Jotain uutta: Ivory Wave

Jos innostuit kuuntelemaan minun elokuun soittolistaa, olet jo ehkä bongannut Ivory Waven aivan huikean hyvän Uptown-kappaleen. Birminghamiläinen pikkubändi teki yllättäen alkusyksyn mainioimman biisin.

Uptown on ykkösluokkainen Happy Mondays meets The Lightning Seeds meets Hard-Fi -pastissi. Madchester-vaikutteet ja baggy-groove on osattu hyödyntää jotenkin todella uskottavasti, lisäksi lädilauluun taipuva kertsi toimii. Tästä tulee varmasti minun pop-talouden kestosuosikki.

Ivory Waven musiikin juttu on tosiaan madchester, groove ja tanssi. Madchester-aikalaisten lisäksi bändi muistuttaa minua 1990-luvun lopun Space Monkeys -yhtyeestä. Esimerkiksi erityisen tanssimusiikkinen Gold menee tähän sarjaan, samoin viime vuonna ilmestynyt Frankie, joka on myös aika tavalla Happy Mondays.

Yhtyeen kaikki kappaleet löytyvät Spotifysta tältä listalta.

Kuva: James Kay

Jagwar Ma – O B 1

Australialaisen Jagwar Man tanssidebyytti kolmen vuoden takaa oli loistava, on loistava! Oikeastaan Howlin’ on edelleen yksi kesälevysuosikeista, melodista madchesteriä, letkeää baggya. Kiehtovaa, modernia psykedeliaa. Ei mitään turhan aggressiivista. Tykkään niin, että kai voisin alkaa jo puhua modernista pikkuklassikosta.

Yhtye julkaisee vihdoin ensi syksynä toisen albuminsa. O B 1 on sen ensimmäinen sinkkubiisi. En ehkä ihan saa kappaleen alusta otetta, mutta kertosäkeessä ollaankin sitten jo ihan täysin siellä missä pitääkin. Kesän 2016 kivoin.

Todella jees.

Toistolla juuri nyt

Ette uskokaan, miten paljon olen rakastanut Steve Masonin tammikuussa ilmestynyttä Meet The Humans -albumia! Levy on läpeensä loistava. Ihanan ysäri, ihanan raikas, heleä, rytmikäs, mutta toisinaan sopivan dramaattinen. Ripaus baggya ja sen sellaista niille, jotka eivät sitä vuoden 2016 Stone Rosesista saaneet.

Levyn jokaisessa kappaleessa on suosikkiainesta, oikeasti! Tammikuussa rakastin albumin melankolista puolta, nyt auringon ja kesän tultua puolestaan raikasta ja hyvätuulista tanssittavuutta. Tämän hetken jumituskappale on tämä Alive, joka on jotenkin jänskä.

Pidän esimerkiksi siitä, miten vivahteikkaasti laulaen Mason biisin tulkitsee. Ja joka kerta, kun hän laulaa beibeee, sulan.

Because the songs that they sing to you, baby
They made you crazy

Artikkelikuva: Unsplash

Steve Mason – Meet The Humans

Skotlantilaisen Steve Masonin kolmas soololevy Meet The Humans on mahdollisesti vuoden 2016 paras albumi. Se on niin hyvä, ettei aiemmin talvella hullaantuneena ihastelemani Planet Sizes -sinkku ole edes levyn paras kappale.

Meet The Humans on todella tunnistettavaa Masonia, mutta toisaalta se myös poikkeaa edeltäjistään. Levy on Masonille ominaisesti näkemyksellinen, musikaalinen, kekseliäs ja rytmikäs, jopa niin rytmikäs, että se assosioituu baggyyn ja toisaalta artistin The Beta Band -yhtyeen kultti-indieen (esim. kappale Alive). Erityisesti levyn alkupuolella rytmikkyys on kevyempää ja heleämpää kuin vaikkapa vuoden 2013 Monkey Minds In The Devil’s Time -levyllä, joka oli paikoin aika uhmakaskin. Meet The Humansia voisikin kutsua vaikkapa yhdeksi kivoimmaksi tanssi-indiealbumiksi aikoihin – kuuntele vaikka aloitusraita Water Bored, Alive, Planet Sizes ja päätösraita Words In My Head ja ihastu.

Monkey Mindsin yhteiskuntakritiikistä, kokeilevuudesta ja konseptilevymäisestä teosmaisuudesta Mason onkin nyt liikkunut kohti helpompaa ja suoraviivaisempaa poppia: Meet The Humans on hyvällä tavalla helposti lähestyttävä ja ehkä siksi Masonin albumeista se, joka suuren yleisön on helpoin ottaa haltuun.

Sen lisäksi, että Masonin rytmi- ja melodiataju ovat jälleen kerran ilmiömäisiä, on miehen uuniikki lauluääni tietysti täyttä kultaa. Masonilla on taipumus saada kaikki, ihan kaikki kuulostamaan lempeältä, herkältä ja kuulaalta.

Mutta vaikka albumin tunnelma onkin pääosin kirkas, valoisa ja onnellinen, on levylle rakentunut tyylikäs kaari: alkun kepeyttä seuraa levyn keskivaiheilla ikävä ja haikeus, kunnes loppua kohden tunnelma taas raikastuu ja rytmi käynnistyy. Levyn hienous ei kuitenkaan missään vaiheessa rakoile. Albumi toimiikin sekä yksittäisinä popkappaleina että tyylikkäänä kokonaisuutena.

Ehkä tässä onkin syy sille, miksi Meet The Humans on niin upea: Steve Masonilla on taito tehdä, hyvin kaikki se, mitä hän tekee. Harva artisti on samalla tavallaan parhaimmillaan kaikessa. Jokaisessa kappaleessa, jokaisessa sävellyksessä, yksityiskohdissa, kokonaisuuksissa, jokaisessa yrityksessä välittää joku tunne.

Omat suosikkikappaleet levyltä: Water Bored, Run Away, Hardly Go Through, Alright, To A Door, Planet Sizes

Yksi päivitetty näkemys ja moderni klassikko

Mietitkö koskaan, mitä tapahtuu kaikille niille levyarvioiden mielipiteille, joita musiikista kirjoittavat teksteissään välittävät? Joskus ehkä vähän kiireellä, paineen alla tai muuten vain hetkessä toimien. Muuttuvatko ne ajan kuluessa?

Itse olen miettinyt, että joskus olisi kiinnostavaa pyytää näkemyksen tarkistusta. Päivitettyä mielipidettä. Sillä omasta kokemuksestani tiedän, että toisinaan saattaa käydä niin, että vuoden 2013 ”ihan kiva”, onkin myöhemmin moderni klassikko.

Hups.

Brittiyhtye SULK tarjosi meille Graceless-debyyttinsä huhtikuussa 2013. Pari kuukautta myöhemmin heinäkuussa kirjoitin levystä blogiin sanoin ”ihan kiva” ja ”mukava ja harmiton hengailukaveri”. Pidin tuolloinkin levystä kyllä, mutta en erityisellä tavalla. Valitin levyn tasapaksuutta ja toisaalta epätasaisuutta. Hmmm. Pidin osaa kappaleista mitäänsanomattomina.

Siis mitä ihmettä neiti brittipoppari?! Where were you while we were getting high?

”En vielä oikein osaa nimetä tai tunnistaa biisejä. Tai osaa kertoa, mistä levy alkaa ja mihin se loppuu.”  –Joku hölmö 23.7.2013

Kuulehan Miia, kun kerron sulle, mistä levy alkaa ja mihin se loppuu. Se alkaa täydellisestä ja loppuu täydelliseen. Ja siinä välissä kuullaan kymmenen vaikkamitäsanovaa kappaletta.

Levy jäi kuitenkin kuunteluun ja jossain vaiheessa tajusin vain yksinkertaisesti rakastavani sitä. Jos siis tuolloin vuonna 2013 tai joskus muulloin jätit minun tai jonkun toisen levyä vähättelevästi kohtelevan mielipiteen vuoksi albumin vaisulle kuuntelulle – tai pahimmassa tapauksessa kokonaan kuuntelematta, niin korjaa tilanne heti. Sillä SULKin Graceless on moderni klassikko. Sellainen levy, jonka ainakin minä poimin 2010-luvulta osaksi popkokoelmaani. Ja miksi niin?

Tässäpä muutama syy:

1. Siitä on ihan luontevaa kirjoittaa ylistävä blogiteksti kaksi vuotta ilmestymisen jälkeen.  Ei kymmenen tai kaksikymmentä, vaan kaksi. Koska se on edelleen ajankohtainen – tai jo ajaton, pikkuklassikko.

2. Se kumpuaa menneestä, mutta on samalla myös tämän päivän ääni.

Graceless yhdistää sukupolvia. Levyn pitäisi ainakin teoriassa ihastuttaa kaikkia, jotka ovat joskus fiilistellee Ridea tai jotka vuonna 1991 rakastuivat Blurin debyyttiin. Siinä on myös baggya ja madchesteriä, psykedeliaa ja ihan hiton paljon 90-luvun brittipoppia. Vaikka levy ehkä kuulostaakin enemmän 90-luvulta kuin 2010-luvulta, on sen shoegaze-estetiikassa sellaista, joka on linjassa myös vuoden 2013 nuorison indiekäsityksen kanssa.

3. Se saa kuuntelijan haaveilemaan omasta bändistä

Olen usein kirjoittanut siitä, kuinka en oikeastaan ole koskaan halunnut olla rock-tähti, vaan aina nimenomaan se fani. SULKia kuunnellessa olen kuitenkin miettinyt, että tuossa bändissä haluaisin olla.

4. Se saa kuuntelijan elämään ”vaihetta”

Modernin klassikon yksi merkki on se, ettei se riitä kuulijalle. Levyn tarjoaman musiikin lisäksi kuulija haluaa baggy-tukan, pukeutuu isoon, batiikkivärjätyyyn t-paitaan, innostuu taas raidoista, kuuntelee Blurin debyyttiä, miettii, minkä yhtyeen lyriikkapätkän painattaisi kangaskassiin. Elää SULK-vaihetta.

5. Se koostuu aidosti hienoista, tunteita ravistelevista popkappaleista, joista vähintään yksi on universaalit popvaatimukset täyttävä slovari.

Vaikka kyseessä onkin tietyllä tapaa soundilevy, on albumissa huikeaa myös sen kappalemateriaali. Ja nehän popmusiikissa ovat keskiössä, hyvät yksittäiset biisit. Flowers, Marian Shrine, Back In Bloom, If You Wonder – yhtyeellä on selvästi korvaa popkauneudelle. Ja selvästi sitä kauneudentajua on harjoitettu brittipopklassikoita kuuntelemalla. Useat kappaleista ovatkin sellaisia absoluuttisesti hyviä ja universaalisti soivia popteoksia, jotka erilaisella sovituksella voisivat löytyä melkein minkä tahansa kitarapopyhtyeen repertoaarista.

Ja koska minulle popmusiikissa on aina kyse myös niiden biisien herättämistä tunteista, on minun syytettävä tätä oppikirjamaista The Big Blue -slovaria siitä, että googlailen Jon Sutcliffe girlfriend. Siellä, missä poppitukkainen poika ja se universaali popslovari, siellä myös Miia ja poptunteet. Modernia klassikkoa jos jotain on sellainen kappale, jota kuunnellessa itket sitä, ettei ole you & me, mutta samalla mietit, että tämä kappale ja yksinäisyys ja raukkaudettomuus ja sydänsurut – tämä se vasta on elämää.

Olen niin helppo.

Kertokaapa minulle, minkä ikäisenä ihminen on turvassa tällaisilta tunteilta? Ei ainakaan vielä 32-vuotiaana.

Kuva: Takeshi Suga

Graceless löytyy Spotifysta

Lisää uutta The Charlatansia

Toinen singlejulkaisu (julkaisupäivä 1.12) The Charlatansin tammikuussa ilmestyvältä Modern Nature -albumilta on tämä So Oh. Ja tiiäkkö mitä?

Biisi on huikea!

Vähän kollaasimaisen kappaleen pohjalla rullaa tanssittava rytmi ja rummuttelu, jotka muistuttavat 90-luvun alusta, madchesteristä ja The Charlatansin ominaisjutusta. Hieno fiilis. Toisessa kerroksessa räpättää akustinen kitara, välillä vauhtia ja nostoa haetaan sitten sellaisesta rokimmasta kitaroinnista – jottei yhtyeen brittipoppivaihekaan unohtuisi.

Ja jos pidit yhtään Tim Burgessin huikeasta soololevystä (Oh No I Love You, 2012), rakastat ihan varppina miehen laulusuoritusta myös tällä kappaleella. Samoja kaikuja, etten sanoisi.

Oh no I love you so oh! Eli tämä on rakkautta.

Mr Madchester: Samuli Edelmann

Pitäisikö lisätä dj-settiin tämä Samuli Edelmannin vuoden 1994 Sinä olet (Aurinko) -kappale, mietin tässä yhtenä päivänä. Äh, sinä senkin brittipop. Nyt kiinnostaa suomimadchester!

Kauaa ei tarvitse kappaletta kuunnella, niin alkaakin sijoittuminen setissä olla selvä: jonnekin The Stone Rosesin, The Charlatansin ja sen sellaisten välttämättömyyksien aloittaman baggyputken jatkeeksi. Ehkä The Farmin kylkeen? Vahän päivitettyä referenssiä Jagwar Man vierestä? Tai – kiitos naislaulajien – ehkä sittenkin herttaiseksi seuralaiseksi Primal Screamin sielukkaalle tanssimusiikille.

Kappaleen itsensä (ja videon sisältämän aikalaismaailman) lisäksi tässä kaikessa todella Mr Madchesteriä on tietysti tuo Samuli Edelmannin rumpu. Näyttääkö tutulta? Kaikki Ian Browniin vähänkään ihailevasti suhtautuvat varmasti hymyilevät tuolle yksityiskohdalle.

Ja kyllä, odotan ”Samulin päivää”. En kai nyt sentään ollut ainoa 8-vuotias, joka vuonna 1991 meni ja rakastui Samuli Edelmanniin?

Perjantaibiisi: Blur – There’s No Other Way

Olen kuunnellut tänään jostain syystä koko aamun Blurin Leisure-debyyttiä. En tiedä, miten levy nyt liittyy mihinkään minun elämässä (paitsi vähän ehkä siihen, että viime viikolla kampaajalla käydessäni harkitsin hetken tuollaisen baggy-tukan leikkauttamista), joten homman nimi lienee vain se, että tykkään taas todella paljon siitä, miltä levy kuulostaa synty- ja ilmestymiskontekstistaan täysin irrotettuna. Ja kivaltahan se, kuten aina.

Levyhän ei ollut vuonna 1991 ilmestyessään kummoinenkaan menestystarina tai mikään vielä itseään etsivän bändin sielukas hengentuote, vaan ehkä ennemminkin sellainen levy-yhtiön painostuksessa muovaantunut yritys hypätä silloin ajankohtaisen tanssi-indien bandwagoniin.

Brittipopin kannalta levyn pienoinen floppaaminen ja todella isojen singlebiisien puuttuminen on tietysti vain hyvä juttu. Jos kolmantena singlenä julkaistu Bang olisikin myynyt isosti, ei yhtye olisi välttämättä tullut kyseenalaistaneeksi tyylivalintaansa. Ja kuka tietää, ehkä tässä tapauksessa yhtye olisi päätynyt huuman laannuttua jonnekin tanssi-indiebändien hautausmaalle. Hui kauhistus.

Luojalle kiitos siis Leisuren huonosta menestyksestä (ja tietysti There’s No Other Way -klassikosta sekä Fool– ja Bad Day -hienouksista) sekä siitä, että Damon pakkasi Amerikan-kiertueelle mukaan juuri Kinksin levyn. Sillä mitä ihmettä minusta olisikaan tullut ilman Modern Life Is Rubbishia, joka tunnetusti on erittäin Kinks-esque?

Vaikka kyllähän minä toki aina näidenkin kitaroiden vaikutuksesta väristelen.