Kolme kertaa huikea keikkataltiointi

Olen katsonut viime aikoina muutamia upeita keikkataltiointeja YouTubesta – tennarit jalassa.

Suurin suosikkini koko YouTuben tarjonnasta on varmaankin Arctic Monkeysin vuoden 2007 Glastonbury-keikka. Sheffieldin helmi on ollut Glastonburyn yksi kolmesta pääesiintyjästä kaksi kertaa – vuonna 2007 ja 2013. Molemmat keikat löytyvät netistä, itse katson niistä mieluiten nimenomaan tätä yhtyeen ensimmäistä pääesiintyjähetkeä. Tämä on minun Arctic Monkeys. Alex Turner moppitukassaan, kitara kainalossa. Matt Helders raitaverkkareissaan. Taianomainen ja erityinen keikka, uniikki energia, intensiivinen ja taidokas soitto. Siinä muutama kehu.

Vuosi tuon Arctic Monkeysin esiintymisen jälkeen Glastonburyn päälavalla nähtiin The Verve. Vuoden 2008 muut pääesiintyjät olivat Kings of Leon ja Jay Z – kuten Richard Ashcroft spiikissään muistuttaa.

Tämä yhtyeen ainoa Glastonburyn pääesiintyjyys ajoittuu bändin viimeisen come backin aikaan. Yhtye teki loppuvuodesta 2007 loppuunmyydyt paluukeikat, kesällä 2008 taas Love is Noise -single odotteli julkaisuaan. Kuukausi Glastonburyn jälkeen ilmestyi albumi Forth.

Klassikkoyhtyeiden paluut eivät ole aina kaikkien mielestä yksiselitteisen positiivinen juttu. Ehkä niihin liittyy pelko romahduksesta ja ei-niin-hyvästä? Niin tai näin, tämä The Verven keikka on upea. UPEA!

Soitto on jykevää, täyteläistä ja todella rock. Kitarointi on mahtavaa ja Richard Ashcroftin laulu upeaakin upeampaa. Paikalla olleista tuskin ketään harmittaa, että toisinaan vanhat klassikot tekevät paluita.

En ole suuri Radiohead-fani. Kelpuutan yhtyeeeltä kuunteluun lähinnä Bendsin ja muutamia tiettyjä hetkiä OK Computerilta. Teoriassa Radiohead voisi olla minun sukupolvikokemukseni, mutta yhtye on aivan liian alternative minun makuuni. Ymmärrän, että Radioheadissa on sielua ja taikaa, mutta minulle se sielu ja taika ovat Bendsin brittipopahtavaa simppeliyttä ja ysäriajankuvaa lukuunottamatta vääränlaisia.

Mutta koska Bends ja juuri julkaistu OK Computer, on tämä vuoden 1997 Glastonburyn keikka soma. Huikea yleisö, 90-luvun keikkapuitteet, nuoruuttaan ja suurta nostetta elävä yhtye – ne ovat tässä taltioinnissa kohdallaan. Ysäri ja ajankuva – siinäpä tämän blogin käytetyimmät sanat.

Richard Hawley – Off My Mind

Sheffield-legenda, Pulp-hahmo, Longpigs-kitaristi, ahkera Arctic Monkeys -vierailija ja aikamme charmanteimpiin artisteihin lukeutuva Richard Hawley on julkaissut uutta musiikkia.

Off My Mind on mainio rock-kappale. Hawleyn upea lauluääni ja torvet nostavat super simppelin biisin ihan kivan seuraavalle tasolle. Lopputulos kuulostaa helposti rullaavalta, vaivattomalta, mutta myös uskottavalta. Miksei Johnny Marr saa rockiinsa tätä samaa tekemisen tunnetta?

Hawley julkaisee uuden levyn kesäkuussa. Further on artistin kahdeksas soololevy. Muusikko kertoo inspiroituneensa tällä kertaa menevämmästä soitannasta – levyltä löytyy kuulemma useampikin tällainen kolmen minuutin rokkirykäisy.

Kuva: Chris Saunders/Press

Jamie T – B Sides (06-17)

Huikeaa, lontoolaisartisti Jamie T on taas kovin ajankohtainen. Ensinnäkin muusikko vaikuttaa olennaisena biisinkirjoittajana Miles Kanen juuri ilmestyneellä uudella albumilla, toiseksi hän julkaisi ihan hetki sitten kokoelmalevyllisen teitokoneelta löytyneitä lapsuudenkotidemoja, netissä aiemmin ripotellen ilmestyneitä harvinaisuuksia sekä uudempia singelejen b-puolia.

B Sides (06-17) löytyy esimerkiksi Spotifysta.

Ja täytyy kyllä sanoa, että tämä on yksi syksyn raikkammista kuunteluelämyksistä! Kokoelmaa hallitsee paluu viimeisteltyä tuotantoa edeltäneeseen aikaan ja raakilemaisiin kotidemoihin. Ja erityisesti juuri nuo hetket alleviivaavat hurjan hyvin Jamie T:n neroutta ja lahjakkuutta biisinkirjoittajana ja tulkitsijana.

Jamie T on esimerkiksi Lily Allenin ja Arctic Monkeysin ohella niitä indie-artisteja, jotka ovat luoneet uransa musiikkimailman ja musiikillisten tottumusten myllerryksessä. Kaikkien uran alkua leimaa itsetekeminen ja fanilähtöinen internet-suosio. Yksittäisten biisien jakaminen netissä. Jamie T:n kokoelmalevystä onkin saatu kiva kollaasi muusikon urasta – esimerkiksi viimeisimmän albumin aikainen Thomas Dunn sujahtaa uran alkuaikojen kotidemojen (esim. Fox News ja Oh My Girl), sekaan loppujen lopuksi mukisematta. Jotenkin siis ihanaa huomata, että Jamie T on ainakin jollain tavalla pitänyt kiinni siitä pienuudesta sekä tekemisen ja biisinkirjoittamisen tavasta, mistä kaikki hänen osaltaan alkoi.

High Hazels – Sequin Eyes

Esittelin brittiyhtye High Hazelsin sievän ja lempeän kitarapopin blogissa reilu pari vuotta sitten. Nyt yhtye on julkaissut uuden kappaleen, jota kuuntelen täällä ihan sydämen kuvat silmissä!

Kappaleesta löytyy oikeastaan kaikki se, mitä jo tuolloin aiemmin yritin yhtyeen debyyttilevystä sanallistaa. Kauneus, herkkyys, pehmeys. Kirkas ja helisevä kitara, toiselle tasolle nouseva kertsi.

Aivan erityisen ihanaa tässä Sequin Eyes -kappaleessa on toisen sheffieldiläisyhtyeen, nimittäin Arctic Monkeysin entistä vahvempana kuuluva kaiku. Laulajan lempeä, kuiskailevan kertova lauluääni yhdessä muun alexturnermaisuuden kanssa vie ainakin minut oitis vuoteen 2011 ja Suck It And See -albumin aikaiseen poppi-Arctic Monkeysiin. Kuuntele vaikka kertosäkeen sulkevat loppusekunnit kohdasta 1:55 alkaen. Erittäin Mr. Turner.

Parhaat yhtyeet top 20

Jostain syystä olen elänyt siinä uskossa, ettei yhtyeitä voi listata paremmuusjärjestykseen. Mutta kyllä ne näköjään voi, kunhan vain miettii kriteerit selkeiksi. Tässä on nyt 5.2.2017 muutamissa minuuteissa tehty lista minun mielestä parhaista yhtyeistä. Ensin piti olla top 10, jatkoin sitä top 15 -listaksi ja vielä top 20 -listaksi. Ehkä ensi kerralla uskallan pitää listan lyhyempänä.

Ja ne kriteerit? No oikeastaan mietin vain, että minkä yhtyeen koko tuotantoa kuuntelen mieluiten. Ja listaksi yhtyeet muodostuivat kysymällä, että no jos Oasista ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Bluria. Jos Oasista ja Bluria ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Manic Street Preachersia. Jos noita kolmea ei olis, kuuntelisin mieluiten The Charlatansia. Ja niin edelleen.

  1. Oasis
  2. Blur
  3. Manic Street Preachers
  4. The Charlatans
  5. Ash
  6. Kasabian
  7. The Stone Roses
  8. Shed Seven
  9. Elastica
  10. Suede
  11. The Libertines
  12. Courteeners
  13. Arctic Monkeys
  14. Embrace
  15. Supergrass
  16. Pulp
  17. Idlewild
  18. Travis
  19. Cast
  20. The Verve

Artikkelikuva: Unsplash

 

Brittipopparin Flow: The Last Shadow Puppets

Tämän vuoden Flow’ssa on aivan erityisen paljon artisteja brittipopparin ja kitarapopparin makuun. Neljä festareille buukattua esiintyjää on minulle tärkeydessään aivan omaa luokkaansa, minkä lisäksi esiintyjälistalta löytyy muutama sellainen melko kiinnostava.

Aiemmin julkaistu teksti Sleaford Modsista löytyy täältä. Tässä seuraava minun Flow’ni kohokohdista:

The Last Shadow Puppets (lauantai 13.8 klo 21, Main Stage)

tlsp_flow

En ihan tarkalleen pysty visioimaan sitä, mitä minussa tapahtuu lauantaina, kun The Last Shadow Puppetsin Miracle Aligner (vuoden 2016 tunnarini) alkaa Suvilahdessa soida, mutta jotain ikimuistoista se on. Silloin en anna minkään tulla minun ja Milexin väliin.

Miles Kanen ja Alex Turnerin The Last Shadow Puppetsin näkeminen ei ole vain Flow’n ja kesän kohokohta, vaan koko elämän merkkitapauksia. Nyt puhutaan kuitenkin ihmisistä, jotka ovat 2000-luvulla jatkaneet  – yhdessä ja erikseen – sitä onnelliseksi tekemistä, minkä Gallagherit, Damon Albarn, Brett Anderson, Justine Frischmann, Richard Ashcroft ja sellaiset klassikot 90-luvulla aloittivat.

Parasta lauantaissa onkin se, että yhdessä keikassa on kyse niin monesta eri onnesta. Ensinnäkin kyse on tietysti isosta ja jylhästä popmusiikista, kesästä 2016 ja vuoden 2016 The Last Shadow Puppets -versiosta, joka on tehnyt tämän vuoden sen minulle tärkeimmän levyn.

Toiseksi aion samalla elää myös pienen paluun vuoteen 2008 ja TLSP:in The Age of the Understatement -albumiin, jonka elokuvallisuus ja popjuhlavuus, hyvyys ylipäänsä meni tuolloin yli minun ymmärryksen. Aion leikkiä hetken 25-vuotiasta wannabe-modia, nähdä Kanen ja Turnerin moppitukkaisina nuorukaisina, skarpeissa takeissaan.

Kovin moneen albumiin en ole tuon vuoden 2008 jälkeen samalla tavalla päätä pahkaa rakastunut. The Age Of Understatement, Standng Next To Me, Meeting Place – tuon lähemmäksi 25-vuotiaan Miian sielunelämää tuskin enää koskaan pääsen. Erityinen lauantai-ilta.

Kolmannneksi, vanhan ja uuden The Last Shadow Puppetsin lisäksi lauantaissa on kyse tietysti ihan vain Alex Turnerin kohtaamisesta. Vaikka Turnerin nykyinen niljakas look tuntuukin tulleen aika kauas siitä poikamaisesta charmista, johon vuonna 2006 Arctic Monkeysissa tutustuin, riittää miehen lauluääni onneksi merkiksi siitä, että kyseessä todella on sama tyyppi. Jo 10 vuotta elämäni parantajana – ehdottomasti osa elämäni tärkeiden ihmisten kaanonia.

Ja neljänneksi:

lauantaina näen vihdoin Miles Kanen! The Last Shadow Puppets on ihana, Alex Turner on ihana, mutta kyllä Miles Kane on aivan erityisellä tavalla se minun juttu. Soolokontekstista irrotettunakin. Moderni mod-idoli, tyylimuusa, joka kahdella soololevyllään (Colour of the Trap, 2011 ja Don’t Forget Who You Are, 2013) palautti uskoni 2010-luvun popmusiikkiin.

Jotain uutta: Fronteers

Olen viime aikoina tykännyt Fronteersista. Yhtye tulee Hullista ja tekee musiikkia klassiseen kitarapoppiin uskoen.

Lähtökohtaisesti tässä ei ole kyse mistään uudella tavalla kekseliäästä yhtyeestä, vaan ennemminkin siitä, että yhtye tekee keskivertoa paremmin sen, mitä kitarapopin saralla kuuluu tehdä. Yhtye onnnistuu kuulostamaan kiinnostavalta, koska sen soundi ja tekeminen kulkee oikeasti todella taitavasti läpi kaikkien kitarapopin ydinaikakausien. Se poimii ne olennaisimmat jutut 60-luvulta, 90-luvulta ja vielä 2000-luvun kitarapoppareiltakin (esim. The Kooks). Laulajan Miles Kanea (no joo myös Alex Turneria) muistuttava lauluääni yhdistettynä Suck It And See -kauden kitarapoppi-Arctic Monkeysiin on aika viehko yhdistelmä. 90-luvun brittipopin kartalla yhtye taas sopii jonnekin sinne Castin vintagefiiliksen rinnalle.

Ei siis mitään super omaperäistä, mutta vahvaa tekemistä juuri tämän jutun sisällä.

Yhtye on julkaissut alkuvuodesta pari singleä. Heinäkuussa ilmestyy Streets We’re Born In -ep.

Vuonna 2016: The Last Shadow Puppets – Everything You’ve Come to Expect

Miles Kanen ja Alex Turnerin musiikillinen rakkauslapsi The Last Shadow Puppets saa tarinalleen viimein jatkoa. Uusi levy ilmestyy 1. huhtikuuta ja se on seuraaja vuonna 2008 ilmestyneelle The Age of the Understatement -albumille. Tällä viikolla Flow ilmoitti kiinnittäneensä yhtyeen Suvilahteen. Hienoa. 

Eräs ystäväni sanoi hankkineensa yhtyeen debyytin sen kansikuvan perusteella. Ei huono perustelu, kansi on huikea. Se on kaunis plus se kiteyttää viehkosti albumin musiikillisen vision ja esteettisen maiseman. Toinen syy albumin hankkimiselle voisi olla vaikka se, että se on äärettömän hyvä. Uskomattoman kypsä, tyylikäs ja sävellyksellisesti taidokas työnäyte, joka minun mielestäni kuuluu 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen – vähintään – klassikoihin.

Milexin ensimmäisestä yhteisestä albumista on siis jo seitsemän vuotta. Siinä missä debyytti oli 60-lukulainen, sievä, mutta paikoin jylhä, joskus aika herkkäkin, on uusi materiaali eri maailmasta. On 70-lukua ja sähäkkyyttä. No, jotain elokuvallista tässäkin. Bond-elokuvallista?

 

The Last Shadow Puppetsia on kiusaus pitää jotenkin Alex Turnerin juttuna. Arctic Monkeysin keulahahmona hän on tästä parivaljakosta ehkä se helpompi syy innostua yhtyeestä. Kun The Rascalsissa aikoinaan vaikuttaneen Miles Kanen soolodebyytti ilmestyi, kävi minusta kuitenkin selväksi, että oikeasti TLSP-sielu ja vision ydin, tähtikin oli Miles Kane. Kanen Colour of the Trap -soolo on kuin jatko-osa The Age of the Understatementille. (Kuuntele parina vaikka TLSP:in The Age Of The Understatement ja Miles Kanen First Of My Kind.)

Debyytissä TLSP:in vahvuus on minusta elokuvallisuus, haikeus, romantiikka. Se on levy rakkaudesta. Levy on niin kaunis, harkittu ja viimeistelty, että se tuntuu taideteokselta. Kun sen musiikilliseen kypsyyteen ja visioon sekä vuosituhannen popkappaleisiin, klassiseen ratsukomppiin tai barokkimaisen komeisiin sovituksiin lisätään parikymppiset Turner ja Kane pikkutakeissaan ja moppitukissaan, ei tuosta taidekokemuksesta toivu ikinä. Se koko konsepti, ai että, täysi kymppi.

Niin täysi, että joskus sen kokeminen tuntuu liikaa. (Miksi en ole niin ihana kuin se tyttö siinä kannessa.)

Nyt asiat ovat toisin. Musiikilla tavoitellaan nyt erilaista ajankuvaa. Pikkutakit ovat vaihtuneet nahkaan ja hohtaviin verkka-asuihin. Silmää sievästi hivelevästä johonkin paheellisempaan. Vaikka Bad Habitsin visuaalisuus ei ole samalla tavalla minua kuin debyytin mod-maailma, uskon, että musiikillisesti myös uudesta kokonaisuudesta on tulossa hieno ja uniikki. Konseptialbumi, jossa on alusta loppuun mietitty juttu, joku juju.

tlsp

Miles Kane – Johanna

Voi Miles, sinä kaikkien modernien mod-tyttöjen suloisin päiväuni ja leopardikuosinen taruolento, sinua on ollut ikävä!

 

Tarina muuten kertoo, että minusta oli todella lähellä tulla Johanna, mutta näytinkin sitten kuulemma ihan Miialta. Hyvä toki niin, vaikka nyt just tuntuisikin varmasti melko maukkaalta olla Johanna. Osaisinkohan?

Tämä Milesin Johanna sulostuttaa mm. Johnny Deppin tähdittämän Mortdecai-elokuvan ääninauhaa.  Liverpoolilaiskomistus on kirjoittanut kappaleen yhdessä elokuvan musiikista vastaavien Mark Ronsonin ja Geoff Zanellin kanssa.

Mikä svengi!

Kun vähän rapsuttaa tukevien torvien täyttämää pintaa, alkaa Johanna assosioitua Milesin debyytin, vuonna 2011 ilmestyneen Colour of the Trap -albumin maailmaan (ja ne torvet assosioituvat tietysti Mark Ronsoniin). Joka taas puolestaan on Milesin ja Alex Turnerin The Last Shadow Puppets -projektin The Age of the Understatement -levyn pikkuisen paheellisempi jatkokertomus.

Johannasta päästäänkin sujuvasti toivomusten äärelle: Jos minulta kysyttäisiin, voisi vuosi 2015 kuulostaa enemmän The Last Shadow Puppetsilta ja vähemmän Arctic Monkeysilta.

Jotain uutta: High Hazels

Ryan Lee Turton / cc

Ryan Lee Turton / cc

Aloitin tämän viikonlopun kuuntelemalla sheffieldiläisen High Hazelsin ihan juuri julkaistua esikoislevyä. Kovin usein uudet yhtyeet eivät onnistu kiinnostamaan näin kovasti, mutta tässä kuulin heti jotain sellaista, minkä tiesin vievän mennessään. Hyvät yksittäiset kappaleet, nyt lähtee -kertsit ja laadukas soundimaailma ovat yhtä kuin vahva, tasalaatuinen kokonaisuus. Ihana levy! Ja miten kaunis nimi yhtyeellä!

Yhtyeen ominaisjuttu muistuttaa minua 90-luvun brittipopklassikosta Genestä, sekä samalla tietysti myös The Smithsistä. Jos uusista yhtyeistä sellainen kuin The Heartbreaks on innostanut, saatat pitää myös High Hazelsistä.

Mutta ei tässä ole kyse vain sievästä kitarapopista, kuten nuo mainitsemani vaikutteet antavat ymmärtää. Esimerkiksi levyn ensimmäinen singlekappale Misbehave voisi löytyä Miles Kanen ekalta levyltä tai vaikkapa The Moonsin kappaleiden joukosta. Eli onnistuneet 60-lukuvaikutteet yhdistettynä hyvään kappaleeseen ja tiukkaan kertsiin, toimii minulle.

Ja on toki vielä Last Shadow Puppetsin ja Alex Turnerin kaiut. Esimerkiksi tuossa huikeassa Misbehave -kappaleessa, mutta aivan erityisen paljon sitä seuraavassa How Long’s It Gonna Be -biisissä, joka on jotenkin jänskästi Arctic Monkeys. Johtuu varmaan Sheffieldistä.

Levy löytyy Spotifysta, kannattaa kuunnella. Olen tosissani.

Rokkarit muuttuu minä en

Rosvot-portaali täyttää ihan just vuoden. Tämän kunniaksi me bloggarit olemme lupautuneet muistelemaan blogiuriemme alkuja. Vanhaa I’m happy to be here tonight -blogiani pöyhiessä huomasin, että myös oma bloggariuteni on vanhentunut jälleen salakavalasti yhdellä vuodella. Kirjoitin nimittäin ensimmäisen blogitekstini 29.7.2009.

Ja sehän kuului näin:

”29.7.2009

I’ve seen your frown and it’s like looking down the barrel of a gun and it goes off

Olen pesunkestävä pop-romantikko. Jo vuosien ajan suurin haaveeni on ollut, että joku kirjoittaisi minusta laulun, että olisin täydellisen pop-kappaleen arvoinen. No, minusta tai elämästäni ei ole ollut inspiraatioksi suurille lyyrikoille. En ole ajanut yhtään poppariparkaa hulluuden partaalle, en inspiroinut suuriin rakkaudentunnustuksiin tai säveltämään katkeraa erolevyä.

Sydäntäni särkee, kun ajattelen, että minusta ei koskaan kirjoiteta yhden yhtäkään laulua. Nämä täydelliset pop-kappaleet kirjoitetaan muista ja muunlaisista tytöistä. Minulle sen sijaan, minulle ei tapahdu mitään hyvää, kuten kunnon arkipäivän kyynikkona toisinaan ajattelen.

Kun muutama vuosi sitten kuulin Arctic Monkeys –yhtyeen biisin Mardy Bum, koki kyynisyyteni kolahduksen. Urban Dictionaryssa termi mardy bum määritellään mm. seuraavasti: someone who complains alot, moans about their life, someone who moans when they don’t get their own way and yet don’t do anything for themselves.

Yleisen käsityksen mukaan tämän laulun mardy bum on yhtyeen laulajan entinen tyttöystävä. Mutta, mutta. Laulu voisi kertoa minusta. Miten monta kertaa olenkaan ollut tämän laulun you. Minä jos kuka tiedän, mitä Alex Turner tarkoittaa laulaessaan you turned over there pulling that silent disappointment face the one that I can’t bear.

Vaikka ei ole mitään syytä tai mahdollisuutta siihen, että laulu kertoisi minusta, tietenkään ei, on siitä jollain tapaa tullut minun lauluni: kuvitelmissani Alex laulaa juuri minulle ja juuri minusta. Tänään olen siis haaveeni suhteen rauhallinen ja luottavainen: minunlaisistanikin tehdään järisyttävän kauniita, täydellisiä lauluja. Olemassaoloni laulukelpoisena sinänä ja hänenä on tunnustettu. En ole kenenkään wonderwall tai songbird, mutta sen sijaan olen ollut valittava, tyytymätön ja riidanhaluinen tyttöystävä, todellinen mardy bum.

Tuskin koskaan tulen olemaan yhtään tämän enempää se, josta kirjoitetaan lauluja. Joka tapauksessa, Mardy Bum on niin hieno kappale, että välillä olen jopa ylpeä menneiden vuosieni pestistä paskamaisena ja tympeänä tyttöystävänä, joka näyttää pettynyttä ja nyrpeää naamaa, kun asiat eivät mene niin kuin hän vaatimuksissaan ja toiveissaan haluaisi. Ehkä minäkin vielä joskus saan oikeasti oman lauluni.”

————————————————–

Kun nyt luen tuota tekstiä ja katson tuota videota, en voi kuin todeta, että rokkarit muuttuu, minä en juurikaan. Luulen, että olisin voinut kirjoittaa tuon tekstin tänään, viisi vuotta myöhemmin. Mutta Arctic Monkeys, noh, yhtye ei olisi voinut kirjoittaa tuota kappaletta tänään. Sillä sellaista musiikkia, joka laukaisisi minussa niin ison tunnekokemuksen, että sen purkamiseksi on perustettava musiikkiblogi, ei yhtye minun silmissäni ole viime aikoina enää tehnyt.

Mutta tuolla videolla on olemassa ne syyt, miksi Arctic Monkeysista alun alkaen pidin. Niitä syitä on oman blogitekstin verran, mutta kiteytetään ajatus nyt tässä yhteen sanaan: verkkarit.

Ja niin on tuosta tekstistäkin luettavissa paljon sitä, miksi musiikkiblogin aloitin ja mikä toisaalta yhä edelleen piirtää bloggaamiselleni ääriviivat. On maailman parhaita lauluja, jotka käyvät läheisimmiksi ja tärkeämmiksi kuin useimmat ihmiset. On epäajankohtaisuutta. On vilpittömiä ja tunteiden viemiä sanomisia, jotka ovat myös ehkä pikkuisen höpsöjä ja noloja – ainakin vuosien jälkeen. On tekstikaupalla rakkautta ja melkein yhtä paljon sen puutetta. On tarinaa siitä, kuinka joku laulaa juuri minulle.

On kirjoittaja, joka on aika herkkis.

I’m happy to be here tonight -blogin päättymisen syy kertonee paljon tuon blogin luonteesta: lopetin blogin syksyllä 2012, koska koin olevani liian onnellinen sen kirjoittamiseen. Jos jotain olen viiden musiikkiblogatun vuoden aikana oppinut niin ainakin sen, että musiikista voi kirjoittaa, vaikka sydäntä ei aina niin särkisikään.

Sitä ihan omaa, minusta kirjoitettua kappaletta en toki vieläkään ole saanut. Mutta vahvemmin kuin vuonna 2009, uskon tänään siihen, että se voisi olla ehkä vähän enemmän tyyliä Oasiksen Songbird kuin tuo mököttelevä Mardy Bum.

She’s not anyone.

Arctic Monkeys ja AM – mitä on jäänyt käteen?

Lauri, tämä seuraava tunnustus on omistettu sulle:

Rakastan Arctic Monkeysin AM-albumin No.1 Party Anthem -kappaletta!

Hirvittävän paljoa muuta yhtyeen pian viikon vanhasta ”mestarieteoksesta” ei ole minun käsiini tältä erää jäänyt. Suurin syy tähän on varmaankin yksinkertaisesti se, ettei levy suurissa määrin yksinkertaisesti ole minun musiikilliseen makuuni. Arctic Monkeys ei tällä hetkellä näytä tai kuulosta enää niin paljoa minun yhtyeeltä kuin se joskus ennen teki. Jokin yhteisen kokemuksen jakamiseen tarvittava ajatusyhteys on minun ja yhtyeen väliltä selkeästi katkennut. AM herättää assosiaatioita, jotka eivät kosketa. Maalaa taustalauluillaan ja kitaroillaan maisemaa, jonne en kuulu, tai jota en osaa kuvitella. Se on väärällä tavalla rock ja salaperäinen. Jotenkin yrittää liikaa.

Kyllä, olen juuri se tyyppi, joka ennen levyn ilmestymistä oli huolissaan yhtyeen ”amerikkalaistumista”.

Sanokaa marisijaksi, mutta kaipaan Arctic Monkeysia ennen sen L.A.-visioita. Ennen sen tämänhetkistä imagoa. Muistelen tennareita, otsalle valuvia hiuksia, verkkareita, pikeitä, poppia, sheffieldiä, klassista bändisoittoa. Tai vaikka turvallista suckitandseetä. En siksi, etten kestäisi lempiyhtyeideni muuttumista ja kasvamista, vaan siksi, että yhtye oli silloin minun korviini paremman kuuloinen. Paremman näköinen. Kiinnostavampi. Minunlaisempi. Niin oli hyvä. Itse asiassa juuri tästä syystä levyn ainoa minut totaalisesti hullannut hetki on juuri No.1 Party Anthem: kappale kuulostaa sen Alexin (ja Arctic Monkeysin) -kirjoittamalta, jonka minä haluaisin tuntea. Kappalehan on kuin suoraan Submarine-elokuvan soundtrackiltä unohtunut pophelmi!

Okei. On levyllä toki muutama muukin viehättävä hetki. Toisen puoliskon aloittava Mad Sounds muodostaa upean parivaljakon yhdessä A-puolen päättävän No.1 Party Anthem -kauneuden kanssa. Fireside on juuri sillä minua viehättävällä tavalla kiehtova ja salaperäinen, ja pidän levyn draamankaaresta: Do I wanna know are you mine? I wanna be yours. Levyn päätösraita, niin, se on kiva (lyriikoiden ajoittaisesta hölmöydestä huolimatta). Myös Knee Socks kiehtoo – ainakin siihen asti, kunnes kuulen ne taustalaulut. Pidänkin levyn fiiliksestä aina niinä hetkinä, kun touhu ei vaikuta siltä, että tarkoituksena on jonkin ”uuden jännittävän soundin” luominen.

Ymmärrän kyllä sen, että levyä pidetään nerokkaana ja Turneria normimuusikon sijaan artistina – levyssä selkeästi on näkemystä. Ja ymmärrän, ettei tässä enää mitään parikymppisiä olla. Ettei kukaan ole. Myös rokkarit vanhenevat. Mutta.

Uskallan myös väittää, että levyltä löytyy ainakin pari ihan oikeasti melko keskinkertaista rokkikappaletta (esim. One For The Road, I Want It All, Snap Out Of This).

Voihan olla, että joskus vielä tajuan loputkin levystä.