Unelmien Liam Gallagher -keikka

Liam Gallagher saapuu huomenna lauantaina Helsinkiin ja sfäärit ovat ainakin täällä sen mukaiset. Liamin näkemisessä on minulle kyse kamalan monista asioista. Tietenkin lavalla on Oasis-legenda, se on selvä. Mutta juuri tällä hetkellä näen tyypin myös ja ehkä jopa erityisesti relevanttina sooloartistina. Miksi tyytyä nostalgiaan jos voi saada aivan uuden, tässä ajassa ja paikassa elettävän musiikkikokemuksen? Minun mielestä Liam on onnistunut soolouransa rakentamisessa hienosti.

Oasis-legendan ja ajankohtaisen sekä kovin kiehtovan sooloartistin lisäksi lavalla on suuri tyyli-idolini sekä liki komediahahmon tavalla viihdyttävä rock-tähti. Tykkään myös siitä, miten näen juuri tämän hetken Liamissa nuoren sukupolven brittipop-idolin. En vain legendaa ja klassikkoa, vaan artistin, joka merkitsee monille brittipoppia juuri nyt.

Koska olen miettijä, analysoija, uneksija ja hölmö, rakensin itselleni etkolistaksi unelmien Liam-setin miehen tulkitsemista kappaleista. Lista näyttää tältä. Mitä biisejä olisi sinun unelmian Liam-setissä aivan ehdottomasti?

Columbia (Oasis) – Unelmieni Liam-setti alkaisi tällä biisilliä. Rrrrrrrrakastan Liamin laulua tällä kappaleella. Ensimmäisiin Oasis-kappaleisiin lukeutuva biisi huutaa kitaraan Noelia, tyyppiä, joka on anatanut kappaleelle sydämensä ja sielunsa. Siksi biisi ei ehkä todellisuudessa istu Liamin nyky-yhtyeen ja sen ammattimuusikoiden soitettavaksi.

Kappaleen melodiakulku saa Liamin laulun kuulostamaan huikealta.

Wall Of Class (Liam Gallagher) – Liamin soolobiiseistä se, joka on toiminut minusta liveseteissä hyvin.

Shockwave (Liam Gallagher) – Liamin parhaita soolobiisejä. Tykkään biisin simppelistä ja suoraviivaisesta rytmistä. Liamin painottava laulutyyli toimii.

Lyla (Oasis) – Lyla on yksi kaikkien aikojen parhaista Liam-tulkinnoista, väitän. Biisissä on miljoona yksityiskohtaa, jotka saavat minut hurmaantumaan. Esimerkiksi se, kun Liam laulaa ”Heaven help my mademoiselle” saa minut sulamaan. Ja mites kaikki ne biisin ihanat nasaalivenytykset! Neeeeeeaaaaaaar. Heeeeeaaaaaaar, Kappaleen hakkaava rytmi sopii Shockwaven perään ja The Riveriä ennen. Kaikissa kolmessa melkeinpä sama rytmin suoraviivaisuus.

The River (Liam Gallagher) – Aluksi en niin syttynyt tästä Liamin uusimpiin biiseihin kuuluvasta kappaleesta, mutta olen alkanut tykätä. Kappale on hyvällä tavalla tuttu, mutta siihen on tuotu mukaan myös ripaus jotain uutta. Kappaleen saluunatunnelma toimii minulle. Ja biisi on tosiaan mainio sisarkappale Lylalle.

It’s Gettin’ Better (Man!!) (Oasis) – Jälleen Liamin tulkintaa parhaimmillaan. Tykkään siitä, miten biisissä yhdistyy jotain tosi rockia ja jotain tosi poppia. Ehdottomasti unelmieni Liam-setin helmi.

My Big Mouth (Oasis) – Minusta tällainen rämähtävä punk-Oasis sopisi Liamin nykyisen bändin settiin. Suuri Oasis-suosikkini ja jälleen biisi, jonka melodia kuljettaa Liamin laulua aivan erityisen sytyttävästi. Tuskin tullaan koskaan kuulemaan Liamin setissä, joten fiilistellään nyt.

Morning Glory (Oasis) – Biisi kuuluu tälläkin hetkelllä Liamin settii, hyvä niin. Liam-laulun klassikko, joka päättää tämän minun unelmasetin kolmen biisin räminävaiheen.

Chinatown (Liam Gallagher) – Ei ole mikään salaisuus, että minun mielestä nyky-Liamille istuu sloverit aivan erityisen hyvin. Chinatown on ollut alusta asti minun suosikkikappaleita. Levyllä Liamin laulu on saatu soimaan todella kauniisti ja helposti. Laulussa on kiva sävy ja sointi.

I’m Outta Time (Oasis) – Tämä kappale kuuluu minua Oasis-kappaleiden top 10 -listalle. Biisi on äärimmäisen Liam – ja äärimmäisen John Lennon. Tämä kappale voisi olla ihan hyvin myös Oasista seuranneen Beady Eyen biisi tai Liamin uudesta soolotuotannosta.

Once (Liam Gallagher) – Nätti John Lennon -balladi. Ja tosiaan, minusta soolo-Liam on pahaimmilan juuri tällaisissa slovareissa. Helmi.

The Roller (Beady Eye) – The Roller on Beady Eye -helmi ja yksi upeimmista Liamin laulamista biiseistä. No kuuntele nyt noita nasaaleja!

For What It’s Worth (Liam Gallagher) – Pidän tätä kappaletta jonkinlaisena uudesti syntyneen soolo-Liamin ilmentymänä. Lisää näitä! Jälleen erittäin The Beatles, erittäin John Lennon. Tälle kappaleelle on minusta saatu tallennettua Liamin musiikillinen estetiikka ihan suoer hienosti. Beady Eye yritti tehdä jotain tällaista, totetuttaa Liamin Lennon-rakkautta, mutta ei ihan onnistunut. Onneksi tämä biisi tekee sen.

Paper Crown (Liam Gallagher) – A a a aaaaaaaa.

Songbird (Oasis) – Ei unelmien Liam-settiä ilman tätä kappaletta! Olen kirjoittanut tämän pienen suuren biisin ihanuudesta useita kertoja, joten ehkä nyt riittää jos totean, että kertoispa tämä biisi minusta.

D’You Know What I Mean (Oasis) – Minusta on ollut ihanaa aistia soolo-Liamissa pientä nöyryyttä ja pehmeyttä. Tässä Oasis-klassikossa sen sijaan ei ole nöyryyden häivääkään. Ja sekin on tietenkin ihanaa.

I Hope, I Think I Know (Oasis) – Tämä on minun Oasis-suosikkeja! Jos oisin tatskatyttöjä, voisin leimata itseeni tekstin ”Life is hit and miss”. Kappaleen pop-melodia, musiikillinen kaaos ja Liamin Be Here Know -eran laulutyyli ovat ihania yhdessä.

The Girl in the Dirty Shirt (Oasis) – Tämä biisi on minun salainen pahe. Kappale on oikeastaan aika tylsä suurilta osin, mutta kertsi saa minut aina sekaisin. Liamin laulu biisin kertosäkeessä on minusta totaalisen uniikki. Tykkään kertsin hitaasta valssahtavuudesta ja siitä, miten Liam sen laulelee. Tässä on jotain tosi nonchalantia.

One of Us (Liam Gallagher) – Tämä ihan uusi kappale on minusta Liamin soolobiiseistä paras. Tässä on jotain hyvällä tavalla erilaista. Hyvä biisi, mainio svengi, upea sovitus ja huikeat jouset! Erityisen ihanaa on se, että Liamin poika soittaa kappaleella bongoja.

Universal Gleam (Liam Gallagher) – No, takuuvarma Liam-biisi. Tykkään gospelihtavasta fiiliksestä ja siitä, miten kappale lähtee pienen alun jälkeen elämään.

Greedy Soul (Liam Gallagher) – Tässä kappaleessa kuuluu minusta hyvin uuden soolo-Liamin se sellainen vähän kireä rock-laulutyyli. Tavallaan biisi on ärsyttävä renkutus, mutta samalla salakavalasti kiehtova.

Come Back To Me (Liam Gallagher) – Tällä kappaleella kuuluu kivasti Liamin monet eri tulkintatyylit. On pehmeyttä ja melodista laulua, on melkein puhelaulelevaa sanomista ja vähän rockiakin.

I’m Just Saying (Beady Eye) – Ihana lallatus ja minun Beady Eye -suosikkeja.

Go Let It Out (Oasis) – Uudenlaisen millenium-Oasiksen hienoimpia hetkiä ja Liamin laulutulkinnoista hienoimpia.

Second Bite Of An Apple (Beady Eye) – Tykkäsin loppujen lopuksi aika paljon Beady Eyen toisella levyllä käytetystä soundimaailmasta ja siitä, miten Liamin laulu on tallennnettu useimmilla levyn kappaleilla tuollaiseksi efektimäiseksi. En osaa yhtään nyt käyttää tässä mitään oikeaa termiä, mutta varmasti tiedät, mitä tarkoitan.

Tällä biisillä on taas kivasti Liamin laulusta monta eri puolta, tykkään.

Start Anew (Beady Eye) – Liam Gallagher laulamassa kehtolaulua, joka kasvaa nasaalijammailuksi. Vau.

Whatever (Oasis) – Unelmien Liam-setissä tämä tietysti vedettäis selkäranka lytyssä tuulitakki päällä. Biisi on tietenkin mahtava, joten kaikki versiot kelpaa. Rakastin kappaletta jopa Noelin laulamana Tukholmassa muutama kesä sitten.

Digsy’s Dinner (Oasis) – Lasaaaaaggggnnnnnaaaaaaa.

Stop Crying Your Heart Out (Oasis) – Tässä biisissä liki liian hidas tempo, herkkä melodia ja Liamin äänen roso ja karheus synnyttävät sydäntä särkevän ihanan yhdistelmän.

Hello (Oasis) – Tämä kappale on minusta huikea setin loppuvaiheen statement. Minun Oasis-suosikki ja klassisen upea Liam-laulu.

Bold (Liam Gallagher) – Ei nyt mikään maailman paras biisi, mutta jonkinlainen Liamin soolouran tunnari. Tähän olisi hyvä lopettaa.

Täällä lista vielä Spotify-versiona (ilman The Rolleria)

Ten days of Liam, 4/10

Ensi perjantaina on Liam Gallagherin Tall Ship Races Music Festivalin keikka Turussa. Siihen asti: Liam päivässä.

***

Päivä 4/10: kolme aliarvostettua laulusuoritusta

1. The Girl In The Dirty Shirt (1997)

Koko Be Here Now -albumi tuntuu jakavan mielipiteitä – minusta levy on aivan upea! Ja aivan erityisesti levy on täynnänsä käsittämättömiä lauluosuuksia Liamilta. Noista The Girl In The Dirty Shirt on minusta ehdottomasti yksi aliarvostetuimmista Liam-tulkinnoista. Kuuletko tuon jänskän hitaan svengin, jonka Liam kappaleeseen taikoo? Notkeaa laulantaa, eirtyisesti kertosäe sekoittaa minun pään. Huh rakastan vain äärettömästi!

Erityisesti sulan siinä kertsin kohdassa, jossa Liamille tulee vähän kiire ja hengitys pätkäisee laulannan somasti (esim. 1:57).

2. Roll It Over (2000)

Paperilla tämän kappaleen pitäisi ehkä olla Noelin laulama, onhan tämä aika kliseinen Noel-rock. Mutta kun kuulet biisin ekan kerran Liamin tulkintana, tajuat, että juuri Liamin laulu nostaa tämän biisin jonnekin aivan toiseen sfääriin.  Miten tylsä biisi olisikaan jos se olisi päätynyt Noelin tulkitsemaksi! Minun mielessäni kappale on lisäksi aivan ihana Champagne Supernovan sisarkappale. Mainioin parivaljakko ikinä.

3. Start Anew (2013)

Ärsyynnyin jossain vaiheessa totaalisesti siihen, kuinka Beady Eyen tekemisissä ihmisiä tuntui kiinnostavan ainoastaan Liamin muuttunut lauluääni. Äh, en tiedä, rakastin yhtyettä!

Aivan äärimmäisen onnistunut Liam-tulkinta on tämä Beady Eyen toiselta levyltä löytyvä herkistely. Liamin ääni on tässä jotenkin niin lempeä, hunajainen jopa. Juuri minulle puheleva. No, joo ehkä tosiaan aika erilainen kuin useailla Beady Eyen -biiseillä, joilla äänessä kieltämättä on jotain kireyttä.

Voi sentään, miten hieno hetki.

I go and fuck it up

Sunnuntai-ilta ja tunteet. Ne vain kuuluvat yhteen. Tänään on itkettänyt se, että Liam fucked it up.

liam_fucks_it_up

Liam Q Magazinessa joulukuussa 1999.

Oletko sattumoisin katsonut YouTubesta löytyvän, BBC:n tekemän Appleton on Appleton -dokkarin (dokkari on pätkitty 4 osaan) vuodelta 2002? Jos et, niin katso ihmeessä. Tai jos rakastit Nicole Appletonia ja Liam Gallagheria yhdessä (kuten minä tein) niin älä katso.

Saatat itkeä. Kaikki oli niin hyvin.

Vaikka dokumentissa seurataankin All Saintsistä tuttujen Appletonin sisarusten ensimmäisen soololevyn valmistumista, on dokkarin olennaisessa sivuosassa tietysti Liam. On Liamin ja Nicolen hyväntuulinen tykkäys. On vastasyntynyt Gene, on kihlajaiset, on perhejoulu, on Liamin kolmikymppiset ja on listaykköseksi yltävä Oasiksen viides studioalbumi Heathen Chemistry. Ja samalla on tietysti Songbird-sinkku, Liamin kaksiminuuttinen rakkaudentunnustus Nicolelle. Koska she’s not anyone.

Kesällä 2013 Beady Eyen BE-albumin kansilehdille kirjoitetaan Soul love to Nicole, Lennon, Gene. Elokuussa pari ilmoittaa erostaan.

Ja sitten on tämä viikonloppu ja sen Instagram-saldo: tuhat kuvaa Liam Gallagherista matkalla oikeuskäsittelyyn, joka liittyy hänen ja Nicolen eroon (joka liittyy Liamin syrjähyppyyn).

Jos soul love ja she’s not anyone ei ole pysyvää, niin onko mikään?

Flow 2015: Viisi kertaa Andy Bell (Ride)

On kamalan kiva fiilistellä sitä, että näen lavoille palanneen Riden livenä pian. Mutta faktahan on se, että oikeasti tuosta fiilistelystä iso osa liittyy siihen, että näen pian Andy Bellin livenä. Hui, elämäni tapauksia.

Sen lisäksi, että Andy Bell on Ride-klassikko, on hän tietty myös jonkinlainen brittipopklassikko. Vaikka mies ei mikään valovoimainen keulahahmotyyppi (tai varsinaisesti valovoimainen mikään muukaan) ollutkaan, on hänen kädenjälkensä ollut brittipopparin maailmassa merkittävää – ja valovoimaistakin, hitto vie.

Ride – I Don’t Know Where It Comes From (1994)

Kirjoitin aiemmin, että pidän paljon Riden kolmannesta albumista, edeltäjiään enemmän klassisesta rockista ammentavasta Carnival Of Lightista. Levyn ehkä miellyttävin kappale on tämä I Don’t Know Where It Comes From, josta (niin kuin koko albumista) on musiikillisesti äärimmäisen lyhyt matka siihen, että muutama vuosi myöhemmin Bell soitti kitaraa Hurricane #1 -brittipopyhtyeessä ja vähän useampi vuosi myöhemmin bassoa Oasiksessa ja tietysti jälleen kitaraa Oasiksen tuhkista syntyneessä Beady Eyessa.

Tässä laulussa ei ole pop- tai rockmusiikillisesti mitään kovin jännää, mutta on kuitenkin. Kaikki. Turhaa lienee mainita, että rakastan tuota videon ajankuvaa ja visuaalista maailmaa – vuotta 1994. Ja mites tuo brittipopkomppi ja Andy Bellin laulutyyli? Tykkään vain hulluna.

Carnival Of Light -albumin yksi erityisyys on muuten se, että sille on tallentunut hienosti yhtyeen kahden kitaristi-keulahahmon tulehtuvat välit. Levy on sananmukaisesti kahtiajakautunut. Toisella puolella levyä ilmestyivät Mark Gardenerin kirjoittamat biisit, toisella Andy Bellin kappaleet, niin kuin vaikka juuri I Don’t Know Where It Comes From.

Imagine an argument where the way you win, is by saying ’I don’t want my songs on the same side of the album as yours’ and it ACTUALLY HAPPENS. We were allowed by the people around us to behave like total babies. – Andy Bell

Hurricane #1 – Step Into My World (1997)

Yksi cool britannia -kauden merkkikappaleista (ja yhtyeistä), jossa herkullisinta saattaa olla tuo Andy Bellin kitara ja sillä fiilistelty pariminuuttinen biisinlopetus. Uskomattoman komea, ei voi mitään. Kirjoitin yhtyeestä muuten blogiin aika tasan vuosi sitten. Joskus sitä vain tietää, mistä tykkää. Täältä löytyy yksi sympaattinen livetaltiointi kappaleesta.

Oasis – Familiar To Millions -kiertue (2000)

Andy Bell toimi Oasis-basistina vuodesta 1999 yhtyeen loppuun saakka, kymmenisen vuotta siis. Ymmärrän tavallaan sen, että jollekin kyse ei ollut enää tuossa vaiheessa oikeasta Oasiksesta. Mutta toisaalta en kyllä ymmärrä lainkaan.

Kyse ei ole tietenkään samasta Oasiksesta, mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, että yhtyeen 2000-luvun tekemisiä eivät kaikki osaa riittämiin arvostaa. Itse ajattelen niin, että Andy Bellin ja Gem Archerin myötä Oasiksesta tuli sellainen oikea rokkibändi. Se ei ollut enää lädeilevä kaveriporukka, eikä enää samalla tavalla Noelin musiikillinen projekti kuin aiemmin, vaan upea yhtyeellinen taitavia muusikoita. Mutta kuitenkin vielä Oasis. Ja jos joku on jonkun yhtyeen jäsen 10 vuotta, niin kai se nyt aika oikeaa on.

Tämä vuoden 2000 Familiar to Millions -kiertueen keikka on timanttinen. Uskomaton, oikeastaan. Ja tietysti uuden kokoonpanon esiinmarssi. Bongaa vaikka Shakermaker (19:39) ja ihastele Andy Bellin hyvää meininkiä.

Beady Eye – Blue Moon (The Beat Goes On) (2011)

Tämä Andy Bellin avaruuskypärävalinta on klassikko. (Yksi) Tarina kertoo, ettei mies ei suostunut esiintymään Manchester Cityä rakastavan kappaleen videolla omilla kasvoillaan, vaan naamioitui kuukävijäksi. Etelänpelle, totesi Cityä kannattava ystäväni kerran. Vitsillä, toki. Ihanan totista, sanon minä. Harmi, ettei leikkaus kulje suoraan Cityn uutta pelipaitaa suutelevasta Liamista joukkuetta halveksivan Bellin kasvoihin. Tai kypärään.

En mene takuuseen tarinan paikkaansapitävyydestä, mutta se on niin maukas, että olen päättänyt uskoa siihen.

Beady Eye – I’m Just Saying (2013)

Andy Bell mielletään varmasti ensisijaiseti huikeaksi kitaristiksi, mutta taitaa hän olla kelpo biisinkirjoittajakin. Vaikka Bell kirjoittikin biisejä jo Oasis-aikana, ilmestyivät hänen kiinnostavimmat ei-Ride-kappaleensa minusta vasta Beady Eyen levyillä. Oma pelkästään Bellin käsialaa oleva suosikkini niistä on tämä.

Andy Bellin Ride Flow’ssa perjantaina 14.8 klo 00.00 (Lapin Kulta Blue Tent)

Soittolista: vuosi 2014

Tässä muutamia uusia juttuja, joista minä muistan vuoden 2014. Tekstin lopusta löytyy vielä 23 kappaleen soittolista, johon olen lisännyt täydennykseksi muita tämän blogin kannalta relevantteja vuoden 2014 julkaisuja.

Vuoden levy: Manic Street Preachers Futurology. Odotetuin, pidetyin, kuunnelluin. Puolet tuttua Manicsiä, puolet jotain mullistavaa. Älykäs, vivahteikas, punk, rock, ärhäkkä, herkkä. Tätä yhtyettä ei voi kuin ihailla. (Juttuun)

Vuoden uusi ihastus: Hurula ja Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för
-levy, joka on heittäen yksi vuoden sykähdyttävimmistä. Ai että.  Håkan Hellströmin punkimpi ja rouheampi ja pikkuveli sekä levy täynnä vilpittömyyttä, kipuilua ja nuoruusvuosien yöllisiä kotiseutukuvailuja. Kappaleista erityisesti Sluta deppa mig on se, jonka vuodesta 2014 poimin mukaani. Kappale ei varsinaisesti lähde missään vaiheessa, mutta on silti jotenkin tosi voimakas. (Juttuun)

Ett kallt regn kommer/Och falla ner/skölja bort dom alla
Låt det regna ner/bara låt de falla/bara låt de falla

Vuoden takinkääntö: Jamie T. Yritin taistella sitä vastaan, etten niin välittäisi Jamie T:stä. ”Liian suosittu, liian NME”, ajattelin. Enkä ainakaan pidä Zombiesta, josta kaikki tykkää. Mutta loppuvuodesta antauduin sekä Jamien että Zombien vietäväksi. Loppujen lopuksi vuoden levyjen top kolmosessa.

Tämä syyskussa ilmestynyt Carry on the Grudge on nuorukaisen kolmas levy (vuonna 2015 aion antautua kahden ensimmäisen vietäväksi). Levy on vaikka mitä ja siltä löytyy ihan kaikkea. Modernia kitaraindietä janoaville suosittelen Limits Lie -aloitusraitaa tai mahtavaa Rabbit Hole -kappaletta, Billy Braggin trubaduurimaisuutta ja sanailua ihasteleville The Prophet -raitaa. Jake Buggista hurmaantuville suosikkitärpiksi sopii Love Is Only A Heartbeat Away ja melodisen postpunkin kannattajille sitten tämä.

Vuoden elegantein: Damon Albarn Everyday Robots. PIenieleinen biitti, arvokkaat gospelvaikutteet, minimalistiset lyriikat, hillitty aksentti. Kaunis, eteerinen ja surumielinen. (Juttuun)

Vuoden pakkomielle: Kasabianin eez-eh-sinkku. Tiiän, tiiän, tämä voisi olla myös vuoden ärsyttävin renkutus, mutta love is blind ja näin. Tulen hyvälle tuulelle ihan joka kerta, kun kuulen kappaleen. Ja joka kerta tekis mieli mennä tanssilattialle riehumaan ja huutaa että Lestah! (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden kaunein: Elbow The Take Off and Landing of Everything. Tällaisten levyjen vuoksi melankolia (ja Manchester-aksentti) on niin kaunista. Albumista taisi tulla salakavalasti oma Elbow-suosikkini. Ja se on paljon se, kun tiedetään, millaisia albumeita yhtye on uransa aikana tehnyt.

Vuoden turvallisin: Johnny Marr Playland. Ei yllättänyt, eikä lopulta tuottanut pettymystäkään, vaikka aluksi niin uumoilin. Turvallinen valinta, kun ei oikein tiedä, mihin suuntaan mennä. (Juttuun)

Vuoden oho: Kaiser Chiefs Education, Education, Education & War. Vieläkö leedsiläisyhtye kiinnostaa? No niinpä. Luulin, ettei tällä porukalla ole minulle enää mitään sanottavaa, mutta yllättäen maaliskuussa ilmestynyt 5. albumi onkin ihan kelpo. Kaukana yhtyeen debyytin tai kakkoslevyn hurmaavuudesta ja innovatiivisuudesta, mutta kuitenkin sellainen valonpilkahdus menetetyn toivon keskellä. Punkinsekaisen kitarapopin seassa pari erityisen nättiä ja onnistunutta herkistelykappaletta, kuten vaikka Coming Home ja tämä:

Vuoden ai niin: Temples ja yhtyeen Sun Structures -esikoinen. Helmikuussa ilmestynyt levy oli alkuvuoden tapaus, mutta unohtui sitten liki totaalisesti – melkein jopa soittolistalta. Tyylikäs ja hyvä levy, mutta jotenkin psykedelia, paisleykuosi ja LSD-hiukset eivät kuitenkaan kantaneet muutamaa kuukautta pidemmälle. Levyn nimikappale on kuitenkin ehkä vuoden maagisin moinen. (Juttuun)

Vuoden mitä ihmettä: Jimi Goodwin Odludek. On upeiden yhtyeiden upeita nokkamiehiä. On soololevyjä ja on soololevyjä. On Jimi Goodwinin Odludek ja on Damon Albarnin Everyday Robots. Niin, Dovesin Jimi Goodwinin Odludek on aika kaukana kiehtovasta soololevystä. Ennemminkin se on Goodwinin oma pikku puuhasteluprojekti – kuulijalle käteen ei jää lopulta paljoakaan. (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden mahtipontisin: The Heartbreaks toi We May Yet Stand A Chance -albumillaan kitchin, teatraalisuuden ja överit sinfoniavaikutteet takaisin indiemusiikkiin. Jos arvostat Abban diskoa, 90-luvun barokkipoppia tyyliin My Life Story ja viehätyt The Smithsin ja Genen kummakkaasta tragediallisuudesta tai toisaalta yhtyeiden kitaraheleydestä, saatat pitää tästä levystä. (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden ilmiö: Sleaford Mods. No, en tiedä, onko yhtye itsessään ilmiö. Mutta se, millä hurmoksella kaikista maailman kaupungeista juuri Tampere yhtyeeseen ihastui, se on ilmiömäistä. Todistaa, että puskaradion mahtia löytyy vielä näin moderninakin aikana. Ja kyllähän tuo duon äkäinen hiphop/punk/elektro/puhetaide koukuttava sekamelska on. Lisähupia ja LG-tason sanomisia kaipaaville suosittelen kurkkaamaan Jason Williamsonin twiittejä.

Vuoden erityiset: Manic Street Preachersin, Sueden ja Lily Allenin keikat. (Juttuun)

Vuoden menetys: Beady Eye. Kiitos 2009–2014. Koko maailma ei ehkä syleillyt Liam Gallagherin ja kumppaneiden rokkiprojektia, itse kuitenkin ehdin yhtyeeseen hurjasti kiintyä. Ikävä tulee. (Juttuun)

Mutta.

it’s not the end of the world, oh no
It’s not even the end of the day

The beat goes on, niinhän se menee. Hyvää vuotta 2015 kaikille!

 

Hylkäsikö maailma rockmusiikin?

Vuonna 1994 Liam Gallagher lauloi ”Tonight, I’m a rock ’n’ roll star”, eikä kukaan epäillyt, etteikö se voisi olla totta. Rock ja tähteys sopivat yhteen, niin myös rocktähteys ja Liam Gallagher.

Kuten tiedetään, tuosta tähteydestä tuli lopulta aika paljon yhtä iltaa pidempi.

Viime laulantaina 25.10 Liam Gallagher ilmoitti Twitter-tilillään, ettei hänen Beady Eye -yhtyeensä ”ole enää”. Ensin 18 vuotta Oasista, sitten 5 vuotta Beady Eyeta, sitten – niin mitä?

Oma veikkaukseni on, ettei ainakaan rocktähteyttä. Onko maailmassa tällä hetkellä yhtään rocktähteä?

Kaiken maailman musiikkimiljonäärejä kyllä, mutta että rocktähteä?

Vuonna 2014 kukaan ei voi laulaa olevansa rocktähti kuulostamatta vitsiltä. Tai jos laulaakin, ei sitä juuri kukaan kuuntele. Sillä jossain joku räppää tai poppaa kovemmin.

Beady Eyen singleistä yksi nousi singelistalla top 40 (The Roller, sija 31). Ja joo, vaikka yhtyeen kaksi albumia nousivatkin Brittilistalla sijoille 3 ja 2 niin silti.

Yksi top 40 -sinkku.

Mutta ei se ole vain jonkun epämääräisen maailman vika, ettei rockmusiikki oikein juuri nyt kelpaa. Se on myös Oasis-fanien vika. Anteeksi ranskani.

Oasiksen tuhkista noussut yhtye teki sen, mitä Oasiksen tuhkista noussut yhtye voi tehdä: julkaisi kaksi hienoa albumia, joiden kappaleista 50 prosenttia olisi voinut ilmestyä Oasiksen millä tahansa 2000-luvun albumilla – ja nostaa niiden tasoa.

Se, kuinka paljon vastustusta yhtye tuntui Oasis-faneissa herättävän, on minulle mysteeri.

Beady Eyen ongelma ei ollut se, ettei sen rivistössä ollut Noel Gallagheria. Vaan se, että se oli olemassa väärään aikaan. Väärään aikaan suhteessa musiikkimaailmaan, mutta myös väärään aikaan suhteessa Oasikseen. Yhtyeen tragedia oli se, ettei se ollut Oasis, mutta oli kuitenkin.

Yhtye kärsi siitä, ettei yleisö oikein osannut nähdä metsää puilta. Sillä todellisuudessa yhtyeessä oli kyse vähintään yhtä paljon huippumuusikoiden ihan oikeasta, itsenäisestä rockyhtyeestä kuin Oasiksen jämistä.

Liam Gallagher (Oasis), Gem Archer (Heavy Stereo, Oasis), Andy Bell (Ride, Hurricane #1, Oasis), Chris Sharrock (The Lightning Seeds, Oasis), Jeff Wooton (Gorillaz, Damon Albarn), Jay Mehler (Kasabian).

Toisessa ajassa kukaan ei olisi puhunut markan Oasiksesta, vaan todellisesta rockin supergroupista.

Soittolista: Vuosi 2013

Olen kuunnellut tänä vuonna enemmän uutta musiikkia kuin ehkä ikinä sitten 90-luvun. Välillä olen jopa miettinyt, että laiminlyönkö nyt jotenkin ysärityttöidentiteettiäni…

Kokosin vuonna 2013 ilmestyneistä jutuista Spotifyhin soittolistan, enkä malta olla jakamatta sitä täällä. Joukossa on kuitenkin paljon myös sellaista, joista jäi kirjoittamatta tänne blogiin.

Kyseessä ei sitten ole mikään vuoden parhaat kappaleet -kokoelma, vaan ennemminkin sellainen sekava setti uusia juttuja, jotka ovat ilahduttaneet vuoden aikana. Mutta ei anneta listan kuitenkaan hämätä – tärkeimpiä tapauksia tänäkin vuonna ovat olleet ne vanhat parhaat ystävät: Oasis, Blur, Manics, Elastica, Embrace, Stone Roses ja sen sellaiset.

Jos jotain haluaisin vuodesta 2013 muistaa niin sen, että although we’re tongue-tied and breathless we won’t let our worries dictate who we are.

Don’t forget who you are.

Mutta hitto. Katostaan nyt tuliko tästäkään vuodesta lopulta opittua mitään. Sen näkee sitten ensi vuonna.

Ja kuten soittolistat yleensä, myös tämä on liian pitkä ja silti puutteellinen sekä tietysti kummallisesti poukkoileva.

Mutta niin oli vuosi 2013 muutenkin.

Ja hei, kertokaa nyt tekin, mikä vuonna 2013 soi!

Beady Eye ja Soul Love -video

Juuri, kun olin ajatellut kirjoittavani siitä, kuinka olen viime aikoina kuunnellut Beady Eyen BE-albumia ennennäkemättömällä tarmolla, julkaisee yhtye uuden videon.

Soul Love ei kuitenkaan ollut se kappalle, josta olisin halunnut juuri nyt kirjoittaa (sen sijaan olisin halunnut kertoa Iz Rite– ja I’m Just Saying -kappaleiden hyvää tekevästä vaikutuksesta), mutta koska Liam Gallagherin (ja Gem Archerin) katselu on kutsumukseni, en tietenkään valita.

Ja kyllähän video kappaleelle hyvää tekee. Biisin laiska tunnelma yhdistettynä hillityyn psykedeliaan näyttää komealta. Komea on myös Liamin takki.  Kuin myös onnettomuudesta toipunut Gem. Gem Harrison, kuten joku fani jossain jo kommentoi.