää koskaan pääsen. Erityinen lauantai-ilta.
Kolmannneksi, vanhan ja uuden The Last Shadow Puppetsin lisäksi lauantaissa on kyse tietysti ihan vain Alex Turnerin kohtaamisesta. Vaikka Turnerin nykyinen niljakas look tuntuukin tulleen aika kauas siitä poikamaisesta charmista, johon vuonna 2006 Arctic Monkeysissa tutustuin, riittää miehen lauluääni onneksi merkiksi siitä, että kyseessä todella on sama tyyppi. Jo 10 vuotta elämäni parantajana – ehdottomasti osa elämäni tärkeiden ihmisten kaanonia.
Ja neljänneksi:
lauantaina näen vihdoin Miles Kanen! The Last Shadow Puppets on ihana, Alex Turner on ihana, mutta kyllä Miles Kane on aivan erityisellä tavalla se minun juttu. Soolokontekstista irrotettunakin. Moderni mod-idoli, tyylimuusa, joka kahdella soololevyllään (Colour of the Trap, 2011 ja Don’t Forget Who You Are, 2013) palautti uskoni 2010-luvun popmusiikkiin.
Jotain uutta: Fronteers
Posted on 12.6.2016
Olen viime aikoina tykännyt Fronteersista. Yhtye tulee Hullista ja tekee musiikkia klassiseen kitarapoppiin uskoen.
Lähtökohtaisesti tässä ei ole kyse mistään uudella tavalla kekseliäästä yhtyeestä, vaan ennemminkin siitä, että yhtye tekee keskivertoa paremmin sen, mitä kitarapopin saralla kuuluu tehdä. Yhtye onnnistuu kuulostamaan kiinnostavalta, koska sen soundi ja tekeminen kulkee oikeasti todella taitavasti läpi kaikkien kitarapopin ydinaikakausien. Se poimii ne olennaisimmat jutut 60-luvulta, 90-luvulta ja vielä 2000-luvun kitarapoppareiltakin (esim. The Kooks). Laulajan Miles Kanea (no joo myös Alex Turneria) muistuttava lauluääni yhdistettynä Suck It And See -kauden kitarapoppi-Arctic Monkeysiin on aika viehko yhdistelmä. 90-luvun brittipopin kartalla yhtye taas sopii jonnekin sinne Castin vintagefiiliksen rinnalle.
Ei siis mitään super omaperäistä, mutta vahvaa tekemistä juuri tämän jutun sisällä.
Yhtye on julkaissut alkuvuodesta pari singleä. Heinäkuussa ilmestyy Streets We’re Born In -ep.
Vuonna 2016: The Last Shadow Puppets – Everything You’ve Come to Expect
Posted on 6.2.2016
Miles Kanen ja Alex Turnerin musiikillinen rakkauslapsi The Last Shadow Puppets saa tarinalleen viimein jatkoa. Uusi levy ilmestyy 1. huhtikuuta ja se on seuraaja vuonna 2008 ilmestyneelle The Age of the Understatement -albumille. Tällä viikolla Flow ilmoitti kiinnittäneensä yhtyeen Suvilahteen. Hienoa.
Eräs ystäväni sanoi hankkineensa yhtyeen debyytin sen kansikuvan perusteella. Ei huono perustelu, kansi on huikea. Se on kaunis plus se kiteyttää viehkosti albumin musiikillisen vision ja esteettisen maiseman. Toinen syy albumin hankkimiselle voisi olla vaikka se, että se on äärettömän hyvä. Uskomattoman kypsä, tyylikäs ja sävellyksellisesti taidokas työnäyte, joka minun mielestäni kuuluu 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen – vähintään – klassikoihin.
Milexin ensimmäisestä yhteisestä albumista on siis jo seitsemän vuotta. Siinä missä debyytti oli 60-lukulainen, sievä, mutta paikoin jylhä, joskus aika herkkäkin, on uusi materiaali eri maailmasta. On 70-lukua ja sähäkkyyttä. No, jotain elokuvallista tässäkin. Bond-elokuvallista?
The Last Shadow Puppetsia on kiusaus pitää jotenkin Alex Turnerin juttuna. Arctic Monkeysin keulahahmona hän on tästä parivaljakosta ehkä se helpompi syy innostua yhtyeestä. Kun The Rascalsissa aikoinaan vaikuttaneen Miles Kanen soolodebyytti ilmestyi, kävi minusta kuitenkin selväksi, että oikeasti TLSP-sielu ja vision ydin, tähtikin oli Miles Kane. Kanen Colour of the Trap -soolo on kuin jatko-osa The Age of the Understatementille. (Kuuntele parina vaikka TLSP:in The Age Of The Understatement ja Miles Kanen First Of My Kind.)
Debyytissä TLSP:in vahvuus on minusta elokuvallisuus, haikeus, romantiikka. Se on levy rakkaudesta. Levy on niin kaunis, harkittu ja viimeistelty, että se tuntuu taideteokselta. Kun sen musiikilliseen kypsyyteen ja visioon sekä vuosituhannen popkappaleisiin, klassiseen ratsukomppiin tai barokkimaisen komeisiin sovituksiin lisätään parikymppiset Turner ja Kane pikkutakeissaan ja moppitukissaan, ei tuosta taidekokemuksesta toivu ikinä. Se koko konsepti, ai että, täysi kymppi.
Niin täysi, että joskus sen kokeminen tuntuu liikaa. (Miksi en ole niin ihana kuin se tyttö siinä kannessa.)
Nyt asiat ovat toisin. Musiikilla tavoitellaan nyt erilaista ajankuvaa. Pikkutakit ovat vaihtuneet nahkaan ja hohtaviin verkka-asuihin. Silmää sievästi hivelevästä johonkin paheellisempaan. Vaikka Bad Habitsin visuaalisuus ei ole samalla tavalla minua kuin debyytin mod-maailma, uskon, että musiikillisesti myös uudesta kokonaisuudesta on tulossa hieno ja uniikki. Konseptialbumi, jossa on alusta loppuun mietitty juttu, joku juju.
Miles Kane – Johanna
Posted on 24.1.2015
Voi Miles, sinä kaikkien modernien mod-tyttöjen suloisin päiväuni ja leopardikuosinen taruolento, sinua on ollut ikävä!
Tarina muuten kertoo, että minusta oli todella lähellä tulla Johanna, mutta näytinkin sitten kuulemma ihan Miialta. Hyvä toki niin, vaikka nyt just tuntuisikin varmasti melko maukkaalta olla Johanna. Osaisinkohan?
Tämä Milesin Johanna sulostuttaa mm. Johnny Deppin tähdittämän Mortdecai-elokuvan ääninauhaa. Liverpoolilaiskomistus on kirjoittanut kappaleen yhdessä elokuvan musiikista vastaavien Mark Ronsonin ja Geoff Zanellin kanssa.
Mikä svengi!
Kun vähän rapsuttaa tukevien torvien täyttämää pintaa, alkaa Johanna assosioitua Milesin debyytin, vuonna 2011 ilmestyneen Colour of the Trap -albumin maailmaan (ja ne torvet assosioituvat tietysti Mark Ronsoniin). Joka taas puolestaan on Milesin ja Alex Turnerin The Last Shadow Puppets -projektin The Age of the Understatement -levyn pikkuisen paheellisempi jatkokertomus.
Johannasta päästäänkin sujuvasti toivomusten äärelle: Jos minulta kysyttäisiin, voisi vuosi 2015 kuulostaa enemmän The Last Shadow Puppetsilta ja vähemmän Arctic Monkeysilta.
Jotain uutta: High Hazels
Posted on 1.11.2014
Ryan Lee Turton / cc
Aloitin tämän viikonlopun kuuntelemalla sheffieldiläisen High Hazelsin ihan juuri julkaistua esikoislevyä. Kovin usein uudet yhtyeet eivät onnistu kiinnostamaan näin kovasti, mutta tässä kuulin heti jotain sellaista, minkä tiesin vievän mennessään. Hyvät yksittäiset kappaleet, nyt lähtee -kertsit ja laadukas soundimaailma ovat yhtä kuin vahva, tasalaatuinen kokonaisuus. Ihana levy! Ja miten kaunis nimi yhtyeellä!
Yhtyeen ominaisjuttu muistuttaa minua 90-luvun brittipopklassikosta Genestä, sekä samalla tietysti myös The Smithsistä. Jos uusista yhtyeistä sellainen kuin The Heartbreaks on innostanut, saatat pitää myös High Hazelsistä.
Mutta ei tässä ole kyse vain sievästä kitarapopista, kuten nuo mainitsemani vaikutteet antavat ymmärtää. Esimerkiksi levyn ensimmäinen singlekappale Misbehave voisi löytyä Miles Kanen ekalta levyltä tai vaikkapa The Moonsin kappaleiden joukosta. Eli onnistuneet 60-lukuvaikutteet yhdistettynä hyvään kappaleeseen ja tiukkaan kertsiin, toimii minulle.
Ja on toki vielä Last Shadow Puppetsin ja Alex Turnerin kaiut. Esimerkiksi tuossa huikeassa Misbehave -kappaleessa, mutta aivan erityisen paljon sitä seuraavassa How Long’s It Gonna Be -biisissä, joka on jotenkin jänskästi Arctic Monkeys. Johtuu varmaan Sheffieldistä.
Levy löytyy Spotifysta, kannattaa kuunnella. Olen tosissani.
Soittolista: vuosi 2021
HEY LYLA! 