Rokkarit muuttuu minä en

Rosvot-portaali täyttää ihan just vuoden. Tämän kunniaksi me bloggarit olemme lupautuneet muistelemaan blogiuriemme alkuja. Vanhaa I’m happy to be here tonight -blogiani pöyhiessä huomasin, että myös oma bloggariuteni on vanhentunut jälleen salakavalasti yhdellä vuodella. Kirjoitin nimittäin ensimmäisen blogitekstini 29.7.2009.

Ja sehän kuului näin:

”29.7.2009

I’ve seen your frown and it’s like looking down the barrel of a gun and it goes off

Olen pesunkestävä pop-romantikko. Jo vuosien ajan suurin haaveeni on ollut, että joku kirjoittaisi minusta laulun, että olisin täydellisen pop-kappaleen arvoinen. No, minusta tai elämästäni ei ole ollut inspiraatioksi suurille lyyrikoille. En ole ajanut yhtään poppariparkaa hulluuden partaalle, en inspiroinut suuriin rakkaudentunnustuksiin tai säveltämään katkeraa erolevyä.

Sydäntäni särkee, kun ajattelen, että minusta ei koskaan kirjoiteta yhden yhtäkään laulua. Nämä täydelliset pop-kappaleet kirjoitetaan muista ja muunlaisista tytöistä. Minulle sen sijaan, minulle ei tapahdu mitään hyvää, kuten kunnon arkipäivän kyynikkona toisinaan ajattelen.

Kun muutama vuosi sitten kuulin Arctic Monkeys –yhtyeen biisin Mardy Bum, koki kyynisyyteni kolahduksen. Urban Dictionaryssa termi mardy bum määritellään mm. seuraavasti: someone who complains alot, moans about their life, someone who moans when they don’t get their own way and yet don’t do anything for themselves.

Yleisen käsityksen mukaan tämän laulun mardy bum on yhtyeen laulajan entinen tyttöystävä. Mutta, mutta. Laulu voisi kertoa minusta. Miten monta kertaa olenkaan ollut tämän laulun you. Minä jos kuka tiedän, mitä Alex Turner tarkoittaa laulaessaan you turned over there pulling that silent disappointment face the one that I can’t bear.

Vaikka ei ole mitään syytä tai mahdollisuutta siihen, että laulu kertoisi minusta, tietenkään ei, on siitä jollain tapaa tullut minun lauluni: kuvitelmissani Alex laulaa juuri minulle ja juuri minusta. Tänään olen siis haaveeni suhteen rauhallinen ja luottavainen: minunlaisistanikin tehdään järisyttävän kauniita, täydellisiä lauluja. Olemassaoloni laulukelpoisena sinänä ja hänenä on tunnustettu. En ole kenenkään wonderwall tai songbird, mutta sen sijaan olen ollut valittava, tyytymätön ja riidanhaluinen tyttöystävä, todellinen mardy bum.

Tuskin koskaan tulen olemaan yhtään tämän enempää se, josta kirjoitetaan lauluja. Joka tapauksessa, Mardy Bum on niin hieno kappale, että välillä olen jopa ylpeä menneiden vuosieni pestistä paskamaisena ja tympeänä tyttöystävänä, joka näyttää pettynyttä ja nyrpeää naamaa, kun asiat eivät mene niin kuin hän vaatimuksissaan ja toiveissaan haluaisi. Ehkä minäkin vielä joskus saan oikeasti oman lauluni.”

————————————————–

Kun nyt luen tuota tekstiä ja katson tuota videota, en voi kuin todeta, että rokkarit muuttuu, minä en juurikaan. Luulen, että olisin voinut kirjoittaa tuon tekstin tänään, viisi vuotta myöhemmin. Mutta Arctic Monkeys, noh, yhtye ei olisi voinut kirjoittaa tuota kappaletta tänään. Sillä sellaista musiikkia, joka laukaisisi minussa niin ison tunnekokemuksen, että sen purkamiseksi on perustettava musiikkiblogi, ei yhtye minun silmissäni ole viime aikoina enää tehnyt.

Mutta tuolla videolla on olemassa ne syyt, miksi Arctic Monkeysista alun alkaen pidin. Niitä syitä on oman blogitekstin verran, mutta kiteytetään ajatus nyt tässä yhteen sanaan: verkkarit.

Ja niin on tuosta tekstistäkin luettavissa paljon sitä, miksi musiikkiblogin aloitin ja mikä toisaalta yhä edelleen piirtää bloggaamiselleni ääriviivat. On maailman parhaita lauluja, jotka käyvät läheisimmiksi ja tärkeämmiksi kuin useimmat ihmiset. On epäajankohtaisuutta. On vilpittömiä ja tunteiden viemiä sanomisia, jotka ovat myös ehkä pikkuisen höpsöjä ja noloja – ainakin vuosien jälkeen. On tekstikaupalla rakkautta ja melkein yhtä paljon sen puutetta. On tarinaa siitä, kuinka joku laulaa juuri minulle.

On kirjoittaja, joka on aika herkkis.

I’m happy to be here tonight -blogin päättymisen syy kertonee paljon tuon blogin luonteesta: lopetin blogin syksyllä 2012, koska koin olevani liian onnellinen sen kirjoittamiseen. Jos jotain olen viiden musiikkiblogatun vuoden aikana oppinut niin ainakin sen, että musiikista voi kirjoittaa, vaikka sydäntä ei aina niin särkisikään.

Sitä ihan omaa, minusta kirjoitettua kappaletta en toki vieläkään ole saanut. Mutta vahvemmin kuin vuonna 2009, uskon tänään siihen, että se voisi olla ehkä vähän enemmän tyyliä Oasiksen Songbird kuin tuo mököttelevä Mardy Bum.

She’s not anyone.

Arctic Monkeys ja AM – mitä on jäänyt käteen?

Lauri, tämä seuraava tunnustus on omistettu sulle:

Rakastan Arctic Monkeysin AM-albumin No.1 Party Anthem -kappaletta!

Hirvittävän paljoa muuta yhtyeen pian viikon vanhasta ”mestarieteoksesta” ei ole minun käsiini tältä erää jäänyt. Suurin syy tähän on varmaankin yksinkertaisesti se, ettei levy suurissa määrin yksinkertaisesti ole minun musiikilliseen makuuni. Arctic Monkeys ei tällä hetkellä näytä tai kuulosta enää niin paljoa minun yhtyeeltä kuin se joskus ennen teki. Jokin yhteisen kokemuksen jakamiseen tarvittava ajatusyhteys on minun ja yhtyeen väliltä selkeästi katkennut. AM herättää assosiaatioita, jotka eivät kosketa. Maalaa taustalauluillaan ja kitaroillaan maisemaa, jonne en kuulu, tai jota en osaa kuvitella. Se on väärällä tavalla rock ja salaperäinen. Jotenkin yrittää liikaa.

Kyllä, olen juuri se tyyppi, joka ennen levyn ilmestymistä oli huolissaan yhtyeen ”amerikkalaistumista”.

Sanokaa marisijaksi, mutta kaipaan Arctic Monkeysia ennen sen L.A.-visioita. Ennen sen tämänhetkistä imagoa. Muistelen tennareita, otsalle valuvia hiuksia, verkkareita, pikeitä, poppia, sheffieldiä, klassista bändisoittoa. Tai vaikka turvallista suckitandseetä. En siksi, etten kestäisi lempiyhtyeideni muuttumista ja kasvamista, vaan siksi, että yhtye oli silloin minun korviini paremman kuuloinen. Paremman näköinen. Kiinnostavampi. Minunlaisempi. Niin oli hyvä. Itse asiassa juuri tästä syystä levyn ainoa minut totaalisesti hullannut hetki on juuri No.1 Party Anthem: kappale kuulostaa sen Alexin (ja Arctic Monkeysin) -kirjoittamalta, jonka minä haluaisin tuntea. Kappalehan on kuin suoraan Submarine-elokuvan soundtrackiltä unohtunut pophelmi!

Okei. On levyllä toki muutama muukin viehättävä hetki. Toisen puoliskon aloittava Mad Sounds muodostaa upean parivaljakon yhdessä A-puolen päättävän No.1 Party Anthem -kauneuden kanssa. Fireside on juuri sillä minua viehättävällä tavalla kiehtova ja salaperäinen, ja pidän levyn draamankaaresta: Do I wanna know are you mine? I wanna be yours. Levyn päätösraita, niin, se on kiva (lyriikoiden ajoittaisesta hölmöydestä huolimatta). Myös Knee Socks kiehtoo – ainakin siihen asti, kunnes kuulen ne taustalaulut. Pidänkin levyn fiiliksestä aina niinä hetkinä, kun touhu ei vaikuta siltä, että tarkoituksena on jonkin ”uuden jännittävän soundin” luominen.

Ymmärrän kyllä sen, että levyä pidetään nerokkaana ja Turneria normimuusikon sijaan artistina – levyssä selkeästi on näkemystä. Ja ymmärrän, ettei tässä enää mitään parikymppisiä olla. Ettei kukaan ole. Myös rokkarit vanhenevat. Mutta.

Uskallan myös väittää, että levyltä löytyy ainakin pari ihan oikeasti melko keskinkertaista rokkikappaletta (esim. One For The Road, I Want It All, Snap Out Of This).

Voihan olla, että joskus vielä tajuan loputkin levystä.