Vuoden 2021 lempilevyt

Ei ollut mennytkään vuosi vielä se, jolloin Miian musiikkimaku yhtäkkiä räjähtää ja laajenee. Samalla kapealla, mutta syvällä kuuntelumetodilla jatkoin myös vuonna 2021. Jos ihan rehellisiä ollaan, en olisi varmastikaan ollut kamalan onneton, vaikka viime vuonna ei olisi ilmestynyt mitään muuta levyä kuin Inhalerin debyytti.

Tässä fiiliksiä siitä ja kolmesta muusta itselle erityisen tärkeästä ja hyvästä vuoden 2021 albumista.

Inhaler – It Won’t Always Be Like This

Olen totaalisen tiukasti Inhaler-bandwagonin kyydissä. Todennäköinen lempiasiani vuonna 2022? Inhaler Ilosaaririockissa. T-paidan sisäänajo kesää varten on aloitettu.

Minun viime vuosien rytmi tuntuu olleen se, että joka vuosi löydän jonkun hurmoslevyn. Tänä vuonna se oli tämä irlantilaisyhtyeen debyytti. Albumi tuntuu vuodelta 2021, mutta on samalla myös sellainen ajattomalla tavalla oikeanlainen. Levy, joka jää osaksi oman elämän lempilevykokoelmaa. Moderni klassikko.

Tykkään jollakin tavalla oikeastaan melkein kaikista albumin biiseistä, ainoastaan When It Brakes tuntuu keskinkertaiselta ja ylimääräiseltä, sen voisin tiputtaa kokonaisuudesta pois. Laadukkaasta, kypsästä ja vivahteikkaasta biisijoukosta omiksi lempikappaleiksi on noussut nimibiisi It Won’t Always Be Like This, Who’s Your Money On? (Plastc House) ja toisen puoliskon aloittava My King Will Be Kind, joka tuntuu olevan suuri fan favourite. Eikä ihme, sillä lyriikoissa on voimaa ja biisissä meitä yhdistävää anthemmaisuutta.

Albumi – ja monet sen kappaleista – on tehty vahvasti eristys- ja karanteeniaikana. Levyn aloittavat pari kappaletta (nimibiisi ja My Honest Face) ovat vanhoja biisejä, jotka ovat kulkeneet ja kasvaneet yhtyeen mukana. Minusta juuri nämä kappaleet määrittävät bändin, ja niiden mukana olo levyllä, sen avaajana, tuntuu kunnianosoitukselta vanhoille faneille.

Levy on kypsä, paikoin aikuismaisen jammaileva, tempoltaan vaihteleva, täyteläinen ja tarpeen tullen rohkeasti isoksi kasvava. Kappaleet ovat melodisia ja tarttuvia ja laulaja Elin tulkita vie jatkuvasti jalat alta.

The Snuts – W.L.

Ensikosketukseni skotlantilaisyhtyeen indierock-debyytiin oli Glasgow-hitti. Ehdottomasti vuoden lempikappaleita ja huikeimpia indierock-veisuja viime vuosilta! Jännitin vähän, että löytyyköhän levyltä muita yhtä vahvoja hetkiä, mutta kyllä. Levy on yllättänyt laadukkuudellaan, ja tällä hetkellä lempikappaleita on jo useampia. Glasgow’n rinnalle suursuosikiksi ovat nousseet All Your Friends ja Coffee & Cigarettes.

DMA’S – Live at Brixton Academy

DMA’Sin juuri ennen korona-aikaa Lontoon Brixton Academyssä tallenettu keikka on mykistävä todiste siitä, miten upealta bändi kuulostaa livenä. Levyllä soi hienosti yhtyeen laaja-alainen pop-käsitys ja monipuolinen biisi- ja taitovalikoima. Mielenkiintoisinta on varmaan se, miten hienosti yhtyeen popimmat kappaleet, kuten vakka Life Is A Game Of Changing, kääntyvät bändisovituksiksi ja yhteislauluksi.

Niin, brittiyleisölle ominaisesti yleisö hoilottaa mukana kaikki hoilotukseen kannustavat kohdat. Tätä pääsin todistamaan lokakuussa myös ihan paikan päällä, kun vihdoin näin DMA’Sin livenä Lontoossa.

The Lathums – How Beautiful Life Can Be

Wiganilaisyhtyeen debyyttilevyllä soi klassinen brittiläinen kitarapop suurella Liverpool-tunnelmalla – mielleyhtymät vaikapa The Coraliin ja The La’siin ovat väistämättömiä. Levyä on muuten ollut tuottamassa The Coral -yhtyeen James Skelly.

How Beautiful Life Can Be on tunnelmaltaan seesteinen, lempeä ja lauleleva, oikeastaan ainoastaan I See You Ghost poikkeaa selkeästi levyn kauniista tunnelmasta jänskyydellään ja sinkoilevuudellaan. Biisi muistuttaa kivasti The Coralin debyyttileyvyn musiikillista sekamelskaa.

Oma lempikappaleeni albumilla on I Know That Much, joka oli muuten Spotifyssa minun vuoden 2021 kuunnelluin biisi. Tässä biisistä eristysversio.

Muita hyviä levyjä vuodelta 2021:

Tietenkin Manic Street Preachersin uusin, joka on erinomainen, mutta joka jäi vähän Inhalerin jalkoihin, eikä siksi muodostunut kovin henkilökohtaiseksi ja erityistärkeäksi. Sitten tietenkin Damon Albarnin toinen soololevy – kaunis, viehättävä, mutta vaatii kukoistaakseen minulta ainakin oikean mielentilan. Shamen Pink Drunk Tank oli alkuvuoden lemppareita, The Vaccinesin ja Maximo Parkin uudet olivat kuuntelussa kohtalaisesti myös. Paul Wellerin Fat Pop soi jonkun verran, mutta ei hurmannut, Teenage Fanclub ja The Coral miellyttivät ihan.

DMA’S – We Are Midnight

Suosikkiyhtyeeni DMA’S julkaisi juuri yllättäen neljän kappaleen ep:n I Love You Unconditionally, Sure Am Going To Miss You. Lippulaivakappaleeksi ja videobiisiksi on valikoitunut ihana We Are Midnight.

Yhtye on ottanut ep:n tuotannon omiin käsiinsä, mukana äänityksissä on ollut myös yhtyeen ystävä Dylan Adams, joka työsti aussiyhtyeen kanssa myös vuoden 2014 debyytti-ep:tä. Yhtye on kertonut tavoitelleensa jonkinlaista paluuta musiikillisille juurilleen. Ihana ajatus! Yhtye on työskennellyt urallaan useiden eri tuottajien kanssa ja selkeästi hakenut kaikille kolmelle albumilleen jonkinlaista kehittymistä, uudenlaista kulmaa ja erilaista tunnelmaa. Kitarabändistä on vuosien aikana kasvanut musiikillisesti monivivahteinen, monenlaisen popin tulkitsija.

Viehättävää, että jatkuvan kehittymisen ja uudistumisen sijaan yhtye on päättänyt tehdä jonkinlaisen käännöksen takaisin alkuun. Takaisin silkkaan bändimusiikkiin ja kitarapoppiin – ja tavallaan sulkenut ympyrän. Yhtyeen viime vuosien kirkkaimpiin ja heleimpiin pop-tuotantoihin verrattuna tämän ep:n soundi, tunnelmakin on kivasti rosoisempaa, kotikutoisempaa ja kaikuisempaa. Kivaa powerpopia ja shoegaze-viboja.

Jonkinlaista vision muutosta tai suunnan kääntöä symboloi varmaankin myös levyllä käytettävä uusi bändilogo, jota tuttavani kommentoi osuvasti jotenkin 2000-luvun alun vibat tuovaksi.

EP Spotifyssa.

Jotain uutta: DMA’s

Kiinnostavinta uutta musiikkia vähään aikaan: DMA’s. Tämä australialaisyhtye on tällä hetkellä se yhtye, jota suosittelen kaikille brittipoppariuteen taipuvaisille ystävilleni.

Niinku vaikka just sulle: Ihan parasta, älä jätä väliin.

Itse sain vinkin yhtyeestä tämän blogin lukijalta. Vaikka yhtye onkin valikoitunut jo esimerkiksi NME-lehden sivuille, olin onnistunut sivuuttamaan sen täysin. Hyi, miten kamala ajatus.

Niin, mitä sitä kaunistelemaan – olen ihan totaalisen lätkässä.

Kolmikon kuuden kappaleen ep on tehty sulle ja mulle. Ep:n ilmiselvin musiikillinen kunnianosoitus 90-luvun Britannialle on varmaankin aloituskappale Laced tai b-puolen aloittava Feels Like 37, joka saapi minun puolestani tulla kutsutuksi vaikkapa yhdeksi vuoden 2015 kivoimmista biiseistä.

Eikä tässä touhussa ole kyse vain musiikista, kitarapopista tai nuoresta Liam Gallagherista muistuttavasta laulusta, vaan laajemmasta ammentamisesta. Estetiikasta. 90-luvun paluusta. Lyriikoihin valikoituneesta retoriikasta.

I want you to staaaaaaayyyyy. It don’t shiiineee…

Ehtaa brittipoppia. Ihan parasta, sanoinko jo?

Koko ep löytyy Spotifysta.