HEY LYLA!Levy: Bill Ryder-Jones – Yawn
Posted on 12.11.2018
Liverpoolilainen Bill Ryder-Jones on aina ollut lahjakas ja näkemyksellinen muusikko, jolle on ollut ominaista inspiroitua musiikista laaja-alaisesti. Erityisesti Ryder-Jones on hakenut tuotantoonsa vaikutteita klassisesta musiikista. Tällä neljännellä levyllään muusikko on kuitenkin hylännyt orkesterisovitukset ja päätynyt tekemään melko simppelin ja riisutun albumin. Musiikillisten visioiden sijaan albumia tuntuukin ohjaavan henkilökohtaisuus ja tarve kirjoittaa. Tarve käsitellä koettua ja elettyä elämää.
Yawn onkin avoin ovi Ryder-Jonesin maailmaan. Levyn parhaimpiin kappaleisiin lukeutuvalla Mither-kappalella Ryder-Jones laulaa äidistään, John-kappleella isästään. Lisäksi jo aiemmassa tuotannossa kuulunut tarve käsitellä Daniel-veljen kuolemaa muuntuu tälläkin levyllä lyriikoiksi ja melodioiksi.
Yawnin musiikillinen maisema on kauniisti yhtä kappaleiden omakohtaisuuden ja siitä seuraavan herkkyyden ja vilpittömyyden kanssa. Intiimin soitannan ja lähelle päästävän, kuiskailevan laulun yhdistelmä on kaunis ja haavoittuvaisen kuuloinen. Ryder-Jonesin laulun lisäksi levyn musiikillisessa pääroolissa on sello, joka onneksi on roolitettu melkein jokaiselle kappaleelle. Huikeimmillaan sello vie samanlaiseen tunnelmaan, kuin Riden Vapour Traililla. Erityisesti rakastan niitä levyn kohtia, joissa sello jää kappaleen lopuksi pauhaamaan yhdessä kitaroiden kanssa.
Tykkään levyllä myös siitä, miten sillä yhdistyy laulaja-lauluntekijyys ja tunne bändilevystä. Selkeälinjainen ja riisuttu lopputulos on laulajan tulkinnalle tilaa antava, mutta toisinaan taas välillä luulee kuuntelevansa Pavementistä inspiroituvaa indiebändiä, joka antaa kitara-aaltojen puskea ja purkautua. Kauniin ja herkän melodisuuden ja rähisevän noiserockin vuorottelu sävähdyttää.
Minusta Ryder-Jonesin päätös repiä itsensä levylle auki, paljastaa itsensä ja haavoittuvaisuutensa kuulijan edessä, on tämän vuoden parhaita asioita. Yawn vie hänet laulunkirjoittajana aivan uudelle tasolle. Vaikka olen pitänyt Ryder-Jonesia olennaisena tyyppinä jo vuosia, aina hänen The Coral -ajoistaan lähtien, koen vasta nyt tämän levyn myötä saaneeni hänestä irti jotain sellaista, joka todella osuu ja koskettaa.
Siihen, että löydän levystä todella paljon tarttumapintaa ja merkitsevyyttä, saattaa vaikuttaa se, että olemme Ryder-Jonesin kanssa samanikäisiä ja selvästi samanlaisessa itsereflektion täyteisessä elämänvaiheessa. Minusta onkin ihanaa kunnella Yawnia teoksena 35-vuotiaalta toiselle 35-vuotiaalle.
Voi Bill, olisitpa täällä.
Viisi kertaa uusi ja ajankohtainen kappale
Posted on 11.9.2018
Cornershop – Double Denim
Soma pienieleinen svengi ja vähäeleinen toteutus. Cornershopilla on minun mielestä huikea taito kuulostaa usein viehättävällä tavalla pikkuisen kotikutoiselta, vaikka tekeminen sinänsä onkin ammattimaista ja varmasti vimpan päälle ajateltua.
Bill Ryder-Jones – Mither
Brittiyhtye The Coralista vuosia sitten soolouralle irrottautunut Bill Ryder-Jones saattaa olla brittimusiikin varjelluimpia salaisuuksia ja aliarvostetuimpia tekijöitä.
Muusikko julkaisee uuden albuminsa marraskuussa, ja ainakin kaksi levyltä irrotettua singleä lupaavat hyvää. Sekä tässä Mither-kappaleessa että And Then There’s You -biisissä ollaan sellaisessa 90-luvun amerikkalaisen indien maailmassa – musiikillisesti, mutta myös visuaalisesti. Pavement nyt ainakin tulee mieleen. Samalla hommaan sekoittuu kuitenkin myös sellaista herkkää ja salaperäsitä laulaja-lauluntekijyyttä. Kiehtova kombo.
Tykkään molemmista biiseistä paljon, tunnelma on kummassakin todella kaunis. Ja onhan se nyt ihan kiva inspiroitua vaihteeksi vähän toisenlaisesta, itselle vieraammasta soundista.
Art Brut – Wham! Bang! Pow! Let’s Rock Out!
Ai ai, Art Brutin debyyttilevyn Good Weekend -biisi (2005) oli yksi vaihto-opiskeluvuoteni indiediskojen tähtikappaleista. Wienin Chelsea-klubia on ikävä! Debyytin jälkeen yhtye on ollut osa minun elämää lähinnä yksittäisten biisien kautta. Mutta hei, muutamia huikeita sellaisia Eddie Argosilla kumppaneineen on!
Tätä uutta Wham! Bang! Pow! Let’s Rock Out! -kappaletta kuunnellessa mietin, että yhtyettä pitäisi ehdottomasti kuunnella enemmänkin. Argosin omintakeinen puhelaulu ja yhtyeen pieni performanssimeininki sekä soitannan indierock meets art punk nyt jotenkin toimivat.
Markus Krunegård – Så också i Finspång
Jos olet niin kuin minä, että brittipopin rinnalla kuljetat mukanasi jonkinlaista ruotsipop-rakkautta, tykkäät varmasi tästä Markus Krunegårdin uudesta kappaleesta. Krunegård on ollut nyt jo vuosikymmenen ajan naapurimaan olennaisimpia sooloartisteja, ennen soolouraansa hän soitti indierock-yhtye Laaksossa. Krunegårdin pop-käsitys on aika laaja, eikä hänen tekemisensä ole mitenkään genresidonaista. Ensimmäisillä soololevyillä tyyli on ehkä vähän enemmän ”indie” kuin myöhemmillä. Tällä Så också i Finspång -kappaleella kuultava rohkeasti suurehko ja jotenkin todella ruotsalaistyylinen pop on yksi Krunegårdille leimallisista tekemisen tavoista. Vähän Allsång på Skansen -henkistä, vähän Håkan Hellströmiä.
Minusta tämä biisi on Krunegårdin jo melko laajan ja monipuolisen kappalejoukon parhaimpia.
Razorlight – Sorry?
Okei, indieklassikko Razorlight vuonna 2018. Menestysvuosien kokoonpanosta mukana ainoastaan laulaja Johnny Borrell. Kuulostaa riskiltä, etenkin, kun Borrellin viisi vuotta sitten ilmestynyt soololevy oli floppi.
No, katsellaan. Olen aina tykännyt Razorlightista, Borrellistakin. Siitäkin huolimatta, että muusikko herättää monissa ristiriitaisia tunteita. Ongelma tässä on nyt varmaan vain se, ettei yhtye ehkä pysty olemaan uudelle indie rock -sukupolvelle relevantti, etenkään vuosien hiatuksen jälkeen ja etenkään tekemällä soundia, jota uuden polven indieyhtyeet eivät tällä hetkellä tee.
Me vanhukset, joille Razorlight merkitsee tai on merkinnyt jotain, sitten varmaan mietimme, että tarvitsemmeko elämäämme juuri nyt lisää Razorlightia. Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että kyllä maailmaan musiikkia mahtuu, ja että totta hitosssa muusikoilla on oikeus tehdä paluita ja toteuttaa itseään vielä menestysvuosienkin jälkeen. Etenkin kun kyse on lopulta näinkin harmittomasta biisistä.
Mutta ainakin tämän kappaleen perusteella voin sanoa, että minun mielestä huomattavasti paremmin itsensä tähän päivään tuon 2000-luvun alun indiehurmoksen bändeistä on tuonut vaikkapa The Libertines ja The Kooks.
Uusi levy ilmestyy lokakussa, neljä uutta biisiä on kuuneltavissa esimerkiksi yhtyeen YouTubessa.
Kolme juttua, joista nyt pitää tykätä
Posted on 25.7.2016
Pitää ja pitää, mutta ainakin nämä tulevat mieleen, jos minulta kysytään tämän vuoden läpilyöntejä tai muuten sellaisia vuoden 2016 olennaisia juttuja. Ainakin näistä on nyt hyvä aika tykätä.
Rat Boy
Nyt parikymppinen Jordan Cardy, artistinimeltään Rat Boy, teki vuonna 2014 demon, lähetti sitä eri levy-yhtiöihin ja vuoden 2015 alussa syntyi sitten levytyssopimus. Vuoden 2015 lopulla alkoi radiokanavien ja musiikkilehdistön – ja toki yleisönkin – hypetys. Alkuvuoden aikana juttu on sitten vain kasvanut, kun nuorukainen on lunastellut taidokkaasti lupauksia ja odotuksia. Ehkä se vuoden 2016 virallinen tulokas Britanniassa.
Rat Boy muistetaan jatkossa varmaankin erityisesti Glastonburyn yllärikeikastaan, jonka veikkaan jäävän jonkinlaiseksi sukupolvikokemukseksi paikalla olleelle nuorisolle. Kai jokainen sukupolvi tarvitsee tällaisen urbaanin, hip hopilla tai sen sellaisella leikittelevän indiemusiikin äänen? Shaun Ryder, Mike Skinner, Jamie T – Rat Boy sopinee jotenkin tuohon jonon jatkoksi. (Itse taidan olla iätön, siirryn sen verran sujuvasti sukupolven äänestä toiseen…)
Blossoms
Minulla on ollut vähän vaikeuksia lämmetä Blossomsille, siksi yhtyeestä on kuultu täälläkin vain ohimennen, viime elokuussa. Pidin ensimmäisistä kuulemistani kappaleista kyllä, mutta kaikesta hypestä huolimatta en ole löytänyt sellaista hurmosta kuin olisin toivonut. Olisi ihana hypätä pitkästä aikaa johonkin vähän lujempaa kulkevaan bandwagoniin, käydä keikoilla, rakastua rumpaliin ja metsästää nimmarit sinkun kanteen. Suunnittelin kyllä hankkivani yhtyeen t-paidan, ihan vain koska kaikki Instagramissa seuraamaani super coolit muotibloggari/rokkarin tyttöystävät poseeravat sellaisessa.
En ole osannut täysin tulkita sitä, mikä yhtyeessä vielä tökkii (pidän esimerkiksi laulajan äänestä paljon), ehkä se on liian jumppaava rytmi tai joku tuossa soundissa. Voi myös olla, etten ole myöskään ihan saanut kiinni yhtyeen jutusta, se tuntuu vähän seilailevan.
Ehkä innostun Blossomsista sitten joskus, kun se wagon on jo ajanut ohi. Yksi vuoden 2016 odotetuimmista debyyttilevyistä ilmestyy elokuussa.
Bill Ryder-Jones
The Coralin perustajajäseniin kuuluva, sittemmin yhtyeen jättänyt Ryder-Jones ei todellakaan ole mikään uusi tekijä. Sellaista pienen luokan mainetta ja kunniaa jo vuosia soolotekemisillään ja elokuvasävellyksillään kerännyt artisti onnistui kuitenkin aivan erityisen hyvin vasta vuoden 2015 lopussa julkaistulla West Kirby County Primary -albumillaan.
Selvästi hieno muusikko, joka on nyt kuluneen vuoden aikana viimein saanut vähän suurempaa huomiota ja laajempaa ihastelua.
Soittolista: vuosi 2021
HEY LYLA! 