Mr. Peter Doherty

Aikamme merkittävimpiin rock-muusikoihin ja -hahmoihin kuuluva Peter Doherty täytti maaliskuussa 40 vuotta (luojan kiitos, he did it). Jos olet suurin piirtein minun ikäluokkaa, olet ehkä elänyt parikymppisesi Dohertyn musiikillisen ja ulkomusiikillisen tekemisen säestämänä. Ehkä olet kasvanut kiinni ja kiintynyt The Libertinesiin, Babyshamblesiin ja Dohertyn koko Albion-mielenmaisemaan niin, että lasket ne osaksi elämäsi merkittävien musiikki-ilmiöiden kartastoa – niin minä ainakin teen.

Kuten useat rokkarit, myös Doherty on vähän sellainen ristiriitainen rakastettava. Mies on tehnyt noin 18 vuotisen julkisen elämänsä aikana monia asioita, joita on helppo paheksua ja luonteva kyseenalaistaa, mutta toisaalta hän on myös upea taiteilija ja artisti, jonkan lyyristä työtä ja musiikillisia visioita on aika mahdoton olla ihailematta.

Doherty on tällä hetkellä musiikillisesti ajankohtainen, sillä hän julkaisi tänään Puta Madres -yhtyeensä kanssa uuden albumin. Orgaaninen ja lauleleva tunnelma on parin sinkun perusteella vaikuttanut viehättävältä.Vaikka parikymppinen rokkarinrenttu plus runopoika -Doherty onkin minulle se voimakkain Pete Doherty -kokemus, tuntuu todella kivalta uppoutua nelikymppisen Dohertyn ajatuksiin ja tunnelmiin elämästä, huumeista, kuolemasta ja musiikista.

Doherty on tosiaan näkynyt viime aikoina mediassa aika paljon, suosittelen ainakin tätä The Guardianin uutta artikkelia, tätä NME:n artikkelia ja siihen liittyvää suurta videohaastattelua sekä tuota pientä videopätkää.



Viisi kertaa vierailu

Kivaa lauantaita! Keräsin yhteen viisi kappaletta, joissa mukana vieraileva tähti tekee biisitä aivan erityisen onnistuneen tai muuten tärkeän.

Miles Kane ft. Clemence Poesy: Happenstance (2011)

Ranskalainen näyttelijätär Clemence Poesy saa Miles Kanen debyyttilevyn tunnelmaraidan kuulostamaan ranskalaiselta huokailubiisiltä. Elegantti, sensuelli, viettelevä, vähän pahellinenkin. Aivan ihana elokuvamainen maisema.

Lush ft. Jarvis Cocker: Ciao! (1996)

Biisinä vähän renkutus ja humppamainen, mutta tulkintana klassikko. Ja tietysti tähän on tallentunut reilu kolme minuuttia vuoden 1996 merkittävää ajankuvaa.

Death In Vegas ft. Liam Gallagher: Scorpio Rising (2002)

Tämä 2000-luvun alussa julkaistu kappale on minusta yksi parhaista Liamin laulusuorituksista ikinä. Suosikkikappaleitani kautta aikojen!

Babyshambles ft. Kate Moss: La Belle et La Bête (2005)

Kappaleena tämä on vähän keskinkertainen, mutta toisaalta hieno esimerkki Pete Dohertyn romanttisen rentusta runopoikapuolesta. Käytän sanaa ”ajankuva” blogissa ihan liikaa ja jatkuvasti, mutta nytkin on vain pakko.

Sillä Babyshambles, vähän ryysyinen ja sekava Pete Doherty sekä miehen  ja Kate Mossin sotkuinen, mutta silti aivan ihana rakkaus vain ovat merkittävä osa 2005 vuoden kuvastoa.

Ja kaikki se nyt vain on tässä kappaleessa.

Manic Street Preachers ft. Richard Hawley: Rewind The Film (2013)

Manic Street Preachersin vuonna 2013 ilmestynyt Rewind The Film -albumi on poikkeuksellinen. Yhtye ei nimittäin käytä sillä lainkaan sähkökitaraa. Levy kertoo vähän alkuloista tarinaa Walesin kaivoskriisistä ja sitä seuranneesta, yksilön kohtaamasta tuskasta. Kaunis levy.

Tällä albumin avausraidalla vierailee Sheffield-klassikko, kitaristi Richard Hawley. Upea mies, jonka väkevä laulusuoritus tällä kappaleella aiheuttaa väristyksiä.

Soittolista: Vuosi 2013

Olen kuunnellut tänä vuonna enemmän uutta musiikkia kuin ehkä ikinä sitten 90-luvun. Välillä olen jopa miettinyt, että laiminlyönkö nyt jotenkin ysärityttöidentiteettiäni…

Kokosin vuonna 2013 ilmestyneistä jutuista Spotifyhin soittolistan, enkä malta olla jakamatta sitä täällä. Joukossa on kuitenkin paljon myös sellaista, joista jäi kirjoittamatta tänne blogiin.

Kyseessä ei sitten ole mikään vuoden parhaat kappaleet -kokoelma, vaan ennemminkin sellainen sekava setti uusia juttuja, jotka ovat ilahduttaneet vuoden aikana. Mutta ei anneta listan kuitenkaan hämätä – tärkeimpiä tapauksia tänäkin vuonna ovat olleet ne vanhat parhaat ystävät: Oasis, Blur, Manics, Elastica, Embrace, Stone Roses ja sen sellaiset.

Jos jotain haluaisin vuodesta 2013 muistaa niin sen, että although we’re tongue-tied and breathless we won’t let our worries dictate who we are.

Don’t forget who you are.

Mutta hitto. Katostaan nyt tuliko tästäkään vuodesta lopulta opittua mitään. Sen näkee sitten ensi vuonna.

Ja kuten soittolistat yleensä, myös tämä on liian pitkä ja silti puutteellinen sekä tietysti kummallisesti poukkoileva.

Mutta niin oli vuosi 2013 muutenkin.

Ja hei, kertokaa nyt tekin, mikä vuonna 2013 soi!

Parasta juuri nyt

Uusi viikko! Siitä innostuneena päätin jakaa muutaman minua juuri nyt inspiroivan jutun.

1. Manic Street  Preachers. Uusi albumi ilmestyi tänään, joten upea Show Me The Wonder -single soi menneen viikonlopun aikana tiuhaan muistutellen ihanasta tulevasta. Ja soi muuten vielä tänäänkin – kokonaista albumia kun en ole vielä postin mukana saanut. Harmillisesti tilaamani nimmariversio levystä jää verkkokaupan kömmähdyksen vuoksi saamatta, mutta hei, maailman mukavin yhtye lupasi mielipahasta rahat takaisin ja tilalle ilmaisen deluxe-version ja yllätyslahjan! Nyt vain sormet ristiin, että posti toisi huomenna levyn lisäksi myös parin Sean Mooren legendaarisia – ja hikisiä – soittohanskoja. Tai jotain muuta huikeaa.

Odotan suuria – sekä levyltä että lohdutuspalkinnolta.

2. Babyshamblesin basistin Drew McConnellin päivittämä kiertuepäiväkirja Huffington Postin brittiversiossa. Mukavia tunnelmatekstejä yhtyeen käynnissä olevalta Brittikiertueelta.

Evening all. Well we just played Oxford Academy. A very odd show… I came offstage not quite knowing how it went. Yep, one of those. Peter typed out an order of songs that looked great on paper, but soon as we got a few tunes in he continued to completely disregard it. Having only recently started adhering to a setlist, it felt uncomfortably natural to be morphing back into an unpredictable ramshackleshambles on stage.

McConnellin teksteihin suoraan tästä.

3. I feel better than that!

Miles Kanen sinkkutahti pyörryttää: Better Than That on kesäkuussa ilmestyneen Don’t Forget Who You Are -albumin neljäs single. Tämä on niin tätä – fanitytöltä rahat pois.

Mutta toisaalta, niin kauan kuin kuvio sisältää uuden videon, on jokainen singlejulkaisu mielestäni perusteltua.

Levyn ilmestyttyä pidin Feel Better Than That -kappaletta vähän höpsönä ja vaatimattomana, mutta niinpä sitä vain alkaa kuulla ihania uusia yksityiskohtia heti kun korvan lisäksi myös silmä pääsee lepäämään. Joku vois nyt kyllä painaa niiden Je t’aime Miles Kane -fanipaitojen rinnalle L-O-V-E, I’m talking about love -paitoja. Ja hei, nuo taputukset! Tässä jos jossain on hyväntuulista energiaa.

4. Destination Pop Photos – saksalaisen Gilbert Blecken valokuvat

Suosittelen kurkkaamaan!

100 kappaletta rehellisiä ja pienieleisiä kasvokuvia poppareista ja rokkareista. Ei mitään turhan siloteltua. Vuosina 1989 – 2009 otettujen kuvien seasta löytyy ihan kaikkia tyyppejä Blurista, Genestä ja The Bluetonesista Saint Etienneen ja Kurt Cobainiin. Huikea setti.

Levy: Babyshambles – Sequel To The Prequel

Tämän kiehtovan ja vähän oudonkin, vanhojen bändien uusien levyjen (Travis, Manic Street Preachers, Franz Ferdinand, Arctic Monkeys) täyttämän syksyn yksi kiinnostavimmista tapauksista on ehdottomasti brittiläisen Babyshamblesin paluu. Yhtye julkaisi maanantaina uuden Sequel To The Prequel-albuminsa.

Kyseessä on yhtyeen kolmas kokopitkä – ja ensimmäinen sitten vuoden 2007 Shotters Nation -albumin. Levy yllättää olemalla musiikillisesti monipuolisempi mihin olin levyn ensimmäisen singlen, suoraviivaisen Nothing Comes To Nothing -kappaleen perusteella osannut varautua. Tutun kitararockin lomassa Sequel To The Prequel tyylileikittelee jazzilla ja skalla, on toisinaan The Libertines-tavalla punk, kunnes pistäytyy jammailemassa laulaja Pete Dohertyn nykyisessä kotikaupungissa Pariisissa.

Erityisesti pidän siitä, että levy tuntuu aiempaan Babyshambles-tuotantoon verrattuna seesteisemmältä. Yhtyeelle ominaisen rauhattomuuden rinnalle on tullut viehättävää herkkyyttä ja levollisuutta. Vaikka tietty rouheus, mutkattomuus sekä Dohertyn suurpiirteinen tapa lauleskella, ovatkin yhä edelleen tallella, on lopputulos edellisiin levyihin verrattuna vähemmän poukkoileva ja kaoottinen.

Levystä jääkin jotenkin viimeistelty ja harkittu vaikutelma: harmonisuuden lisäksi myös musiikillinen moniuloitteisuus kielii loppuun viedyistä visioista ja jäsennellyistä ajatuksista. Mielikuvaa täydentää kuvataiteilija ja Cool Britannia -ikoni Damien Hirstin käsissä syntynyt kansitaide – vau!

Kuten varmaan tekstistä on jo voinut aistia, itse pidän levystä. Onhan sillä turhatkin hetkensä, mutta kokonaisuus on varsin onnistunut.

Ja vaikka levyllä ei vaikkapa Deliveryn kaltaisia moderneja brittirockin klassikoita olekaan, löytyy siltä useampi hyvä yksittäinen kappale. Nothing Comes To Nothing lieneekin jo yhtyeen uusin hitti.  Itse olen tällä hetkellä mieltynyt mm. Maybelline- ja Seven Shades –kappaleisiin, jotka ovat molemmat melko klassisia Babyshambles-biisejä. Suurin suosikkini on kuitenkin tämä Farmers Daughter, jonka runollisuus ja isoihin mittoihin kasvava – ja yhtyeelle todella epätyypillinen – kertosäe säväyttivät heti.

Hieno kappale, joka vain vahvistaa käsityksiäni runopoika-Dohertyn lahjakkuudesta.

Huomaan tämän levyn myötä mieltäväni  Babyshamblesin yhä enemmän Dohertyn lisäksi myös yhtyeen muiden jäsenten – tällä hetkellä Drew McConnellin ja Mik Whitnallin – projektiksi. Toisin kuin aiemmat Babyshambles-albumit, Sequel To The Prequel ei sisällä ainoatakaan Dohertyn yksin kirjoittamaa kappaletta. Levyn tasapainoisuus, vivahteikkuus ja herkkyys ovat varmastikin paljon myös yhtyeen edellisen albumin sekä mm. Bluria ja The Smithsiä tuottaneen Stephen Streetin pelisilmän ansiota.

Sequel To The Prequel -albumin kansi: Damien Hirst