The Jaded Hearts Club – Nobody But Me

Rock- ja blues-klassikoiden sekä Norther Soul -tunnelmien parissa viihtyvä supergroup The Jaded Hearts Club julkaisi juuri debyyttisinglensä. Yhtyeen idea on klassinen: etsitään hienoja soul- ja blues-kappaleista ja tehdään niistä oma tulkinta – aivan, kuten esimerkiksi The Beatles teki uransa alussa. Myös Northern Soulin ydinajatus – poimitaan amerikkalaisen soulin epähitit ja tehdään niistä oman illan kunkkukappaleet – inspiroi kokoonpanoa.

Yhtyeessä vaikuttavat Musen Matt Bellamy, Miles Kane, Graham Coxon, australialaisyhtye Jetin Nic Cester, The Zutonsista tuttu Sean Payne sekä Coxonin levy-yhtiökaveri Jamie Davis.

Mikäs tässä, juurille palaavaa sielusta soivaa renkutusta ei koskaan ole liikaa!

Luukku 17: Vuoden 2019 tärkeät 20-vuotiaat

Vuonna 1999 brittipopin valtakausi oli tullut päätökseen. Oasis oli julkaissut pari vuotta aiemmin överin Be Here Now -levynsä, jota pidetään yhtenä eran lopun symbolina. Viimeisin naula brittipop-hurmoksen arkkuun oli Blurin vuonna 1999 ilmestynyt 13.

Ensinnäkin levy on erolevy: brittipopin kuningas ja kuningatar – Damon Albarn ja Justine Frischmann – erosivat vuosi aiemmin. Lisäksi yhtye ottaa levyllä etäisyyttä brittipop-visioonsa. Albumilla yhtye on brittipop-kauden poppia alternativempi, ja Graham Coxon saa enemmän tilaa omille musiikillisille mieltymyksilleen.

Lue lisää levystä täältä.

Muita tänä vuonna 20 vuotta täyttäneitä tärkeitä levyjä:

Stereophonics – Performance and Cocktails

Mainio kakkoslevy walesiläisyhtyeeltä.

Suede – Head Music

Arvostelukatastrofi, mutta minusta ei todellakaan mikään farssi. Toki meno on välillä levotonta ja musiikillisesti hermoja raastavan meluisaa ja sähköistä, mutta levyllä on muutama yli-ihana hetki. Tämä levy on Sueden uralla samantyyppinen lakipiste ja täyteen pakattu ylilyönti kuin Be Here Now Oasiksen uralla. Rakastan molempia.

Levy on minun nuoruus ja loppujen lopuksi se albumi, jonka kautta aloin Suedea ottaa suuremmin haltuun.

Supergrass – Supergrass

Oxfordilaisten kolmas albumi todistaa, että yhtye toimii myös ilman brittipop-viitekehystä. Hieno albumi yhtyeeltä, joka kehitti tekemistään levy levyltä. Hurjaa, että yhtyeen jäsenet ovat tälläkin levyllä vasta noin 23-vuotiaita. Uskomattoman kypsää ja hienoa tekemistä.

Shed Seven – Going For Gold

No okei, tämä on kokoelmalevy, mutta brittipop-klassikon uralla olennainen sellainen. Levystä ilmestyi tänä vuonna 20-vuotisjuhlapainos. Disco Down on albumin uusi biisi,

Travis – The Man Who

Tämä levy on mestariteos ja mahdollisesti yksi kauneimmista levyistä ikinä. Kiteyttää hienosti sen, miltä postbritpop -kuulosti. Totaalisen rakastettava klassikko ja taideteos.

Paljon onnea, 13

Blurin taitekohta-albumi ja studiotyöskentelyn mestarieteos13 täytti perjantaina 20 vuotta.

Kun levy vuonna 1999 ilmestyi, en ymmärtänyt sen hienoutta. Olin pettynyt siihen, miten brittipopin avainyhtye, luottobändi ja suureksi identiteettisymbolikseni muodostunut yhtye hylkää minut, naulaa viimeisen naulan brittipop-arkkuun ja alkaa soittaa monitasoista vaihtoehtorockia.

Se, miksi en ole liki 20 vuoteen pitänyt levystä muutamaa yksittäiskappaletta lukuunottamatta, ei ole siis mitenkään johtunut siitä, että levy olisi jotenkin huono, vaan siitä, että en ole pitänyt niistä lähtökohdista ja olosuhteista, missä levy on syntynyt. Siitä, miksi se on tehty.

En pitänyt siitä, että Damon Albarn ja Justine Frischmann erosivat. En pitänyt siitä, että brittipop loppui. En pitänyt siitä että 90-luku loppui. En pitänyt siitä, että yhtyeen edellisellä Blur-albumilla alkanut brittipop-kauden aikana syntyineistä karikatyyreistä irrottautuminen ei ollut yhtyeelle mikään ohimenevä vaihe, vaan uusi normaali. En pitänyt siitä, että yhtye halusi – ja tarvitsi – uuden alun.

Paljon puhutaan siitä, mihin ja milloin brittipop loppui. Yksi vakiintunut ajatelma on vuosi 1997, Oasis ja Be Here Now -albumi, johon kiteytyy paljon brittipopin överiyttä ja lakipistettä. Liian suuriksi kasvaneita bileitä ja ehkä luonnollista käännekohtaa. Valomerkkiä ja tarvetta rauhoittua.

Pidän itse myös juuri Blurin 13-albumia sinä viimeisenä naulana brittipopin arkussa. Ympyrän sulkijana. Levyllä Damon Albarn lopettaa jotain, minkä Modern Life Is Rubbishilla vuonna 1993 aloitti. Edellisellä albumilla, vuoden 1997 Blur-levyllä yhtye kärvisteli ja pyristeli, voi huonosti. Rimpuili itseään irti neljän vuoden brittipop-bileistä. Se ei ihan tiennyt, mitä tehdä tai miten olla. Miten ilmaista itseään. Se alkoi toteuttaa vahvemmin Graham Coxonin musiikillisia visioita.

13-levyllä yhtye viimein avautuu ja käsittelee itsensä vapaaksi – ja brittipopin kuoliaaksi. Albumin kantava teema on Justinen ja Damonin, noiden brittipop-kuninkaallisten ero. Se, miltä Damon Albarnista tuntui vuonna 1997, kun viimeinen yhteinen lomamatka Justinen kanssa päättyi eroon. Ihmissuhdesynkkyyden lisäksi albumilla pestään myös muuta cool britannia -ajan likapyykkiä. Brttipop-hurmoksen huumeahdistuksia (Caramel, Trimm Trabb) sekä Graham Coxonin alkoholiongelmaa (Coffee and TV).

Tällä levyllä yhtye myös vaihtaa tuottajan pop-velho Stephen Streetistä Wiliam Orbitiin. Samalla Blur luopuu Streetin kanssa vuosia jatkuneen yhteistyön aikana syntyneestä chirpy-popista, lalalaasta ja nananaasta. Helppo pop vaihtuu Orbitin ohjauksessa monitasoiseksi musiikilliseksi ilmaisuksi. Damon Albarn hylkää brittipop-symboliksi muodostuneen mockney-laulunsa ja alka ailmaista itseään sielukkaammin, luoda laulullaan tunnelmia ja maisemia.

13 on brittipop-kauden lopullinen viimeistelijä, sillä tällä albumilla Blur riisuu viimeisetkin karikatyyrimäiset ja sarjakuvamaiset brittipop-vaatteet – niin musiikistaan kuin ulkoisesta imagostaankin. Se luopuu lopuistakin cool britannia -kauden maneereistaan ja rooleistaan ja luo itsensä uudelleen.

Minulle 13 näyttäytyy jänskänä levynä. Vuonna 1999 pidin sitä liian epä-Blurina ja vaihtoehtoisena. Olin jumissa yksinkertaistetussa brittipop-visiossani, enkä hyväksynyt eteenpäin kulkevaa maailmaa. Mutta kun tarkastenlen levyä nyt, 20 vuotta myöhemmin osana Blurin koko tuotantoa, huomaan levyn olevan varsin Blur ja kovin hyvä. Enää se ei tunnu kovinkana randomilta, vaan luonnolliselta muutokselta. Oikeastaanhan levy ennakoi hienosti Think Tankia ja Damon Albarnin 2000-luvun musiikillisia ideoita. Sillä kuuluu myös kaikuja Gorillazista.

Nykyään Bugman on yksi suosikkikappaleitani Blurilta. Biisin Song 2 meets Prodigy tuntuu yllättävän ajankohtaiselta, mutta samalla myös todella pajon 90-luvun lopulta. Trimm Trabb sykähdyttää aina ja tietystiTender ja No Distance Left To Run ovat minulle elämää suurempia tunnareita. Niissä soi Justine Frishmannin ja Damon Albarnin ero ja sitä myötä yhden suuren aikakauden päätös.


Salad – The Selfishness of Love

Jos Sleeperin paluu ei tunnu riittävän brittipopilta, niin hei, juuri nyt on hyvä hetki kaivautua vielä vähän syvemmälle brittipop-maailmaan tämän Saladin uuden kappaleen avulla.

Salad ei ole koskaan ollut minulle henkilökohtaisesti  kovin merkittävä brittipop-rakkaus, vaikka yhtye olennainen skenetekijä onkin. Minulle yhtye on näyttäytynyt upeita albumikokonaisuuksia tehtailevan yhtyeen sijaan sellaisena muutamia ajalle olennaisia kappaleita tehneenä ajankuvayhtyeenä.

Mutta tästä uudesta kappaleesta tykkään jotenkin nyt tosi paljon! Sleeperin uuden Look At me Now -biisin kanssa ihan paras parivaljakko! Tämä soundimaailma hurmailee minua nyt kovasti.

Astetta marginaalisempiin brittipop-yhtyeisiin lukeutuva Salad teki paluun jo vuonna 2017, jolloin se julkaisi albumillisen 90-luvulle ”unohtuneita” kappaleita. Yhtye myös palasi keikkalavoille juuri Star Shaped-festareilla, missä se esiintyi yhdessä My Life Storyn, Dodgyn, Spacen, The Bluetonesin ja Sleeperin kanssa.

Salad ehti julkaista 90-luvulla kaksi studioalbumia. Tämä jokin aika sitten julkaistu The Selfishness of Love -kappale on nyt sitten ensimmäinen biisi ensi vuoden alussa ilmestyvältä The Salad Way -levyltä.

Jollekin nämä tällaisten obskuurimpien brittipop-yhtyeiden paluut voivat olla ihan yks hailee, mutta ai ai, miten tärkeitä ja ihania nämä minusta on! Uuden musiikillisen annin lisäksi näillä on todella suuri merkitys koko brittipop-ilmiön ja skenen selittämisessä, sen ääriviivojen luomisessa. Nämä pienemmät yhtyeet hahmottavat ilmiön syvyyttä, muistuttava ihmisille ja erityisesti uusille brittipop-polville, että se Oasiksen lädirock-soundi on vain yksi pieni osa brittipop-maailmaa. Että kyse on niin paljon ja ennen kaikkea muusta!

Minusta on ihanaa, että ihmiset fiilistelevät valtavirtayhtyeiksi paisuneita Oasista, Bluria, Pulpia ja Suedea. Ehkä joku jopa Elasticaa ja vaikka Castia tai The Charlatansia. Ja kokevat niin ottavan osaa brittipoppailuun. Se on mahtavaa! Mutta nuo ovat vain pintakerroksia monikerroksisessa brittipop-yhtyeiden rakennelmassa. Ovia ja kulkureittejä syvemmälle, monien muiden hienojen juttujen äärelle!

Niitä kantsii availla ja kulkea.

Ja nyt on ihan pakko kuunnella tämä biisi!

The Good, the Bad & the Queen @ Jools Holland

Supergroup The Good, the Bad & the Queen kävi Jools Hollandin klassikko-ohjelmassa esittämässä uuden kappaleensa. Merrie Land kuulosti huikealta jo päiviä sitten, ensikuulemalta videon kera, mutta aivan erityisesti tykkään tämän live-esityksen mukana tulevasta sielukkuudesta.

Damon Albarnin taiteilijuutta, kasvua ja kypsymistä artistina ja tulkitsijana on ollut huikea seurata. Mies lyö ällikällä taas. Tykkään tässä erityisesti sellaisesta crossover-tunnelmasta. Tavallaan ollaan jollain vähän syvemmällä artistiuden tasolla, tekemässä sellaista kriitikoiden ylistämää juttua, mutta samalla ollaan kuitenkin helposti lähestyttäviä ja populaarimusiikillisia. Albarn mm. kierrättää tavaramerkkilauluaan, sitä samaa tiivislyyristä tapaa kuivailla ympäristöään ja maisemoida näkemäänsä, mitä hän on käyttänyt sekä Blurin tuotannossa että soololevyllään.

Uuden The Good, the Bad & the Queen -albumin on kerrottu saaneen inspiraationsa Pohjois-Englannista. Albumi ilmestyy 16.11.

Viisi kertaa 7″-hyllyn suosikki

Minulla ei ole kovinkaan paljon harrastuksia, mutta unelmien dj-setin kokoaminen on yksi niistä. Olen saanut keräiltyä kasaan jo aika soman brittipoppi-kokoelman. Ja keräämisellä en nyt tarkoita sellaista maanista netistä tilailua, se ei tuota mulle iloa, vaan sellaista ihan vanhanaikaista oho-tyyppistä löytämistä. Ajan ja paikan, fiiliksen tai jonkun henkilön liittymistä ostokseen.

Tässä viisi seiskahyllyni aarretta.

The Courteeners – Acrylic (2007)

20180727_115953

Ihana indieklassikko manchesteriläisyhtyeen debyytiltä. Tämä on yhtyeen toinen single ja aivan huikea biisi! Niin kauan kuin en omista yhtyeen debyyttisingleä ja kulttiklassikkoa (Cavorting), fiilistelen tätä toiseks ekaa sinkkua. Tässä, kuten kaikissa yhtyeen debyyttisingleissä, on vielä sellainen uuden pikkubändin hohto. Nythän bändi on jo valtavan suosittu.

Ostin singlen viime talvena tamperelaiselta ystävältäni.

Blur Popscene (1992)

20180727_115615.jpg

Blurin Popscene on aivan hurjan merkittävä sinkku. Non-album -singlenä yhtyeen kahden ensimmäisen levyn välissä julkaistu kappale on suuren suuri brittipopsymboli. Single oli yhtyeen irtiotto debyytin baggy-maisemasta ja silta Damon Albarnin englantilaisuusvisioihin. Popscene yhdessä Sueden The Drowners -singlen kanssa osoitti, että baggy on kuollut, eikä Amerikassa vellovaa grunge-huumaa Britteihin kaivata. Ensimmäinen askel Cool Britannian syntytarinassa oli otettu. Lue lisää vaikkapa tästä blogitekstistäni.

Ostin seiskan reilu vuosi sitten, kun olin Manchesterissä ensimmäistä kertaa. Pari tuntia kaupungissa ja olin jo tehnyt kassillisen levylöytöjä. Ihana kaupunki.

OasisWhatever (1994)

20180727_115328.jpg

Ei Bluria ilman Oasista, eli toinen olennainen non-album -single. Noel joutui jakamaan tämän joulusinglenä julkaistun biisin kirjoituskrediitit Neil Innesin kanssa. B-puolella tässä on hieno It’s Good) To Be Free.

Tämä taitaa olla minun singlehyllyn kallein hankinta. Ostin levyn helsinkiläisestä Fresh Carbage Recordsista, kun se vielä sijaitsi Teurastamolla. Minun yksilöni kulkee numerolla 04505.

Ian BrownMy Star (1997)

20180727_115544.jpg

Tämä on merkittävä ja tärkeä tietysti siksi, että kyseessä on The Stone Roses -legendan ja cooleista cooleimman tyypin eli Ian Brownin ensimmäinen soolosingle. Hieno biisi, hieno esiinmarssi.

Ostin tämän seiskan viime maaliskuussa Lontoosta. Muuten ihan täydellistä, mutta matkaan ja seiskaan liittyy muisto pojasta, joka särki minun sydämen. No, sånt är livet, niin kuin joku fiksu ruotsalainen joskus sanoi.

Menswearin värisuora (1995- 96)

20180727_115902.jpg

Aarteiden aarre taitaa olla tämän Cool Britannia -tähdenlennon ”värisuora” eli kaikki Menswearin debyyttilevyn viisi singleä. Jälleen puhutaan brittipopin symboleista, joten näiden omistaminen tuntuu huikealta. Yksi sinkuista on saatu eksältä tuliaiseksi jostain päin Britanniaa, kaksi löytyi aikoinaan Tavastian levymessuilta yksinäisestä ”Brittipop”-laatikosta ja kaksi olen tilannut malttamattomuuttani netistä.

Värit tässä sarjassa menevät niin, että debyyttisingle I’ll Manage Somehow on oranssi, Daydreamer sininen, Stardust punainen, Sleeping In vihreä ja ihana Being Brave -slovari harmaa.

Viisi kertaa tanssilattiakitarapop

Toisinaan tekee mieli tanssia. Minun maailmassani parasta tanssimusiikkia ei kuitenkaan ole tanssimusiikki, vaan kitarapop, joka saa raajat liikkeelle.

Tässä viisi unelmieni tanssibiisiä.

Courteeners – You Over Did It Doll (2010)

Pikkuisen diskomainen syke, mutta silti kappale on ensisijaisesti huikea kitarabiisi. Biisissä on ihana yökerhotunnelma ja vähän sellainen tuhma sävy. Ja tietysti biisi kertoo minusta. Muuten, minusta laulaja Liam Fray on tällä biisillä ja videolla hurmaavimmillaan. Palaisipa tyyppi takaisin tuohon brittipop-habitukseensa!

Tanssisin, ja mieluiten Liam Frayn kanssa.

Doves – Walk In Fire (2005)

Minulle brittiyhtye Doves on aina ollut ja tulee aina olemaan suuresti tanssibändi. Yhtyeen erikoisuus ja ihanuus perustuu minun korvissani paljon sille, että se antaa omasta Hacienda-nuoruudestaan tarttuneen rytmikkyyden ja tanssittavuuden soida ja kuulua. Viedä biisejä eteenpäin. Yhtyeen musikaalisuus ja rytmikkyys ovat omaa luokkaansa ja aivan erityisesti ne ovat sitä juuri tällä kappaleella. Kuuntele rohkeasti loppuun ja anna tanssin tulla.

Muuten. Seurustelin kerran soman dj:n kanssa, joka antoi tämän kappaleen pauhata Tampereen Klubin kesäyön villimpänä hetkenä. Tanssin!

Mando Diao – TV & Me (2006)

Mando Diao oli joskus ruotsalaisen kitarapopin ja garage-tulemisen huikein juttu. Vaikka en yhtyeen nykyisestä linjasta enää perustakaan, niin tuskin ikinä, ikinä lopetan rakastamasta yhtyeen kolmea taikka neljää ensimmäistä albumia.

Tämä TV & Me ei ole mikään yhtyeen suurin hitti, mutta minusta tämä saisi soida indiediskojen tanssilattialla. Hitaan alun jälkeen kappaleesta kehkeytyy aivan huikea veivausbiisi. Hienon hurmoksellinen meno.

La la laa la la la la laa la. Saispa tanssia!

Manic Street Preachers – Love Sweet Exile (1992)

Tämä Manicsien debyyttilevyn ränkytys on minun suuri pahe! Tässä on jotain, siis jotain muutakin kuin kornia. Omistan kappaleen seiskatuumaisena ja otan se ihan aina osaksi itsenäistä kotidiskoani. En nyt äkkiseltään osaa sanoa, miten tanssisin tätä jossain julkisessa tilassa, mutta kotona annan vain mennä. Ilmakitarakin saattaa heilahtaa.

Blur – Song 2 (1997)

No joo, ilmiselvä pompputanssibiisi, jonka tahtiin kaikki, eirtyisesti ihmiskuulailu on sallittua. Tanssiolemukseen kuuluu parhaimmillaan sellaiset (amerikkalaisen) old school collegenörtti-indien sisäänpäin kääntyneet jalat. Mutta oikeastaan ainoa pakollinen koreografia on itsensä lyöminen päähän

I got my head checked.

Ten days of Liam, 5/10

Ensi perjantaina on Liam Gallagherin Tall Ship Races Music Festivalin keikka Turussa. Siihen asti: Liam päivässä.

***

Päivä 5/10: hassutteleva Liam

Blurin ja Oasiksen nihkeä välit – yksi brittipoppiklassikko sekin. Draama kulminoituu tietenkin yhtyeiden listataisteluun, mutta sen lisäksi on näitä tällaisia pieniä hassutteluja ja sanailuja – muistat ehkä Brit Awards -klassikon, jossa Gallagherit noutavat palkintoa Parklifea lallatellen?

Tämä video on helmi, ja niin toivon, ettei se koskaan häviä internetistä. Tässä vain on kaikki: ajankuva, brittipopin valtavirtaisuus, hölmöjä rokkareita, Patsy Kensit  ja aivan täydellinen Liam.

Katsohan siis kohdasta 0:46 ja hymyile.

 

Viisi kertaa aliarvostettu Blur-kappale

Olen kuunnellut tänä viikonloppuna pitkästä aikaa Bluria, sillä tavalla kunnolla. Samalla olen miettiny sitä, miten ainakin minun kohdallani ne yhtyeen kliseisimmät ja kulutetuimmat hitit – Parklife, Country House, Charmless Man, There’s No Other Way – eivät ole enää aikoihin merkinneet hyviä biisejä, vaan lähinnä sellaista brittipopsymboliikkaa ja kivaa hurmosta. Blurin kohdalla ne biiseinä minua eniten sykähdyttävät ovat aivan muita. Niitä, jotka eivät ainakaan enää saa ansaitsemaansa huomiota.

Tässä viisi minun mielestä aliarvostettua Blur-kappaletta.

Bad Day (1991)

Huh, mikä unohdettu baggyhienous! Erityisen säväyttävää on tuo intro.

Blue Jeans (1993)

Junnaava suuri pieni laulu yhtyeen Modern Life Is Rubbish -levyltä. Lyriikoihin tallennettu brittipop ja ajankuva – Dr Martensit – saa aina herkistymään.

Air cushioned soles
I bought them on the Portbello Road on a Saturday

Kaiken kaikkiaan ihanat lyriikat.

Sweet Song (2003)

Tämä laulu tuntuu simppeliltä, mutta ai että, miten paljon kauneutta biisissä on! On monta eri melodiaosiota taikka -kulkua, joista jokainen on omalla tavalla kaunis. Tavallaan laulu ei ole erityisen Blur, vaan enemmänkin Damon Albarn, ja erityisesti ilmestymisaikana tämä – tai oikeastaan koko Think Tank levy – tuntui aika epäblurimaiselta.

Nyt vuonna 2017 tämäkään ei enää tunnu niin radikaalilla tavalla vähäbluriselta, vaan kappale ja sitä ympäröivä albumi ovat löytäneet hienosti paikkansa Blurin jälkivuosien tuotannon osasena.

Fool’s Day (2010)

Ai ai, tämä 1000 kappaleen Record Store Day -julkaisu on ihana. Vähän surumielinen, mutta sellaisella suloisella tavalla. Ja mikä ihaninta, Graham Coxon tekee kappaleella paluun. Biisi on 10 vuoteen ensimmäinen Blur-sinkku, jolla Coxon on mukana. Albumikontekstissa tämä olisi varmasti löytänyt tiensä arvostetuimpien ja rakastetuimpien Blur-kappaleiden joukkoon. Nyt sen olemassaolon helposti unohtaa.

Badhead (1994)

Parklife-hittilevyn unohdettu helmi. Pitää sisällään albumin olennaisimman popin, soundimaailman ja muun tunnelman, mutta ei ole niin raivostuttavan pirtsakka, hömelö ja leikkisä kuin puhkisoitettu Parklife.

 

Unohtuneet levysuosikit: Athlete – Vehicles & Animals

2000-luvun alku – ehkä viimeisiä kitarapopin mahtivuosia?

Vuosituhannen vaihteessa, brittipop-kauden jo päätyttyä, alkoi kitaramusiikissa tavallaan uusi aika. 90-luvulta tuttu rock ja roll, uho, itsevarmuus, glamour, tähteys ja sen sellainen tekivät tilaa post-britpopin lempeälle, herkälle ja nöyrälle kitaramusiikille. 90-luvulla meni lujaa, nyt oli aika vähän rauhoittua. Samassa rytäkässä Oasis aikuistui lädiporukasta oikeaksi rokkiyhtyeeksi ja Blur meni Marokkoon ja sanoi heipat Graham Coxonille (vai toisin päin?). Tony Blair ja Irakin sota vihastuttivat.

Jonkinlaisen garage- tai post punk -revivalin rinnalla (esim. The Libertines, Razorlight ja sellaiset) eli toinen kitaramusiikkitodellisuus, kun Coldplayn vanavedessä massoja liikutti Travis, Keane, Embrace, Snow Patrol ja esimerkiksi Athlete. Rokkikukkoilun ja jännittävyyden sijaan näiden yhtyeiden juttu oli turvallisuus, tavallisuus ja vaatimattomuus. Vai muistatko, miltä vaikkapa Athleten jäsenet näyttivät?

Lontoolaisen Athleten debyyttilevy Vehicles & Animals vuodelta 2003 oli aikoinaan suuri suosikkini. Yhtyeen helposti lähestyttävä ja lempeä pop poiki muun muassa Mercury-palkintoehdokkuuden. Yhtyeen kakkoslevy Tourist taisi olla myös listamenestys, mutta se ei ollut enää minulle mikään merkkitapaus.

Jonkinlainen ikuinen jälki yhtyeestä on jäänyt, sillä viime aikoina El Salvador -kappale on alkanut soida pääni sisällä. Oikeastaan aika tyylikkäästi on ainakin tuo biisi vanhentunut, tosi söpö edelleen.

Parhaat yhtyeet top 20

Jostain syystä olen elänyt siinä uskossa, ettei yhtyeitä voi listata paremmuusjärjestykseen. Mutta kyllä ne näköjään voi, kunhan vain miettii kriteerit selkeiksi. Tässä on nyt 5.2.2017 muutamissa minuuteissa tehty lista minun mielestä parhaista yhtyeistä. Ensin piti olla top 10, jatkoin sitä top 15 -listaksi ja vielä top 20 -listaksi. Ehkä ensi kerralla uskallan pitää listan lyhyempänä.

Ja ne kriteerit? No oikeastaan mietin vain, että minkä yhtyeen koko tuotantoa kuuntelen mieluiten. Ja listaksi yhtyeet muodostuivat kysymällä, että no jos Oasista ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Bluria. Jos Oasista ja Bluria ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Manic Street Preachersia. Jos noita kolmea ei olis, kuuntelisin mieluiten The Charlatansia. Ja niin edelleen.

  1. Oasis
  2. Blur
  3. Manic Street Preachers
  4. The Charlatans
  5. Ash
  6. Kasabian
  7. The Stone Roses
  8. Shed Seven
  9. Elastica
  10. Suede
  11. The Libertines
  12. Courteeners
  13. Arctic Monkeys
  14. Embrace
  15. Supergrass
  16. Pulp
  17. Idlewild
  18. Travis
  19. Cast
  20. The Verve

Artikkelikuva: Unsplash

 

Parhaat ystäväni: The Charlatans – Tellin’ Stories

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Brittiyhtye The Charlatansin viides studiolevy Tellin’ Stories

Ilmestymisvuosi: 1997

Erityisen ihanaa: Simppelin kitarapopin ja musikaalisen nerouden yhteispeli.

Ystävä silloin kun: Olen eksyksissä ja haluan palata perusasioihin, kaiken olennaisen ytimeen.

The Charlatansin Tellin’ Stories sai juuri tämän vuoden Q Awardseissa Classic Album -palkinnon. Ansaitusti. Mutta miksi 12 studioalbumia tehneen yhtyeen uralta juuri tämä levy saa tuollaisen tunnustuksen? Luultavasti samoista syistä kuin miksi se on yksi parhaista ystävistäni.

Yleensä, kun alan purkaa jollekin Tellin’ Storiesin hienoutta ja erityisyyttä, nostan ensimmäiseksi esille sen brittipoppiuden. Tellin’ Stories on musiikillisesti monenlaista tehneen yhtyeen brittipopein albumi (tai ainakin toinen niistä, vuoden 1995 The Charlatans -levyn ohella).

Jo vuonna 1990 Some Friendly-debyyttinsä julkaissut The Charlatans ei ole koskaan ollut yhden asian yhtye, eikä myöskään ole halunnut olla. Ensilevy muotoutui osaksi madchester-maailmaa ja on genrensä klassikoita. Debyytin jälkeen tuli pari levyä, joiden vastaanotosta puuttui suuren yleisön hurmos, vuoden 1995 The Charlatans teki yhtyeestä taas vähän enemmän tähtiä. Ja brittipop-yhtyeen.

Kun Tellin’ Stories vuonna 1997 ilmestyi, oli Britannian musiikillinen ilmapiiri ollut jo muutaman vuoden brittipopikas ja The Charlatanskin omalla tavallaan osa ilmiöön liitettyjen yhtyeiden joukkoa – vaikka itse puheissaan skenestä irtisanoutuikin. Oli ilmestynyt Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory?, oli syntynyt lad-ilmiö. Brittipopista oli tullut synonyymi tietylle musiikkityylille, Oasiksen luukuttamalle kitarapopille. Niinpä Tellin’ Storiesin kitarapopvire, radioystävälliset kappaleet, laulaja Tim Burgessin pop-nasaali sekä tietysti yhtyeen colleget ja tuulitakit – tietty pohjoisenglantilainen lädiys – vastasivat ajan musiikillisia (ja ulkomusiikillisia) ihanteita. Siinä missä The Charlatans oli yhtyeen Definitely Maybe, tuli Tellin’ Storiesista bändin (What’s the Story) Morning Glory?.

Yhtye oli tehnyt debyyttiäänkin suuremman menestyslevyn.

Vaikka Tellin’ Storiesin kohdalla on luontevaa puhua brittipopista, ei se kuitenkaan minusta ihan riitä. Se ei tee levylle riittävää kunniaa, eikä se tee siitä vielä klassikkoa. Tellin’ Storiesissa, The Chralatansissa ylipäänsä on aina ollut kyse jostain muusta, enemmästäkin. Monipuolisemmista ja kunnianhimoisemmista musiikillisista tavoitteista. Esimerkiksi yhteen musiikilliseen vertailukohtaan Oasikseeen verrattuna The Charlatans on aina ollut paljon svengaavampi, groovempi. Soulimpi. The Charlatansia ei myöskään ole ajanut eteenpäin Liamin sytyttävä tarve rocktähteyteen, vaan Tim Burgessin ja kumppaneiden tietynlainen musiikillinen nörttiys.

Burgessin laaja-alaiset musiikilliset visiot, basisti Martin Bluntin Motown-rakkaus, koskettimien keskeinen rooli sekä erityisesti kosketinsoittaja Rod Collinsin uniikki soittotyyli ovatkin minusta juuri ne jutut, joista syntyy The Charlatansin ominaisjuttu. Perus kitarapopin ylittävä musikaalisuus. Ja Tellin’ Storiesilla tämä brittipopin ja svengin yhdistelmä on ehkä herkullisimmillaan ja laadukkaimmillaan.

This video is dedicated to Rob Collins… A true fuckin talent.

Niin, Rob Collins ja koskettimet. One To Another -kappaleella viimeisen kerran.

Tellin’ Stories -albumista ei valitettavasti voi puhua ilman tragediaa. The Charlatansista ei voi puhua ilman tragediaa. Ensimmäisen kerran yhtye kohtasi vastoinkäymisen, kun Rob Collins vuonna 1992 tuomittiin vankeuteen aseellisessa ryöstössä avustamisesta. 22.7.1996, Tellin’ Storiesin äänittämisen puoliväissä Rob Collins menehtyi auto-onnettomuudessa.

Reilu kaksi viikkoa Collinsin kuoleman jälkeen yhtye esiintyi Knebworthissa Oasiksen kutsumana, yhdessä Castin, Manic Street Preachersin ja Kula Shakerin kanssa.

Liam Gallagher omistaa Cast No Shadow -kappaleen Collinsille. ”Live forever mate-”

Sen sijaan, että The Charlatans olisi perunut Knebworthinsa, nousi se lavalle tulevaisuudestaan tietämättömänä, Primal Screamin Martin Duffyn paikatessa Collinsia.

The band had just lost their keyboard player, arguably the most important member of the band, and we were going to come out and play in front of 125,000 people. What they didin’t know, though, was that Martin Duffy, Rob’s replacement, was a genius. (Tim Burgess: Telling stories s. 119)

Knebworth oli menestys ja tärkeä syy sille, että Tellin’ Stories ylipäänsä on olemassa.

We pulled it off: Knebworth was a great success. Yes, it was Oasis’s crowd, but we were the band of the day, because it was so emotionally charged. I could really feel people willing us on. — the whole Knebworth were on our side before we even set foot on the stage. We werw already in their hearts. (Tim Burgess: Telling stories s. 118 – 119)

Vaikka yhtye ei Collinsin kuolemaan tai Knebworthiin loppunutkaan, tuli Tellin’ Storiesista levy, joka päättää yhdenlaisen The Charlatans -aikakauden, yhtyeen brittipop-eran. Vähän niin kuin Knebworth päätti yhden Oasis-ajan.

Vielä Tellin’ Storiesin ilmestymisen aikoihin ei tiedetty, että albumi jäisi myös yhdeksi koko brittipop-kauden viimeisistä todellisista helmistä ja mestariteoksista: neljä kuukautta levyn julkaisun jälkeen ilmestyy Oasiksen Be Here Now.

Ja siihen päättyy brittipop-aika.

Tellin’ Stories on klassikko, koska se on aikansa kuva, siihen on taltioitu yksi brittiläisen popmusiikin kausi, mutta toisaalta myös jonkinlainen ikiaikaisuus. Se on klassikko, koska se liittyy sukupolvikokemukseen – se on miljoonille tärkeä. Tellin’ Stories on classic album, koska se on musiikillisesti laadukas – siinä yhdistyy krittikoiden ylistys ja fanien rakkaus. Se on alusta loppuun uskomattoman hienoa musiikillista tykitystä. Se on classic album, koska se on lajinsa viimeisiä edustajia, siihen liittyy loppumisen ja luopumisen tuska. Tällaista levyä ja sen saamaa vastaanottoa ei enää koskaan tule. Brittipoppia, Knebworthia, vuotta 1997 tai Rob Collinsia ei enää tule.

Se, miten Tellin’ Storiesista on tullut minulle niin tärkeä levy, liittyy kaikkeen edellä mainittuun. Se, miksi se on paras ystäväni, liittyy kaikeen edellä mainittuun. Mutta myös siihen, että levy on juuri minulle ja minusta. Se paketoi minun käsitykseni hyvästä. Hyvästä musiikista, hyvästä fiiliksestä, hyvästä tyylistä. Samalla tavalla kuin Blurin Modern Life Is Rubbish ja Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory?. Se on kuva minusta.

Live for the day

I see your heart is empty I’ve got plenty

Jos joskus esimerkiksi päädyn tatuoimaan jotain.

Brittipopklassikko: Psykedeelinen maisema

Vietin melkein koko viikonlopun YouTubessa, mistä seuraa tietysti syvällisiä ja musiikkijournalistisesti uskottavia blogitekstejä.

Reilu kuukausi sitten nostin brittipop-klassikoksi videot, joissa bändi soittaa valkoisessa studiossa. Myös tällä kertaa klassiko-ominaisuus liittyy musiikkivideoihin – ja samalla super hienoon ajankuvaan. Kuinka post-madchesteriläistä, kuinka 90-lukua ja kuinka brittipoppia on tehdä musiikkivideo, jossa bändi kieriskelee psykedeelisesti väritetyssä maisemassa? Erittäin!

Tässä neljä suosikkivideotani teemaan liittyen.

(Tuskin sattumaa, että noissa neonvärein värjätyissä niitty- tai metsämaisemissa lauletaan how highsta ja chemical worldistä.)

 

6 syytä rakastaa Graham Coxonia

Graham Coxon täytti eilen vuosia. En tiedä, kuinka paljon, mutta oikeastaan sillä ei ole väliä. Brittipopparit nimittäin ovat iättömiä ja ajattomia. I k u i s i a.

Synttäreiden kunniaksi 6 syytä rakastaa Graham Coxonia. You go Gra!

1. Blur – Tender (1999)

Oh my baby, oh my baby. Grahamin nörttinasaali nostaa kappaleen kiinnostavuuden aivan uudelle tasolle, anteeksi nyt vain kaikki Tenderiä rakastavat.

Näin Blurin keikalla Lontoossa keväällä 2003, pian sen jälkeen, kun Coxon oli jättänyt yhtyeen. Tuolloin Coxonin lauluosuutta paikkasi ehkä maailman sympaattisimmin rumpali-Dave. Yleisö taputti.

2. Standing On My Own Again (2006)

Vuoden 2006 Love Travels at Illegal Speeds -levyn avausraita ja ehkä Coxonin soolotuotannon kivoin kappale. Ajoittuu Coxonin poppikauteen: Love Travels at Illegal Speeds ja sitä edeltänyt Happiness In Magazines – mainioita kitarapopalbumeita kumpainenkin.

3. Happiness In Magazines -albumi (2004)

Vuoden 2004 Happiness In Magazines esitteli uudenlaisen soolo-Grahamin, kun vaihtoehtonörtistä kuoriutui suuren (tai ainakin entistä suuremman) yleisön rakastama poppari. Hurmaava ja symppis levy, joka sai uskomaan, ettei lähtö Blurista ollut mitenkään traumaattinen kokemus. Jotain ehkä loppui, mutta Happiness In Magazinesin myötä jotain myös alkoi – uusi uljas sooloura.

Bittersweet Bundle Of Misery -kappaletta dominoiva kitararenkutus on NIIN tuttu, esimerkiksi Coffee And TV -biisistä. Omaa toki voi kierrättää.

4. Blur – Coffee And TV (1999)

Tämä nyt vain on yhtä kuin Graham Coxon.

5. Grahamin Cheryl-paita

Graham Coxonista ei voi puhua mainitsematta Cheryl-paitaa: Graham arrived sporting his old ’Cheryl’ t-shirt, kirjoittetiin eräässä Blurin Glastonbury-comebackin arviossa vuonna 2009. Kaikkien rakastama julkkis ja brittipopklassikko Cheryl-paidasta tuli Blurin legendaarisen, vuoden 1994 Alexandra Palacen keikan myötä.

Kulttisuosikki, Blurin kultavuosien symboli ja melkein yhtä paljon rakastettu kuin mies itse, sitä Cheryl-paita on nykyään. Lisäksi se on ainakin toistaiseksi vielä ainoa t-paita, joka on saanut minut itkemään. Ja tämä tapahtui Lontoon Forumissa 27.11.2004. Coxon, Cheryl-paita ja Pete Doherty yhtä aikaa lavalla. Enempää onnea en olisi kestänytkään.

6. Blurin Chemical World ja sen kitara (1993)

Taitaa olle melko yleinen mielipide, että Coxonin kitararatkaisut ovat tällä kappalleella kohdillaan erityisen kiehtovasti kohdillaan.

Vuosi 2015 palasina ja kappaleina

Eilen perjantaina ilmestyi Sueden uusi Night Thoughts -albumi. Mutta ennen kuin haluan mennä siihen, tai suuremmin vuoteen 2016, haluan vielä viimeistellä vuoden 2015. Pilkotaan siis mennyt vuosi vielä palasiksi ja kappaleiksi.

Vuosi 2015 oli muun muassa:

Vanhojen klassikoiden paluulevyjen vuosi:

The Charlatans – Modern Nature: Sielukas paluulevy yhdeltä parhaimmista. Ehkä vuoden paras levy.
Blur – The Magic Whip: Hieno kokonaisuus ja onnistunut sekoitus klassista Bluria ja uutta visiota. Vuoden parhaita.
Ash – Kablammo!: Ash Ashinä. Jää kuunteluun.
The Libertines –  Anthems ForDoomed Youth: Ympyrä sulkeutuu eli paluu vuoteen 2002 ja yhtyeen debyyttiin. Odotettua viimeistellympi tuotanto tekee levystä tätä päivää. Ehkä vuoden toiseksi paras levy.
New Order – Music Complete: Hyvä levy, kiva kuunneltava, mutta ei itselleni lopulta  kuitenkaan kovinkaan merkittävä.
Idlewild – Everything Ever Written: Vanhan suosikin levy jätti vähän kylmäksi, ei kuitenkaan mikään katastrofi.

Perushyvä perushyvän indien vuosi:

Peace – Happy People: Debyytin tavoin mukava, brittiläisen indien ja popin historiaa läpileikkaava sekamelska. Tasaisesti hyviä biisejä – ja ihanan hyväntuulinen tunnelma.
The View – Ropewalk: Ei yhtyeen parhaimmistoa, mutta kelpo silti.
Circa Waves – Young Chasers: Liverpoolilaisyhtyeen debyyttilevy.
The Vaccines – English Graffiti: Debyytin aikainen indie-bandwagon ehkä meni, mutta yhtyeen näkemys brittiläisestä popista toimii edelleen ihan hyvin.
The Maccabees – Marks To Prove It: Moderni pikkuklassikkoyhtye melkeinpä parhaimmilaan.
Swim Deep – Mothers: Birminghamiläisten kakkoslevy. Kiva utuinen tunnelma, tanssittava rytmi.

Vähän rock-vuosikin:

Palma Violets – Danger In The Club: Yhtä hyvä kuin loistava debyytti, kokonaisuutena ehkä parempikin. The Libertinesin jälkeen parasta hoilotusta mitä Britannia on 2000-luvulla tarjonnut. Ehkä vuoden kolmanneksi paras.
Carl Barât and the Jackals – Let It Reign: Levy, jossa ei ole mitään vikaa.
The Strypes – Little Victories: Nuorukaisten kakkoslevy on debyyttiä vähän modernimpi. Jos pidit vuoden 2013 Snapshotia liian R’n’B:nä ja bluesahtavana, pidät tästä uudesta enemmän. Little Victories on nimittäin edeltäjäänsä rockimpi. Tykkään. 
Paul Weller – Saturns Pattern: Levy siitä hyvästä fiiliksestä, kun on ollut eksynyt ja sitten löytää paikkansa. Rock, ryhdikäs. Tykkään todella paljon, yksi vuoden parhaita.
Stereophonics – Keep the Village Alive: Kaikella mittapuulla aika perus, etenkin yhtyeen alkuvuosiin verrattuna. Melko aikuisrockia ja vähän särmätön. Ei oma suosikkini.
The Spitfires – Response: Modrevivalrevival

Vähän vihainen vuosi:

Slaves – Are You Satisfied?: Noh, vihainen ja vihainen. Astetta ronskimpi bilelevy. 
Sleaford Mods – Key Markets: Levyllinen yhtyeelle ominaista länkytystä. Edelliseen verrattuna vielä vähemmän melodinen. Toimii.

Hienojen keulahamojen vuosi:

Florence + The Machine – How Big, How Blue, How Beautiful: Jylhä, kunnianhimoinen, tunteikas. Elokuvalliset videot tekevät levystä noh, elokuvallisen. Moderni klassikko ja yksi vuoden kohokohdista.
Noel Gallagher’s High Flying Birds – Chasing Yesterday: Noeliksi yllättävän monipuolinen ja moniulotteinen. Tykkäsin, erityisesti kesän keikan jälkeen.

Ja vielä omat suosikkikappaleet:

1. The Libertines – The Milkman’s Horse

Olin pitkään varma, että The Charlatansin Let The Good Times Be Never Ending olisi minulle tämän vuoden tärkein kappale, lemppari ja suosikki. Valitsin kuitenkin suosikikseni The Libertinesin The Milkman’s Horse -kappaleen, tämän lyriikkapätkän vuoksi:

What you’ve done
Get out of my dreams you scum
They weren’t meant for anyone
They weren’t meant for anyone but me

Niin osuvaa. Ja niin vuotta 2015.

2. The Charlatans – Let The Good Times Be Never Ending

Biisi on musiikillisesti upea, melodialtaan tarttuva, sen lyriikoiden tunnelma on lupaava ja luottavainen, mutta ennen kaikkea biisi toi The Charlatansin takaisin, loisteliaampana kuin uskalsin edes unelmoida. Jatkukoon nämä hyvät ajat yhtyeen kanssa ikuisesti. 

3. DMA’s – Feels Like 37

Tätä kappaletta kuunnellessa tulee yksinkertaisesti todella hyvä ja onnellinen olo. Vähän sellainen nousuhumalainen ja elämää rakastava, nuori ja kaikkivoipa. Parasta uutta brittipoppia.

Muita omia suosikkikappaleita viime vuodelta, suurin piirtein järjestyksessä. Alla myös soittolistana:

The Libertines – Heart of The Matter
The Charlatans – Come Home Baby
Florence + The Machine – Ship To Wreck
The Maccabees – Kamakura
Suede – Outsiders
Noel Gallagher’s High Flying Birds – Lock All The Doors
Palma Violets – English Tongue
Blur – Pyongyang
Palma Violets – Coming Over To My Place
Blur – I Broadcast
Paul Weller – Saturns Pattern
Ash – Cacoon
The View – Marriage
Carl Barât and the Jackals – Glory Days
New Order – Restless

https://open.spotify.com/user/misse-kissa/playlist/15UlVqEBNZQvdqFppinXNs

Edit. Listaukseen lisätty jälkikäteen Idlewild.

Artikkelikuva: Unsplash